"Kaikillahan on jotain haasteita elämässä"
Tällaisia "viisauksia" viljelevät usein mielellään ne ihmiset, jotka ovat päässeet elämässä melko helpolla. Helppo tapa kuitata noin isotkin yhteiskunnalliset ongelmat, syrjintä ja huono-osaisuuden kerääntyminen. Ei, kaikki ihmiset eivät todellakaan ole tässä elämässä samalla viivalla lähtökohtiensa tai mahdollisuuksiensa puolesta. Elämässä onni näyttelee isoa osaa siinä miten elämä menee.
Kommentit (502)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Mutta eikö näillä ihmisillä ole itsellään mitään vastuuta siitä, että hankkisivat apua, että pääsisivät asioiden ylitse? Vai onko tarkoitus, että heidän lähipiirinsä (ja kaikkien muidenkin jotka suostuvat kuuntelemaan) pitää kuunnella näitä tarinoita 50 vuoden ajan? Ja sitten jos kuuntelijat eivät ole riittävän empaattisia niin heidät voi haukkua ja valittaa kaikille, kuinka väärin minua kohdellaan ja miten ei ymmärretä miten hirvittävän vaikeaa minulla on ollut nämä 50 vuotta?
Etkö hahmota sitä, että traumojen käsittelemiseen on yhä nykyisinkin vaikea saada osaavaa ammattiapua, saati sitten aiempina vuosikymmeniä? Esimerkiksi 1920-luvulla syntynyt isoäitini, jota vielä aikuisiän alussakin lapsuudenperheessä rajusti piiskattiin, ei hänelle kukaan missään vaiheessa elämää näiden asioiden käsittelyyn tarjonnut apua.
Ei pidä paikkaansa. Ja jo se että sen myöntäisi itselleen ja niille omille uhreilleen joilla sitä kuormittaa riittäisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.
Jokaisella on velvollisuus pyrkiä olemaan toisten tukena. Sitä on kypsä ihmisyys. Meitä ei ole tarkoitettu kantamaan yksin hiljaa taakkojamme, vaan olemaan toinen toistemme tukena. Jaettu kipu on pienempi kipu ja alkaa aikaa myöten hellittää otettaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Mutta eikö näillä ihmisillä ole itsellään mitään vastuuta siitä, että hankkisivat apua, että pääsisivät asioiden ylitse? Vai onko tarkoitus, että heidän lähipiirinsä (ja kaikkien muidenkin jotka suostuvat kuuntelemaan) pitää kuunnella näitä tarinoita 50 vuoden ajan? Ja sitten jos kuuntelijat eivät ole riittävän empaattisia niin heidät voi haukkua ja valittaa kaikille, kuinka väärin minua kohdellaan ja miten ei ymmärretä miten hirvittävän vaikeaa minulla on ollut nämä 50 vuotta?
Etkö hahmota sitä, että traumojen käsittelemiseen on yhä nykyisinkin vaikea saada osaavaa ammattiapua, saati sitten aiempina vuosikymmeniä? Esimerkiksi 1920-luvulla syntynyt isoäitini, jota vielä aikuisiän alussakin lapsuudenperheessä rajusti piiskattiin, ei hänelle kukaan missään vaiheessa elämää näiden asioiden käsittelyyn tarjonnut apua.
Ei pidä paikkaansa. Ja jo se että sen myöntäisi itselleen ja niille omille uhreilleen joilla sitä kuormittaa riittäisi.
VMP
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Mutta eikö näillä ihmisillä ole itsellään mitään vastuuta siitä, että hankkisivat apua, että pääsisivät asioiden ylitse? Vai onko tarkoitus, että heidän lähipiirinsä (ja kaikkien muidenkin jotka suostuvat kuuntelemaan) pitää kuunnella näitä tarinoita 50 vuoden ajan? Ja sitten jos kuuntelijat eivät ole riittävän empaattisia niin heidät voi haukkua ja valittaa kaikille, kuinka väärin minua kohdellaan ja miten ei ymmärretä miten hirvittävän vaikeaa minulla on ollut nämä 50 vuotta?
Etkö hahmota sitä, että traumojen käsittelemiseen on yhä nykyisinkin vaikea saada osaavaa ammattiapua, saati sitten aiempina vuosikymmeniä? Esimerkiksi 1920-luvulla syntynyt isoäitini, jota vielä aikuisiän alussakin lapsuudenperheessä rajusti piiskattiin, ei hänelle kukaan missään vaiheessa elämää näiden asioiden käsittelyyn tarjonnut apua.
Ei pidä paikkaansa. Ja jo se että sen myöntäisi itselleen ja niille omille uhreilleen joilla sitä kuormittaa riittäisi.
Sinun on vain itse opeteltava pitämään huolta omista rajoistasi ja käsittelemään omia hankalia tunteitasi. Sinä olet vastuusta omasta toiminnastasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.
Jokaisella on velvollisuus pyrkiä olemaan toisten tukena. Sitä on kypsä ihmisyys. Meitä ei ole tarkoitettu kantamaan yksin hiljaa taakkojamme, vaan olemaan toinen toistemme tukena. Jaettu kipu on pienempi kipu ja alkaa aikaa myöten hellittää otettaan.
Jokaisella on vastuu itsestään ja muiden hyvinvoinnista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Mutta eikö näillä ihmisillä ole itsellään mitään vastuuta siitä, että hankkisivat apua, että pääsisivät asioiden ylitse? Vai onko tarkoitus, että heidän lähipiirinsä (ja kaikkien muidenkin jotka suostuvat kuuntelemaan) pitää kuunnella näitä tarinoita 50 vuoden ajan? Ja sitten jos kuuntelijat eivät ole riittävän empaattisia niin heidät voi haukkua ja valittaa kaikille, kuinka väärin minua kohdellaan ja miten ei ymmärretä miten hirvittävän vaikeaa minulla on ollut nämä 50 vuotta?
Etkö hahmota sitä, että traumojen käsittelemiseen on yhä nykyisinkin vaikea saada osaavaa ammattiapua, saati sitten aiempina vuosikymmeniä? Esimerkiksi 1920-luvulla syntynyt isoäitini, jota vielä aikuisiän alussakin lapsuudenperheessä rajusti piiskattiin, ei hänelle kukaan missään vaiheessa elämää näiden asioiden käsittelyyn tarjonnut apua.
Ei pidä paikkaansa. Ja jo se että sen myöntäisi itselleen ja niille omille uhreilleen joilla sitä kuormittaa riittäisi.
Sinun on vain itse opeteltava pitämään huolta omista rajoistasi ja käsittelemään omia hankalia tunteitasi. Sinä olet vastuusta omasta toiminnastasi.
Moni kuormittaa lapsiaan. Näillä ei ome mahdollisuutta puolustaa rajojaan tai tajuta toisen mielivaltaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Ja eikö tuolloin ole oikeutettua saloa että kaikille sattuu elämässään kaikenlaista pahaa. Jonkun mieli pirstoutuu asiasta jonka toinen sivuuttaisi vähäpätöisenä. Nämä jotka pitävät omaa kohtaloaan kovana ja moittivat toisia siitä että ovat päässeet helpolla eivät hyväksy että kaikilla on elämässään haasteita. Heidän mielestään vain heidän kokemansa kurjuus on valittamisen arvoista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Mutta eikö näillä ihmisillä ole itsellään mitään vastuuta siitä, että hankkisivat apua, että pääsisivät asioiden ylitse? Vai onko tarkoitus, että heidän lähipiirinsä (ja kaikkien muidenkin jotka suostuvat kuuntelemaan) pitää kuunnella näitä tarinoita 50 vuoden ajan? Ja sitten jos kuuntelijat eivät ole riittävän empaattisia niin heidät voi haukkua ja valittaa kaikille, kuinka väärin minua kohdellaan ja miten ei ymmärretä miten hirvittävän vaikeaa minulla on ollut nämä 50 vuotta?
Etkö hahmota sitä, että traumojen käsittelemiseen on yhä nykyisinkin vaikea saada osaavaa ammattiapua, saati sitten aiempina vuosikymmeniä? Esimerkiksi 1920-luvulla syntynyt isoäitini, jota vielä aikuisiän alussakin lapsuudenperheessä rajusti piiskattiin, ei hänelle kukaan missään vaiheessa elämää näiden asioiden käsittelyyn tarjonnut apua.
Ei pidä paikkaansa. Ja jo se että sen myöntäisi itselleen ja niille omille uhreilleen joilla sitä kuormittaa riittäisi.
Sinun on vain itse opeteltava pitämään huolta omista rajoistasi ja käsittelemään omia hankalia tunteitasi. Sinä olet vastuusta omasta toiminnastasi.
Moni kuormittaa lapsiaan. Näillä ei ome mahdollisuutta puolustaa rajojaan tai tajuta toisen mielivaltaa.
Oletko sinä lapsi? Mikä estää sinua sanomasta ääneen sen, jos et jaksa keskittyä toisen kuuntelemiseen? Miksi mieluummin uhriudut selän takana jälkikäteen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.
Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää
Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:
"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"
"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"
"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Ja eikö tuolloin ole oikeutettua saloa että kaikille sattuu elämässään kaikenlaista pahaa. Jonkun mieli pirstoutuu asiasta jonka toinen sivuuttaisi vähäpätöisenä. Nämä jotka pitävät omaa kohtaloaan kovana ja moittivat toisia siitä että ovat päässeet helpolla eivät hyväksy että kaikilla on elämässään haasteita. Heidän mielestään vain heidän kokemansa kurjuus on valittamisen arvoista.
Et tiedä mitä muuta kaikkea toinen on kokenut sen "vähäpätöisenä jutun" lisäksi. Lopulta kuormaa voi olla liikaa kannettavaksi. Miksi vähätellä toisten kokemuksia viemällä keskustelu yleiselle tasolle? Miksei ainoastaan omalta osaltaan totea, että on pahoillaan siitä, ettei juuri nyt ole voimia olla toiselle tukena, vaikka toinen sitä vaikuttaisi kaipaavan?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.
Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää
Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:
"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"
"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"
"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"
Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.
Jokaisella on velvollisuus pyrkiä olemaan toisten tukena. Sitä on kypsä ihmisyys. Meitä ei ole tarkoitettu kantamaan yksin hiljaa taakkojamme, vaan olemaan toinen toistemme tukena. Jaettu kipu on pienempi kipu ja alkaa aikaa myöten hellittää otettaan.
Voiko sitä kypsää ihmisyyttä vaatia siltä ihmiseltä, joka on valittanut 50 vuoden ajan kaikkia elämän vaikeuksiaan lapsesta lähtien? Mitä jos se jaettu kipu ei hellitä otettaan 50 vuodessa, äiti kun ei (oman muistikuvan mukaan) kannustanut riittävästi kansakoulun aikana? Kuinka monen sadan ihmisen on kuunneltava tätä tarinaa 50 vuoden ajan? Ja onko siskon kuunneltava koko ikänsä kiltisti sitä, kun toinen syyttää äidin ja isän suosiksi? Siskon tehtävä on tietysti kuunnella, ei voi traumatisoitua siitä että joutuu olemaan uhrin sylkykuppina koko ikänsä?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.
Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää
Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:
"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"
"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"
"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"
Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.
Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.
Jokaisella on velvollisuus pyrkiä olemaan toisten tukena. Sitä on kypsä ihmisyys. Meitä ei ole tarkoitettu kantamaan yksin hiljaa taakkojamme, vaan olemaan toinen toistemme tukena. Jaettu kipu on pienempi kipu ja alkaa aikaa myöten hellittää otettaan.
Voiko sitä kypsää ihmisyyttä vaatia siltä ihmiseltä, joka on valittanut 50 vuoden ajan kaikkia elämän vaikeuksiaan lapsesta lähtien? Mitä jos se jaettu kipu ei hellitä otettaan 50 vuodessa, äiti kun ei (oman muistikuvan mukaan) kannustanut riittävästi kansakoulun aikana? Kuinka monen sadan ihmisen on kuunneltava tätä tarinaa 50 vuoden ajan? Ja onko siskon kuunneltava koko ikänsä kiltisti sitä, kun toinen syyttää äidin ja isän suosiksi? Siskon tehtävä on tietysti kuunnella, ei voi traumatisoitua siitä että joutuu olemaan uhrin sylkykuppina koko ikänsä?
Oletko persoonana jollain tavalla rajaton, kun toisten vaikeudet triggeröivät sinua noin pahasti? Ainoastaan sinä kykenet itse aikuisena pitämään huolta omasta jaksamisesta. Sinun on itse tiedettävä missä omat rajasi menevät ja opeteltava näyttämään ne toisille. Sama kasvun haaste on meillä kaikilla muillakin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.
Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää
Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:
"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"
"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"
"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"
Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.
Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.
Mitä sitä suotta kasvamaan aikuiseksi tai ottamaan vastuuta, kun voi vaan olla möllöttää ja syytellä ja kuormittaa muita?
Kun trauma vuonna 1972.
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
Missä ja kenen kanssa olit ajatellut, että tämän ihmisen olisi pitänyt käsitellä synnytyksen aiheuttamaa traumaansa? Olen sekä valmistunut sairaanhoitajaksi että tullut äidiksi 1980-luvun alussa. Ei missään puhuttu, ei viitattu sanallakaan, että synnytys voisi aiheuttaa jonkun trauman. Ei ollut vielä pelkopoleja ja jos raskaana oleva puhui synnytykseen liittyvistä peloistaan neuvolassa tms paikassa, ainoa lohdutus oli tyyliin "kyllä se sieltä ulos tulee, yksikään lapsi ei ole vielä jäänyt kohtuun". Ihan kuin tämä olisi se, mitä synnyttäjä pelkäsi!!! Epiduraalin saatoit saada, mutta se riippui ihan siitä, ymmärsitkö synnyttää oikeassa sairaalassa oikeaan kellonaikaan. Jos erehdyit synnyttämään jossain pikkusairaalassa tai virka-ajan ulkopuolella, niin voi voi, ei ollut anestesialääkäriä, joka voisi laittaa epiduraalin. Ilokaasulla mentiin ja monille synnyttäjille sekin aiheutti vain pahoinvointia.
Omat synnytykseni ovat olleet erittäin helppoja, en käyttänyt edes ilokaasua. Ekalla kerralla nukuin lähes koko avautumisvaiheen ajan ja lapsi syntyi kolmannella ponnistuksella. Silti ymmärrän, että joillain synnytys oli ihan oikeasti hirveä. Vielä jos sattui saamaan vanhuuseläkkeelle lähtöä odottavan epäempaattisen "lopeta valittaminen, sun ei sentään tarvitse synnyttää pellon reunassa" -kätilön, kokemus takuulla oli traumaattinen. Ei missään tarjottu keskusteluapua eikä edes vielä edes ymmärretty, että synnytyskin voi olla traumaattinen. Ei sillä, ei siihen aikaan pahemmin minkään muunkaan trauman kohdalla saanut keskusteluapua, traumaterapia oli vielä varsin tuntematon juttu. Sairaalapastorin sai käymään, jos sairasti jotain kuolemaan johtavaa sairautta. Yleensäkin kaikki psyykeen liittyvät ongelmat katsottiin kuuluvan hullujenhuoneelle eli mielisairaalaan ja sillä oli vielä niin vahva stigma, että ihmiset mieluummin kärsivät kuin tulivat leimatuiksi hulluiksi. Häpeä oli niin suurta, ettei traumastaan uskaltanut puhua edes toisten äitien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.
Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää
Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:
"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"
"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"
"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"
Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.
Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.
Mitä sitä suotta kasvamaan aikuiseksi tai ottamaan vastuuta, kun voi vaan olla möllöttää ja syytellä ja kuormittaa muita?
Kun trauma vuonna 1972.
Ehdotatko traumatisoituneen väestön likividointia vai mitä sinulla on mielessä? Ketään toista ei voi pakottaa kehittymään yhtään mihinkään suuntaan vaikka miten paljon tahtoisi muiden muuttuvan itselle mieluiseen suuntaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.
Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää
Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:
"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"
"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"
"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"
Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.
Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.
Mitä sitä suotta kasvamaan aikuiseksi tai ottamaan vastuuta, kun voi vaan olla möllöttää ja syytellä ja kuormittaa muita?
Kun trauma vuonna 1972.
Ehdotatko traumatisoituneen väestön likividointia vai mitä sinulla on mielessä? Ketään toista ei voi pakottaa kehittymään yhtään mihinkään suuntaan vaikka miten paljon tahtoisi muiden muuttuvan itselle mieluiseen suuntaan.
Jos vaikka vaan lakattaisiin ymmärtämästä. Esim sinä yhden tollaisen kusipään paapomisen tänään ja toisen huomenna.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli?
Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?
Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.
No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.
Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.
Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää
Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:
"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"
"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"
"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"
Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.
Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.
Mitä sitä suotta kasvamaan aikuiseksi tai ottamaan vastuuta, kun voi vaan olla möllöttää ja syytellä ja kuormittaa muita?
Kun trauma vuonna 1972.
Ehdotatko traumatisoituneen väestön likividointia vai mitä sinulla on mielessä? Ketään toista ei voi pakottaa kehittymään yhtään mihinkään suuntaan vaikka miten paljon tahtoisi muiden muuttuvan itselle mieluiseen suuntaan.
Jos vaikka vaan lakattaisiin ymmärtämästä. Esim sinä yhden tollaisen kusipään paapomisen tänään ja toisen huomenna.
Tätä menetelmäähän Suomessa on yritetty vuosikymmenien ajan. Seuraus: perhesurmia, itsemurhia, väkivaltaa, alkoholismia, psykooseja... Vaikuttaako sinusta tämä käytäntö toimivan hyvin?
Etkö hahmota sitä, että traumojen käsittelemiseen on yhä nykyisinkin vaikea saada osaavaa ammattiapua, saati sitten aiempina vuosikymmeniä? Esimerkiksi 1920-luvulla syntynyt isoäitini, jota vielä aikuisiän alussakin lapsuudenperheessä rajusti piiskattiin, ei hänelle kukaan missään vaiheessa elämää näiden asioiden käsittelyyn tarjonnut apua.