"Kaikillahan on jotain haasteita elämässä"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Jos ihan oikeasti haluaa olla toisille avuksi, niin peruslähtökohta silloin on se, että auttaja miettii enemmän autettavan tarpeita kuin omiaan. Eihän muussa tapauksessa avusta ole mitään iloa kenellekään.

Peruslähtökohta varmasti myös on, että jos haluaa apua, ei kannata vaatia auttajaa tulemaan lakki kourassa kyselemään mitähän armon autettava toivoisi. Moni auttaa omien huoliensa ohessa eikä aikaa ja energiaa todellakaan ole funtsia loputtomiin mitähän mahdollisesti joku toinen haluaa. 

Miksi puhut itsestäsi auttajana, jos et ole lainkaan kiinnostunut siitä mitä autettavasi sinulta kaipaisi? Avun antamisen tarkoituksena ei ole pelkästään buustata sinun itsetuntoasi saamalla sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi sillä, että teit jotakin (mitä toinen ei välttämättä lainkaan olisi halunnut sinun tekevän). Toiveista ja ajatuksista voidaan neuvotella yhdessä auttajan ja autettavan kesken, sitä kutsutaan keskusteluksi.

Koska minulla ei ole aikaa istua loputtomiin kuuntelemassa jonkun vatulointia ongelmistaan. Sen sijaan voisin hyvin pyytää vaikka surevan lesken luokseni istumaan iltaa tai olemaan ihmisten ilmoilla, tai tuoda vaikka ruokaa surutaloon tai selvitellä vaikkapa Kelan hakemuksia vammautuneen puolesta. Loputon märehdinnän kuunteleminen ei auta ketään. 

Entä jos sureva leski haluaa illan aikana puhua myös surustaan? Ajatko hänet silloin ovesta ulos?

En tietenkään, mutta illan vieton idea voi olla vetää leskeä takaisin elämään ja silloin puhutaan illan aikana muustakin kuin surusta, vaikka siitäkin voidaan puhua jonkin verran. 

Siis toinen on menettänyt läheisensä ja sulla on oikeus määritellä, kuinka paljon toisella on lupa puhua surustaan? Todellisuudessa toisen pitäisi voida puhua surustaan niin kauan ja paljon kuin haluaa. Sen verran empatiakykyä pitäisi voida löytyä. Jos ei siihen pysty, niin senkin voi sitten ilmaista, että ei jaksa tukea niin paljon kuin tarvitsisi. Mutta toisen puolesta tällaisia asioita ei voi määrätä.

Olen itse leski. En todellakaan olettanut, että kukaan ystävä alkaisi istumaan loputtomiin kuuntelemassa itkuani. Otin vastaan ystävien tarjoukset lähteä ulos, tuulettua, saada muuta mietittävää. Suurimmat itkuni itkin vertaistuessa yhdessä muiden surevien kanssa, jolloin kaikilla oli mahdollisuus sekä saada tukea että antaa sitä. 

Vertaistukihan on hyvä keino antaa ja saada tukea. Siitäkin on taidettu tässä ketjussa jo aikaisemmin puhua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Jos ihan oikeasti haluaa olla toisille avuksi, niin peruslähtökohta silloin on se, että auttaja miettii enemmän autettavan tarpeita kuin omiaan. Eihän muussa tapauksessa avusta ole mitään iloa kenellekään.

Peruslähtökohta varmasti myös on, että jos haluaa apua, ei kannata vaatia auttajaa tulemaan lakki kourassa kyselemään mitähän armon autettava toivoisi. Moni auttaa omien huoliensa ohessa eikä aikaa ja energiaa todellakaan ole funtsia loputtomiin mitähän mahdollisesti joku toinen haluaa. 

Miksi puhut itsestäsi auttajana, jos et ole lainkaan kiinnostunut siitä mitä autettavasi sinulta kaipaisi? Avun antamisen tarkoituksena ei ole pelkästään buustata sinun itsetuntoasi saamalla sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi sillä, että teit jotakin (mitä toinen ei välttämättä lainkaan olisi halunnut sinun tekevän). Toiveista ja ajatuksista voidaan neuvotella yhdessä auttajan ja autettavan kesken, sitä kutsutaan keskusteluksi.

Koska minulla ei ole aikaa istua loputtomiin kuuntelemassa jonkun vatulointia ongelmistaan. Sen sijaan voisin hyvin pyytää vaikka surevan lesken luokseni istumaan iltaa tai olemaan ihmisten ilmoilla, tai tuoda vaikka ruokaa surutaloon tai selvitellä vaikkapa Kelan hakemuksia vammautuneen puolesta. Loputon märehdinnän kuunteleminen ei auta ketään. 

Entä jos sureva leski haluaa illan aikana puhua myös surustaan? Ajatko hänet silloin ovesta ulos?

En tietenkään, mutta illan vieton idea voi olla vetää leskeä takaisin elämään ja silloin puhutaan illan aikana muustakin kuin surusta, vaikka siitäkin voidaan puhua jonkin verran. 

Siis toinen on menettänyt läheisensä ja sulla on oikeus määritellä, kuinka paljon toisella on lupa puhua surustaan? Todellisuudessa toisen pitäisi voida puhua surustaan niin kauan ja paljon kuin haluaa. Sen verran empatiakykyä pitäisi voida löytyä. Jos ei siihen pysty, niin senkin voi sitten ilmaista, että ei jaksa tukea niin paljon kuin tarvitsisi. Mutta toisen puolesta tällaisia asioita ei voi määrätä.

Olen itse leski. En todellakaan olettanut, että kukaan ystävä alkaisi istumaan loputtomiin kuuntelemassa itkuani. Otin vastaan ystävien tarjoukset lähteä ulos, tuulettua, saada muuta mietittävää. Suurimmat itkuni itkin vertaistuessa yhdessä muiden surevien kanssa, jolloin kaikilla oli mahdollisuus sekä saada tukea että antaa sitä. 

Kaikki eivät ole kuten sinä. Joku muu työstää samaa asiaa toisella tavalla. Elämäntilanteetkin voivat olla hyvin erilaisia, vaikka kokemus olisikin jossain määrin sama (leskeksi jääminen).

Tuo edellinen kirjoittaja on kyllä sikäli oikeassa, että ammattilaisten ja vertaistuen tehtävä on auttaa prosessoimaan menetystä ja surua ja läheisten tehtävä taas auttaa menetyksen kokenutta palaamaan takaisin normaaliin elämään. Tämä ei tarkoita, etteikö menetyksen kokenut saisi lainkaan puhua surustaan läheisilleen.

Vinkkinä niille, joiden  läheinen on menettänyt rakkaan ihmisen: jossain vaiheessa alkakaa menetyksen kokeneen kanssa muistella vainajan elämän hyviä ja hassujakin hetkiä. Monet muistavat pitkään sen hetken, kun ensimmäisen kerran menetyksensä jälkeen kykenivät hymyilemään ja nauramaan. Vaikka sitten kyyneltensä läpi. Osa toipumisprosessia kun on pystyä taas tuntemaan muitakin tunteita kuin vain surua, ahdistusta, kaipausta  ja murhetta. 

Vierailija kirjoitti:

Tuliko vastaus, että ketä tämä veetuileva tukihullu itse tukee? Taitaa vaan vaatia tukea muilta, lähinnä itselleen.

Nämä on niin nähty.

Itse en ainakaan veetuile. Enkä vaadi pelkästään muilta tukea enkä varsinkaan itselleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.

Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?

Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”

Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.[/yyl

Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.

Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.

Sitten pitää hakea sitä apua. Ei kuormittaa ja syyllistää läheisiä.

Psykologit korostavat toistuvasti sitä miten ammattiavun lisäksi myös läheisillä on tärkeä osansa ihmisten kannattelussa läpi elämän kriisien.

Psykologit eivät tuolla tarkoita, että läheisten pitäisi toimia kuunteliijoina ja terapeutteina. He tarkoittavat, että läheisten tulee toimia läheisinä aivan samalla tavalla kuin henkilön ollessa tervekin. Kysellä kuulumisia, pyytää kahville, kutsua juhliin mukaan, käydä lenkillä tai yhdessä shoppailemassa tai mitä ikinä nyt kenelläkin on tapana läheistensä kanssa tehdä. Ammattilaiset kannattelevat kuuntelemalla ja terapioimalla, läheiset elämällä normaalia arkea sairastuneen kanssa. 

Monesti ihmiset vain hylkäävät sen läheisen, jolla on vaikeuksia elämässään.

Näin voi käydä, jos se läheinen jää loputtomiin vellomaan ja vaatimaa yksipuoleisesti tukea tukematta vastaavasti muita. On eri asia onko vaikka leski ollut leskenä puoli vuotta vai kymmenen vuotta ja mikäli edelleenkään ei pääse eteenpäin. 

Moni hylätään samantien heti vastoinkäymisten tullen. Lapsensa menettänyttä tai syöpään sairastunutta aletaan heti katella, jottei vain jouduttaisi vaikealta tuntuviin tilanteisiin. Onko siinä tapauksessa ihme, jos vielä kymmenen vuoden päästäkin ilman tukea jääneestä tuntuu pahalta?

Tähänkin on syynsä ja jälleen kerran se löytyy psyyken puolelta. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään tietoa eikä kokemustakaan, miten lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut ihminen pitäisi kohdata. Mitä tällaiselle ihmiselle pitäisi sanoa ja mitä ei missään tapauksessa pidä sanoa. "otan osaa", "voimia", "pikaista paranemista" jne on niitä latteuksia, jotka ehkä sanotaan, mutta siihen se jää. Monilla ihmisillä on pelko, että he sanovatkin jotain väärin, tai etteivät he osaa tehdä sitä, mitä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut heiltä odottaa. Heitä saattaa myös ahdistaa ajatus, että sama voi tapahtua itsellekin. 

Empatian ja sympatian välinen ero on häilyvä. Empaattinen ihminen kykenee asettumaan toisen asemaan, mutta pitämään itsensä selkeästi erillään tapahtuneesta. Hänen oma elämänsä jatkuu toisen vastoinkäymisestä huolimatta ihan kuten ennenkin, iloineen ja suruineen. Toki vaikuttaa se, onko menehtynyt lapsi ollut myös hänelle läheinen tai kuinka läheinen syöpään sairastunut ihminen hänelle on. Ts millaisen kriisin tapahtunut aiheuttaa hänelle itselleen. Empaattinen ihminen ei tunne syyllisyyttä siitä, että hänen elämässään on iloja, hän on raskaana vaikka toinen on juuri menettänyt lapsensa jne. Hän osaa iloita ihan kuten ennenkin. 

Sympaattinen ihminen tavallaan kanssaelää toisen ihmisen surun. Hän kokee samaa tuskaa, ahdistusta, surua ja pelkoa siinä missä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunutkin. Hän tuntee syyllisyyttä, jos hänen elämässään asiat on hyvin ja hänen kykynsä tuntea iloa omaan elämäänsä liittyvistä asioista vähenee. Hän ei kykene näkemään, että kyse on tuon toisen ihmisen surusta ka elämästä eikä hänen omastaan. Tällainen tilanne on yleensä äärimmäisen ahdistava ja heijastuu usein myös sympatiaa tuntevan henkilön omaan lähipiiriin. Ei pystykään enää iloitsemaan omasta raskaudestaan, ei jaksa suunnitella lastenhuoneen sisustusta, ei hankkia vauvanvaunuja jne. Välttääkseen tilanteen eskaloitumisen tällaisen henkilön on helpointa ja joskus myös järkevintäkin paeta tilanteesta mahdollisimman nopeasti.

Tietenkin on myös ihmisiä, jotka eivät tunne sen paremmin empatiaa kuin sympatiaakaan. Tai oma elämäntilanne on sellainen, ettei yksinkertaisesti jaksa. On ehkä aiempaa kokemusta, miten läheinen pitää vain ilmaisena kuuntelijana ja terapeuttina eikä suostu hakemaan ammattiapua, vaikka miten ehdottaisi. Yksinkertaisesti on uupunut tukijan rooliin. 

Menetyksen tai vastoinkäymisen kokenut ajattelee yleensä vain itseään. Mikä on ihan ymmärrettävääkin. Hänen pitäisi kuitenkin muistaa, että se toinenkin on vain ihminen. Ottaa yhteyttä ja sanoa, että nyt haluaisin jotain muuta, iloisempaa ajateltavaa, lähtisitkö kanssani tekemään asiaa x. Lapsensa menettänyt voi soittaa ja kysyä toiselta, miten raskaus etenee, millaiset vaunut on hankittu jne. Osoittaa toiselle, että ymmärtää toisen elämän jatkuvan, vaikka oma elämä onkin hetkellisesti pysähtynyt. 

Onko sinusta realistista olettaa isoja menetyksiä kärsineellä olevan tuollaiseen voimavaroja? Päivän saavutus voi silloin olla jo sängystä ylös pääsemisessä.

Surutyö jaetaan vaiheisiin eikä tietenkään ole realistista odottaa tuollaista vielä shokki- tai reaktiovaiheessa. Mutta surutyön käsittelyvaiheessa suurin osa kykenee jo tuntemaan välillä iloa itsekin. Jos shokki- tai reaktiovaihe tuntuu pitkittyvän, kannattaa hakea ammattiapua tai ainakin vertaistukea. Lääkäritkään eivät määrää loputtomiin sairaslomaa läheisensä menettäneelle, jos hän on työelämässä. 

Syöpään sairastuneen kohdalla hoidot aloitetaan yleensä kahden viikon sisällä ja ne ovat usein rankkoja. Hän voi ottaa itse yhteyttä ystäviinsä ja muihin läheisiinsä, kun kokee taas jaksavansa nähdä tai jutella puhelimessa. Tai laittaa vaikka tekstarina väiaikatietoa, missä mennään. 

Yksinkertaistettuna: en voi tietää, mitä sinä odotat minulta, jos et kerro, ja koska pelkään sanovani tai tekeväni jotain väärin, en uskalla sanoa tai tehdä mitään. Kuitenkin on muistettava, että oma suru on oma, ei sen toisen. Toisella on oma elämänsä eikä hänen elämänsä ole pysähtynyt, vaikka sinun elämäsi onkin. 

Silloin, jos toinen on esim. sairaalassa, niin käytäntö varmaankin on, että toista ei ns. hylätä sinne, vaan ollaan tukena toisen jaksamisen mukaan? Itse en ainakaan vaatisi toiselta mitään vaikeassa elämäntilanteessa.

Tietäisitpä vaan, miten paljon sairaaloissa on ihmisiä, joita kukaan ei käy katsomassa. Ei ole olemassa tuollaista käytäntöä, jota kaikki noudattaisivat. Onneksi kuitenkin suurimmalla osalla käy vierailutunneilla vieraitakin, joillain jopa vähän liiaksi asti ja vierailijoiden lukumäärää on jouduttu rajoittamaan.

Kyllä tiedän yhtä ja toista, ja surettaakin kaikenlainen ihmisten hylkääminen. Eikös tämän ketjun aihe ollutkin juuri se, että kaikki ihmiset eivät ole samalla viivalla lähtökohtaisesti eikä välttämättä myöhemminkään, ja kaikki kuitataan vain sillä, että "kaikilla ihmisillä on omat vaikeutensa"?

Kyllä, tämän ketjun aihe. Ja tämän threadin puolivälissä taas alettiin keskustella niistä tilanteista, joissa kriisin - kuten lapsen kuoleman tai syöpään sairastumisen - sattuessa läheiset hylkäävät. Aloituksen aihe oli huomattavasti laajempi ja tässä threadissa olen kommentoinut sitä, miksi jotkut ihmiset toimivat kuten toimivat eli hylkäävät. Mä lainaan aina kommenttia, johon olen vastaamassa. Jos en lainaa mitään, kommenttini on aloitukseen tai yleisesti aiheeseen. Silti aika usein kirjoitan liian pitkiä kommentteja eikä niitä julkaista ennenkuin olen kirjoittanut lyhyemmin  :D

Niin, ja itse taas otin kantaa siihen tekstiin, mihin viittasinkin. Tuntui vain siltä, että pointtiani ei ihan ymmärretty oikein. Tärkein sanoma oli se, että itse en vaadi vaikeuksissa olevalta ihmiseltä mitään erityistä/vastavuoroisuutta. Eli esim. sairaalassa kävisin ilman erillisiä pyyntöjäkin ja yhteydenottamisia, mutta toki vain silloin, kun toinen haluaa.

Mä ymmärrän tuon, mutta sulla oli kuitenkin kommentissasi kysymys "Silloin, jos toinen on esim. sairaalassa, niin käytäntö varmaankin on, että toista ei ns. hylätä sinne, vaan ollaan tukena toisen jaksamisen mukaan?" ja siihen vastasin, ettei sellaista käytöntöä ole. Sulle on, mulle on, monille on, mutta ei läheskään kaikille. Ja muuten threadissa kirjoittanut joitakin syitä, miksi näin on. 

Hyvin harvalla on täysin realistinen kuva edes kaikista läheisimpien ihmisten todellisista voimavaroista. Saatat pitää jotain ihmistä heikkona, mutta hän osoittautuukin vahvemmaksi kuin osasit kuvitellakaan. Tai päinvastoin. Hylkäämisen taustalla on usein omia pelkoja (joko tapahtunutta kohtaan tai siinä toimimista kohtaan), ahdistusta, omien voimavarojen rajallisuutta,  huonoja kokemuksia aiemmasta vastaavasta tai yksinkertaisesti hylätty ei olekaan ollut hylkääjälle niin tärkeä ihminen kuin mitä hylätty on kuvitellut.

Kriisissä oleva ihminen usein kuvittelee, että kaikkien muiden paitsi hänen elämänsä on ihan helppoa. He odottavat tukea ihmisiltä, jotka eivät välttämättä kykene tukemaan heitä. He odottavat ymmärrystä ja toimintaa ymmärtämättä ja toimimatta itse. Tässä ei ole mitään väärää tai epänormaalia. On kuitenkin epärealistista olettaa, että kun minä sairastun syöpään, sinä muutut supersankariksi. Joko sulla on ollut tarvittavat voimavarat jo ennen sairastumistanikin tai sitten ei ole ollut, mutta mun sairastumiseni ei automaattisesti lisää sinun voimavarojasi. Usein näin toki tapahtuukin, erityisesti vanhempien kohdalla, kun heidän lapsensa joutuu vakavaan onnettomuuteen tai sairastuu vakavasti. 

Tässä ketjussa haetaan ymmärrystä niille, jotka eivät ole niin vahvoja kuin toiset. Eikö ole vähän ristiriitaista olettaa, että jos läheinen joutuu kriisiin, yks kaks pitääkin olla vahva?  Olen seurannut ketjua alusta lähtien ja ymmärrän hyvin jokaista kommentoijaa. Jos katsoo asioita vain yhdestä näkökulmasta eikä haluakaan ymmärtää toista näkökulmaa, väitellään vain siitä, kumpi on oikeassa ja kumpi väärässä. Tosiasia on, että kriisissä oleva ihminen on varsin raskasta seuraa. Mitä pidempään tilanne jatkuu eikä ihminen pääse elämässään eteenpäin, sitä vähemmän hänen ympärillään olevilla on enää voimia hänen kanssaan. Pahimmassa tapauksessa ihmistä kohtaa jo uusi kriisi ennenkuin on puolivälissä edellisenkään käsittelyä. Sen, joka on kriisissä, pitäisi myös ymmärtää ja hyväksyä, että hänen ympärillään olevat ihmisetkin ovat vain ihmisiä eivätkä mitään supersankareita. Jos läheisesi kehottaa sinua hakemaan ammattiapua, se on merkki siitä, että hänen kykynsä ja halunsa tukea sinua sekä  voimavaransa tukemiseesi ovat ehtymässä. Kehotus kannattaa ottaa tosissaan. 

"Älä tuomitse naapuriasi ennenkuin olet kävellyt mailin hänen mokkasiineissaan."

Miksi ihan nyt tahallaan "vängätään" asioista? Johan sen nyt sanoin, että tiedän kyllä, että osa ihmisistä hylätään vaikka sinne sairaalaan, vaikka näin ei saisi tapahtua ym.

Lisäksi tämä aikaisempi kommentoija antoi ymmärtää OSITTAIN, että sillä sairaalassa olijalla olisi ensisijainen vastuu olla yhteyksissä oman jaksamisen mukaan, mitä siis itse en toiselta vaatisi, vaan itse kysyisin, että haluaako että siellä käydään ym.

Enää en jaksa toistaa itseäni tästä eteenpäin.

Voi ei!! :D :D :D Eihän siinä ollut kyse sinusta ja miten sinä toimisit, jos läheisesi olisi sairaalassa. Kyse oli sellaisesta tilanteesta, jossa syöpään sairastuneen läheiset eivät tulekaan sairaalaan. Moitan nyt vielä kerran selventää asiaa. Nämä hylkäävät läheiset eivät välttämättä tiedä, mitä heidän pitäisi tehdä. Sinä tietysti kysyisit sairaalta, mitä hän haluaisi sinun tekevän. Se on hienoa. Niin minäkin teen. Mutta et näytä ymmärtävän tai haluavan ymmärtää, että kaikki eivät ole samanlaisia kuin sinä tai minä. On ihmisiä, jotka eivät uskalla kysyä, koska pelkäävät vastausta. Pelkäävät, että eivät voikaan toimia kuten sairaalassa oleva läheinen haluaisi. Että se sairas haluaakin jotain sellaista, mitä he eivät voi antaa. Jotkut ihmiset ihan oikeasti kammoavat sairaaloita niin, että saavat paniikkikojtauksen,  ja jos pyytää tällaista ihmistä käymään katsomassa, tilanne voi olla hyvinkin vaikea. Sairaalle on vaikea sanoa ei.

Tietenkään sairaalla ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä yhtään kehenkään, mutta jos hän haluaa, hän voi vähän pehmentää tilannetta laittamalla vaikka välillä tekstarin. Ihan vaikka vain siksi, että yhteys toiseen säilyy. Toisen voi olla helpompaa vastailla tekstareihin kuin mennä katsomaan. Ei kaikki ihmiset edes pysty pitämään naamaansa peruslukemilla, kun toinen makaa sairaalasängyssä huonossa hapessa. Katsomaan tullut voi olla huomattavasti enemmän kauhuissaan ja ahdistua siitä kuin potilas itse. Olen itse maannut turvonneena letkuissa ja laitteissa ja sairaanhoitajana ymmärtänyt, että nyt näytän sellaiselta, ettei tiettyjen läheisteni kannata tulla mua katsomaan, koska en kertakaikkiaan jaksa alkaa rauhoittelemaan ja lohduttelemaan heitä. 

Mutta tässä päästäänkin taas aloittamaan ympyrä alusta. Sinulla on voimia, jollain toisella ei ole. Koska sinulla niitä on, et voi (tai halua) ymmärtää etkä hyväksyä, että jollain toisella niitä ei ole. Ymmärrätkö yhtään paremmin niitä tähän ketjuun kirjoittaneita, joilla on ollut voimia selvitä omista vaikeuksistaan ja jotka eivät voi (tai halua) ymmärtää niitä, joilla ei ole ollut voimia selvitä omistaan? 

Ymmärrän, että kaikilla ei ole voimia tukea toisia. Mutta ymmärrän myös niitä hylättyjä ihmisiä ja sen, että toisilla on niin paljon vaikeuksia, että niistä on hankala selvitä.

Huhdankin tilanne on aika absurdi. (En jaksa sitä asiaa selventää tarkemmin, jos joku ei tapausta tunne.) Onneksi sentään naapurista ja muualta sai apua (entä jos ei olisi tullutkaan?), mutta tulihan hänellekin fyysisiäkin terveysongelmia tapauksen johdosta (tosi raskas tilanne kenelle tahansa), vaikka muuallakin niitä virheitä tehtiin! Toivottavasti siinäkin tilanteessa vielä tulisi muitakin hyviä käänteitä.

Tuo on juuri se, mitä itsekin tarkoitin. Onnekkaita ne, joilla on itsellään voimia tai jos ei ole, heidän läheisillään on. Niitä, joilla ei ole voimia ja niitä, joiden läheisillä ei ole voimia, ei pidä syyllistää asiasta. 

Vierailija kirjoitti:

Tuliko vastaus, että ketä tämä veetuileva tukihullu itse tukee? Taitaa vaan vaatia tukea muilta, lähinnä itselleen.

Nämä on niin nähty.

Palstahullu-hullu taas asialla. Näkee hulluja joka paikassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.

Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?

Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”

Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.[/yyl

Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.

Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.

Sitten pitää hakea sitä apua. Ei kuormittaa ja syyllistää läheisiä.

Psykologit korostavat toistuvasti sitä miten ammattiavun lisäksi myös läheisillä on tärkeä osansa ihmisten kannattelussa läpi elämän kriisien.

Psykologit eivät tuolla tarkoita, että läheisten pitäisi toimia kuunteliijoina ja terapeutteina. He tarkoittavat, että läheisten tulee toimia läheisinä aivan samalla tavalla kuin henkilön ollessa tervekin. Kysellä kuulumisia, pyytää kahville, kutsua juhliin mukaan, käydä lenkillä tai yhdessä shoppailemassa tai mitä ikinä nyt kenelläkin on tapana läheistensä kanssa tehdä. Ammattilaiset kannattelevat kuuntelemalla ja terapioimalla, läheiset elämällä normaalia arkea sairastuneen kanssa. 

Monesti ihmiset vain hylkäävät sen läheisen, jolla on vaikeuksia elämässään.

Näin voi käydä, jos se läheinen jää loputtomiin vellomaan ja vaatimaa yksipuoleisesti tukea tukematta vastaavasti muita. On eri asia onko vaikka leski ollut leskenä puoli vuotta vai kymmenen vuotta ja mikäli edelleenkään ei pääse eteenpäin. 

Moni hylätään samantien heti vastoinkäymisten tullen. Lapsensa menettänyttä tai syöpään sairastunutta aletaan heti katella, jottei vain jouduttaisi vaikealta tuntuviin tilanteisiin. Onko siinä tapauksessa ihme, jos vielä kymmenen vuoden päästäkin ilman tukea jääneestä tuntuu pahalta?

Tähänkin on syynsä ja jälleen kerran se löytyy psyyken puolelta. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään tietoa eikä kokemustakaan, miten lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut ihminen pitäisi kohdata. Mitä tällaiselle ihmiselle pitäisi sanoa ja mitä ei missään tapauksessa pidä sanoa. "otan osaa", "voimia", "pikaista paranemista" jne on niitä latteuksia, jotka ehkä sanotaan, mutta siihen se jää. Monilla ihmisillä on pelko, että he sanovatkin jotain väärin, tai etteivät he osaa tehdä sitä, mitä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut heiltä odottaa. Heitä saattaa myös ahdistaa ajatus, että sama voi tapahtua itsellekin. 

Empatian ja sympatian välinen ero on häilyvä. Empaattinen ihminen kykenee asettumaan toisen asemaan, mutta pitämään itsensä selkeästi erillään tapahtuneesta. Hänen oma elämänsä jatkuu toisen vastoinkäymisestä huolimatta ihan kuten ennenkin, iloineen ja suruineen. Toki vaikuttaa se, onko menehtynyt lapsi ollut myös hänelle läheinen tai kuinka läheinen syöpään sairastunut ihminen hänelle on. Ts millaisen kriisin tapahtunut aiheuttaa hänelle itselleen. Empaattinen ihminen ei tunne syyllisyyttä siitä, että hänen elämässään on iloja, hän on raskaana vaikka toinen on juuri menettänyt lapsensa jne. Hän osaa iloita ihan kuten ennenkin. 

Sympaattinen ihminen tavallaan kanssaelää toisen ihmisen surun. Hän kokee samaa tuskaa, ahdistusta, surua ja pelkoa siinä missä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunutkin. Hän tuntee syyllisyyttä, jos hänen elämässään asiat on hyvin ja hänen kykynsä tuntea iloa omaan elämäänsä liittyvistä asioista vähenee. Hän ei kykene näkemään, että kyse on tuon toisen ihmisen surusta ka elämästä eikä hänen omastaan. Tällainen tilanne on yleensä äärimmäisen ahdistava ja heijastuu usein myös sympatiaa tuntevan henkilön omaan lähipiiriin. Ei pystykään enää iloitsemaan omasta raskaudestaan, ei jaksa suunnitella lastenhuoneen sisustusta, ei hankkia vauvanvaunuja jne. Välttääkseen tilanteen eskaloitumisen tällaisen henkilön on helpointa ja joskus myös järkevintäkin paeta tilanteesta mahdollisimman nopeasti.

Tietenkin on myös ihmisiä, jotka eivät tunne sen paremmin empatiaa kuin sympatiaakaan. Tai oma elämäntilanne on sellainen, ettei yksinkertaisesti jaksa. On ehkä aiempaa kokemusta, miten läheinen pitää vain ilmaisena kuuntelijana ja terapeuttina eikä suostu hakemaan ammattiapua, vaikka miten ehdottaisi. Yksinkertaisesti on uupunut tukijan rooliin. 

Menetyksen tai vastoinkäymisen kokenut ajattelee yleensä vain itseään. Mikä on ihan ymmärrettävääkin. Hänen pitäisi kuitenkin muistaa, että se toinenkin on vain ihminen. Ottaa yhteyttä ja sanoa, että nyt haluaisin jotain muuta, iloisempaa ajateltavaa, lähtisitkö kanssani tekemään asiaa x. Lapsensa menettänyt voi soittaa ja kysyä toiselta, miten raskaus etenee, millaiset vaunut on hankittu jne. Osoittaa toiselle, että ymmärtää toisen elämän jatkuvan, vaikka oma elämä onkin hetkellisesti pysähtynyt. 

Onko sinusta realistista olettaa isoja menetyksiä kärsineellä olevan tuollaiseen voimavaroja? Päivän saavutus voi silloin olla jo sängystä ylös pääsemisessä.

Surutyö jaetaan vaiheisiin eikä tietenkään ole realistista odottaa tuollaista vielä shokki- tai reaktiovaiheessa. Mutta surutyön käsittelyvaiheessa suurin osa kykenee jo tuntemaan välillä iloa itsekin. Jos shokki- tai reaktiovaihe tuntuu pitkittyvän, kannattaa hakea ammattiapua tai ainakin vertaistukea. Lääkäritkään eivät määrää loputtomiin sairaslomaa läheisensä menettäneelle, jos hän on työelämässä. 

Syöpään sairastuneen kohdalla hoidot aloitetaan yleensä kahden viikon sisällä ja ne ovat usein rankkoja. Hän voi ottaa itse yhteyttä ystäviinsä ja muihin läheisiinsä, kun kokee taas jaksavansa nähdä tai jutella puhelimessa. Tai laittaa vaikka tekstarina väiaikatietoa, missä mennään. 

Yksinkertaistettuna: en voi tietää, mitä sinä odotat minulta, jos et kerro, ja koska pelkään sanovani tai tekeväni jotain väärin, en uskalla sanoa tai tehdä mitään. Kuitenkin on muistettava, että oma suru on oma, ei sen toisen. Toisella on oma elämänsä eikä hänen elämänsä ole pysähtynyt, vaikka sinun elämäsi onkin. 

Silloin, jos toinen on esim. sairaalassa, niin käytäntö varmaankin on, että toista ei ns. hylätä sinne, vaan ollaan tukena toisen jaksamisen mukaan? Itse en ainakaan vaatisi toiselta mitään vaikeassa elämäntilanteessa.

Tietäisitpä vaan, miten paljon sairaaloissa on ihmisiä, joita kukaan ei käy katsomassa. Ei ole olemassa tuollaista käytäntöä, jota kaikki noudattaisivat. Onneksi kuitenkin suurimmalla osalla käy vierailutunneilla vieraitakin, joillain jopa vähän liiaksi asti ja vierailijoiden lukumäärää on jouduttu rajoittamaan.

Kyllä tiedän yhtä ja toista, ja surettaakin kaikenlainen ihmisten hylkääminen. Eikös tämän ketjun aihe ollutkin juuri se, että kaikki ihmiset eivät ole samalla viivalla lähtökohtaisesti eikä välttämättä myöhemminkään, ja kaikki kuitataan vain sillä, että "kaikilla ihmisillä on omat vaikeutensa"?

Kyllä, tämän ketjun aihe. Ja tämän threadin puolivälissä taas alettiin keskustella niistä tilanteista, joissa kriisin - kuten lapsen kuoleman tai syöpään sairastumisen - sattuessa läheiset hylkäävät. Aloituksen aihe oli huomattavasti laajempi ja tässä threadissa olen kommentoinut sitä, miksi jotkut ihmiset toimivat kuten toimivat eli hylkäävät. Mä lainaan aina kommenttia, johon olen vastaamassa. Jos en lainaa mitään, kommenttini on aloitukseen tai yleisesti aiheeseen. Silti aika usein kirjoitan liian pitkiä kommentteja eikä niitä julkaista ennenkuin olen kirjoittanut lyhyemmin  :D

Niin, ja itse taas otin kantaa siihen tekstiin, mihin viittasinkin. Tuntui vain siltä, että pointtiani ei ihan ymmärretty oikein. Tärkein sanoma oli se, että itse en vaadi vaikeuksissa olevalta ihmiseltä mitään erityistä/vastavuoroisuutta. Eli esim. sairaalassa kävisin ilman erillisiä pyyntöjäkin ja yhteydenottamisia, mutta toki vain silloin, kun toinen haluaa.

Mä ymmärrän tuon, mutta sulla oli kuitenkin kommentissasi kysymys "Silloin, jos toinen on esim. sairaalassa, niin käytäntö varmaankin on, että toista ei ns. hylätä sinne, vaan ollaan tukena toisen jaksamisen mukaan?" ja siihen vastasin, ettei sellaista käytöntöä ole. Sulle on, mulle on, monille on, mutta ei läheskään kaikille. Ja muuten threadissa kirjoittanut joitakin syitä, miksi näin on. 

Hyvin harvalla on täysin realistinen kuva edes kaikista läheisimpien ihmisten todellisista voimavaroista. Saatat pitää jotain ihmistä heikkona, mutta hän osoittautuukin vahvemmaksi kuin osasit kuvitellakaan. Tai päinvastoin. Hylkäämisen taustalla on usein omia pelkoja (joko tapahtunutta kohtaan tai siinä toimimista kohtaan), ahdistusta, omien voimavarojen rajallisuutta,  huonoja kokemuksia aiemmasta vastaavasta tai yksinkertaisesti hylätty ei olekaan ollut hylkääjälle niin tärkeä ihminen kuin mitä hylätty on kuvitellut.

Kriisissä oleva ihminen usein kuvittelee, että kaikkien muiden paitsi hänen elämänsä on ihan helppoa. He odottavat tukea ihmisiltä, jotka eivät välttämättä kykene tukemaan heitä. He odottavat ymmärrystä ja toimintaa ymmärtämättä ja toimimatta itse. Tässä ei ole mitään väärää tai epänormaalia. On kuitenkin epärealistista olettaa, että kun minä sairastun syöpään, sinä muutut supersankariksi. Joko sulla on ollut tarvittavat voimavarat jo ennen sairastumistanikin tai sitten ei ole ollut, mutta mun sairastumiseni ei automaattisesti lisää sinun voimavarojasi. Usein näin toki tapahtuukin, erityisesti vanhempien kohdalla, kun heidän lapsensa joutuu vakavaan onnettomuuteen tai sairastuu vakavasti. 

Tässä ketjussa haetaan ymmärrystä niille, jotka eivät ole niin vahvoja kuin toiset. Eikö ole vähän ristiriitaista olettaa, että jos läheinen joutuu kriisiin, yks kaks pitääkin olla vahva?  Olen seurannut ketjua alusta lähtien ja ymmärrän hyvin jokaista kommentoijaa. Jos katsoo asioita vain yhdestä näkökulmasta eikä haluakaan ymmärtää toista näkökulmaa, väitellään vain siitä, kumpi on oikeassa ja kumpi väärässä. Tosiasia on, että kriisissä oleva ihminen on varsin raskasta seuraa. Mitä pidempään tilanne jatkuu eikä ihminen pääse elämässään eteenpäin, sitä vähemmän hänen ympärillään olevilla on enää voimia hänen kanssaan. Pahimmassa tapauksessa ihmistä kohtaa jo uusi kriisi ennenkuin on puolivälissä edellisenkään käsittelyä. Sen, joka on kriisissä, pitäisi myös ymmärtää ja hyväksyä, että hänen ympärillään olevat ihmisetkin ovat vain ihmisiä eivätkä mitään supersankareita. Jos läheisesi kehottaa sinua hakemaan ammattiapua, se on merkki siitä, että hänen kykynsä ja halunsa tukea sinua sekä  voimavaransa tukemiseesi ovat ehtymässä. Kehotus kannattaa ottaa tosissaan. 

"Älä tuomitse naapuriasi ennenkuin olet kävellyt mailin hänen mokkasiineissaan."

Miksi ihan nyt tahallaan "vängätään" asioista? Johan sen nyt sanoin, että tiedän kyllä, että osa ihmisistä hylätään vaikka sinne sairaalaan, vaikka näin ei saisi tapahtua ym.

Lisäksi tämä aikaisempi kommentoija antoi ymmärtää OSITTAIN, että sillä sairaalassa olijalla olisi ensisijainen vastuu olla yhteyksissä oman jaksamisen mukaan, mitä siis itse en toiselta vaatisi, vaan itse kysyisin, että haluaako että siellä käydään ym.

Enää en jaksa toistaa itseäni tästä eteenpäin.

Voi ei!! :D :D :D Eihän siinä ollut kyse sinusta ja miten sinä toimisit, jos läheisesi olisi sairaalassa. Kyse oli sellaisesta tilanteesta, jossa syöpään sairastuneen läheiset eivät tulekaan sairaalaan. Moitan nyt vielä kerran selventää asiaa. Nämä hylkäävät läheiset eivät välttämättä tiedä, mitä heidän pitäisi tehdä. Sinä tietysti kysyisit sairaalta, mitä hän haluaisi sinun tekevän. Se on hienoa. Niin minäkin teen. Mutta et näytä ymmärtävän tai haluavan ymmärtää, että kaikki eivät ole samanlaisia kuin sinä tai minä. On ihmisiä, jotka eivät uskalla kysyä, koska pelkäävät vastausta. Pelkäävät, että eivät voikaan toimia kuten sairaalassa oleva läheinen haluaisi. Että se sairas haluaakin jotain sellaista, mitä he eivät voi antaa. Jotkut ihmiset ihan oikeasti kammoavat sairaaloita niin, että saavat paniikkikojtauksen,  ja jos pyytää tällaista ihmistä käymään katsomassa, tilanne voi olla hyvinkin vaikea. Sairaalle on vaikea sanoa ei.

Tietenkään sairaalla ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä yhtään kehenkään, mutta jos hän haluaa, hän voi vähän pehmentää tilannetta laittamalla vaikka välillä tekstarin. Ihan vaikka vain siksi, että yhteys toiseen säilyy. Toisen voi olla helpompaa vastailla tekstareihin kuin mennä katsomaan. Ei kaikki ihmiset edes pysty pitämään naamaansa peruslukemilla, kun toinen makaa sairaalasängyssä huonossa hapessa. Katsomaan tullut voi olla huomattavasti enemmän kauhuissaan ja ahdistua siitä kuin potilas itse. Olen itse maannut turvonneena letkuissa ja laitteissa ja sairaanhoitajana ymmärtänyt, että nyt näytän sellaiselta, ettei tiettyjen läheisteni kannata tulla mua katsomaan, koska en kertakaikkiaan jaksa alkaa rauhoittelemaan ja lohduttelemaan heitä. 

Mutta tässä päästäänkin taas aloittamaan ympyrä alusta. Sinulla on voimia, jollain toisella ei ole. Koska sinulla niitä on, et voi (tai halua) ymmärtää etkä hyväksyä, että jollain toisella niitä ei ole. Ymmärrätkö yhtään paremmin niitä tähän ketjuun kirjoittaneita, joilla on ollut voimia selvitä omista vaikeuksistaan ja jotka eivät voi (tai halua) ymmärtää niitä, joilla ei ole ollut voimia selvitä omistaan? 

Ymmärrän, että kaikilla ei ole voimia tukea toisia. Mutta ymmärrän myös niitä hylättyjä ihmisiä ja sen, että toisilla on niin paljon vaikeuksia, että niistä on hankala selvitä.

Huhdankin tilanne on aika absurdi. (En jaksa sitä asiaa selventää tarkemmin, jos joku ei tapausta tunne.) Onneksi sentään naapurista ja muualta sai apua (entä jos ei olisi tullutkaan?), mutta tulihan hänellekin fyysisiäkin terveysongelmia tapauksen johdosta (tosi raskas tilanne kenelle tahansa), vaikka muuallakin niitä virheitä tehtiin! Toivottavasti siinäkin tilanteessa vielä tulisi muitakin hyviä käänteitä.

Tuo on juuri se, mitä itsekin tarkoitin. Onnekkaita ne, joilla on itsellään voimia tai jos ei ole, heidän läheisillään on. Niitä, joilla ei ole voimia ja niitä, joiden läheisillä ei ole voimia, ei pidä syyllistää asiasta. 

Monilla on enemmän voimia kuin mitä he osaavat etukäteen kuvitella, mutta toisinaan (ei aina) kyse on siitä mihin voimiaan haluaa käyttää.

On paljon ihmisiä, jotka eivät rakasta ketään muuta kuin itseään (jos he edes itseäänkään rakastavat) . Eivät he silloin ole kykeneviä antamaan mitään toisille. Osa ihmisistä on pelkkiä tyhjiä kuoria.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.

Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?

Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”

Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.[/yyl

Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.

Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.

Sitten pitää hakea sitä apua. Ei kuormittaa ja syyllistää läheisiä.

Psykologit korostavat toistuvasti sitä miten ammattiavun lisäksi myös läheisillä on tärkeä osansa ihmisten kannattelussa läpi elämän kriisien.

Psykologit eivät tuolla tarkoita, että läheisten pitäisi toimia kuunteliijoina ja terapeutteina. He tarkoittavat, että läheisten tulee toimia läheisinä aivan samalla tavalla kuin henkilön ollessa tervekin. Kysellä kuulumisia, pyytää kahville, kutsua juhliin mukaan, käydä lenkillä tai yhdessä shoppailemassa tai mitä ikinä nyt kenelläkin on tapana läheistensä kanssa tehdä. Ammattilaiset kannattelevat kuuntelemalla ja terapioimalla, läheiset elämällä normaalia arkea sairastuneen kanssa. 

Monesti ihmiset vain hylkäävät sen läheisen, jolla on vaikeuksia elämässään.

Näin voi käydä, jos se läheinen jää loputtomiin vellomaan ja vaatimaa yksipuoleisesti tukea tukematta vastaavasti muita. On eri asia onko vaikka leski ollut leskenä puoli vuotta vai kymmenen vuotta ja mikäli edelleenkään ei pääse eteenpäin. 

Moni hylätään samantien heti vastoinkäymisten tullen. Lapsensa menettänyttä tai syöpään sairastunutta aletaan heti katella, jottei vain jouduttaisi vaikealta tuntuviin tilanteisiin. Onko siinä tapauksessa ihme, jos vielä kymmenen vuoden päästäkin ilman tukea jääneestä tuntuu pahalta?

Tähänkin on syynsä ja jälleen kerran se löytyy psyyken puolelta. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään tietoa eikä kokemustakaan, miten lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut ihminen pitäisi kohdata. Mitä tällaiselle ihmiselle pitäisi sanoa ja mitä ei missään tapauksessa pidä sanoa. "otan osaa", "voimia", "pikaista paranemista" jne on niitä latteuksia, jotka ehkä sanotaan, mutta siihen se jää. Monilla ihmisillä on pelko, että he sanovatkin jotain väärin, tai etteivät he osaa tehdä sitä, mitä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut heiltä odottaa. Heitä saattaa myös ahdistaa ajatus, että sama voi tapahtua itsellekin. 

Empatian ja sympatian välinen ero on häilyvä. Empaattinen ihminen kykenee asettumaan toisen asemaan, mutta pitämään itsensä selkeästi erillään tapahtuneesta. Hänen oma elämänsä jatkuu toisen vastoinkäymisestä huolimatta ihan kuten ennenkin, iloineen ja suruineen. Toki vaikuttaa se, onko menehtynyt lapsi ollut myös hänelle läheinen tai kuinka läheinen syöpään sairastunut ihminen hänelle on. Ts millaisen kriisin tapahtunut aiheuttaa hänelle itselleen. Empaattinen ihminen ei tunne syyllisyyttä siitä, että hänen elämässään on iloja, hän on raskaana vaikka toinen on juuri menettänyt lapsensa jne. Hän osaa iloita ihan kuten ennenkin. 

Sympaattinen ihminen tavallaan kanssaelää toisen ihmisen surun. Hän kokee samaa tuskaa, ahdistusta, surua ja pelkoa siinä missä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunutkin. Hän tuntee syyllisyyttä, jos hänen elämässään asiat on hyvin ja hänen kykynsä tuntea iloa omaan elämäänsä liittyvistä asioista vähenee. Hän ei kykene näkemään, että kyse on tuon toisen ihmisen surusta ka elämästä eikä hänen omastaan. Tällainen tilanne on yleensä äärimmäisen ahdistava ja heijastuu usein myös sympatiaa tuntevan henkilön omaan lähipiiriin. Ei pystykään enää iloitsemaan omasta raskaudestaan, ei jaksa suunnitella lastenhuoneen sisustusta, ei hankkia vauvanvaunuja jne. Välttääkseen tilanteen eskaloitumisen tällaisen henkilön on helpointa ja joskus myös järkevintäkin paeta tilanteesta mahdollisimman nopeasti.

Tietenkin on myös ihmisiä, jotka eivät tunne sen paremmin empatiaa kuin sympatiaakaan. Tai oma elämäntilanne on sellainen, ettei yksinkertaisesti jaksa. On ehkä aiempaa kokemusta, miten läheinen pitää vain ilmaisena kuuntelijana ja terapeuttina eikä suostu hakemaan ammattiapua, vaikka miten ehdottaisi. Yksinkertaisesti on uupunut tukijan rooliin. 

Menetyksen tai vastoinkäymisen kokenut ajattelee yleensä vain itseään. Mikä on ihan ymmärrettävääkin. Hänen pitäisi kuitenkin muistaa, että se toinenkin on vain ihminen. Ottaa yhteyttä ja sanoa, että nyt haluaisin jotain muuta, iloisempaa ajateltavaa, lähtisitkö kanssani tekemään asiaa x. Lapsensa menettänyt voi soittaa ja kysyä toiselta, miten raskaus etenee, millaiset vaunut on hankittu jne. Osoittaa toiselle, että ymmärtää toisen elämän jatkuvan, vaikka oma elämä onkin hetkellisesti pysähtynyt. 

Onko sinusta realistista olettaa isoja menetyksiä kärsineellä olevan tuollaiseen voimavaroja? Päivän saavutus voi silloin olla jo sängystä ylös pääsemisessä.

Surutyö jaetaan vaiheisiin eikä tietenkään ole realistista odottaa tuollaista vielä shokki- tai reaktiovaiheessa. Mutta surutyön käsittelyvaiheessa suurin osa kykenee jo tuntemaan välillä iloa itsekin. Jos shokki- tai reaktiovaihe tuntuu pitkittyvän, kannattaa hakea ammattiapua tai ainakin vertaistukea. Lääkäritkään eivät määrää loputtomiin sairaslomaa läheisensä menettäneelle, jos hän on työelämässä. 

Syöpään sairastuneen kohdalla hoidot aloitetaan yleensä kahden viikon sisällä ja ne ovat usein rankkoja. Hän voi ottaa itse yhteyttä ystäviinsä ja muihin läheisiinsä, kun kokee taas jaksavansa nähdä tai jutella puhelimessa. Tai laittaa vaikka tekstarina väiaikatietoa, missä mennään. 

Yksinkertaistettuna: en voi tietää, mitä sinä odotat minulta, jos et kerro, ja koska pelkään sanovani tai tekeväni jotain väärin, en uskalla sanoa tai tehdä mitään. Kuitenkin on muistettava, että oma suru on oma, ei sen toisen. Toisella on oma elämänsä eikä hänen elämänsä ole pysähtynyt, vaikka sinun elämäsi onkin. 

Silloin, jos toinen on esim. sairaalassa, niin käytäntö varmaankin on, että toista ei ns. hylätä sinne, vaan ollaan tukena toisen jaksamisen mukaan? Itse en ainakaan vaatisi toiselta mitään vaikeassa elämäntilanteessa.

Tietäisitpä vaan, miten paljon sairaaloissa on ihmisiä, joita kukaan ei käy katsomassa. Ei ole olemassa tuollaista käytäntöä, jota kaikki noudattaisivat. Onneksi kuitenkin suurimmalla osalla käy vierailutunneilla vieraitakin, joillain jopa vähän liiaksi asti ja vierailijoiden lukumäärää on jouduttu rajoittamaan.

Kyllä tiedän yhtä ja toista, ja surettaakin kaikenlainen ihmisten hylkääminen. Eikös tämän ketjun aihe ollutkin juuri se, että kaikki ihmiset eivät ole samalla viivalla lähtökohtaisesti eikä välttämättä myöhemminkään, ja kaikki kuitataan vain sillä, että "kaikilla ihmisillä on omat vaikeutensa"?

Kyllä, tämän ketjun aihe. Ja tämän threadin puolivälissä taas alettiin keskustella niistä tilanteista, joissa kriisin - kuten lapsen kuoleman tai syöpään sairastumisen - sattuessa läheiset hylkäävät. Aloituksen aihe oli huomattavasti laajempi ja tässä threadissa olen kommentoinut sitä, miksi jotkut ihmiset toimivat kuten toimivat eli hylkäävät. Mä lainaan aina kommenttia, johon olen vastaamassa. Jos en lainaa mitään, kommenttini on aloitukseen tai yleisesti aiheeseen. Silti aika usein kirjoitan liian pitkiä kommentteja eikä niitä julkaista ennenkuin olen kirjoittanut lyhyemmin  :D

Niin, ja itse taas otin kantaa siihen tekstiin, mihin viittasinkin. Tuntui vain siltä, että pointtiani ei ihan ymmärretty oikein. Tärkein sanoma oli se, että itse en vaadi vaikeuksissa olevalta ihmiseltä mitään erityistä/vastavuoroisuutta. Eli esim. sairaalassa kävisin ilman erillisiä pyyntöjäkin ja yhteydenottamisia, mutta toki vain silloin, kun toinen haluaa.

Mä ymmärrän tuon, mutta sulla oli kuitenkin kommentissasi kysymys "Silloin, jos toinen on esim. sairaalassa, niin käytäntö varmaankin on, että toista ei ns. hylätä sinne, vaan ollaan tukena toisen jaksamisen mukaan?" ja siihen vastasin, ettei sellaista käytöntöä ole. Sulle on, mulle on, monille on, mutta ei läheskään kaikille. Ja muuten threadissa kirjoittanut joitakin syitä, miksi näin on. 

Hyvin harvalla on täysin realistinen kuva edes kaikista läheisimpien ihmisten todellisista voimavaroista. Saatat pitää jotain ihmistä heikkona, mutta hän osoittautuukin vahvemmaksi kuin osasit kuvitellakaan. Tai päinvastoin. Hylkäämisen taustalla on usein omia pelkoja (joko tapahtunutta kohtaan tai siinä toimimista kohtaan), ahdistusta, omien voimavarojen rajallisuutta,  huonoja kokemuksia aiemmasta vastaavasta tai yksinkertaisesti hylätty ei olekaan ollut hylkääjälle niin tärkeä ihminen kuin mitä hylätty on kuvitellut.

Kriisissä oleva ihminen usein kuvittelee, että kaikkien muiden paitsi hänen elämänsä on ihan helppoa. He odottavat tukea ihmisiltä, jotka eivät välttämättä kykene tukemaan heitä. He odottavat ymmärrystä ja toimintaa ymmärtämättä ja toimimatta itse. Tässä ei ole mitään väärää tai epänormaalia. On kuitenkin epärealistista olettaa, että kun minä sairastun syöpään, sinä muutut supersankariksi. Joko sulla on ollut tarvittavat voimavarat jo ennen sairastumistanikin tai sitten ei ole ollut, mutta mun sairastumiseni ei automaattisesti lisää sinun voimavarojasi. Usein näin toki tapahtuukin, erityisesti vanhempien kohdalla, kun heidän lapsensa joutuu vakavaan onnettomuuteen tai sairastuu vakavasti. 

Tässä ketjussa haetaan ymmärrystä niille, jotka eivät ole niin vahvoja kuin toiset. Eikö ole vähän ristiriitaista olettaa, että jos läheinen joutuu kriisiin, yks kaks pitääkin olla vahva?  Olen seurannut ketjua alusta lähtien ja ymmärrän hyvin jokaista kommentoijaa. Jos katsoo asioita vain yhdestä näkökulmasta eikä haluakaan ymmärtää toista näkökulmaa, väitellään vain siitä, kumpi on oikeassa ja kumpi väärässä. Tosiasia on, että kriisissä oleva ihminen on varsin raskasta seuraa. Mitä pidempään tilanne jatkuu eikä ihminen pääse elämässään eteenpäin, sitä vähemmän hänen ympärillään olevilla on enää voimia hänen kanssaan. Pahimmassa tapauksessa ihmistä kohtaa jo uusi kriisi ennenkuin on puolivälissä edellisenkään käsittelyä. Sen, joka on kriisissä, pitäisi myös ymmärtää ja hyväksyä, että hänen ympärillään olevat ihmisetkin ovat vain ihmisiä eivätkä mitään supersankareita. Jos läheisesi kehottaa sinua hakemaan ammattiapua, se on merkki siitä, että hänen kykynsä ja halunsa tukea sinua sekä  voimavaransa tukemiseesi ovat ehtymässä. Kehotus kannattaa ottaa tosissaan. 

"Älä tuomitse naapuriasi ennenkuin olet kävellyt mailin hänen mokkasiineissaan."

Miksi ihan nyt tahallaan "vängätään" asioista? Johan sen nyt sanoin, että tiedän kyllä, että osa ihmisistä hylätään vaikka sinne sairaalaan, vaikka näin ei saisi tapahtua ym.

Lisäksi tämä aikaisempi kommentoija antoi ymmärtää OSITTAIN, että sillä sairaalassa olijalla olisi ensisijainen vastuu olla yhteyksissä oman jaksamisen mukaan, mitä siis itse en toiselta vaatisi, vaan itse kysyisin, että haluaako että siellä käydään ym.

Enää en jaksa toistaa itseäni tästä eteenpäin.

Voi ei!! :D :D :D Eihän siinä ollut kyse sinusta ja miten sinä toimisit, jos läheisesi olisi sairaalassa. Kyse oli sellaisesta tilanteesta, jossa syöpään sairastuneen läheiset eivät tulekaan sairaalaan. Moitan nyt vielä kerran selventää asiaa. Nämä hylkäävät läheiset eivät välttämättä tiedä, mitä heidän pitäisi tehdä. Sinä tietysti kysyisit sairaalta, mitä hän haluaisi sinun tekevän. Se on hienoa. Niin minäkin teen. Mutta et näytä ymmärtävän tai haluavan ymmärtää, että kaikki eivät ole samanlaisia kuin sinä tai minä. On ihmisiä, jotka eivät uskalla kysyä, koska pelkäävät vastausta. Pelkäävät, että eivät voikaan toimia kuten sairaalassa oleva läheinen haluaisi. Että se sairas haluaakin jotain sellaista, mitä he eivät voi antaa. Jotkut ihmiset ihan oikeasti kammoavat sairaaloita niin, että saavat paniikkikojtauksen,  ja jos pyytää tällaista ihmistä käymään katsomassa, tilanne voi olla hyvinkin vaikea. Sairaalle on vaikea sanoa ei.

Tietenkään sairaalla ei ole mitään velvollisuutta pitää yhteyttä yhtään kehenkään, mutta jos hän haluaa, hän voi vähän pehmentää tilannetta laittamalla vaikka välillä tekstarin. Ihan vaikka vain siksi, että yhteys toiseen säilyy. Toisen voi olla helpompaa vastailla tekstareihin kuin mennä katsomaan. Ei kaikki ihmiset edes pysty pitämään naamaansa peruslukemilla, kun toinen makaa sairaalasängyssä huonossa hapessa. Katsomaan tullut voi olla huomattavasti enemmän kauhuissaan ja ahdistua siitä kuin potilas itse. Olen itse maannut turvonneena letkuissa ja laitteissa ja sairaanhoitajana ymmärtänyt, että nyt näytän sellaiselta, ettei tiettyjen läheisteni kannata tulla mua katsomaan, koska en kertakaikkiaan jaksa alkaa rauhoittelemaan ja lohduttelemaan heitä. 

Mutta tässä päästäänkin taas aloittamaan ympyrä alusta. Sinulla on voimia, jollain toisella ei ole. Koska sinulla niitä on, et voi (tai halua) ymmärtää etkä hyväksyä, että jollain toisella niitä ei ole. Ymmärrätkö yhtään paremmin niitä tähän ketjuun kirjoittaneita, joilla on ollut voimia selvitä omista vaikeuksistaan ja jotka eivät voi (tai halua) ymmärtää niitä, joilla ei ole ollut voimia selvitä omistaan? 

Ymmärrän, että kaikilla ei ole voimia tukea toisia. Mutta ymmärrän myös niitä hylättyjä ihmisiä ja sen, että toisilla on niin paljon vaikeuksia, että niistä on hankala selvitä.

Huhdankin tilanne on aika absurdi. (En jaksa sitä asiaa selventää tarkemmin, jos joku ei tapausta tunne.) Onneksi sentään naapurista ja muualta sai apua (entä jos ei olisi tullutkaan?), mutta tulihan hänellekin fyysisiäkin terveysongelmia tapauksen johdosta (tosi raskas tilanne kenelle tahansa), vaikka muuallakin niitä virheitä tehtiin! Toivottavasti siinäkin tilanteessa vielä tulisi muitakin hyviä käänteitä.

Tuo on juuri se, mitä itsekin tarkoitin. Onnekkaita ne, joilla on itsellään voimia tai jos ei ole, heidän läheisillään on. Niitä, joilla ei ole voimia ja niitä, joiden läheisillä ei ole voimia, ei pidä syyllistää asiasta. 

Monilla on enemmän voimia kuin mitä he osaavat etukäteen kuvitella, mutta toisinaan (ei aina) kyse on siitä mihin voimiaan haluaa käyttää.

Tämä on ihan totta. Tunnen naisen, joka menetti autokolarissa sekä miehensä että pienet lapsensa. Itse en voisi kuvitellakaan selviäväni tuollaisesta, mutta ei voi tietää. Ehkä elämänhalu olisikin niin voimakas, että haluaisi selvitä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Jos ihan oikeasti haluaa olla toisille avuksi, niin peruslähtökohta silloin on se, että auttaja miettii enemmän autettavan tarpeita kuin omiaan. Eihän muussa tapauksessa avusta ole mitään iloa kenellekään.

Peruslähtökohta varmasti myös on, että jos haluaa apua, ei kannata vaatia auttajaa tulemaan lakki kourassa kyselemään mitähän armon autettava toivoisi. Moni auttaa omien huoliensa ohessa eikä aikaa ja energiaa todellakaan ole funtsia loputtomiin mitähän mahdollisesti joku toinen haluaa. 

Miksi puhut itsestäsi auttajana, jos et ole lainkaan kiinnostunut siitä mitä autettavasi sinulta kaipaisi? Avun antamisen tarkoituksena ei ole pelkästään buustata sinun itsetuntoasi saamalla sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi sillä, että teit jotakin (mitä toinen ei välttämättä lainkaan olisi halunnut sinun tekevän). Toiveista ja ajatuksista voidaan neuvotella yhdessä auttajan ja autettavan kesken, sitä kutsutaan keskusteluksi.

Koska minulla ei ole aikaa istua loputtomiin kuuntelemassa jonkun vatulointia ongelmistaan. Sen sijaan voisin hyvin pyytää vaikka surevan lesken luokseni istumaan iltaa tai olemaan ihmisten ilmoilla, tai tuoda vaikka ruokaa surutaloon tai selvitellä vaikkapa Kelan hakemuksia vammautuneen puolesta. Loputon märehdinnän kuunteleminen ei auta ketään. 

Entä jos sureva leski haluaa illan aikana puhua myös surustaan? Ajatko hänet silloin ovesta ulos?

En tietenkään, mutta illan vieton idea voi olla vetää leskeä takaisin elämään ja silloin puhutaan illan aikana muustakin kuin surusta, vaikka siitäkin voidaan puhua jonkin verran. 

Siis toinen on menettänyt läheisensä ja sulla on oikeus määritellä, kuinka paljon toisella on lupa puhua surustaan? Todellisuudessa toisen pitäisi voida puhua surustaan niin kauan ja paljon kuin haluaa. Sen verran empatiakykyä pitäisi voida löytyä. Jos ei siihen pysty, niin senkin voi sitten ilmaista, että ei jaksa tukea niin paljon kuin tarvitsisi. Mutta toisen puolesta tällaisia asioita ei voi määrätä.

Olen itse leski. En todellakaan olettanut, että kukaan ystävä alkaisi istumaan loputtomiin kuuntelemassa itkuani. Otin vastaan ystävien tarjoukset lähteä ulos, tuulettua, saada muuta mietittävää. Suurimmat itkuni itkin vertaistuessa yhdessä muiden surevien kanssa, jolloin kaikilla oli mahdollisuus sekä saada tukea että antaa sitä. 

Kaikki eivät ole kuten sinä. Joku muu työstää samaa asiaa toisella tavalla. Elämäntilanteetkin voivat olla hyvin erilaisia, vaikka kokemus olisikin jossain määrin sama (leskeksi jääminen).

Tuo edellinen kirjoittaja on kyllä sikäli oikeassa, että ammattilaisten ja vertaistuen tehtävä on auttaa prosessoimaan menetystä ja surua ja läheisten tehtävä taas auttaa menetyksen kokenutta palaamaan takaisin normaaliin elämään. Tämä ei tarkoita, etteikö menetyksen kokenut saisi lainkaan puhua surustaan läheisilleen.

Vinkkinä niille, joiden  läheinen on menettänyt rakkaan ihmisen: jossain vaiheessa alkakaa menetyksen kokeneen kanssa muistella vainajan elämän hyviä ja hassujakin hetkiä. Monet muistavat pitkään sen hetken, kun ensimmäisen kerran menetyksensä jälkeen kykenivät hymyilemään ja nauramaan. Vaikka sitten kyyneltensä läpi. Osa toipumisprosessia kun on pystyä taas tuntemaan muitakin tunteita kuin vain surua, ahdistusta, kaipausta  ja murhetta. 

Moni kokee, että se nauru ja hetkellinen hyväkin olo on jotenkin pois edesmenneeltä. Että edesmennyt olisi jotenkin unohdettu. Näin ei ole. Suru ei hälvene koskaan, mutta se muuttaa muotoaan ja antaa tilaa jatkaa elämää. Kukaan meistä ei toive, että mentyämme, läheisemme eivät enää koskaan pysyisi olemaan onnellisia.

Vierailija kirjoitti:

On paljon ihmisiä, jotka eivät rakasta ketään muuta kuin itseään (jos he edes itseäänkään rakastavat) . Eivät he silloin ole kykeneviä antamaan mitään toisille. Osa ihmisistä on pelkkiä tyhjiä kuoria.

Niinpä. Minä ja minun ongelmat. Minä haluan. Kaikki on aina jonkun muun syytä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Jos ihan oikeasti haluaa olla toisille avuksi, niin peruslähtökohta silloin on se, että auttaja miettii enemmän autettavan tarpeita kuin omiaan. Eihän muussa tapauksessa avusta ole mitään iloa kenellekään.

Peruslähtökohta varmasti myös on, että jos haluaa apua, ei kannata vaatia auttajaa tulemaan lakki kourassa kyselemään mitähän armon autettava toivoisi. Moni auttaa omien huoliensa ohessa eikä aikaa ja energiaa todellakaan ole funtsia loputtomiin mitähän mahdollisesti joku toinen haluaa. 

Miksi puhut itsestäsi auttajana, jos et ole lainkaan kiinnostunut siitä mitä autettavasi sinulta kaipaisi? Avun antamisen tarkoituksena ei ole pelkästään buustata sinun itsetuntoasi saamalla sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi sillä, että teit jotakin (mitä toinen ei välttämättä lainkaan olisi halunnut sinun tekevän). Toiveista ja ajatuksista voidaan neuvotella yhdessä auttajan ja autettavan kesken, sitä kutsutaan keskusteluksi.

Koska minulla ei ole aikaa istua loputtomiin kuuntelemassa jonkun vatulointia ongelmistaan. Sen sijaan voisin hyvin pyytää vaikka surevan lesken luokseni istumaan iltaa tai olemaan ihmisten ilmoilla, tai tuoda vaikka ruokaa surutaloon tai selvitellä vaikkapa Kelan hakemuksia vammautuneen puolesta. Loputon märehdinnän kuunteleminen ei auta ketään. 

Entä jos sureva leski haluaa illan aikana puhua myös surustaan? Ajatko hänet silloin ovesta ulos?

En tietenkään, mutta illan vieton idea voi olla vetää leskeä takaisin elämään ja silloin puhutaan illan aikana muustakin kuin surusta, vaikka siitäkin voidaan puhua jonkin verran. 

Siis toinen on menettänyt läheisensä ja sulla on oikeus määritellä, kuinka paljon toisella on lupa puhua surustaan? Todellisuudessa toisen pitäisi voida puhua surustaan niin kauan ja paljon kuin haluaa. Sen verran empatiakykyä pitäisi voida löytyä. Jos ei siihen pysty, niin senkin voi sitten ilmaista, että ei jaksa tukea niin paljon kuin tarvitsisi. Mutta toisen puolesta tällaisia asioita ei voi määrätä.

Olen itse leski. En todellakaan olettanut, että kukaan ystävä alkaisi istumaan loputtomiin kuuntelemassa itkuani. Otin vastaan ystävien tarjoukset lähteä ulos, tuulettua, saada muuta mietittävää. Suurimmat itkuni itkin vertaistuessa yhdessä muiden surevien kanssa, jolloin kaikilla oli mahdollisuus sekä saada tukea että antaa sitä. 

Vertaistukihan on hyvä keino antaa ja saada tukea. Siitäkin on taidettu tässä ketjussa jo aikaisemmin puhua.

Aina sitäkään ei kaikissa tapauksissa välttämättä ole kovin helposti saatavilla. Esimerkiksi tällaisiin ketjuihin änkeää aina trolleja kettuilemaan ihmisille. Vertaistuki voi joskus jäädä hyvin vähäiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On paljon ihmisiä, jotka eivät rakasta ketään muuta kuin itseään (jos he edes itseäänkään rakastavat) . Eivät he silloin ole kykeneviä antamaan mitään toisille. Osa ihmisistä on pelkkiä tyhjiä kuoria.

Niinpä. Minä ja minun ongelmat. Minä haluan. Kaikki on aina jonkun muun syytä.

Kerro toki trolli nyt lisää ongelmistasi, kun kerran vauhtiin olet päässyt. Ongelmasi on täällä jo huomattu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Jos ihan oikeasti haluaa olla toisille avuksi, niin peruslähtökohta silloin on se, että auttaja miettii enemmän autettavan tarpeita kuin omiaan. Eihän muussa tapauksessa avusta ole mitään iloa kenellekään.

Peruslähtökohta varmasti myös on, että jos haluaa apua, ei kannata vaatia auttajaa tulemaan lakki kourassa kyselemään mitähän armon autettava toivoisi. Moni auttaa omien huoliensa ohessa eikä aikaa ja energiaa todellakaan ole funtsia loputtomiin mitähän mahdollisesti joku toinen haluaa. 

Miksi puhut itsestäsi auttajana, jos et ole lainkaan kiinnostunut siitä mitä autettavasi sinulta kaipaisi? Avun antamisen tarkoituksena ei ole pelkästään buustata sinun itsetuntoasi saamalla sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi sillä, että teit jotakin (mitä toinen ei välttämättä lainkaan olisi halunnut sinun tekevän). Toiveista ja ajatuksista voidaan neuvotella yhdessä auttajan ja autettavan kesken, sitä kutsutaan keskusteluksi.

Koska minulla ei ole aikaa istua loputtomiin kuuntelemassa jonkun vatulointia ongelmistaan. Sen sijaan voisin hyvin pyytää vaikka surevan lesken luokseni istumaan iltaa tai olemaan ihmisten ilmoilla, tai tuoda vaikka ruokaa surutaloon tai selvitellä vaikkapa Kelan hakemuksia vammautuneen puolesta. Loputon märehdinnän kuunteleminen ei auta ketään. 

Entä jos sureva leski haluaa illan aikana puhua myös surustaan? Ajatko hänet silloin ovesta ulos?

En tietenkään, mutta illan vieton idea voi olla vetää leskeä takaisin elämään ja silloin puhutaan illan aikana muustakin kuin surusta, vaikka siitäkin voidaan puhua jonkin verran. 

Siis toinen on menettänyt läheisensä ja sulla on oikeus määritellä, kuinka paljon toisella on lupa puhua surustaan? Todellisuudessa toisen pitäisi voida puhua surustaan niin kauan ja paljon kuin haluaa. Sen verran empatiakykyä pitäisi voida löytyä. Jos ei siihen pysty, niin senkin voi sitten ilmaista, että ei jaksa tukea niin paljon kuin tarvitsisi. Mutta toisen puolesta tällaisia asioita ei voi määrätä.

Olen itse leski. En todellakaan olettanut, että kukaan ystävä alkaisi istumaan loputtomiin kuuntelemassa itkuani. Otin vastaan ystävien tarjoukset lähteä ulos, tuulettua, saada muuta mietittävää. Suurimmat itkuni itkin vertaistuessa yhdessä muiden surevien kanssa, jolloin kaikilla oli mahdollisuus sekä saada tukea että antaa sitä. 

Vertaistukihan on hyvä keino antaa ja saada tukea. Siitäkin on taidettu tässä ketjussa jo aikaisemmin puhua.

Aina sitäkään ei kaikissa tapauksissa välttämättä ole kovin helposti saatavilla. Esimerkiksi tällaisiin ketjuihin änkeää aina trolleja kettuilemaan ihmisille. Vertaistuki voi joskus jäädä hyvin vähäiseksi.

Ohis. ..tämä palsta on ihan viimeinen paikka, josta kannattaa hakea vertaistukea.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On paljon ihmisiä, jotka eivät rakasta ketään muuta kuin itseään (jos he edes itseäänkään rakastavat) . Eivät he silloin ole kykeneviä antamaan mitään toisille. Osa ihmisistä on pelkkiä tyhjiä kuoria.

Niinpä. Minä ja minun ongelmat. Minä haluan. Kaikki on aina jonkun muun syytä.

Kerro toki trolli nyt lisää ongelmistasi, kun kerran vauhtiin olet päässyt. Ongelmasi on täällä jo huomattu.

Minun ongelmani on, että haluan sinulta ja muilta palstalaisilta TUKEA, mutta te ette anna minulle sitä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Jos ihan oikeasti haluaa olla toisille avuksi, niin peruslähtökohta silloin on se, että auttaja miettii enemmän autettavan tarpeita kuin omiaan. Eihän muussa tapauksessa avusta ole mitään iloa kenellekään.

Peruslähtökohta varmasti myös on, että jos haluaa apua, ei kannata vaatia auttajaa tulemaan lakki kourassa kyselemään mitähän armon autettava toivoisi. Moni auttaa omien huoliensa ohessa eikä aikaa ja energiaa todellakaan ole funtsia loputtomiin mitähän mahdollisesti joku toinen haluaa. 

Miksi puhut itsestäsi auttajana, jos et ole lainkaan kiinnostunut siitä mitä autettavasi sinulta kaipaisi? Avun antamisen tarkoituksena ei ole pelkästään buustata sinun itsetuntoasi saamalla sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi sillä, että teit jotakin (mitä toinen ei välttämättä lainkaan olisi halunnut sinun tekevän). Toiveista ja ajatuksista voidaan neuvotella yhdessä auttajan ja autettavan kesken, sitä kutsutaan keskusteluksi.

Koska minulla ei ole aikaa istua loputtomiin kuuntelemassa jonkun vatulointia ongelmistaan. Sen sijaan voisin hyvin pyytää vaikka surevan lesken luokseni istumaan iltaa tai olemaan ihmisten ilmoilla, tai tuoda vaikka ruokaa surutaloon tai selvitellä vaikkapa Kelan hakemuksia vammautuneen puolesta. Loputon märehdinnän kuunteleminen ei auta ketään. 

Entä jos sureva leski haluaa illan aikana puhua myös surustaan? Ajatko hänet silloin ovesta ulos?

En tietenkään, mutta illan vieton idea voi olla vetää leskeä takaisin elämään ja silloin puhutaan illan aikana muustakin kuin surusta, vaikka siitäkin voidaan puhua jonkin verran. 

Siis toinen on menettänyt läheisensä ja sulla on oikeus määritellä, kuinka paljon toisella on lupa puhua surustaan? Todellisuudessa toisen pitäisi voida puhua surustaan niin kauan ja paljon kuin haluaa. Sen verran empatiakykyä pitäisi voida löytyä. Jos ei siihen pysty, niin senkin voi sitten ilmaista, että ei jaksa tukea niin paljon kuin tarvitsisi. Mutta toisen puolesta tällaisia asioita ei voi määrätä.

Olen itse leski. En todellakaan olettanut, että kukaan ystävä alkaisi istumaan loputtomiin kuuntelemassa itkuani. Otin vastaan ystävien tarjoukset lähteä ulos, tuulettua, saada muuta mietittävää. Suurimmat itkuni itkin vertaistuessa yhdessä muiden surevien kanssa, jolloin kaikilla oli mahdollisuus sekä saada tukea että antaa sitä. 

Vertaistukihan on hyvä keino antaa ja saada tukea. Siitäkin on taidettu tässä ketjussa jo aikaisemmin puhua.

Aina sitäkään ei kaikissa tapauksissa välttämättä ole kovin helposti saatavilla. Esimerkiksi tällaisiin ketjuihin änkeää aina trolleja kettuilemaan ihmisille. Vertaistuki voi joskus jäädä hyvin vähäiseksi.

Facebook on täynnä vapaamuotoisia vertaistukiryhmiä kuten esim. Nuoret lesket tai lapsikuolleiden tuki Käpy jne. Myös sairaalat ohjaavat vertaistukiryhmiin erilaisissa kriiseissä olevia ihmisiä ja perheitä. Kyse on vain siitä, että viitsii etsiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On paljon ihmisiä, jotka eivät rakasta ketään muuta kuin itseään (jos he edes itseäänkään rakastavat) . Eivät he silloin ole kykeneviä antamaan mitään toisille. Osa ihmisistä on pelkkiä tyhjiä kuoria.

Niinpä. Minä ja minun ongelmat. Minä haluan. Kaikki on aina jonkun muun syytä.

Kerro toki trolli nyt lisää ongelmistasi, kun kerran vauhtiin olet päässyt. Ongelmasi on täällä jo huomattu.

Minun ongelmani on, että haluan sinulta ja muilta palstalaisilta TUKEA, mutta te ette anna minulle sitä!

Lähetän sinulle rakkautta, kultsipuppeli!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.

Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?

Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”

Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään. 

Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?

Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen. 

Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.

Milipiteet ovat mielipiteitä, ei tutkittua tietoa. Voit hyvin olla tuota mieltä. Psyyken puolustusmekanismit ovat kuitenkin tutkittua tietoa. 

Olen opiskellut psykologiaa yliopistossa, tiedän kyllä nuo mekanismit. Sinä et nyt ymmärrä mitä minä yritän sanoa. Lue hitaasti: ihminen voi itse muuttaa elämäänsä ja suhtautumistaan asioihin. Sinä olet sitä mieltä ettei voi, mutta sinä olet väärässä. Se että äitisi oli alkoholisti ei tarkoita että sinusta on PAKKO tulla alkoholisti ja mikään muu nyt vaan ei ole mahdollista. Se on ihmisen oma päätös tarttua siihen pulloon.

Niin, mutta monella on elämässä sitten kaikenlaista muuta harmia vaikeasta lapsuudesta johtuen, vaikkei pulloon koskaan tarttuisikaan. Usko nyt, pari kurssia psykologiaa kesäyliopistossa ei tee sinusta tämän aihepiirin erikoisasiantuntijaa.

:,D nutta sinusta tekee se että olet masentunut ja mielipiteesi on ainut oikea? Seeeelvä.

Lukenut, toisia kuunnellut ja itse kokenut on usein enemmän perillä asioista kuin se, jolla on aiheeseen ainoastaan ulkopuolisen näkökulma. Olet varmaan kuullut kokemusasiantuntijoista?

Juujuu, sinä tiedät muidenkin ihmisten puolesta etteivät he voi päästä asioista yli ja eteenpäin elämässä. Kyllä kyllä.

Toivottavasti et ole psykologian pääaineopiskelija. Tuollaisilla sosiaalisilla taidoilla ei kannata ainakaan terapeutin uraa harkita.

Jos minusta terapeutti tuleekin, niin aion kyllä ennemmin valaa ihmisiin uskoa että he voivat päästä asioista yli kuin sanoa sinun tapaasi ”ei voi mitään, tästä et kyllä enää selviä, se oli siinä.”

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.  

Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.

Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena. 

Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?

Ja taas tämä asenne. Et tiedä elämästäni mitään, et tiedä mistä lähtökohdista olen ponnistellut päästäkseni tähän ja miten paljon olen siitä kärsinyt, miten olematonta tukea olen saanut. Et voi vetää mitään johtopäätöksiä menneisyyteni ja nykyisyyteni välillä. Voin kertoa sen verran, että lapsuuteni oli väkivaltainen ja alkoholinhuuruinen, ja sen jälkiä korjaan mielessäni edelleen terapian avulla, mutta olen siitä huolimatta pyrkinyt pääsemään elämässäni eteenpäin. Kyllä alkaa todella ottaa aivoon, jos joku tulee kaikkitietävänä sanomaan, miten vaikeaa elämäni on tai ei ole ollut. Ja tämä koskee varmasti kaikkia ihmisiä, myös niitä kadehtimianne hyväosaisia. Sitä tässä keskustelussa on monta kertaa yritetty sanoa, ettette todellakaan voi tietää, mitä kaikkea muut ovat kokeneet. Se on teidän mielikuvaa kaikki. 

Miksi ajattelet, ettei aivan jokaiselle ihmiselle olisi luonnollista toimintaa pyrkiä kaikin keinoin elämässä eteenpäin? Se ei vain kaikilta yhtä hyvin syystä tai toisesta onnistu.

Koska nämä uhriutujat eivät pyri eteenpäin, he rypevät menneessä eivätkä tee juuri mitään elämänsä parantamiseksi. Kaikki pitäisi tulla heille ilmaiseksi ja helpolla. Kuka tosissaan yrittää parantaa elämäänsä, onnistuu.

Uhriutumisesta puhuminen on vallankäyttöä. Tuolla tavalla ylimieliset paskiaiset sivuuttavat toisten ahdingon. Ensin jotain kiusataan, sitten hylätään ja lopuksi vielä irvaillaan päälle "uhriutumisesta". Inhimillisyys loistaa poissaolollaan tästä toiminnasta.

Olipas hyvin kiteytetty asia! Mutta näillä ylimielisillä siis juurikin varmaan itsellään on ollut vaikeuksia ja ovat jääneet ilman tukea ym., siitä aggressio.

Millaista tukea tässä oikein halutaan?

Tuen antamisessa on tietysti kuunneltava herkällä korvalla vastaanottajan toiveita. Ei tähän ole mitään yhtä sabluunaa. Moni tietysti arvostaa toisen tietoista läsnäoloa.

Tässähän tämä ongelma on kun sen tuen antaminen tehdään niin hemmetin vaikeaksi. Tässäkin oletetaan, että jonkun pitäisi ihan oma-aloitteisesti lukea kristallipallosta mitä halutaan ja tanssahdella sen tahtiin. Kas kun muilla ihmisillä on omakin elämä ja omatkin murheensa. 

Jos ihan oikeasti haluaa olla toisille avuksi, niin peruslähtökohta silloin on se, että auttaja miettii enemmän autettavan tarpeita kuin omiaan. Eihän muussa tapauksessa avusta ole mitään iloa kenellekään.

Peruslähtökohta varmasti myös on, että jos haluaa apua, ei kannata vaatia auttajaa tulemaan lakki kourassa kyselemään mitähän armon autettava toivoisi. Moni auttaa omien huoliensa ohessa eikä aikaa ja energiaa todellakaan ole funtsia loputtomiin mitähän mahdollisesti joku toinen haluaa. 

Miksi puhut itsestäsi auttajana, jos et ole lainkaan kiinnostunut siitä mitä autettavasi sinulta kaipaisi? Avun antamisen tarkoituksena ei ole pelkästään buustata sinun itsetuntoasi saamalla sinut tuntemaan itsesi hyväksi ihmiseksi sillä, että teit jotakin (mitä toinen ei välttämättä lainkaan olisi halunnut sinun tekevän). Toiveista ja ajatuksista voidaan neuvotella yhdessä auttajan ja autettavan kesken, sitä kutsutaan keskusteluksi.

Koska minulla ei ole aikaa istua loputtomiin kuuntelemassa jonkun vatulointia ongelmistaan. Sen sijaan voisin hyvin pyytää vaikka surevan lesken luokseni istumaan iltaa tai olemaan ihmisten ilmoilla, tai tuoda vaikka ruokaa surutaloon tai selvitellä vaikkapa Kelan hakemuksia vammautuneen puolesta. Loputon märehdinnän kuunteleminen ei auta ketään. 

Entä jos sureva leski haluaa illan aikana puhua myös surustaan? Ajatko hänet silloin ovesta ulos?

En tietenkään, mutta illan vieton idea voi olla vetää leskeä takaisin elämään ja silloin puhutaan illan aikana muustakin kuin surusta, vaikka siitäkin voidaan puhua jonkin verran. 

Siis toinen on menettänyt läheisensä ja sulla on oikeus määritellä, kuinka paljon toisella on lupa puhua surustaan? Todellisuudessa toisen pitäisi voida puhua surustaan niin kauan ja paljon kuin haluaa. Sen verran empatiakykyä pitäisi voida löytyä. Jos ei siihen pysty, niin senkin voi sitten ilmaista, että ei jaksa tukea niin paljon kuin tarvitsisi. Mutta toisen puolesta tällaisia asioita ei voi määrätä.

Olen itse leski. En todellakaan olettanut, että kukaan ystävä alkaisi istumaan loputtomiin kuuntelemassa itkuani. Otin vastaan ystävien tarjoukset lähteä ulos, tuulettua, saada muuta mietittävää. Suurimmat itkuni itkin vertaistuessa yhdessä muiden surevien kanssa, jolloin kaikilla oli mahdollisuus sekä saada tukea että antaa sitä. 

Vertaistukihan on hyvä keino antaa ja saada tukea. Siitäkin on taidettu tässä ketjussa jo aikaisemmin puhua.

Aina sitäkään ei kaikissa tapauksissa välttämättä ole kovin helposti saatavilla. Esimerkiksi tällaisiin ketjuihin änkeää aina trolleja kettuilemaan ihmisille. Vertaistuki voi joskus jäädä hyvin vähäiseksi.

Facebook on täynnä vapaamuotoisia vertaistukiryhmiä kuten esim. Nuoret lesket tai lapsikuolleiden tuki Käpy jne. Myös sairaalat ohjaavat vertaistukiryhmiin erilaisissa kriiseissä olevia ihmisiä ja perheitä. Kyse on vain siitä, että viitsii etsiä.

Et kysynyt mikä on ongelma...

Ei luoja, tajusin vasta nyt että väittelin täällä äitihullun kanssa! Se on loppumaton tie enkä olisi siihen ryhtynyt jos olisin tajunnut. Mietinkin miten joku ei yhtään voi ymmärtää, mutta nyt ymmärrän täysin. Hullu kun hullu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.

Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?

Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”

Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään. 

Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?

Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen. 

Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.

Milipiteet ovat mielipiteitä, ei tutkittua tietoa. Voit hyvin olla tuota mieltä. Psyyken puolustusmekanismit ovat kuitenkin tutkittua tietoa. 

Olen opiskellut psykologiaa yliopistossa, tiedän kyllä nuo mekanismit. Sinä et nyt ymmärrä mitä minä yritän sanoa. Lue hitaasti: ihminen voi itse muuttaa elämäänsä ja suhtautumistaan asioihin. Sinä olet sitä mieltä ettei voi, mutta sinä olet väärässä. Se että äitisi oli alkoholisti ei tarkoita että sinusta on PAKKO tulla alkoholisti ja mikään muu nyt vaan ei ole mahdollista. Se on ihmisen oma päätös tarttua siihen pulloon.

Niin, mutta monella on elämässä sitten kaikenlaista muuta harmia vaikeasta lapsuudesta johtuen, vaikkei pulloon koskaan tarttuisikaan. Usko nyt, pari kurssia psykologiaa kesäyliopistossa ei tee sinusta tämän aihepiirin erikoisasiantuntijaa.

:,D nutta sinusta tekee se että olet masentunut ja mielipiteesi on ainut oikea? Seeeelvä.

Lukenut, toisia kuunnellut ja itse kokenut on usein enemmän perillä asioista kuin se, jolla on aiheeseen ainoastaan ulkopuolisen näkökulma. Olet varmaan kuullut kokemusasiantuntijoista?

Juujuu, sinä tiedät muidenkin ihmisten puolesta etteivät he voi päästä asioista yli ja eteenpäin elämässä. Kyllä kyllä.

Toivottavasti et ole psykologian pääaineopiskelija. Tuollaisilla sosiaalisilla taidoilla ei kannata ainakaan terapeutin uraa harkita.

Jos minusta terapeutti tuleekin, niin aion kyllä ennemmin valaa ihmisiin uskoa että he voivat päästä asioista yli kuin sanoa sinun tapaasi ”ei voi mitään, tästä et kyllä enää selviä, se oli siinä.”

En ole missään vaiheessa sanonut noin. Jos sinusta tulee terapeutti, niin joudut sietämään sitä, ettei edistyminen vaikeiden asioiden kanssa on toisinaan hyvin hidasta ja ehkä jopa toisinaan näyttää ulospäin siltä, ettei mitään tapahdu. Läpimurrot vievät aikaa.