"Kaikillahan on jotain haasteita elämässä"

Vierailija kirjoitti:

Ei luoja, tajusin vasta nyt että väittelin täällä äitihullun kanssa! Se on loppumaton tie enkä olisi siihen ryhtynyt jos olisin tajunnut. Mietinkin miten joku ei yhtään voi ymmärtää, mutta nyt ymmärrän täysin. Hullu kun hullu.

Olet väärässä, mutta samantekevää. Tuskin sinulla mitään kovin merkittäviä oivalluksia oli.

Otsikko on totta jos ei elä elämäänsä pumpulissa joka on kääritty kuplamuoviin.

Vierailija kirjoitti:

Otsikko on totta jos ei elä elämäänsä pumpulissa joka on kääritty kuplamuoviin.

Epäilen ettei kuplamuovin sisällä voi hengittää, joten tuo elämä jää lyhyeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Otsikko on totta jos ei elä elämäänsä pumpulissa joka on kääritty kuplamuoviin.

Epäilen ettei kuplamuovin sisällä voi hengittää, joten tuo elämä jää lyhyeksi.

Elämä on ollut haasteetonta siihen asti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Otsikko on totta jos ei elä elämäänsä pumpulissa joka on kääritty kuplamuoviin.

Epäilen ettei kuplamuovin sisällä voi hengittää, joten tuo elämä jää lyhyeksi.

Elämä on ollut haasteetonta siihen asti.

Siksikö kutsut kuolemaa tukehtumalla? Mielenkiintoinen näkökulma. Oletko ottanut joltain vauvalta hengen tuolla metodilla?

Aloittaja on oikeassa. Ikävä tosiasia on, että ensimmäiset ihmisen elämään ja tulevaisuuteen vaikuttavat asiat tapahtuvat jo sikiöaikana eikä sikiö itse pysty niihin vaikuttamaan millään tavalla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Jos ihan oikeasti haluaa olla toisille avuksi, niin peruslähtökohta silloin on se, että auttaja miettii enemmän autettavan tarpeita kuin omiaan. Eihän muussa tapauksessa avusta ole mitään iloa kenellekään.

Peruslähtökohta varmasti myös on, että jos haluaa apua, ei kannata vaatia auttajaa tulemaan lakki kourassa kyselemään mitähän armon autettava toivoisi. Moni auttaa omien huoliensa ohessa eikä aikaa ja energiaa todellakaan ole funtsia loputtomiin mitähän mahdollisesti joku toinen haluaa. 

Miksi puhut itsestäsi auttajana, jos et ole lainkaan kiinnostunut siitä mitä autettavasi sinulta kaipaisi? Avun antamisen tarkoituksena ei ole pelkästään buustata sinun itsetuntoasi saamalla sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi sillä, että teit jotakin (mitä toinen ei välttämättä lainkaan olisi halunnut sinun tekevän). Toiveista ja ajatuksista voidaan neuvotella yhdessä auttajan ja autettavan kesken, sitä kutsutaan keskusteluksi.

Koska minulla ei ole aikaa istua loputtomiin kuuntelemassa jonkun vatulointia ongelmistaan. Sen sijaan voisin hyvin pyytää vaikka surevan lesken luokseni istumaan iltaa tai olemaan ihmisten ilmoilla, tai tuoda vaikka ruokaa surutaloon tai selvitellä vaikkapa Kelan hakemuksia vammautuneen puolesta. Loputon märehdinnän kuunteleminen ei auta ketään. 

Entä jos sureva leski haluaa illan aikana puhua myös surustaan? Ajatko hänet silloin ovesta ulos?

En tietenkään, mutta illan vieton idea voi olla vetää leskeä takaisin elämään ja silloin puhutaan illan aikana muustakin kuin surusta, vaikka siitäkin voidaan puhua jonkin verran. 

Siis toinen on menettänyt läheisensä ja sulla on oikeus määritellä, kuinka paljon toisella on lupa puhua surustaan? Todellisuudessa toisen pitäisi voida puhua surustaan niin kauan ja paljon kuin haluaa. Sen verran empatiakykyä pitäisi voida löytyä. Jos ei siihen pysty, niin senkin voi sitten ilmaista, että ei jaksa tukea niin paljon kuin tarvitsisi. Mutta toisen puolesta tällaisia asioita ei voi määrätä.

Olen itse leski. En todellakaan olettanut, että kukaan ystävä alkaisi istumaan loputtomiin kuuntelemassa itkuani. Otin vastaan ystävien tarjoukset lähteä ulos, tuulettua, saada muuta mietittävää. Suurimmat itkuni itkin vertaistuessa yhdessä muiden surevien kanssa, jolloin kaikilla oli mahdollisuus sekä saada tukea että antaa sitä. 

Vertaistukihan on hyvä keino antaa ja saada tukea. Siitäkin on taidettu tässä ketjussa jo aikaisemmin puhua.

Aina sitäkään ei kaikissa tapauksissa välttämättä ole kovin helposti saatavilla. Esimerkiksi tällaisiin ketjuihin änkeää aina trolleja kettuilemaan ihmisille. Vertaistuki voi joskus jäädä hyvin vähäiseksi.

Facebook on täynnä vapaamuotoisia vertaistukiryhmiä kuten esim. Nuoret lesket tai lapsikuolleiden tuki Käpy jne. Myös sairaalat ohjaavat vertaistukiryhmiin erilaisissa kriiseissä olevia ihmisiä ja perheitä. Kyse on vain siitä, että viitsii etsiä.

Et kysynyt mikä on ongelma...

Elämän kriisit on luokiteltu kuormittavuuden mukaan aikanaan. Kuormittavin elämänkriisi on oman lapsen kuolema, sitten puolison kuolema. Avioero tai työpaikan menetys tulee jossain paljon matalammalla stressitasolla. Mielenterveysongelmat eivät kuulu elämänkriiseihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Jos ihan oikeasti haluaa olla toisille avuksi, niin peruslähtökohta silloin on se, että auttaja miettii enemmän autettavan tarpeita kuin omiaan. Eihän muussa tapauksessa avusta ole mitään iloa kenellekään.

Peruslähtökohta varmasti myös on, että jos haluaa apua, ei kannata vaatia auttajaa tulemaan lakki kourassa kyselemään mitähän armon autettava toivoisi. Moni auttaa omien huoliensa ohessa eikä aikaa ja energiaa todellakaan ole funtsia loputtomiin mitähän mahdollisesti joku toinen haluaa. 

Miksi puhut itsestäsi auttajana, jos et ole lainkaan kiinnostunut siitä mitä autettavasi sinulta kaipaisi? Avun antamisen tarkoituksena ei ole pelkästään buustata sinun itsetuntoasi saamalla sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi sillä, että teit jotakin (mitä toinen ei välttämättä lainkaan olisi halunnut sinun tekevän). Toiveista ja ajatuksista voidaan neuvotella yhdessä auttajan ja autettavan kesken, sitä kutsutaan keskusteluksi.

Koska minulla ei ole aikaa istua loputtomiin kuuntelemassa jonkun vatulointia ongelmistaan. Sen sijaan voisin hyvin pyytää vaikka surevan lesken luokseni istumaan iltaa tai olemaan ihmisten ilmoilla, tai tuoda vaikka ruokaa surutaloon tai selvitellä vaikkapa Kelan hakemuksia vammautuneen puolesta. Loputon märehdinnän kuunteleminen ei auta ketään. 

Entä jos sureva leski haluaa illan aikana puhua myös surustaan? Ajatko hänet silloin ovesta ulos?

En tietenkään, mutta illan vieton idea voi olla vetää leskeä takaisin elämään ja silloin puhutaan illan aikana muustakin kuin surusta, vaikka siitäkin voidaan puhua jonkin verran. 

Siis toinen on menettänyt läheisensä ja sulla on oikeus määritellä, kuinka paljon toisella on lupa puhua surustaan? Todellisuudessa toisen pitäisi voida puhua surustaan niin kauan ja paljon kuin haluaa. Sen verran empatiakykyä pitäisi voida löytyä. Jos ei siihen pysty, niin senkin voi sitten ilmaista, että ei jaksa tukea niin paljon kuin tarvitsisi. Mutta toisen puolesta tällaisia asioita ei voi määrätä.

Olen itse leski. En todellakaan olettanut, että kukaan ystävä alkaisi istumaan loputtomiin kuuntelemassa itkuani. Otin vastaan ystävien tarjoukset lähteä ulos, tuulettua, saada muuta mietittävää. Suurimmat itkuni itkin vertaistuessa yhdessä muiden surevien kanssa, jolloin kaikilla oli mahdollisuus sekä saada tukea että antaa sitä. 

Vertaistukihan on hyvä keino antaa ja saada tukea. Siitäkin on taidettu tässä ketjussa jo aikaisemmin puhua.

Aina sitäkään ei kaikissa tapauksissa välttämättä ole kovin helposti saatavilla. Esimerkiksi tällaisiin ketjuihin änkeää aina trolleja kettuilemaan ihmisille. Vertaistuki voi joskus jäädä hyvin vähäiseksi.

Facebook on täynnä vapaamuotoisia vertaistukiryhmiä kuten esim. Nuoret lesket tai lapsikuolleiden tuki Käpy jne. Myös sairaalat ohjaavat vertaistukiryhmiin erilaisissa kriiseissä olevia ihmisiä ja perheitä. Kyse on vain siitä, että viitsii etsiä.

Et kysynyt mikä on ongelma...

Elämän kriisit on luokiteltu kuormittavuuden mukaan aikanaan. Kuormittavin elämänkriisi on oman lapsen kuolema, sitten puolison kuolema. Avioero tai työpaikan menetys tulee jossain paljon matalammalla stressitasolla. Mielenterveysongelmat eivät kuulu elämänkriiseihin.

Entä lapsen näkökulma? Lapsilla on vieläpä aikuisia vähemmän säätelykeinoja ja vaikutusmahdollisuuksia käytössään stressinhallintaa varten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Jos ihan oikeasti haluaa olla toisille avuksi, niin peruslähtökohta silloin on se, että auttaja miettii enemmän autettavan tarpeita kuin omiaan. Eihän muussa tapauksessa avusta ole mitään iloa kenellekään.

Peruslähtökohta varmasti myös on, että jos haluaa apua, ei kannata vaatia auttajaa tulemaan lakki kourassa kyselemään mitähän armon autettava toivoisi. Moni auttaa omien huoliensa ohessa eikä aikaa ja energiaa todellakaan ole funtsia loputtomiin mitähän mahdollisesti joku toinen haluaa. 

Miksi puhut itsestäsi auttajana, jos et ole lainkaan kiinnostunut siitä mitä autettavasi sinulta kaipaisi? Avun antamisen tarkoituksena ei ole pelkästään buustata sinun itsetuntoasi saamalla sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi sillä, että teit jotakin (mitä toinen ei välttämättä lainkaan olisi halunnut sinun tekevän). Toiveista ja ajatuksista voidaan neuvotella yhdessä auttajan ja autettavan kesken, sitä kutsutaan keskusteluksi.

Koska minulla ei ole aikaa istua loputtomiin kuuntelemassa jonkun vatulointia ongelmistaan. Sen sijaan voisin hyvin pyytää vaikka surevan lesken luokseni istumaan iltaa tai olemaan ihmisten ilmoilla, tai tuoda vaikka ruokaa surutaloon tai selvitellä vaikkapa Kelan hakemuksia vammautuneen puolesta. Loputon märehdinnän kuunteleminen ei auta ketään. 

Entä jos sureva leski haluaa illan aikana puhua myös surustaan? Ajatko hänet silloin ovesta ulos?

En tietenkään, mutta illan vieton idea voi olla vetää leskeä takaisin elämään ja silloin puhutaan illan aikana muustakin kuin surusta, vaikka siitäkin voidaan puhua jonkin verran. 

Siis toinen on menettänyt läheisensä ja sulla on oikeus määritellä, kuinka paljon toisella on lupa puhua surustaan? Todellisuudessa toisen pitäisi voida puhua surustaan niin kauan ja paljon kuin haluaa. Sen verran empatiakykyä pitäisi voida löytyä. Jos ei siihen pysty, niin senkin voi sitten ilmaista, että ei jaksa tukea niin paljon kuin tarvitsisi. Mutta toisen puolesta tällaisia asioita ei voi määrätä.

Olen itse leski. En todellakaan olettanut, että kukaan ystävä alkaisi istumaan loputtomiin kuuntelemassa itkuani. Otin vastaan ystävien tarjoukset lähteä ulos, tuulettua, saada muuta mietittävää. Suurimmat itkuni itkin vertaistuessa yhdessä muiden surevien kanssa, jolloin kaikilla oli mahdollisuus sekä saada tukea että antaa sitä. 

Vertaistukihan on hyvä keino antaa ja saada tukea. Siitäkin on taidettu tässä ketjussa jo aikaisemmin puhua.

Aina sitäkään ei kaikissa tapauksissa välttämättä ole kovin helposti saatavilla. Esimerkiksi tällaisiin ketjuihin änkeää aina trolleja kettuilemaan ihmisille. Vertaistuki voi joskus jäädä hyvin vähäiseksi.

Facebook on täynnä vapaamuotoisia vertaistukiryhmiä kuten esim. Nuoret lesket tai lapsikuolleiden tuki Käpy jne. Myös sairaalat ohjaavat vertaistukiryhmiin erilaisissa kriiseissä olevia ihmisiä ja perheitä. Kyse on vain siitä, että viitsii etsiä.

Et kysynyt mikä on ongelma...

Elämän kriisit on luokiteltu kuormittavuuden mukaan aikanaan. Kuormittavin elämänkriisi on oman lapsen kuolema, sitten puolison kuolema. Avioero tai työpaikan menetys tulee jossain paljon matalammalla stressitasolla. Mielenterveysongelmat eivät kuulu elämänkriiseihin.

Entä lapsen näkökulma? Lapsilla on vieläpä aikuisia vähemmän säätelykeinoja ja vaikutusmahdollisuuksia käytössään stressinhallintaa varten.

Miksi lasten hyvinvoinnista usein kannetaan niin vähän huolta? Suomessakin lapset voivat kasvaa aivan kammottavissa oloissa eikä ketään kiinnosta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Jos ihan oikeasti haluaa olla toisille avuksi, niin peruslähtökohta silloin on se, että auttaja miettii enemmän autettavan tarpeita kuin omiaan. Eihän muussa tapauksessa avusta ole mitään iloa kenellekään.

Peruslähtökohta varmasti myös on, että jos haluaa apua, ei kannata vaatia auttajaa tulemaan lakki kourassa kyselemään mitähän armon autettava toivoisi. Moni auttaa omien huoliensa ohessa eikä aikaa ja energiaa todellakaan ole funtsia loputtomiin mitähän mahdollisesti joku toinen haluaa. 

Miksi puhut itsestäsi auttajana, jos et ole lainkaan kiinnostunut siitä mitä autettavasi sinulta kaipaisi? Avun antamisen tarkoituksena ei ole pelkästään buustata sinun itsetuntoasi saamalla sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi sillä, että teit jotakin (mitä toinen ei välttämättä lainkaan olisi halunnut sinun tekevän). Toiveista ja ajatuksista voidaan neuvotella yhdessä auttajan ja autettavan kesken, sitä kutsutaan keskusteluksi.

Koska minulla ei ole aikaa istua loputtomiin kuuntelemassa jonkun vatulointia ongelmistaan. Sen sijaan voisin hyvin pyytää vaikka surevan lesken luokseni istumaan iltaa tai olemaan ihmisten ilmoilla, tai tuoda vaikka ruokaa surutaloon tai selvitellä vaikkapa Kelan hakemuksia vammautuneen puolesta. Loputon märehdinnän kuunteleminen ei auta ketään. 

Entä jos sureva leski haluaa illan aikana puhua myös surustaan? Ajatko hänet silloin ovesta ulos?

En tietenkään, mutta illan vieton idea voi olla vetää leskeä takaisin elämään ja silloin puhutaan illan aikana muustakin kuin surusta, vaikka siitäkin voidaan puhua jonkin verran. 

Siis toinen on menettänyt läheisensä ja sulla on oikeus määritellä, kuinka paljon toisella on lupa puhua surustaan? Todellisuudessa toisen pitäisi voida puhua surustaan niin kauan ja paljon kuin haluaa. Sen verran empatiakykyä pitäisi voida löytyä. Jos ei siihen pysty, niin senkin voi sitten ilmaista, että ei jaksa tukea niin paljon kuin tarvitsisi. Mutta toisen puolesta tällaisia asioita ei voi määrätä.

Olen itse leski. En todellakaan olettanut, että kukaan ystävä alkaisi istumaan loputtomiin kuuntelemassa itkuani. Otin vastaan ystävien tarjoukset lähteä ulos, tuulettua, saada muuta mietittävää. Suurimmat itkuni itkin vertaistuessa yhdessä muiden surevien kanssa, jolloin kaikilla oli mahdollisuus sekä saada tukea että antaa sitä. 

Vertaistukihan on hyvä keino antaa ja saada tukea. Siitäkin on taidettu tässä ketjussa jo aikaisemmin puhua.

Aina sitäkään ei kaikissa tapauksissa välttämättä ole kovin helposti saatavilla. Esimerkiksi tällaisiin ketjuihin änkeää aina trolleja kettuilemaan ihmisille. Vertaistuki voi joskus jäädä hyvin vähäiseksi.

Facebook on täynnä vapaamuotoisia vertaistukiryhmiä kuten esim. Nuoret lesket tai lapsikuolleiden tuki Käpy jne. Myös sairaalat ohjaavat vertaistukiryhmiin erilaisissa kriiseissä olevia ihmisiä ja perheitä. Kyse on vain siitä, että viitsii etsiä.

Et kysynyt mikä on ongelma...

Elämän kriisit on luokiteltu kuormittavuuden mukaan aikanaan. Kuormittavin elämänkriisi on oman lapsen kuolema, sitten puolison kuolema. Avioero tai työpaikan menetys tulee jossain paljon matalammalla stressitasolla. Mielenterveysongelmat eivät kuulu elämänkriiseihin.

Entä lapsen näkökulma? Lapsilla on vieläpä aikuisia vähemmän säätelykeinoja ja vaikutusmahdollisuuksia käytössään stressinhallintaa varten.

Miksi lasten hyvinvoinnista usein kannetaan niin vähän huolta? Suomessakin lapset voivat kasvaa aivan kammottavissa oloissa eikä ketään kiinnosta.

Eikä pahemmin yleensä kiinnosta silloinkaan, kun näistä lapsista on kasvanut aikuisia. Toisten hädältä suljetaan silmät vuosi toisensa jälkeen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Jos ihan oikeasti haluaa olla toisille avuksi, niin peruslähtökohta silloin on se, että auttaja miettii enemmän autettavan tarpeita kuin omiaan. Eihän muussa tapauksessa avusta ole mitään iloa kenellekään.

Peruslähtökohta varmasti myös on, että jos haluaa apua, ei kannata vaatia auttajaa tulemaan lakki kourassa kyselemään mitähän armon autettava toivoisi. Moni auttaa omien huoliensa ohessa eikä aikaa ja energiaa todellakaan ole funtsia loputtomiin mitähän mahdollisesti joku toinen haluaa. 

Miksi puhut itsestäsi auttajana, jos et ole lainkaan kiinnostunut siitä mitä autettavasi sinulta kaipaisi? Avun antamisen tarkoituksena ei ole pelkästään buustata sinun itsetuntoasi saamalla sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi sillä, että teit jotakin (mitä toinen ei välttämättä lainkaan olisi halunnut sinun tekevän). Toiveista ja ajatuksista voidaan neuvotella yhdessä auttajan ja autettavan kesken, sitä kutsutaan keskusteluksi.

Koska minulla ei ole aikaa istua loputtomiin kuuntelemassa jonkun vatulointia ongelmistaan. Sen sijaan voisin hyvin pyytää vaikka surevan lesken luokseni istumaan iltaa tai olemaan ihmisten ilmoilla, tai tuoda vaikka ruokaa surutaloon tai selvitellä vaikkapa Kelan hakemuksia vammautuneen puolesta. Loputon märehdinnän kuunteleminen ei auta ketään. 

Entä jos sureva leski haluaa illan aikana puhua myös surustaan? Ajatko hänet silloin ovesta ulos?

En tietenkään, mutta illan vieton idea voi olla vetää leskeä takaisin elämään ja silloin puhutaan illan aikana muustakin kuin surusta, vaikka siitäkin voidaan puhua jonkin verran. 

Siis toinen on menettänyt läheisensä ja sulla on oikeus määritellä, kuinka paljon toisella on lupa puhua surustaan? Todellisuudessa toisen pitäisi voida puhua surustaan niin kauan ja paljon kuin haluaa. Sen verran empatiakykyä pitäisi voida löytyä. Jos ei siihen pysty, niin senkin voi sitten ilmaista, että ei jaksa tukea niin paljon kuin tarvitsisi. Mutta toisen puolesta tällaisia asioita ei voi määrätä.

Olen itse leski. En todellakaan olettanut, että kukaan ystävä alkaisi istumaan loputtomiin kuuntelemassa itkuani. Otin vastaan ystävien tarjoukset lähteä ulos, tuulettua, saada muuta mietittävää. Suurimmat itkuni itkin vertaistuessa yhdessä muiden surevien kanssa, jolloin kaikilla oli mahdollisuus sekä saada tukea että antaa sitä. 

Vertaistukihan on hyvä keino antaa ja saada tukea. Siitäkin on taidettu tässä ketjussa jo aikaisemmin puhua.

Aina sitäkään ei kaikissa tapauksissa välttämättä ole kovin helposti saatavilla. Esimerkiksi tällaisiin ketjuihin änkeää aina trolleja kettuilemaan ihmisille. Vertaistuki voi joskus jäädä hyvin vähäiseksi.

Facebook on täynnä vapaamuotoisia vertaistukiryhmiä kuten esim. Nuoret lesket tai lapsikuolleiden tuki Käpy jne. Myös sairaalat ohjaavat vertaistukiryhmiin erilaisissa kriiseissä olevia ihmisiä ja perheitä. Kyse on vain siitä, että viitsii etsiä.

Et kysynyt mikä on ongelma...

Elämän kriisit on luokiteltu kuormittavuuden mukaan aikanaan. Kuormittavin elämänkriisi on oman lapsen kuolema, sitten puolison kuolema. Avioero tai työpaikan menetys tulee jossain paljon matalammalla stressitasolla. Mielenterveysongelmat eivät kuulu elämänkriiseihin.

Entä lapsen näkökulma? Lapsilla on vieläpä aikuisia vähemmän säätelykeinoja ja vaikutusmahdollisuuksia käytössään stressinhallintaa varten.

Miksi lasten hyvinvoinnista usein kannetaan niin vähän huolta? Suomessakin lapset voivat kasvaa aivan kammottavissa oloissa eikä ketään kiinnosta.

Koska tärkeintä on työ, työ, työ. Mitä väliä, jos jollakin on mielenterveysongelmia, kunhan on töissä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Jos ihan oikeasti haluaa olla toisille avuksi, niin peruslähtökohta silloin on se, että auttaja miettii enemmän autettavan tarpeita kuin omiaan. Eihän muussa tapauksessa avusta ole mitään iloa kenellekään.

Peruslähtökohta varmasti myös on, että jos haluaa apua, ei kannata vaatia auttajaa tulemaan lakki kourassa kyselemään mitähän armon autettava toivoisi. Moni auttaa omien huoliensa ohessa eikä aikaa ja energiaa todellakaan ole funtsia loputtomiin mitähän mahdollisesti joku toinen haluaa. 

Miksi puhut itsestäsi auttajana, jos et ole lainkaan kiinnostunut siitä mitä autettavasi sinulta kaipaisi? Avun antamisen tarkoituksena ei ole pelkästään buustata sinun itsetuntoasi saamalla sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi sillä, että teit jotakin (mitä toinen ei välttämättä lainkaan olisi halunnut sinun tekevän). Toiveista ja ajatuksista voidaan neuvotella yhdessä auttajan ja autettavan kesken, sitä kutsutaan keskusteluksi.

Koska minulla ei ole aikaa istua loputtomiin kuuntelemassa jonkun vatulointia ongelmistaan. Sen sijaan voisin hyvin pyytää vaikka surevan lesken luokseni istumaan iltaa tai olemaan ihmisten ilmoilla, tai tuoda vaikka ruokaa surutaloon tai selvitellä vaikkapa Kelan hakemuksia vammautuneen puolesta. Loputon märehdinnän kuunteleminen ei auta ketään. 

Entä jos sureva leski haluaa illan aikana puhua myös surustaan? Ajatko hänet silloin ovesta ulos?

En tietenkään, mutta illan vieton idea voi olla vetää leskeä takaisin elämään ja silloin puhutaan illan aikana muustakin kuin surusta, vaikka siitäkin voidaan puhua jonkin verran. 

Siis toinen on menettänyt läheisensä ja sulla on oikeus määritellä, kuinka paljon toisella on lupa puhua surustaan? Todellisuudessa toisen pitäisi voida puhua surustaan niin kauan ja paljon kuin haluaa. Sen verran empatiakykyä pitäisi voida löytyä. Jos ei siihen pysty, niin senkin voi sitten ilmaista, että ei jaksa tukea niin paljon kuin tarvitsisi. Mutta toisen puolesta tällaisia asioita ei voi määrätä.

Olen itse leski. En todellakaan olettanut, että kukaan ystävä alkaisi istumaan loputtomiin kuuntelemassa itkuani. Otin vastaan ystävien tarjoukset lähteä ulos, tuulettua, saada muuta mietittävää. Suurimmat itkuni itkin vertaistuessa yhdessä muiden surevien kanssa, jolloin kaikilla oli mahdollisuus sekä saada tukea että antaa sitä. 

Vertaistukihan on hyvä keino antaa ja saada tukea. Siitäkin on taidettu tässä ketjussa jo aikaisemmin puhua.

Aina sitäkään ei kaikissa tapauksissa välttämättä ole kovin helposti saatavilla. Esimerkiksi tällaisiin ketjuihin änkeää aina trolleja kettuilemaan ihmisille. Vertaistuki voi joskus jäädä hyvin vähäiseksi.

Facebook on täynnä vapaamuotoisia vertaistukiryhmiä kuten esim. Nuoret lesket tai lapsikuolleiden tuki Käpy jne. Myös sairaalat ohjaavat vertaistukiryhmiin erilaisissa kriiseissä olevia ihmisiä ja perheitä. Kyse on vain siitä, että viitsii etsiä.

Et kysynyt mikä on ongelma...

Elämän kriisit on luokiteltu kuormittavuuden mukaan aikanaan. Kuormittavin elämänkriisi on oman lapsen kuolema, sitten puolison kuolema. Avioero tai työpaikan menetys tulee jossain paljon matalammalla stressitasolla. Mielenterveysongelmat eivät kuulu elämänkriiseihin.

Entä lapsen näkökulma? Lapsilla on vieläpä aikuisia vähemmän säätelykeinoja ja vaikutusmahdollisuuksia käytössään stressinhallintaa varten.

Miksi lasten hyvinvoinnista usein kannetaan niin vähän huolta? Suomessakin lapset voivat kasvaa aivan kammottavissa oloissa eikä ketään kiinnosta.

Koska tärkeintä on työ, työ, työ. Mitä väliä, jos jollakin on mielenterveysongelmia, kunhan on töissä. 

Totta. Tämähän ihmisiä yleensä lähinnä huolettaa silloin, jos puhutaan jonkun ongelmista, esimerkiksi tuurijuoppoudesta, ei niinkään ongelma itsessään.

I agree, and I think that wise men also come from very difficult times. When you have experienced much struggling and strife, you become very wise by nature.

Käyttäjä26504 kirjoitti:

I agree, and I think that wise men also come from very difficult times. When you have experienced much struggling and strife, you become very wise by nature.

Sisältyykö viisaan ihmisen määritelmään kyllästyminen ihmisten seuraan? Siinä tapauksessa täytän viisaan tunnusmerkit.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Jos ihan oikeasti haluaa olla toisille avuksi, niin peruslähtökohta silloin on se, että auttaja miettii enemmän autettavan tarpeita kuin omiaan. Eihän muussa tapauksessa avusta ole mitään iloa kenellekään.

Peruslähtökohta varmasti myös on, että jos haluaa apua, ei kannata vaatia auttajaa tulemaan lakki kourassa kyselemään mitähän armon autettava toivoisi. Moni auttaa omien huoliensa ohessa eikä aikaa ja energiaa todellakaan ole funtsia loputtomiin mitähän mahdollisesti joku toinen haluaa. 

Miksi puhut itsestäsi auttajana, jos et ole lainkaan kiinnostunut siitä mitä autettavasi sinulta kaipaisi? Avun antamisen tarkoituksena ei ole pelkästään buustata sinun itsetuntoasi saamalla sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi sillä, että teit jotakin (mitä toinen ei välttämättä lainkaan olisi halunnut sinun tekevän). Toiveista ja ajatuksista voidaan neuvotella yhdessä auttajan ja autettavan kesken, sitä kutsutaan keskusteluksi.

Koska minulla ei ole aikaa istua loputtomiin kuuntelemassa jonkun vatulointia ongelmistaan. Sen sijaan voisin hyvin pyytää vaikka surevan lesken luokseni istumaan iltaa tai olemaan ihmisten ilmoilla, tai tuoda vaikka ruokaa surutaloon tai selvitellä vaikkapa Kelan hakemuksia vammautuneen puolesta. Loputon märehdinnän kuunteleminen ei auta ketään. 

Entä jos sureva leski haluaa illan aikana puhua myös surustaan? Ajatko hänet silloin ovesta ulos?

En tietenkään, mutta illan vieton idea voi olla vetää leskeä takaisin elämään ja silloin puhutaan illan aikana muustakin kuin surusta, vaikka siitäkin voidaan puhua jonkin verran. 

"Voidaan puhua jonkin verran." Kuka sinä olet sanomaan, kuinka paljon joku saa surustaan ja pahasta olostaan puhua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Kaikilla ei ole alun alkaenkaan ollut voimavaroja lähteä rankentamaan elämää. Ei se ole mitään rypemistä, vaan kun usko elämään on mennyt jo alkumetreillä, niin silloin tarvitsee tukea, jotta pääsee edes alkuun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Kaikilla ei ole alun alkaenkaan ollut voimavaroja lähteä rankentamaan elämää. Ei se ole mitään rypemistä, vaan kun usko elämään on mennyt jo alkumetreillä, niin silloin tarvitsee tukea, jotta pääsee edes alkuun.

Näin se vain menee. Eivät kaikki saa hyviä lähtökohtia elämälle.

Vierailija kirjoitti:

Elämän kriisit on luokiteltu kuormittavuuden mukaan aikanaan. Kuormittavin elämänkriisi on oman lapsen kuolema, sitten puolison kuolema. Avioero tai työpaikan menetys tulee jossain paljon matalammalla stressitasolla. Mielenterveysongelmat eivät kuulu elämänkriiseihin.

Kyllä se työpaikan menetys nostattaa stressitasoa, jos joutuu nöyrytettäväksi työkkärin pupukursseilla. Mielenterveysongelmat voivat sysätä ihmisen kriisiin hetkessä - erityisesti, jos ei voi parantua, kun ei ole varaa hoitoihin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Jos ihan oikeasti haluaa olla toisille avuksi, niin peruslähtökohta silloin on se, että auttaja miettii enemmän autettavan tarpeita kuin omiaan. Eihän muussa tapauksessa avusta ole mitään iloa kenellekään.

Peruslähtökohta varmasti myös on, että jos haluaa apua, ei kannata vaatia auttajaa tulemaan lakki kourassa kyselemään mitähän armon autettava toivoisi. Moni auttaa omien huoliensa ohessa eikä aikaa ja energiaa todellakaan ole funtsia loputtomiin mitähän mahdollisesti joku toinen haluaa. 

Miksi puhut itsestäsi auttajana, jos et ole lainkaan kiinnostunut siitä mitä autettavasi sinulta kaipaisi? Avun antamisen tarkoituksena ei ole pelkästään buustata sinun itsetuntoasi saamalla sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi sillä, että teit jotakin (mitä toinen ei välttämättä lainkaan olisi halunnut sinun tekevän). Toiveista ja ajatuksista voidaan neuvotella yhdessä auttajan ja autettavan kesken, sitä kutsutaan keskusteluksi.

Koska minulla ei ole aikaa istua loputtomiin kuuntelemassa jonkun vatulointia ongelmistaan. Sen sijaan voisin hyvin pyytää vaikka surevan lesken luokseni istumaan iltaa tai olemaan ihmisten ilmoilla, tai tuoda vaikka ruokaa surutaloon tai selvitellä vaikkapa Kelan hakemuksia vammautuneen puolesta. Loputon märehdinnän kuunteleminen ei auta ketään. 

Entä jos sureva leski haluaa illan aikana puhua myös surustaan? Ajatko hänet silloin ovesta ulos?

En tietenkään, mutta illan vieton idea voi olla vetää leskeä takaisin elämään ja silloin puhutaan illan aikana muustakin kuin surusta, vaikka siitäkin voidaan puhua jonkin verran. 

Siis toinen on menettänyt läheisensä ja sulla on oikeus määritellä, kuinka paljon toisella on lupa puhua surustaan? Todellisuudessa toisen pitäisi voida puhua surustaan niin kauan ja paljon kuin haluaa. Sen verran empatiakykyä pitäisi voida löytyä. Jos ei siihen pysty, niin senkin voi sitten ilmaista, että ei jaksa tukea niin paljon kuin tarvitsisi. Mutta toisen puolesta tällaisia asioita ei voi määrätä.

Olen itse leski. En todellakaan olettanut, että kukaan ystävä alkaisi istumaan loputtomiin kuuntelemassa itkuani. Otin vastaan ystävien tarjoukset lähteä ulos, tuulettua, saada muuta mietittävää. Suurimmat itkuni itkin vertaistuessa yhdessä muiden surevien kanssa, jolloin kaikilla oli mahdollisuus sekä saada tukea että antaa sitä. 

Vertaistukihan on hyvä keino antaa ja saada tukea. Siitäkin on taidettu tässä ketjussa jo aikaisemmin puhua.

Aina sitäkään ei kaikissa tapauksissa välttämättä ole kovin helposti saatavilla. Esimerkiksi tällaisiin ketjuihin änkeää aina trolleja kettuilemaan ihmisille. Vertaistuki voi joskus jäädä hyvin vähäiseksi.

Facebook on täynnä vapaamuotoisia vertaistukiryhmiä kuten esim. Nuoret lesket tai lapsikuolleiden tuki Käpy jne. Myös sairaalat ohjaavat vertaistukiryhmiin erilaisissa kriiseissä olevia ihmisiä ja perheitä. Kyse on vain siitä, että viitsii etsiä.

Et kysynyt mikä on ongelma...

Elämän kriisit on luokiteltu kuormittavuuden mukaan aikanaan. Kuormittavin elämänkriisi on oman lapsen kuolema, sitten puolison kuolema. Avioero tai työpaikan menetys tulee jossain paljon matalammalla stressitasolla. Mielenterveysongelmat eivät kuulu elämänkriiseihin.

Itseasiassa väärin. Sairastuminen on aina kriisi. Tämä on tätä mielenterveyden ongelmien stigmatisointia, kuin ne eivät olisi oikeita ongelmia lainkaan, vaan jotain itse valittua tai pahimmillaan keksittyä. Tottakai se on kriisi jos mieli järkkyy tai toimintakyky heikkenee, haloo.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Jos ihan oikeasti haluaa olla toisille avuksi, niin peruslähtökohta silloin on se, että auttaja miettii enemmän autettavan tarpeita kuin omiaan. Eihän muussa tapauksessa avusta ole mitään iloa kenellekään.

Peruslähtökohta varmasti myös on, että jos haluaa apua, ei kannata vaatia auttajaa tulemaan lakki kourassa kyselemään mitähän armon autettava toivoisi. Moni auttaa omien huoliensa ohessa eikä aikaa ja energiaa todellakaan ole funtsia loputtomiin mitähän mahdollisesti joku toinen haluaa. 

Miksi puhut itsestäsi auttajana, jos et ole lainkaan kiinnostunut siitä mitä autettavasi sinulta kaipaisi? Avun antamisen tarkoituksena ei ole pelkästään buustata sinun itsetuntoasi saamalla sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi sillä, että teit jotakin (mitä toinen ei välttämättä lainkaan olisi halunnut sinun tekevän). Toiveista ja ajatuksista voidaan neuvotella yhdessä auttajan ja autettavan kesken, sitä kutsutaan keskusteluksi.

Koska minulla ei ole aikaa istua loputtomiin kuuntelemassa jonkun vatulointia ongelmistaan. Sen sijaan voisin hyvin pyytää vaikka surevan lesken luokseni istumaan iltaa tai olemaan ihmisten ilmoilla, tai tuoda vaikka ruokaa surutaloon tai selvitellä vaikkapa Kelan hakemuksia vammautuneen puolesta. Loputon märehdinnän kuunteleminen ei auta ketään. 

Entä jos sureva leski haluaa illan aikana puhua myös surustaan? Ajatko hänet silloin ovesta ulos?

En tietenkään, mutta illan vieton idea voi olla vetää leskeä takaisin elämään ja silloin puhutaan illan aikana muustakin kuin surusta, vaikka siitäkin voidaan puhua jonkin verran. 

Siis toinen on menettänyt läheisensä ja sulla on oikeus määritellä, kuinka paljon toisella on lupa puhua surustaan? Todellisuudessa toisen pitäisi voida puhua surustaan niin kauan ja paljon kuin haluaa. Sen verran empatiakykyä pitäisi voida löytyä. Jos ei siihen pysty, niin senkin voi sitten ilmaista, että ei jaksa tukea niin paljon kuin tarvitsisi. Mutta toisen puolesta tällaisia asioita ei voi määrätä.

Olen itse leski. En todellakaan olettanut, että kukaan ystävä alkaisi istumaan loputtomiin kuuntelemassa itkuani. Otin vastaan ystävien tarjoukset lähteä ulos, tuulettua, saada muuta mietittävää. Suurimmat itkuni itkin vertaistuessa yhdessä muiden surevien kanssa, jolloin kaikilla oli mahdollisuus sekä saada tukea että antaa sitä. 

Vertaistukihan on hyvä keino antaa ja saada tukea. Siitäkin on taidettu tässä ketjussa jo aikaisemmin puhua.

Aina sitäkään ei kaikissa tapauksissa välttämättä ole kovin helposti saatavilla. Esimerkiksi tällaisiin ketjuihin änkeää aina trolleja kettuilemaan ihmisille. Vertaistuki voi joskus jäädä hyvin vähäiseksi.

Facebook on täynnä vapaamuotoisia vertaistukiryhmiä kuten esim. Nuoret lesket tai lapsikuolleiden tuki Käpy jne. Myös sairaalat ohjaavat vertaistukiryhmiin erilaisissa kriiseissä olevia ihmisiä ja perheitä. Kyse on vain siitä, että viitsii etsiä.

Et kysynyt mikä on ongelma...

Elämän kriisit on luokiteltu kuormittavuuden mukaan aikanaan. Kuormittavin elämänkriisi on oman lapsen kuolema, sitten puolison kuolema. Avioero tai työpaikan menetys tulee jossain paljon matalammalla stressitasolla. Mielenterveysongelmat eivät kuulu elämänkriiseihin.

Itseasiassa väärin. Sairastuminen on aina kriisi. Tämä on tätä mielenterveyden ongelmien stigmatisointia, kuin ne eivät olisi oikeita ongelmia lainkaan, vaan jotain itse valittua tai pahimmillaan keksittyä. Tottakai se on kriisi jos mieli järkkyy tai toimintakyky heikkenee, haloo.

https://www.mielenterveystalo.fi/aikuiset/Tietopankki/sosiaalipalvelut/…