Lue keskustelun säännöt.
Parisuhde ei kestäkään vaativaa vauvaa?
Ennen lapsen saamista parisuhteemme kesti sairauksia, työttömyyttä ja monenlaista vaikeaa asiaa. Eikä edes natissut liitoksistaan niissä pahemmin. Sitten saatiin vauva, jota yritettiin muutama vuosi (ja tuon yrittämisen ja siihen liittyvät pettymykset ym. parisuhde kesti myös hyvin).
Vauva on nyt 11 kk ja ollaan ihan eron partaalla. Vauva on temperamentiltaan "vaativa" ja ollut myös koliikkia ja refluksia ja muuta joka on lisännyt vaativuutta. Syömiset, nukkumiset ja sellaiset on alusta asti olleet hänelle vaikeita ja lisäksi vauvaa pitää viihdyttää paljon, koska muuten itkee suoraa huutoa koko ajan. Ollaan pyydetty vauvan vaativuuteen apua neuvolasta ja useammalta yksityislääkäriltä (ja selvitetty allergioita, kielijänteitä, reflukseja ym ym ja lopputulos kaikkialla on, että vauva on täysin terve mutta temperamentiltaan vaativa). Kaikkialla käsketään vain hyväksymään, että lapsi on sellainen kuin hän on. Ja olen hyväksynytkin sen, mieheni ei oikein ole vielä.
Kun meillä on kahdenkeskistä parisuhdeaikaa niin olen niin väsynyt että vain istun tuijottamassa eteeni ja esim. "treffi"ravintolaillallinen on aika turha hetki, koska en jaksa oikein edes jutella miehelle siinä, ja koko se parisuhdeaika menee siinä, että yritän toipua vauvan vaativuudesta ja jatkuvasta tarvitsevuudesta ja itkusta sen hetken. Minulla on taukoja vauvasta joka päivä, mutta ne ei riitä. Mies käy töissä ja harrastuksissa, joten hänelläkin on taukoja vauvasta, mutta ne ei riitä hänellekään. Olen kotona vauvan kanssa ja lääkärit ovat sanoneet, että tätä vauvaa ei kannata laittaa päiväkotiin aikaisin vaan hänen kanssa pitää tuon vaativuuden kanssa olla pidempään kotona kuin muiden lasten (ja olen samaa mieltä ja mieskin on). Mutta olemme molemmat ihan loppu, ja mies on nyt sanonut että haluaa erota koska ei jaksa tällaista elämää enää.
Muita joilla parisuhde ei kestänytkään vaativaa vauvaa? Tai temperamenttista taaperoa? Miten teillä menee eron jälkeen? Vertaistukea kaipailen..
Kommentit (315)
Jaa. Jälleen lisäsyy miksi lisääntyminen ei kiinnosta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli vaativa, temperamenttinen, itkuinen vauva ja nimenomaan elämä helpottui ja tuli jo ehkä 50% siedettävämmäksi heti kun lapsi aloitti hoidon 11kk ikäisenä!! Siellä sai vihdoin niin paljon toimintaa ja virikettä päivän aikana, että ei enää kaikeniltaa itkenyt ja marissut kotonakaan. Silloin ekaa kertaa tuntui että aloin vihdoin palautua siitä hirveääkin hirveämmästä vauvavuodesta. Samalla toki pääsin töihin lepäämään (kyllä, työnteko on suorastaan lomailua vaativan vauvan jälkeen) koko päiväksi kun lapsi aloitti sen hoidon.
Suosittelen lämpimästi kokeilemaan sitä hoitoon menoa, edes osapäivähoitoon jos et itse mene vielä töihin?
Runsaasti viihdytystä ja tekemistä vaativa vilkas ja temperamenttinen lapsi viihtyy (ainakin meidän tapauksessa) sata kertaa paremmin hoidossa kuin kotona. Nyt lapsi jo 1v8kk ja edelleen vaatii meiltä vanhemmilta sitä leikkiseuraa, eli harvassa on ne hetket kun saadaan esim istua sohvalla, vaan pitää olla lapsen kanssa siinä lattialla istumassa ja "leikkimässä", yksin ei leiki. Viikonloppuisin on pakko käydä joka ikinen päivä JOSSAKIN, esim kirjaston leikkihuone, hoplop, sukulaisilla kyläilyt, yms ohjelmanumerot jokaiselle päivälle on oltava. Pelkkä ulkoilu leikkipuistossa tai kaupassakäynti ei riitä tuolle elohiirelle, näitä harrastetaan noiden isompien ohjelmanumeroiden lisäksi vähintään kerran päivässä... Temperamenttinen ja erittäin voimakastahtoinen lapsi on siis edelleen, saa useamman kerran viikossa sellasia 10-30min itkupotkuraivareita jos ei asiat suju hänen mielensä mukaan.
Hyvä että teillä ratkesi tilanne! Meillä vain on niin, että vauva kärsii melusta, hälystä, vieraista ihmisistä, muutoksista, erossa olosta jne. Siksi sanoivat, että ei saisi laittaa päiväkotiin vielä aikoihin. Hän ei kaipaa virikkeitä vaan stressaantuu virikkeisestä ympäristöstä. On tyytyväisin ja rauhallisin ja vähiten vaativammalla mielellä kotona rauhassa kun ei käy ketään eikä tehdä oikein mitään kuin ollaan vain ja on hiljaista. Ap
Miksette sitten voi elää niin että lapsella on hyvä olla?
Neuvot, että lasta pitää raahata väkisin eri paikkoihin tottumaan kuin sosiaalistettavaa koiraa, ovat aivan vääriä. Niitä antavat ihmiset jotka eivät tiedä yhtään mitään siitä millaista on olla esimerkiksi aistiyliherkkä. Ei niihin ärsykkeisiin totu. Niitä vaan oppii sietämään vähän paremmin.
Tuollainen vauva on vähän kuin pehmeä koira. Jos sitä haluaa totuttaa jännittäviin asioihin, sen on oltava kaiken aikaa rento ja mukavuusalueellaan. Muuten tulee valtava stressi ja takapakkia. Sitä EI voi opettaa uimaan heittämällä altaan syvään päähän -ja juuri sitähän vauvan ottaminen vaikka ostoskeskukseen on. Hirvittävästi ääntä, valoja, vilinää, kiiltäviä lattioita, tavarapaljoutta.
Olette luultavasti yrittäneet vauvan hermorakenteeseen nähden liian paljon, liian nopeasti. Yrittäkää nyt alkuun että olette vaikka kaksi viikkoa ihan vaan kotona. Mies käy töistä tullessaan kaupassa ettei vauvan tarvitse lähteä mihinkään. Aikuiset nukkuu univelkaa pois ja jos on tylsää, elää sen kanssa. Vauvan on nyt tärkeämpi kuin aikuisten tylsistyminen pienessä asunnossa.
Sitten ihan pienen pieniä askelia ja paljon lepoa. Ei tunnin hoitoa, vaan kymmenen minuutin. Edistymistä alkaa tapahtua kuin itsestään kunhan otatte riittävän pieniä askelia ja varmistatte että vauvan stressitasot normalisoituu siinä välissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli vaativa, temperamenttinen, itkuinen vauva ja nimenomaan elämä helpottui ja tuli jo ehkä 50% siedettävämmäksi heti kun lapsi aloitti hoidon 11kk ikäisenä!! Siellä sai vihdoin niin paljon toimintaa ja virikettä päivän aikana, että ei enää kaikeniltaa itkenyt ja marissut kotonakaan. Silloin ekaa kertaa tuntui että aloin vihdoin palautua siitä hirveääkin hirveämmästä vauvavuodesta. Samalla toki pääsin töihin lepäämään (kyllä, työnteko on suorastaan lomailua vaativan vauvan jälkeen) koko päiväksi kun lapsi aloitti sen hoidon.
Suosittelen lämpimästi kokeilemaan sitä hoitoon menoa, edes osapäivähoitoon jos et itse mene vielä töihin?
Runsaasti viihdytystä ja tekemistä vaativa vilkas ja temperamenttinen lapsi viihtyy (ainakin meidän tapauksessa) sata kertaa paremmin hoidossa kuin kotona. Nyt lapsi jo 1v8kk ja edelleen vaatii meiltä vanhemmilta sitä leikkiseuraa, eli harvassa on ne hetket kun saadaan esim istua sohvalla, vaan pitää olla lapsen kanssa siinä lattialla istumassa ja "leikkimässä", yksin ei leiki. Viikonloppuisin on pakko käydä joka ikinen päivä JOSSAKIN, esim kirjaston leikkihuone, hoplop, sukulaisilla kyläilyt, yms ohjelmanumerot jokaiselle päivälle on oltava. Pelkkä ulkoilu leikkipuistossa tai kaupassakäynti ei riitä tuolle elohiirelle, näitä harrastetaan noiden isompien ohjelmanumeroiden lisäksi vähintään kerran päivässä... Temperamenttinen ja erittäin voimakastahtoinen lapsi on siis edelleen, saa useamman kerran viikossa sellasia 10-30min itkupotkuraivareita jos ei asiat suju hänen mielensä mukaan.
Hyvä että teillä ratkesi tilanne! Meillä vain on niin, että vauva kärsii melusta, hälystä, vieraista ihmisistä, muutoksista, erossa olosta jne. Siksi sanoivat, että ei saisi laittaa päiväkotiin vielä aikoihin. Hän ei kaipaa virikkeitä vaan stressaantuu virikkeisestä ympäristöstä. On tyytyväisin ja rauhallisin ja vähiten vaativammalla mielellä kotona rauhassa kun ei käy ketään eikä tehdä oikein mitään kuin ollaan vain ja on hiljaista. Ap
Miksette sitten voi elää niin että lapsella on hyvä olla?
Neuvot, että lasta pitää raahata väkisin eri paikkoihin tottumaan kuin sosiaalistettavaa koiraa, ovat aivan vääriä. Niitä antavat ihmiset jotka eivät tiedä yhtään mitään siitä millaista on olla esimerkiksi aistiyliherkkä. Ei niihin ärsykkeisiin totu. Niitä vaan oppii sietämään vähän paremmin.
Tuollainen vauva on vähän kuin pehmeä koira. Jos sitä haluaa totuttaa jännittäviin asioihin, sen on oltava kaiken aikaa rento ja mukavuusalueellaan. Muuten tulee valtava stressi ja takapakkia. Sitä EI voi opettaa uimaan heittämällä altaan syvään päähän -ja juuri sitähän vauvan ottaminen vaikka ostoskeskukseen on. Hirvittävästi ääntä, valoja, vilinää, kiiltäviä lattioita, tavarapaljoutta.
Olette luultavasti yrittäneet vauvan hermorakenteeseen nähden liian paljon, liian nopeasti. Yrittäkää nyt alkuun että olette vaikka kaksi viikkoa ihan vaan kotona. Mies käy töistä tullessaan kaupassa ettei vauvan tarvitse lähteä mihinkään. Aikuiset nukkuu univelkaa pois ja jos on tylsää, elää sen kanssa. Vauvan on nyt tärkeämpi kuin aikuisten tylsistyminen pienessä asunnossa.
Sitten ihan pienen pieniä askelia ja paljon lepoa. Ei tunnin hoitoa, vaan kymmenen minuutin. Edistymistä alkaa tapahtua kuin itsestään kunhan otatte riittävän pieniä askelia ja varmistatte että vauvan stressitasot normalisoituu siinä välissä.
Miten vauvan stressitasot laskee jos kotona on erosta puhuva stressaantunut mies?
Vierailija kirjoitti:
Tätä ja muita vastaavia aloituksia lukiessa alkaa kyllä kyseenalaistaa omat lisääntymishalut. Ehkä elämä on sittenkin antoisampaa lapsettomana? t. orastavaa vauvakuumetta poteva 30-vuotias nainen
Lapsista on paljon iloa ja merkitystä elämään! Mutta tämän ketjun kuvaukset isistä kyllä hämmentävät. En itse isänä osaisi kuvitellakaan tilannetta, jossa alkaisin urputtaa siitä, kun "vauva häiritsee" enkä pääse nukkumaan. Mistä tällaisia mieslapsia oikein löytääkään?
Koettakaa hyvät naiset nyt pariutua sellaisten miesten kanssa, jotka osaavat olla isänäkin. En tiedä, miten se testataan, mutta ehkä voisi edes mielikuvaharjoittelua tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miten mies aikoo jaksaa eron jälkeen vaativaa vauvaa ja vanhempia lapsia ihan yksin monta päivää? Vai aikooko hän jättää lapset sinulle lähes kokonaan? Eihän se todellisuus, että hän on vastuussa vaativasta vauvasta, muutu erolla miksikään. Ja kyllähän hän isänä tietää, että lapset muuttuvat todella paljon vauva-ja taaperoiän jälkeen, eihän nyt väliailaisen tilanteen takia kannata erota.
Ja meillä on päinvastainen kokemus. Esikoinen ei nukkunut öitä 3 vuoteen, osottain valvoi vielä 6-vuotiaaksi. Olimme tosiaan ihan zombikoomassa, lamaantuneina suuren osan ajasta mutta yritimme auttaa toisiamme ja selviytyä yhdessä niin hyvin kuin voimme. Ero ei käynyt mielessäkään.
Aloituksen mukaan lapsia on yksi.
Olette nyt ennen kaikkea vanhempia, ja se on ihan ok. Ehditte kyllä keskittyä parisuhteeseen, kun vauva on vähän isompi. Älkää tehkö nyt ratkaisuja parisuhteenne suhteen, yhdessä jaksatte paremmin vauva-ajan ja lapsen ollessa isompi tilanne helpottaa varmasti. Vuorotelkaa vauvan hoidossa, antakaa vuorotellen toisillenne välillä vapaita viikonloppuja. On ihan ymmärrettävää, ettei parisuhteeseen jaksa keskittyä, jos on ihan poikki. Pienet, arkiset hellyydenosoitukset kesken kiireen ovat tärkeitä. Ja puhukaa, puhukaa ja puhukaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eihän tuo normaali lapsi ole. Diagnoosi vain vielä puuttuu. Autistinen?
Ei ole autistinen. Miksi tuota tarjotaan jokaiseen ketjuun kun jollain lapsella on jotain ongelmia?!
Toki jossain tapauksissa sekin on todellisuutta että vaativasta vauvasta kasvaa vaativa taapero ja myöhemmin vaativa lapsi, kenties aistiherkkyyksiä, si-häiriötä, jopa autismin piirteitä. Kokemusta on. Mutta ei siis välttämättä joka tapauksessa. Musta huumori auttaa meitä, ja kaikesta täydellisyydentavoittelusta luopuminen, kun vaativasta vauvasta kasvoi tukea tarvitseva lapsi. Mutta lapsi on silti rakas ja täyttä elämää vietetään, mutta kulissit on karissut aikoja sitten, kaikki ihmiset eivät sitä vaan ymmärrä
Vierailija kirjoitti:
Olette nyt ennen kaikkea vanhempia, ja se on ihan ok. Ehditte kyllä keskittyä parisuhteeseen, kun vauva on vähän isompi. Älkää tehkö nyt ratkaisuja parisuhteenne suhteen, yhdessä jaksatte paremmin vauva-ajan ja lapsen ollessa isompi tilanne helpottaa varmasti. Vuorotelkaa vauvan hoidossa, antakaa vuorotellen toisillenne välillä vapaita viikonloppuja. On ihan ymmärrettävää, ettei parisuhteeseen jaksa keskittyä, jos on ihan poikki. Pienet, arkiset hellyydenosoitukset kesken kiireen ovat tärkeitä. Ja puhukaa, puhukaa ja puhukaa.
Olipa aivoton neuvo ap:n tilanteeseen. Luitkohan aloitusta ollenkaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisiltä on vanhemmuus ihan hukassa nykypäivänä. Ei vanhemmuus ole aina kivaa ja helppoa. Yleensä ihan päinvastoin. Ja mitä isommat lapset, sitä ikävämpää se joskus on. Joutuu ottamaan vastuuta, tekemään päätöksiä, olemaan epäitsekäs yms.
Lasten kanssa ei voi olla enää itse oman elämänsä keskipiste. Tämä on selvästikin monella hukassa. Lapset ei ole meitä vanhempia varten, vaan me vanhemmat ollaan lapsia varten.
Pikkulapsiaika menee ohi. Toki lasten kasvaessa usein myös ongelmat kasvaa. Mutta vanhemmuus opettaa myös itseään, sitä muuttuu yleensä joustavammaksi ja suvaitsevaisemmaksi kun ymmärtää, ettei elämässä kaikki aina mene, niin kuin itse haluaisi. Sitten ymmärtää jossain vaiheessa, että riittää, kun tekee parhaansa.
Haluan vähän valaa uskoa tulevaisuuteen. Nämä vaativat vauvat ovat usein älykkäitä tapauksia ja kasvavat upeiksi lapsiksi. Olin kuolla unenpuutteeseen ja uupumukseen ensimmäisinä vuosina ihanien, mutta äärettömän vaativien kaksosnuppujeni kanssa. Heistä on kasvanut mahtavia kekseliäitä osaavia koululaisia ja elämä on sekä helppoa että hyvin palkitsevaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oikeesti kauhistuttaa kun lukee tälläsiä keskusteluja. Haluan lapsia mutta en todellakaan ole valmis siihen että 24/7 rääkyvä nyytti tuhoaa mun ja elämän rakkauden suhteen. Vaikka nyt tuntuu että liitto kestää mitä vaan mutta niin varmaan kaikki muutkin on luulleet..
Mun kaksosista toinen oli tuollainen erityisherkkä. Mies taantui täysin teiniksi, raivosi mulle kaikesta ja petti. Helpotti, kun otin eron. Älä vie erityisherkkää hoitoon ennen 3v. Mä vein vasta silloin ja se oli hyvä ratkaisu. Nyt lapset reippaita koululaisia. Herkempi neiti tarvitsee edelleen usein koulupäivän jälkeen kodin rauhaa ja yksityisyyttä, mutta koulussa pärjää hyvin, on kavereita ja muutama harrastus. On introvertti ja tulee aina olemaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun kaksosista toinen oli tuollainen erityisherkkä. Mies taantui täysin teiniksi, raivosi mulle kaikesta ja petti. Helpotti, kun otin eron. Älä vie erityisherkkää hoitoon ennen 3v. Mä vein vasta silloin ja se oli hyvä ratkaisu. Nyt lapset reippaita koululaisia. Herkempi neiti tarvitsee edelleen usein koulupäivän jälkeen kodin rauhaa ja yksityisyyttä, mutta koulussa pärjää hyvin, on kavereita ja muutama harrastus. On introvertti ja tulee aina olemaan
Mies taantui raivoavaksi teiniksi sen erityisherkän lapsen takia?
Itselläni kolme lasta ikävällä 4v-11kk. Esikoinen oli vaativa sydänvian vuoksi. Meinasi joutua voimattomana letkuruokintaan, lopulta pulloruokinnalla edes saatiin syömään riittävästi vaikka meinasikin jatkuvaa vauvan herättelyä syömään ja tiheää ruokintaväliä. Valvottiin yöt vuorossa vauvan vuoksi, mies alkuyön ja minä loppuyön. Kolmasti hätäensiapua kun hengitys katkesi, saatiin onneksi elvytettyä ja virkoamaan. Sydämen reikä lopulta kuroutui umpeen ja vauvan rytmihäiriöt ja hengitysvaikeudet loppuivat mutta uuvuttavaa oli arki eikä ulkopuolisilta tullut ymmärrystä kun monille kaikkien vauvojen hoito samanlaista vaikkei tosiaankaan ole kun kukin oma yksilönsä. Sydänliitolta saatiin kattavasti vertaistukea ja arki saatiin rauhoitettua.
Keskimmäinen lapsi oli koliikkivauva, itki ja huusi koko ajan ensimmäiset kuukaudet. Jos vauva nukkui yöllä 1,5h putkeen ilman itkuhuutoa vatsavaivoista oli hyvä yö kyseessä. Olimme miehen kanssa melkoisen väsyneitä mutta kuten muutkin meille sanoneet niin pari vuotta eteenpäin kun jaksetaan niin helpottaa. Ja niinhän se on että arki erilaista kun pikkuiset oppivat puhumaan ja vielä kun kovin uhmavaihe ohi on pienokaisista kuoriutunut hyvätapaisia ja avuliaita mussukoita.
Kuopus ollut terveenä ns.helppo vauva. Nyt kun ikää tullut alkaa myös temperamentti tulla enempi esille, vauva on seurallinen ja huomiosta nauttiva, meidän tilanteessamme isosisaruksien antama huomio heidän yhdessä leikkiessä rauhoittanut vauvaa ja päiviin sisältyy paljon naurunremakoita. Omaa aikaa meillä vanhemmilla ei juurikaan ole, minulla varsinkaan. Mies töiden lomassa välillä iltaa viettää työkavereiden kanssa mikä ihan hyvä että vähän irtiottoa pikkulapsiruuhkavuosissa. Meillä ei ole ollut vielä kertaakaan kaikkia lapsia yhtä aikaa hoidossa mutta kohta varmaan saadaan järjestettyä kahdenkeskistäkin parisuhdeaikaa pitkästä aikaa kun vauva kasvaa isommaksi ja hoitopaikka kaikille lapsille yhtäaikaisesti järjestyy helpommin.
Annan sulle ap neuvoja josta pidän parisuhteessani kiinni: älkää ikinä menkö nukkumaan sopimatta riitoja älkääkä harjoittako mykkäkoulua. Tehkää kompromisseja ja käykää yhdessä kasvatuskeskusteluja. Suunnitelkaa yhteistä tulevaa, ihan vaikka lyhyelläkin aikavälillä, esim. viikonloppuna yhdessä perheen kanssa grillaamaan tai vauvauintiin. Vaikka kuinka väsyttäisi pienistä asioista ei kannata tehdä härkästä koska elämässä isompiakin asioita kuin esim. pölyjenpyyhkimiset tai tiskien tiskaukset. Vitsailkaa, huomioikaa toisianne arjen pienillä teoilla joilla liekki pysyy yllä, esim. hieronta, halaus ja pusu. Tein aiemmin ketjun nimeltä Epäsuorat rakkaudenosoitukset josta voisi löytyä jotain teille sopivaa kipinän ylläpitoon. Tsemppiä ja muista että arki erilaista jo taaperovaiheessa johon ei enää pitkä aika
Erityisherkän kaksosen äiti vastaa: Miehen todellìnen luonne ja kakaramaisuus tuli esiin vasta, kun minusta tuli äiti. Tilanne vain paheni vuosi vuodelta, vaikka lapset kasvoivat. Mitä enemmäm tuli tilaa miehen kiukuttelulle, sen hullummaksi hän muuttui. Otin eron, lun lspset olivat koululaisia, koska siihen asti kuvittelin asian helpottavan. Nut ihmettelee, kun esiteinit eivät halua olla hänen kanssaan. Ei tietenkään, kun on jäänyt lapsille lähes vieraaksi. Kävi kotona vain raivoamassa. Luojan kiitos, että pääsimme hänestä eroon.
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli vaativa, temperamenttinen, itkuinen vauva ja nimenomaan elämä helpottui ja tuli jo ehkä 50% siedettävämmäksi heti kun lapsi aloitti hoidon 11kk ikäisenä!! Siellä sai vihdoin niin paljon toimintaa ja virikettä päivän aikana, että ei enää kaikeniltaa itkenyt ja marissut kotonakaan. Silloin ekaa kertaa tuntui että aloin vihdoin palautua siitä hirveääkin hirveämmästä vauvavuodesta. Samalla toki pääsin töihin lepäämään (kyllä, työnteko on suorastaan lomailua vaativan vauvan jälkeen) koko päiväksi kun lapsi aloitti sen hoidon.
Suosittelen lämpimästi kokeilemaan sitä hoitoon menoa, edes osapäivähoitoon jos et itse mene vielä töihin?
Runsaasti viihdytystä ja tekemistä vaativa vilkas ja temperamenttinen lapsi viihtyy (ainakin meidän tapauksessa) sata kertaa paremmin hoidossa kuin kotona. Nyt lapsi jo 1v8kk ja edelleen vaatii meiltä vanhemmilta sitä leikkiseuraa, eli harvassa on ne hetket kun saadaan esim istua sohvalla, vaan pitää olla lapsen kanssa siinä lattialla istumassa ja "leikkimässä", yksin ei leiki. Viikonloppuisin on pakko käydä joka ikinen päivä JOSSAKIN, esim kirjaston leikkihuone, hoplop, sukulaisilla kyläilyt, yms ohjelmanumerot jokaiselle päivälle on oltava. Pelkkä ulkoilu leikkipuistossa tai kaupassakäynti ei riitä tuolle elohiirelle, näitä harrastetaan noiden isompien ohjelmanumeroiden lisäksi vähintään kerran päivässä... Temperamenttinen ja erittäin voimakastahtoinen lapsi on siis edelleen, saa useamman kerran viikossa sellasia 10-30min itkupotkuraivareita jos ei asiat suju hänen mielensä mukaan.
Olen samaa mieltä. Tuollainen lapsi pitää nimenomaan laittaa pienenä hoitoon jotta saa virikkeitå ja jotta on tyydyttynyt tekemisistå ja ihmiskontakteista. Samalla äitikin pääsee levähtåmään ja palautumaan töihin niin hullulta kuin se kuulostaakin, mutta totta se on ja aikuinen tarvitsee aikuisseuraa jota saa siellä töissä.
En käsitå miten lääkärit voivat suosittaa tuollaiselle lapselle pitkää kotihoitoa nähtyään perheen vaikean tilanteen.
Itsekäs mies, mitäs hän sanoisi jos molemmat löisitte hanskat tiskiin, annetaanko vauva pois vai miten hän asian hoitaisi? Pelkkä hiiri tuollainen joka ei pysty ottamaan vastuuta perheestään, ja hylkäisi heidät loppujen lopuksi todella lyhyen väsyttävämmän vaiheen vuoksi.
Tuo voi olla ihan normaali lapsi. Ihmset vaan ovat temperamentiltaan erilaisia. Minullakin kesti kauan tänä ymmärtää. Oma poika nyt 2v ja on aina ollut vaativa. Eihän tuossa vaiheessa edes tutkita mitään. Autistinen? No tuskimpa. Juttele ap miehesi kanssa ja jos hän tosiaan on sitä mieltä että haluaa erota, niin onko syy lapsessa? Ei se lapsen vika ole että on vaativa. Eikä se ole syy erota. Mutta, tiedän on tuo vaikeaa aikaa. Tsemppiä! Helpottaa kyllä, kunhan aikaa kuluu.