Onko psykologeja tai muita mielenterveystietäjiä paikalla? Miksi lapsuuden järkyttävät kokemukset ei tunnu missään?

Normaalia. Mulla puski lapsuuden traumat siinä vaiheessa elämää, kun ei ollut mitään huolta mistään. Silloin mielellä oli tilaa käsitellä niitä asioita paremmin. Kävin pari kertaa jollain psykologisella sairaanhoitajalla, mutta en oikein saanut mitään apua. Hoidin asian sitten omalla tavallani, niinkuin olen aina tottunut tekemään ja kirjoitin kaiken ylös. Ajan myötä purin asiat myös vanhempieni kanssa ja se helpotti enemmän. Myönnän edelleen olevani aika tunnekylmä itseäni kohtaan, mutta ajan myötä se on kehittynyt lempeämpään suuntaan.

Jos keho oireilee, niin ehdottomasti psykoligista apua. Itse vasta jälkeenpäin sain tietää, että jopa oikean ammattilaisen hakeminen voi viedä aikaa, joten siksi ei se juttelu minulle sopinut. Oikean ihmisen kanssa se olisi varmaan mennyt nopeammin ohi. Tai no sain sen syyn selville, eli oli tilaa käsitellä se lapsuuden roska pois mielestä.

Olen lukenut että on jopa pahempi jos se lapsuuden kiintymyssuhde on välillä kiva ja välillä hirveä (siis ei niin että välillä on jotain normaalia pikku riitaa, vaan että välillä ollaan täysin sadistisia ja välillä luotettavia jne).

Kiitos kaikista vastauksistanne ja neuvoista, ihanaa kun täältä löytyy täysin tuntemattomia jotka haluavat auttaa. Kiitos! -Ap

Ap tässä huomenta taas.

Palasin tähän keskusteluun, koska laitoitte niin paljon hyviä ohjeita etten eilen ehtinyt kaikkiin neuvoihin perehtyä.

Halusin vielä tulla sanomaan, että mikäli tämän sattuu lukemaan henkilö jolla samanlaista taustaa / kokemuksia, niin vertaistuki erittäin tervetullutta myös! :)

Ja tottakai myös uudet vinkit sekä pohdinnat aiheeseen liittyen otetaan vastaan!

Vierailija kirjoitti:

Kiitos kaikista vastauksistanne ja neuvoista, ihanaa kun täältä löytyy täysin tuntemattomia jotka haluavat auttaa. Kiitos! -Ap

Erittäin hyviä kirjoituksia ketjussa.

Kyllä tästä on hyötyä meille muillekin ja jokaiselle tekee hyvää lukea ja oppia. (ainakin itse pidän näitä kiinnostavina ajatustenherättäjinä).

Psykologia on mielenkiintoista, se avaa silmiä ja tuo uutta näkökulmaa loputtomiin.

Voi alkaa ajatella itsestään eri tavalla kuin ennen, vaihtaa ne silmälasit.

Itseään pitäisi kohdella kuin parasta ystäväänsä, joka päivä. Ei menneeseen ole mikään pakko jumittua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aika tavallista varmaan, että tunneyhteys puuttuu. Se on lapsen suojakeino, mutta nyt aikuisena siitä ei oikein ole enää hyötyä ja oireilet muilla tavoilla. Suosittelen lämpimästi hakeutumista terapiaan.

Psykologi

Psykoterapiaa ollaan aloittamassa, tähän menee kuitenkin kuukausia ja tukihakemuskin kelalle on vielä tehtävänä.

Onko mitään mitä voisin nyt jo ihan omin avuin tehdä?

Hommaa päiväkirja ja kirjoita siihen, mitä olet kokenut. Älä aluksi pohdi syitä tapahtumiin, kirjoitat vain ne ylös ja toteat, että vika ei ollut minun ja vanhempani tekivät näissä tilanteissa pahaa minulle.

Kirjoita myös sellaisista tapahtumista, joissa sinä teit pahaa muille. Olen omalla kohdallani huomannut, että ne aiheuttavat minulle paljon häpeää. Äläkä etsi niillekään tapahtumille perusteluja tai oikeutuksia, toteat vain että näissä tilanteissa olin paha ihminen.

Eli käytännössä kaivat totuuden esiin helposti ymmärrettävässä muodossa.

Sitten laitat vaikka silmät kiinni ja annat anteeksi muille ja itsellesi. Tämä kuulostaa joidenkin mielestä varmaan vittuilevalta, mutta on kyllä oikeasti hyödyllistä. Jos olet vielä yhteyksissä niihin, joita olet satuttanut, niin heiltä anteeksi pyytäminen auttaa todella merkittävästi.

⭐

Kiitos!

Olen luullut että kaikki on ok ja että olen vaan tasapainoinen ja vahva tyyppi jota lapsuus ei ole hetkauttanut, mutta nyt aikuisena kun puskee paniikkeja ja pelkotiloja yms. olen ymmärtänyt että työstettävää taitaa sittenkin olla ja aika paljon. -ap