Lue keskustelun säännöt.
Onko psykologeja tai muita mielenterveystietäjiä paikalla? Miksi lapsuuden järkyttävät kokemukset ei tunnu missään?
29.06.2019 |
Elin lapsuuteni alkoholistiperheessä.
Minut on usein jätetty yksin yöksi kotiin, olen tärissyt pöydän alla peloissani, nukkunut tuulikaapissa ulko-oven vieressä jotta pääsen tarvittaessa nopeasti ulos.
Poliiseja tuli välillä kutsuttua paikalle vanhempien sekoilujen vuoksi...
Elämä oli todella arvaamatonta ja kokoajan sai pelätä mitä seuraavaksi tapahtuu.
Äitini myös käytti meitä lapsia suojanaan eli halusi nukkua meidän lasten keskellä jotta olisi turvassa.
Nyt kolmikymppisenä kun kerron näitä juttuja muille, ihmiset ovat järkyttyneitä. Itse en kuitenkaan koe sen suurempia tunteita kun muistelen näitä lapsuuden hurjia tapahtumia. Ajattelen vain että meillä oli ruokaa ja vaatteet joten miksi valittaisin.
Kaipaisin jotain selitystä miksi reagoin lapsuuden muistoihin näin? Kaiken järjen mukaan kuuluisi itkeä ja olla kauhuissaan ja pettynyt siihen millaista elämäni lapsena oli.
Kärsin voimakkaista ahdistus-ja pelkotiloista arjessa, se varmaan voisi liittyä jotenkin tähän.
Mutta miksi minulta puuttuu "tunneyhteys" näihin lapsuuden kokemuksiin ja pitäisikö asialle tehdä jotain?
Kommentit (28)
Ei tarvi tehdä mitään. Jatka samaan malliin niin hyvä tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vastaa itsellesi että tarvit terapiaa:)
Terv. Keittiöpsykologi
Keittiöpsykologi täällä terve. Eli älä nyt vaan usko mitä kirjoitan "totena", kunhan kirjoitan mitä mieleen tulee. Itsellä takana vähemmän traumaattinen lapsuus kuin sinulla, mutta täysin lapsia huomioon ottamatonta oli lapsuuteni. Olin olemassa aikuista varten - ja kas, minä olen aikuisena joutunut tavoittelemaan yhteyttä itseeni. Ja miten tämä tavoittelu alkoi? Jäätävinä paniikkikohtauksina.
Olen siis itseni tähden tutkiskellut asiaa varsin paljonkin ja jotenkin sinä kuvaat sitä mitä kaltoinkohdellut lapset kokevat: he ovat vieraita itselleen. Olet joutunut varautumaan kaikkeen mitä tulee sinun ulkopuoleltasi ja sitten katson itseäsi kuin matkan päästä. Ahdistus on omaasi, mutta et tajua sitä.
Mutta: aina voi tehdä jotain! :) Oletko työelämässä tai opiskeletko? Tällöin on mahdollisuus Kelan tukemaan psykoterapiaan. Sen saaminen on toki työn takana. Onko sinulla ahdistuksiisi jotain hoitokontaktia? Se auttaa kyllä terapiapolun alkuun.
Toisaalta jos et ole vielä sairaustasolla ahdistuneisuutesi kanssa voi psykoterapia olla yliampuvaa. Minä jotenkin ajattelen, että ahdistus on (paitsi jumalaton vaiva) ikkuna, aloituspaikka mistä lapsuus alkaa purkautumaan. Kun ahdistaa, pysähdy. Kuuntele mistä on todella kyse. Kirjoita ylös näitä tuntemuksia, mieli ja keho ovat viisaita: pienenä lapsena kukaan ei kohdannut hätääsi, olet nyt ikäänkuin turvallinen aikuinen itse itsellesi. Ehkä sitten alkaa tuntua muutakin: hätää, surua, vihaa.
Kolmanneksi: voi olla, että elämässäsi on ollut joku turvallinen aikuinen, joka on suojannut sinua ja sisaruksiasi. Tällainen suojaava tekijä on kasvattanut sinussa resilienssiä ja silloin olet kehittynyt kestämään aika isojakin kuormituksia. Tällöin olet aika ok ja en olisi huolissani.
Ota tästä opastuksesta se mikä hyvältä tuntuu tai ei mitään jos ei siltä tunnu. Hauskaa löytöretkeä itseen! :)
Ja tämä siis eri keittiöpsykologi kuin kakkonen :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis viitonen ja kuutonen ovat sama keittiöpsykologi #envainosaa
Vierailija kirjoitti:
Aika tavallista varmaan, että tunneyhteys puuttuu. Se on lapsen suojakeino, mutta nyt aikuisena siitä ei oikein ole enää hyötyä ja oireilet muilla tavoilla. Suosittelen lämpimästi hakeutumista terapiaan.
Psykologi
Psykoterapiaa ollaan aloittamassa, tähän menee kuitenkin kuukausia ja tukihakemuskin kelalle on vielä tehtävänä.
Onko mitään mitä voisin nyt jo ihan omin avuin tehdä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Silloin ei tunnu niin jos sinulla on ollut yksikin aikuinen lapsuudessa joka on antanut ne ns eväät ja mahdollistanut normikehityksen. Silloin olet niinkuin riittävän eheä ja psyyke toimiva käsittelemään ja suhteuttamaan aikuisena tietoisemminkin pahojakin tapahtumia. Tähän perustuu hyvinkin rajuja kokeneitten perheitten vesat joita voi opiskella hyvin korkealle ja perustaa perheen ja menestyä elämässä.
Kaikki on kiinni onko ollut ankkuri josta nupullaan oleva psyyke ammentaa vastavuoroisuutta.
Kiitos paljon keittiöpsykologi nro 5
-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan normaalia. Miksi sinun pitäisi jotain tuntea nyt? Sinä tunsit silloin kun elit sitä. Tätä on hiton vaikea selittää joillekin psykologeillekin. Sama jos kasvat vaikka jollain sota-alueella koko ikäsi. Pitäisikö kirkua ja parkua syntymästä asti koko ikäsi joka ikinen päivä? Ei tietenkään koska sota on näille ihmisille normaalia ja jokapäiväistä. Siinä ei ole mitään erikoista eikä outoa, se on normi. Minusta väkivalta on normaalia, moni tuttu on tappanut itsensä mitä karmeimmilla tavoilla, olen jokaisessa parisuhteessa joutunut väkivallan kohteeksi, minua on pahoinpidelty lapsena ja siinä ei ole mitään erikoista tai erityistä koska minulle se on juuri se normaali millaista elämä on. Istun lupsakkaasti kahvilla niin murhaajan kuin huumekauppiaan tai velkojan kanssa, ei nosta uutiskynnystä eikä tunteita. Toisilla on vaan rankemmat ammatit kuin toisilla. Minusta kaikki se mistä puhutaan normaalina on jotain vierasta ja kummallista. Satujuttuja. En usko että kukaan pystyy elämään elämäänsä ilman että siinä ei jotenkin ole pahuutta läsnä edes välillä, suuria menetyksiä ja jatkuvaa epäonnistumista tai henkensä menettämisen uhkaa.
Ehkä yksi häiriintyneimmistä asioista oli myös se että yhdessä hetkessä vanhemmat olivat rauhallisia ja söimme yhdessä mutta tunnin kuluttua olivat kuin eri persoonat ja tavarat lentelivät sekä välillä myös ihmiset.
Pienenä en ymmärtänyt mistä ihmeestä tuo johtui, sitten joskus alakoulu-ikäisenä tajusin että alkoholi tekee sen.
Eli en tiedä onko mitään turvallista ankkurointia tapahtunut, ehkä yhdessä hetkessä kyllä, mutta jos sama ihminen yhtäkkiä onkin pelottava ja täysin erilainen sekä aina pettää lupauksensa niin mahtaako ne muutamat 10min mittaset turvalliset hetket auttaa mitenkään...-ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Keittiöpsykologi viitonen vielä palaa.
Mahtavaa, että psykoterapia on alkamassa! Odottaminen kannattaa. Sitä ennen itsemyötätuntoharjoitukset voisivat olla avuksi. Olin ammatin puolesta (sosiaalityöntekijä) joskus luennolla aiheesta: meillä kaikilla on kaksi järjestelmää kehossa, ns. hätäoravanpyörä joka pistää meidät reagoimaan vaaroihin ja sitten rauhoitusjärjestelmä joka esim. auttaa nukahtamaan iltaisin. Luennoitsija (en muista kuka enkä muutakaan) sanoi, että myötätuntoinen rakastava suhtautuminen itseen auttaa siirtymään hätärattaalta rauhoitusprosessiin nopeammin. Ahdistusta se ei estä, mutta lyhentää ja lievittää sitä. Ja ahdistuneisuus- ja pelkotiloissahan tuo hätäpyörä käynnistyy milloin mitenkin ja ihan väärissä paikoissa.
En löytänyt kuin tämmöisen sivuston, jossa on korneja harjoituksia: http://www.selfcompassion.fi/ Mutta ne saattavat tarjota apua tai ei.
Ja yleisempänä neuvona keskittyminen hengitykseen ja sen tietoinen rauhoittaminen auttaa. Itse visualisoin ahdistavat tunteet pilviksi ja kuvittelen että "jaahas, nyt tuli ukkospilvi mielen taivaalle". Tällöin tunne asettuu oikeaan asemaan: se on vain tunne, ei koko totuus. Ja tunne menee pois tuulen mukana ihan kuin pilvet. Varsinkin paniikkikohtaus on ihan kuin mikä tahansa sairauskohtaus: kestää maksimissaan joitakin minuutteja, sen jälkeen on adrenaliini poltettu.
Komppaan oikeaa psykologia siinä, että juurikin noin tuntee (tai siis ei tunne) kaltoinkohdeltu lapsi aikuistuessaan. Eli kehitymme tiettyjen lainalaisuuksien mukaan ja näitä lapsuuden vaurioita voi korjata. Selvisit ylipäänsä "sinuna" kun otit henkistä etäisyyttä asioihin. Ja kun niitä pelkoja on nyt alkanut tulemaan, se tarkoittaa että olet riittävän turvallisessa ja vakaassa tilanteessa että voit alkaa niitä työstämään. Moni asia on siis jo mennyt ihan oikein elämässäsi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ihan normaalia. Miksi sinun pitäisi jotain tuntea nyt? Sinä tunsit silloin kun elit sitä. Tätä on hiton vaikea selittää joillekin psykologeillekin. Sama jos kasvat vaikka jollain sota-alueella koko ikäsi. Pitäisikö kirkua ja parkua syntymästä asti koko ikäsi joka ikinen päivä? Ei tietenkään koska sota on näille ihmisille normaalia ja jokapäiväistä. Siinä ei ole mitään erikoista eikä outoa, se on normi. Minusta väkivalta on normaalia, moni tuttu on tappanut itsensä mitä karmeimmilla tavoilla, olen jokaisessa parisuhteessa joutunut väkivallan kohteeksi, minua on pahoinpidelty lapsena ja siinä ei ole mitään erikoista tai erityistä koska minulle se on juuri se normaali millaista elämä on. Istun lupsakkaasti kahvilla niin murhaajan kuin huumekauppiaan tai velkojan kanssa, ei nosta uutiskynnystä eikä tunteita. Toisilla on vaan rankemmat ammatit kuin toisilla. Minusta kaikki se mistä puhutaan normaalina on jotain vierasta ja kummallista. Satujuttuja. En usko että kukaan pystyy elämään elämäänsä ilman että siinä ei jotenkin ole pahuutta läsnä edes välillä, suuria menetyksiä ja jatkuvaa epäonnistumista tai henkensä menettämisen uhkaa.
Ei tarvitsekaan kirkua ja parkua joka päivä, mutta muistoja muistellessa ne herättävät tiettyjä tuntemuksia.
Huvipuistoretket olivat hauskoja, lähimetsä oli pelottava, joulu oli jännittävä jne.
MUTTA jos ei herää MINKÄÄNLAISTA TUNTEMUSTA järkyttävän kokemuksen muistelusta, se ei ole normaalia.
Ei tarvitsekaan tuntea 24/7 sitä kauhua mutta kyllä hylkäämiskokemuksen muistelu kuuluu joltakin tuntua?!
Ja Viitonen ei vaan voi olla hiljaa. :D
Tämä nettisarjakuva voi antaa myös ajattelun aihetta: http://kuningataralkoholi.sarjakuvablogit.com/
Kuten tuolla jo mainittiin, on sinulla ollut lähipiirissä ainakin yksi eheyttävä ja kantava ihmissuhde.
Itse kasvoin väkivallan, pelon ja ankaran kurin keskeisellä. Meillä ei alkoholia vanhemmat käyttäneet, mutta psyykkinen ja fyysinen väkivalta oli läsnä alati. Lapsena pidin tuota normaalina, toki pelon vuoksi varmasti mm koulunkäynti kärsi. Selkään tuli monesti ihan oudoista syistä mm yskin väärin tai hiihdin väärin. Kotiarestia tuli toisinaan syistä joihin en voinut vaikuttaa (kotiintuloaika oli 20 ja kerran rippikoulu venyi niin, että olin kotona vasta klo 20:20)
Onhan mielessä käynyt tuhansia kysymyksiä, ihmettelyjä siitä miksei meitä lapsia otettu pois / turvaan jne.
Mutta tuo aika on nyt ollutta ja mennyttä, en niin hirveästi sen varaan elämääni rakenna.
Minulla oli läheiset välit veljeni, minulla oli lapsuudessa maailman paras ystävä ja ihana mummu.
Olen opiskellut itselleni hyväpalkkaisen ammatin, hankkinut lapset joista jokainen on pärjännyt elämässään hyvin. Elän aivan normaalia keskiluokkaista elämää ilman kriiseissä olemista, en käytä päihteitä, nukun yöni hyvin. Huomista en pelkää, eilistä en kaipaa. Elän hetkessä.
En koe mitään tarvetta käydä kurjaa lapsuuttani missään läpi / keskustelemassa siitä.
Vierailija kirjoitti:
Ehkä yksi häiriintyneimmistä asioista oli myös se että yhdessä hetkessä vanhemmat olivat rauhallisia ja söimme yhdessä mutta tunnin kuluttua olivat kuin eri persoonat ja tavarat lentelivät sekä välillä myös ihmiset.
Pienenä en ymmärtänyt mistä ihmeestä tuo johtui, sitten joskus alakoulu-ikäisenä tajusin että alkoholi tekee sen.
Eli en tiedä onko mitään turvallista ankkurointia tapahtunut, ehkä yhdessä hetkessä kyllä, mutta jos sama ihminen yhtäkkiä onkin pelottava ja täysin erilainen sekä aina pettää lupauksensa niin mahtaako ne muutamat 10min mittaset turvalliset hetket auttaa mitenkään...-ap
Kyllä ne auttavat sillä psyyke rakentuu jo mahasta saakka ja se ensimmäinen suhde ratkaisee paljon ja tukea antava läheinen. Lapsi joka on riittävän turvaisasti kiintynyt ja osaa sen homman kestääkin sitten aika paljon.
Yksinkertaisesti on syntynyt riittävä kapasiteetti hoidella päässään pahojakin.
Vierailija kirjoitti:
Kuten tuolla jo mainittiin, on sinulla ollut lähipiirissä ainakin yksi eheyttävä ja kantava ihmissuhde.
Itse kasvoin väkivallan, pelon ja ankaran kurin keskeisellä. Meillä ei alkoholia vanhemmat käyttäneet, mutta psyykkinen ja fyysinen väkivalta oli läsnä alati. Lapsena pidin tuota normaalina, toki pelon vuoksi varmasti mm koulunkäynti kärsi. Selkään tuli monesti ihan oudoista syistä mm yskin väärin tai hiihdin väärin. Kotiarestia tuli toisinaan syistä joihin en voinut vaikuttaa (kotiintuloaika oli 20 ja kerran rippikoulu venyi niin, että olin kotona vasta klo 20:20)
Onhan mielessä käynyt tuhansia kysymyksiä, ihmettelyjä siitä miksei meitä lapsia otettu pois / turvaan jne.
Mutta tuo aika on nyt ollutta ja mennyttä, en niin hirveästi sen varaan elämääni rakenna.
Minulla oli läheiset välit veljeni, minulla oli lapsuudessa maailman paras ystävä ja ihana mummu.Olen opiskellut itselleni hyväpalkkaisen ammatin, hankkinut lapset joista jokainen on pärjännyt elämässään hyvin. Elän aivan normaalia keskiluokkaista elämää ilman kriiseissä olemista, en käytä päihteitä, nukun yöni hyvin. Huomista en pelkää, eilistä en kaipaa. Elän hetkessä.
En koe mitään tarvetta käydä kurjaa lapsuuttani missään läpi / keskustelemassa siitä.
Niin, en siis tiedä onko minulla ollut eheyttävää suhdetta, koska sama ihminen joka laittoi ruokaa ja auttoi, olikin muutaman drinkin juotuaan täysin erilainen ja herättikin pelkoa, turvattomuutta ja ahdistusta. Isovanhempia ei ollut. Sukulaiset pysyivät aika etäällä. Yksi hyvä ystävä minulla lapsena oli mutta häneltä salasin kaiken. -Ap
Kysyit tuossa aikasemmin mitä voisit tehdä jo nyt psykoterapian alkua odotellessasi. Katsopa netistä sellainen kuin AAL tai Al-Anon. Molemmista saat vertaistukea alkoholismin varjossa eletyn lapsuuden käsittelyyn. Kun olet jo aloittanut, niin terapiassakin saatat edetä hyvin. Uskon myös että toisten kokemusten kuuntelu avaa sinulle lisää muistoja tuntemuksistasi. Kuvailemaasi tunneyhteyden puutumista nimitetään tuolla tunteiden jäätymiseksi. Ne alkavat kyllä sulaa kun tunnet olosi riittävän turvalliseksi. Hyvää paranemismatkaa!
Aika tavallista varmaan, että tunneyhteys puuttuu. Se on lapsen suojakeino, mutta nyt aikuisena siitä ei oikein ole enää hyötyä ja oireilet muilla tavoilla. Suosittelen lämpimästi hakeutumista terapiaan.
Psykologi