"Kaikillahan on jotain haasteita elämässä"
Tällaisia "viisauksia" viljelevät usein mielellään ne ihmiset, jotka ovat päässeet elämässä melko helpolla. Helppo tapa kuitata noin isotkin yhteiskunnalliset ongelmat, syrjintä ja huono-osaisuuden kerääntyminen. Ei, kaikki ihmiset eivät todellakaan ole tässä elämässä samalla viivalla lähtökohtiensa tai mahdollisuuksiensa puolesta. Elämässä onni näyttelee isoa osaa siinä miten elämä menee.
Kommentit (502)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.
On se parempi vaihtoehto kuin yhteiskunnan tai viattomien ihmisten syyttäminen ja kuormittaminen.
Eikö sinusta alkoholisti oireilullaan kuormita läheisiään ja yhteiskuntaa? Sanot ilmeisesti noin vain siksi, että tässä tapauksessa ongelmat ovat silloin poissa sinun silmistäsi ja sen sijaan joidenkin toisten murheena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.
Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.
Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää
Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:
"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"
"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"
"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"
Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.
Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.
Mitä sitä suotta kasvamaan aikuiseksi tai ottamaan vastuuta, kun voi vaan olla möllöttää ja syytellä ja kuormittaa muita?
Kun trauma vuonna 1972.
Ehdotatko traumatisoituneen väestön likividointia vai mitä sinulla on mielessä? Ketään toista ei voi pakottaa kehittymään yhtään mihinkään suuntaan vaikka miten paljon tahtoisi muiden muuttuvan itselle mieluiseen suuntaan.
Jos vaikka vaan lakattaisiin ymmärtämästä. Esim sinä yhden tollaisen kusipään paapomisen tänään ja toisen huomenna.
Tätä menetelmäähän Suomessa on yritetty vuosikymmenien ajan. Seuraus: perhesurmia, itsemurhia, väkivaltaa, alkoholismia, psykooseja... Vaikuttaako sinusta tämä käytäntö toimivan hyvin?
Nykyisin on olemassa lääkkeet, lääkärit, terapiat ja terapeutit ja vertaistuet päälle sekä livenä että netissä, että eikähän sen valituksensa kukin voisi niihin kanavoida eikä jankuttaa kolmen vuosikymmen takaisia toisten ihmisten sanomisia tai tekemisiä hamaan loppuun asti kaikille edellyttäen myötätuntoa ja tukea. Muut kuin ammattiauttajat kun odottavat ihmissuhteissaan vuorovaikutteisuutta eikä yksipuolista tukijan roolia.
Oletko AV:lla mussuttamisen sijaan toiminut kuin kunnon kanssaihminen ja ehdottanut tälle henkilölle, että hän voisi hakea itselleen apua? Selän takana on kovin helppoa huudella ja esittää kaikkitietävää, vaikeampaa on olla se, joka oikeasti pyrkii ohjaamaan ihmisiä avun pariin. Ymmärrät varmaan itsekin, että avun piiriin hakeutuminen vaatii rohkeutta ja voimavaroja, siksi usein ajatuksen kypsyttely vaatii aikaa. On rohkea teko ottaa ulkopuolisen avun hakeminen puheeksi, jos kohtaa ihmisen, jota ei itse koe pystyvänsä auttamaan.
Suomessa ei saa pakkohoitoon ihmistä joka on sairaudentunnoton ja jonka elämänsisältö on se siinä traumassaan rypeminen ja jonka koko omakuva rakenutuu sen varaan.
Ja kyllä, kyllä on yritetty. Pakkohoitoon ei saanut tällasta ihmistä edes siinä vaiheessa kun hän käyttäytyi uhkaavasti lapsia kohtaan.
Siinä vaiheessa toisen vanhemman on sitten vain ymmärrettävä tehdä päätös lastensa eduksi ja hakea eroa ja lasten yksinhuoltajuutta. Mikään pakko ei ole vaikeiden ihmisten kanssa kaikkea aikaansa viettää.
Minkä ihmeen ”toisen vanhemman”? Mistä sinä puhut?
Mitä syitä on jatkossa viedä lapsia uhkaavan ihmisen läheisyyteen (ellet puhunut kyseisen henkilön omista alaikäisistä lapsista, joiden kohdalla prosessi on mutkikkaampi)?
Et sitten kykene hahmottamaan että on mt-ongelmaisia sairaudentunnottomia ihmisiä, jotka hakeutuu käyttäytymään uhkaavasti jopa lapsia kohtaan ilman että kukaan erikseen vie ne lapset hänen ulottuvilleen?
Sellaisia joita edes lähestymiskiellot eivät estä?
Toki hahmotan tämän, mutta mikään mielenterveysongelmaisen prototyyppi ei silloin ole kyseessä. Suurin osa mielenterveysongelmista kärsivistä on enemmän haitaksi itselleen kuin toisille.
LUepas nyt, idiootti, mitä tässä ketjussa lukee. Nimenomaan puhutaan siitä miten kuormittavia ja vaarallisia ja vahingollisia nämä traumoissaan vellovat ovat muille.
Minun tapauksessani kyse sukulaisesta, jonka vellomisia kieltäydyin kuuntelemasta 30 vuoden jälkeen. Kuten täällä kehotettiin. Hänellä napsahti päässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.
On se parempi vaihtoehto kuin yhteiskunnan tai viattomien ihmisten syyttäminen ja kuormittaminen.
Eikö sinusta alkoholisti oireilullaan kuormita läheisiään ja yhteiskuntaa? Sanot ilmeisesti noin vain siksi, että tässä tapauksessa ongelmat ovat silloin poissa sinun silmistäsi ja sen sijaan joidenkin toisten murheena.
No toki olisi parempi hypätä järveen kuon aiheuttaa kustannuksia. Mutta kyllä, ei alkoholistin läheisellä ole mitään velvollisuutta pilata elämäänsä. Ihan saa luvan kanssa poistaa tuollaisen silmistään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.
Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.
Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.
Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää
Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:
"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"
"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"
"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"
Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.
Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.
Mitä sitä suotta kasvamaan aikuiseksi tai ottamaan vastuuta, kun voi vaan olla möllöttää ja syytellä ja kuormittaa muita?
Kun trauma vuonna 1972.
Ehdotatko traumatisoituneen väestön likividointia vai mitä sinulla on mielessä? Ketään toista ei voi pakottaa kehittymään yhtään mihinkään suuntaan vaikka miten paljon tahtoisi muiden muuttuvan itselle mieluiseen suuntaan.
Jos vaikka vaan lakattaisiin ymmärtämästä. Esim sinä yhden tollaisen kusipään paapomisen tänään ja toisen huomenna.
Tätä menetelmäähän Suomessa on yritetty vuosikymmenien ajan. Seuraus: perhesurmia, itsemurhia, väkivaltaa, alkoholismia, psykooseja... Vaikuttaako sinusta tämä käytäntö toimivan hyvin?
Nykyisin on olemassa lääkkeet, lääkärit, terapiat ja terapeutit ja vertaistuet päälle sekä livenä että netissä, että eikähän sen valituksensa kukin voisi niihin kanavoida eikä jankuttaa kolmen vuosikymmen takaisia toisten ihmisten sanomisia tai tekemisiä hamaan loppuun asti kaikille edellyttäen myötätuntoa ja tukea. Muut kuin ammattiauttajat kun odottavat ihmissuhteissaan vuorovaikutteisuutta eikä yksipuolista tukijan roolia.
Oletko AV:lla mussuttamisen sijaan toiminut kuin kunnon kanssaihminen ja ehdottanut tälle henkilölle, että hän voisi hakea itselleen apua? Selän takana on kovin helppoa huudella ja esittää kaikkitietävää, vaikeampaa on olla se, joka oikeasti pyrkii ohjaamaan ihmisiä avun pariin. Ymmärrät varmaan itsekin, että avun piiriin hakeutuminen vaatii rohkeutta ja voimavaroja, siksi usein ajatuksen kypsyttely vaatii aikaa. On rohkea teko ottaa ulkopuolisen avun hakeminen puheeksi, jos kohtaa ihmisen, jota ei itse koe pystyvänsä auttamaan.
Suomessa ei saa pakkohoitoon ihmistä joka on sairaudentunnoton ja jonka elämänsisältö on se siinä traumassaan rypeminen ja jonka koko omakuva rakenutuu sen varaan.
Ja kyllä, kyllä on yritetty. Pakkohoitoon ei saanut tällasta ihmistä edes siinä vaiheessa kun hän käyttäytyi uhkaavasti lapsia kohtaan.
Siinä vaiheessa toisen vanhemman on sitten vain ymmärrettävä tehdä päätös lastensa eduksi ja hakea eroa ja lasten yksinhuoltajuutta. Mikään pakko ei ole vaikeiden ihmisten kanssa kaikkea aikaansa viettää.
Minkä ihmeen ”toisen vanhemman”? Mistä sinä puhut?
Mitä syitä on jatkossa viedä lapsia uhkaavan ihmisen läheisyyteen (ellet puhunut kyseisen henkilön omista alaikäisistä lapsista, joiden kohdalla prosessi on mutkikkaampi)?
Et sitten kykene hahmottamaan että on mt-ongelmaisia sairaudentunnottomia ihmisiä, jotka hakeutuu käyttäytymään uhkaavasti jopa lapsia kohtaan ilman että kukaan erikseen vie ne lapset hänen ulottuvilleen?
Sellaisia joita edes lähestymiskiellot eivät estä?
Toki hahmotan tämän, mutta mikään mielenterveysongelmaisen prototyyppi ei silloin ole kyseessä. Suurin osa mielenterveysongelmista kärsivistä on enemmän haitaksi itselleen kuin toisille.
LUepas nyt, idiootti, mitä tässä ketjussa lukee. Nimenomaan puhutaan siitä miten kuormittavia ja vaarallisia ja vahingollisia nämä traumoissaan vellovat ovat muille.
Minun tapauksessani kyse sukulaisesta, jonka vellomisia kieltäydyin kuuntelemasta 30 vuoden jälkeen. Kuten täällä kehotettiin. Hänellä napsahti päässä.
Miksi nimittelet minua idiootiksi? Oletko itse sellainen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.[/yyl
Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.
Sitten pitää hakea sitä apua. Ei kuormittaa ja syyllistää läheisiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.
Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää
Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:
"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"
"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"
"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"
Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.
Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.
Mitä sitä suotta kasvamaan aikuiseksi tai ottamaan vastuuta, kun voi vaan olla möllöttää ja syytellä ja kuormittaa muita?
Kun trauma vuonna 1972.
Ehdotatko traumatisoituneen väestön likividointia vai mitä sinulla on mielessä? Ketään toista ei voi pakottaa kehittymään yhtään mihinkään suuntaan vaikka miten paljon tahtoisi muiden muuttuvan itselle mieluiseen suuntaan.
Jos vaikka vaan lakattaisiin ymmärtämästä. Esim sinä yhden tollaisen kusipään paapomisen tänään ja toisen huomenna.
Tätä menetelmäähän Suomessa on yritetty vuosikymmenien ajan. Seuraus: perhesurmia, itsemurhia, väkivaltaa, alkoholismia, psykooseja... Vaikuttaako sinusta tämä käytäntö toimivan hyvin?
Nykyisin on olemassa lääkkeet, lääkärit, terapiat ja terapeutit ja vertaistuet päälle sekä livenä että netissä, että eikähän sen valituksensa kukin voisi niihin kanavoida eikä jankuttaa kolmen vuosikymmen takaisia toisten ihmisten sanomisia tai tekemisiä hamaan loppuun asti kaikille edellyttäen myötätuntoa ja tukea. Muut kuin ammattiauttajat kun odottavat ihmissuhteissaan vuorovaikutteisuutta eikä yksipuolista tukijan roolia.
Oletko AV:lla mussuttamisen sijaan toiminut kuin kunnon kanssaihminen ja ehdottanut tälle henkilölle, että hän voisi hakea itselleen apua? Selän takana on kovin helppoa huudella ja esittää kaikkitietävää, vaikeampaa on olla se, joka oikeasti pyrkii ohjaamaan ihmisiä avun pariin. Ymmärrät varmaan itsekin, että avun piiriin hakeutuminen vaatii rohkeutta ja voimavaroja, siksi usein ajatuksen kypsyttely vaatii aikaa. On rohkea teko ottaa ulkopuolisen avun hakeminen puheeksi, jos kohtaa ihmisen, jota ei itse koe pystyvänsä auttamaan.
Suomessa ei saa pakkohoitoon ihmistä joka on sairaudentunnoton ja jonka elämänsisältö on se siinä traumassaan rypeminen ja jonka koko omakuva rakenutuu sen varaan.
Ja kyllä, kyllä on yritetty. Pakkohoitoon ei saanut tällasta ihmistä edes siinä vaiheessa kun hän käyttäytyi uhkaavasti lapsia kohtaan.
Siinä vaiheessa toisen vanhemman on sitten vain ymmärrettävä tehdä päätös lastensa eduksi ja hakea eroa ja lasten yksinhuoltajuutta. Mikään pakko ei ole vaikeiden ihmisten kanssa kaikkea aikaansa viettää.
Minkä ihmeen ”toisen vanhemman”? Mistä sinä puhut?
Mitä syitä on jatkossa viedä lapsia uhkaavan ihmisen läheisyyteen (ellet puhunut kyseisen henkilön omista alaikäisistä lapsista, joiden kohdalla prosessi on mutkikkaampi)?
Et sitten kykene hahmottamaan että on mt-ongelmaisia sairaudentunnottomia ihmisiä, jotka hakeutuu käyttäytymään uhkaavasti jopa lapsia kohtaan ilman että kukaan erikseen vie ne lapset hänen ulottuvilleen?
Sellaisia joita edes lähestymiskiellot eivät estä?
Toki hahmotan tämän, mutta mikään mielenterveysongelmaisen prototyyppi ei silloin ole kyseessä. Suurin osa mielenterveysongelmista kärsivistä on enemmän haitaksi itselleen kuin toisille.
LUepas nyt, idiootti, mitä tässä ketjussa lukee. Nimenomaan puhutaan siitä miten kuormittavia ja vaarallisia ja vahingollisia nämä traumoissaan vellovat ovat muille.
Minun tapauksessani kyse sukulaisesta, jonka vellomisia kieltäydyin kuuntelemasta 30 vuoden jälkeen. Kuten täällä kehotettiin. Hänellä napsahti päässä.
Miksi nimittelet minua idiootiksi? Oletko itse sellainen?
Koska olet idiootti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.[/yyl
Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.
Sitten pitää hakea sitä apua. Ei kuormittaa ja syyllistää läheisiä.
Psykologit korostavat toistuvasti sitä miten ammattiavun lisäksi myös läheisillä on tärkeä osansa ihmisten kannattelussa läpi elämän kriisien.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.
Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää
Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:
"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"
"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"
"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"
Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.
Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.
Mitä sitä suotta kasvamaan aikuiseksi tai ottamaan vastuuta, kun voi vaan olla möllöttää ja syytellä ja kuormittaa muita?
Kun trauma vuonna 1972.
Ehdotatko traumatisoituneen väestön likividointia vai mitä sinulla on mielessä? Ketään toista ei voi pakottaa kehittymään yhtään mihinkään suuntaan vaikka miten paljon tahtoisi muiden muuttuvan itselle mieluiseen suuntaan.
Jos vaikka vaan lakattaisiin ymmärtämästä. Esim sinä yhden tollaisen kusipään paapomisen tänään ja toisen huomenna.
Tätä menetelmäähän Suomessa on yritetty vuosikymmenien ajan. Seuraus: perhesurmia, itsemurhia, väkivaltaa, alkoholismia, psykooseja... Vaikuttaako sinusta tämä käytäntö toimivan hyvin?
Nykyisin on olemassa lääkkeet, lääkärit, terapiat ja terapeutit ja vertaistuet päälle sekä livenä että netissä, että eikähän sen valituksensa kukin voisi niihin kanavoida eikä jankuttaa kolmen vuosikymmen takaisia toisten ihmisten sanomisia tai tekemisiä hamaan loppuun asti kaikille edellyttäen myötätuntoa ja tukea. Muut kuin ammattiauttajat kun odottavat ihmissuhteissaan vuorovaikutteisuutta eikä yksipuolista tukijan roolia.
Oletko AV:lla mussuttamisen sijaan toiminut kuin kunnon kanssaihminen ja ehdottanut tälle henkilölle, että hän voisi hakea itselleen apua? Selän takana on kovin helppoa huudella ja esittää kaikkitietävää, vaikeampaa on olla se, joka oikeasti pyrkii ohjaamaan ihmisiä avun pariin. Ymmärrät varmaan itsekin, että avun piiriin hakeutuminen vaatii rohkeutta ja voimavaroja, siksi usein ajatuksen kypsyttely vaatii aikaa. On rohkea teko ottaa ulkopuolisen avun hakeminen puheeksi, jos kohtaa ihmisen, jota ei itse koe pystyvänsä auttamaan.
Suomessa ei saa pakkohoitoon ihmistä joka on sairaudentunnoton ja jonka elämänsisältö on se siinä traumassaan rypeminen ja jonka koko omakuva rakenutuu sen varaan.
Ja kyllä, kyllä on yritetty. Pakkohoitoon ei saanut tällasta ihmistä edes siinä vaiheessa kun hän käyttäytyi uhkaavasti lapsia kohtaan.
Siinä vaiheessa toisen vanhemman on sitten vain ymmärrettävä tehdä päätös lastensa eduksi ja hakea eroa ja lasten yksinhuoltajuutta. Mikään pakko ei ole vaikeiden ihmisten kanssa kaikkea aikaansa viettää.
Minkä ihmeen ”toisen vanhemman”? Mistä sinä puhut?
Mitä syitä on jatkossa viedä lapsia uhkaavan ihmisen läheisyyteen (ellet puhunut kyseisen henkilön omista alaikäisistä lapsista, joiden kohdalla prosessi on mutkikkaampi)?
Et sitten kykene hahmottamaan että on mt-ongelmaisia sairaudentunnottomia ihmisiä, jotka hakeutuu käyttäytymään uhkaavasti jopa lapsia kohtaan ilman että kukaan erikseen vie ne lapset hänen ulottuvilleen?
Sellaisia joita edes lähestymiskiellot eivät estä?
Toki hahmotan tämän, mutta mikään mielenterveysongelmaisen prototyyppi ei silloin ole kyseessä. Suurin osa mielenterveysongelmista kärsivistä on enemmän haitaksi itselleen kuin toisille.
LUepas nyt, idiootti, mitä tässä ketjussa lukee. Nimenomaan puhutaan siitä miten kuormittavia ja vaarallisia ja vahingollisia nämä traumoissaan vellovat ovat muille.
Minun tapauksessani kyse sukulaisesta, jonka vellomisia kieltäydyin kuuntelemasta 30 vuoden jälkeen. Kuten täällä kehotettiin. Hänellä napsahti päässä.
Miksi nimittelet minua idiootiksi? Oletko itse sellainen?
Koska olet idiootti.
Tämä kertoikin kaiken olennaisen sinun keskistelutaidoista. Henkilökohtaisuuksiin mennään siinä vaiheessa, kun järkevät argumentit loppuivat. Sinulla ne loppuivat äkkiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En lukenut koko ketjua. Eka sivu riitti.
Ei ole olemassa haasteita ilman sinun mieltäsi.
Joten sieltä löydät sekä vaikeudet että ilot.
Tutki ja opiskele, ja ymmärryksesi haihduttaa haasteongelmasi
ja varsinkin kultalusikka-tarinat pois.
Etkä enää ole katkera tai kateellinen toisille.
New Age -hörhöilyä. En arvosta. Tällä roskalla vain suljetaan silmät isoilta yhteiskunnallisilta epäkohdilta.
Missä ne sinun isot yhteiskunnalliset ongelmasi on?
Päässäsi. Siispä sinne tee matkasi ja opiskele.
Ja huomaa että teitä voi olla 3 tai 300, silti se on ainoa ratkaisu ongelmanne ratkaisuun.
Mutta matka täytyy tehdä yksin, ei yhdessä. Se taitaakin olla se teidän suurin ongelma.
Yksi kerrallaan. =D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.[/yyl
Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.
Sitten pitää hakea sitä apua. Ei kuormittaa ja syyllistää läheisiä.
Psykologit korostavat toistuvasti sitä miten ammattiavun lisäksi myös läheisillä on tärkeä osansa ihmisten kannattelussa läpi elämän kriisien.
Läheisten merkitys on vähän niin ja näin. Ilmankin pärjää, jos on pärjäävää sorttia. Moni kipuileva on sitä paitsi niin raskasta seuraa, että kyllä siitä pidemmän päälle kaikkia katoaa. Oleellisinta on oma halu päästä eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.[/yyl
Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.
Sitten pitää hakea sitä apua. Ei kuormittaa ja syyllistää läheisiä.
Psykologit korostavat toistuvasti sitä miten ammattiavun lisäksi myös läheisillä on tärkeä osansa ihmisten kannattelussa läpi elämän kriisien.
Läheisten merkitys on vähän niin ja näin. Ilmankin pärjää, jos on pärjäävää sorttia. Moni kipuileva on sitä paitsi niin raskasta seuraa, että kyllä siitä pidemmän päälle kaikkia katoaa. Oleellisinta on oma halu päästä eteenpäin.
Se ei riitä, jos ei mitään tukea ympäristöstä saa. Silloin pärjääminen on ainoastaan näennäistä, kun ihminen mielessään rimpuilee pakokauhun vallassa. Kukaan ei lopultakaan pärjää yksin, mutta toiset ovat traumojensa takia kehittyneen välttelevän kiintymyssuhdetyylinsä takia vain oppineet esittämään itseriittoista. Valitettavasti Suomessa sotavuosien perintönä yhä ihaillaan tällaista kulissielämää (joka lopulta saattaa paineen kasvaessa kriittisiin mittoihin päättyä vaikkapa perhesurmaan).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.
Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.
Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.
Tottakai, mutta se että syyttääkö siitä toisia ja näin ollen sysää täysin vastuun itsestään muille tyyliin ”no ei mun kannata edes yrittää laihduttaa kun kaikki suvussa on lihavia.” Vai ottaako itse vastuun siitä laihdutuksestaan ja ymmärtää että kaikesta huolimatta ihan itse ON MAHDOLLISTA laihduttaa kuitenkin. Laihdutus tässä nyt vain esimerkkinä. Viisas on se joka hakee apua tietysti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.[/yyl
Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.
Sitten pitää hakea sitä apua. Ei kuormittaa ja syyllistää läheisiä.
Psykologit korostavat toistuvasti sitä miten ammattiavun lisäksi myös läheisillä on tärkeä osansa ihmisten kannattelussa läpi elämän kriisien.
Läheisten merkitys on vähän niin ja näin. Ilmankin pärjää, jos on pärjäävää sorttia. Moni kipuileva on sitä paitsi niin raskasta seuraa, että kyllä siitä pidemmän päälle kaikkia katoaa. Oleellisinta on oma halu päästä eteenpäin.
Se ei riitä, jos ei mitään tukea ympäristöstä saa. Silloin pärjääminen on ainoastaan näennäistä, kun ihminen mielessään rimpuilee pakokauhun vallassa. Kukaan ei lopultakaan pärjää yksin, mutta toiset ovat traumojensa takia kehittyneen välttelevän kiintymyssuhdetyylinsä takia vain oppineet esittämään itseriittoista. Valitettavasti Suomessa sotavuosien perintönä yhä ihaillaan tällaista kulissielämää (joka lopulta saattaa paineen kasvaessa kriittisiin mittoihin päättyä vaikkapa perhesurmaan).
Höpö höpö. Resilientti ihminen selviää häijyistäkin traumoista oman sopeutuvaisuutensa vuoksi tilanteessa kuin tilanteessa. Katsos kun he osaavat hakea sellaiset avut itselleen, joilla pääsee eteenpäin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.[/yyl
Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.
Sitten pitää hakea sitä apua. Ei kuormittaa ja syyllistää läheisiä.
Psykologit korostavat toistuvasti sitä miten ammattiavun lisäksi myös läheisillä on tärkeä osansa ihmisten kannattelussa läpi elämän kriisien.
Psykologit eivät tuolla tarkoita, että läheisten pitäisi toimia kuunteliijoina ja terapeutteina. He tarkoittavat, että läheisten tulee toimia läheisinä aivan samalla tavalla kuin henkilön ollessa tervekin. Kysellä kuulumisia, pyytää kahville, kutsua juhliin mukaan, käydä lenkillä tai yhdessä shoppailemassa tai mitä ikinä nyt kenelläkin on tapana läheistensä kanssa tehdä. Ammattilaiset kannattelevat kuuntelemalla ja terapioimalla, läheiset elämällä normaalia arkea sairastuneen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.
Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.
Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.
Tottakai, mutta se että syyttääkö siitä toisia ja näin ollen sysää täysin vastuun itsestään muille tyyliin ”no ei mun kannata edes yrittää laihduttaa kun kaikki suvussa on lihavia.” Vai ottaako itse vastuun siitä laihdutuksestaan ja ymmärtää että kaikesta huolimatta ihan itse ON MAHDOLLISTA laihduttaa kuitenkin. Laihdutus tässä nyt vain esimerkkinä. Viisas on se joka hakee apua tietysti.
Monissa tapauksissa syy johonkin ei ole ainoastaan ihmisessä itsessään eikä pelkästään ympäristössä, vaan usein kyseessä on molempien yhteisvaikutus. Ihminen kykenee tarttumaan erilaisiin tilaisuuksiin vasta siinä vaiheessa, kun hän näkee asioiden olevan itselleenkin edes jollain tasolla saavutettavissa. Jos ei jotain asiaa kykene näkemään mahdolliseksi, niin tämän henkilön maailmassa sitä ei ole olemassa, vaikka muut sanoisivat mitä. Ajattelutapojen muuttaminen vaatii usein sekä aikaa että voimavaroja.
Toki hahmotan tämän, mutta mikään mielenterveysongelmaisen prototyyppi ei silloin ole kyseessä. Suurin osa mielenterveysongelmista kärsivistä on enemmän haitaksi itselleen kuin toisille.