"Kaikillahan on jotain haasteita elämässä"
Tällaisia "viisauksia" viljelevät usein mielellään ne ihmiset, jotka ovat päässeet elämässä melko helpolla. Helppo tapa kuitata noin isotkin yhteiskunnalliset ongelmat, syrjintä ja huono-osaisuuden kerääntyminen. Ei, kaikki ihmiset eivät todellakaan ole tässä elämässä samalla viivalla lähtökohtiensa tai mahdollisuuksiensa puolesta. Elämässä onni näyttelee isoa osaa siinä miten elämä menee.
Kommentit (502)
Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.
Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.
Kuka on ruvennut kopioimaan meitsin äitiä? Ton "kaikilla on jotain haastaeita elämässä" -skeidan olen kuullut usein, eritoten silloin, kun en ole rientänyt auttamaan äitä. Joskus on kyllä tota tarjottu mun sairauksiini ja muihin ongelmiin, vaikka yleensä niille äiti lähinnä nauraa ja irvailee niille. No, joskus se sitten oikeasti huolestuu, ja kaivaa jotain IS:ien sairausartikkeleita, yleensä tosin joistain muista sairauksista, kuin mun sairauksista. Kyllästyin ja katkaisin välit.
Mistä tämmöinen viha ja aggressio oikein kumpuaa, että toisia, joilla on vähän pehmeämmät arvot, täytyy lytätä ja ns. kimppuun hyökätä? Jos itsellä on ollut hankalia läheisiä, niin ei se tarkoita, että kaikki ns. huonossa jamassa olevat eivät ns. ansaitsisi tukea ja apua?
Pitäisi myös aina nähdä sen käytöksen taakse, miksi toinen käyttäytyy ikävästi ja kokeilla toisenlaista lähestymistapaa. Aina sekään ei välttämättä tietenkään auta.
Mutta ihan selvästi tukea nämä toisten lyttääjät tarvitsisivat, kun moni on kuitenkin kertonut näistä ikävistä läheisistään ym. ja että ovat jääneet jotain henkistä puolta vaille. Ei se jatkuva rähjääminenkään auta, vaan olisiko se kuitenkin hedelmällisempää yrittää olla sovussa niin lähipiirin kuin muidenkin kanssa? Tai edes niiden muiden kanssa ja yrittää nähdä se vastapuolenkin kanta asioissa?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen.
Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.
Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.
Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.
Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.
Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena.
No laajennapa aihetta itse haluamaasi suuntaan... Onko opiskelu ja töissäkäynti sinulle noin tärkeä meriitti, että se on heti mainittava? Moni tosiaan opiskelee ja käy töissä mielialalääkityksen voimalla, myös minä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen.
Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.
Et ole tainnut koskaan kärsiä masennuksesta? Sen läpikäyminen muuttaa näkökulmia maailmaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.[/yyl
Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.
Sitten pitää hakea sitä apua. Ei kuormittaa ja syyllistää läheisiä.
Psykologit korostavat toistuvasti sitä miten ammattiavun lisäksi myös läheisillä on tärkeä osansa ihmisten kannattelussa läpi elämän kriisien.
Psykologit eivät tuolla tarkoita, että läheisten pitäisi toimia kuunteliijoina ja terapeutteina. He tarkoittavat, että läheisten tulee toimia läheisinä aivan samalla tavalla kuin henkilön ollessa tervekin. Kysellä kuulumisia, pyytää kahville, kutsua juhliin mukaan, käydä lenkillä tai yhdessä shoppailemassa tai mitä ikinä nyt kenelläkin on tapana läheistensä kanssa tehdä. Ammattilaiset kannattelevat kuuntelemalla ja terapioimalla, läheiset elämällä normaalia arkea sairastuneen kanssa.
Monesti ihmiset vain hylkäävät sen läheisen, jolla on vaikeuksia elämässään.
Näin voi käydä, jos se läheinen jää loputtomiin vellomaan ja vaatimaa yksipuoleisesti tukea tukematta vastaavasti muita. On eri asia onko vaikka leski ollut leskenä puoli vuotta vai kymmenen vuotta ja mikäli edelleenkään ei pääse eteenpäin.
Moni hylätään samantien heti vastoinkäymisten tullen. Lapsensa menettänyttä tai syöpään sairastunutta aletaan heti katella, jottei vain jouduttaisi vaikealta tuntuviin tilanteisiin. Onko siinä tapauksessa ihme, jos vielä kymmenen vuoden päästäkin ilman tukea jääneestä tuntuu pahalta?
Tähänkin on syynsä ja jälleen kerran se löytyy psyyken puolelta. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään tietoa eikä kokemustakaan, miten lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut ihminen pitäisi kohdata. Mitä tällaiselle ihmiselle pitäisi sanoa ja mitä ei missään tapauksessa pidä sanoa. "otan osaa", "voimia", "pikaista paranemista" jne on niitä latteuksia, jotka ehkä sanotaan, mutta siihen se jää. Monilla ihmisillä on pelko, että he sanovatkin jotain väärin, tai etteivät he osaa tehdä sitä, mitä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut heiltä odottaa. Heitä saattaa myös ahdistaa ajatus, että sama voi tapahtua itsellekin.
Empatian ja sympatian välinen ero on häilyvä. Empaattinen ihminen kykenee asettumaan toisen asemaan, mutta pitämään itsensä selkeästi erillään tapahtuneesta. Hänen oma elämänsä jatkuu toisen vastoinkäymisestä huolimatta ihan kuten ennenkin, iloineen ja suruineen. Toki vaikuttaa se, onko menehtynyt lapsi ollut myös hänelle läheinen tai kuinka läheinen syöpään sairastunut ihminen hänelle on. Ts millaisen kriisin tapahtunut aiheuttaa hänelle itselleen. Empaattinen ihminen ei tunne syyllisyyttä siitä, että hänen elämässään on iloja, hän on raskaana vaikka toinen on juuri menettänyt lapsensa jne. Hän osaa iloita ihan kuten ennenkin.
Sympaattinen ihminen tavallaan kanssaelää toisen ihmisen surun. Hän kokee samaa tuskaa, ahdistusta, surua ja pelkoa siinä missä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunutkin. Hän tuntee syyllisyyttä, jos hänen elämässään asiat on hyvin ja hänen kykynsä tuntea iloa omaan elämäänsä liittyvistä asioista vähenee. Hän ei kykene näkemään, että kyse on tuon toisen ihmisen surusta ka elämästä eikä hänen omastaan. Tällainen tilanne on yleensä äärimmäisen ahdistava ja heijastuu usein myös sympatiaa tuntevan henkilön omaan lähipiiriin. Ei pystykään enää iloitsemaan omasta raskaudestaan, ei jaksa suunnitella lastenhuoneen sisustusta, ei hankkia vauvanvaunuja jne. Välttääkseen tilanteen eskaloitumisen tällaisen henkilön on helpointa ja joskus myös järkevintäkin paeta tilanteesta mahdollisimman nopeasti.
Tietenkin on myös ihmisiä, jotka eivät tunne sen paremmin empatiaa kuin sympatiaakaan. Tai oma elämäntilanne on sellainen, ettei yksinkertaisesti jaksa. On ehkä aiempaa kokemusta, miten läheinen pitää vain ilmaisena kuuntelijana ja terapeuttina eikä suostu hakemaan ammattiapua, vaikka miten ehdottaisi. Yksinkertaisesti on uupunut tukijan rooliin.
Menetyksen tai vastoinkäymisen kokenut ajattelee yleensä vain itseään. Mikä on ihan ymmärrettävääkin. Hänen pitäisi kuitenkin muistaa, että se toinenkin on vain ihminen. Ottaa yhteyttä ja sanoa, että nyt haluaisin jotain muuta, iloisempaa ajateltavaa, lähtisitkö kanssani tekemään asiaa x. Lapsensa menettänyt voi soittaa ja kysyä toiselta, miten raskaus etenee, millaiset vaunut on hankittu jne. Osoittaa toiselle, että ymmärtää toisen elämän jatkuvan, vaikka oma elämä onkin hetkellisesti pysähtynyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.[/yyl
Tai sitten he ymmärtävät että avaimet heidän omaan elämäänsä löytyvät sieltä omasta taskusta, ei äidin eikä kenenkään muunkaan. Et voi muuttaa sitä mitä et tunnusta.Tunnustatko sinä sen tosiasian, että elämä voi joillain ihmisillä olla suhteessa omiin voimavaroihin liian raskasta ja siksi he tarvitsisivat ulkopuolista apua? Aina kaikki ei ole pelkästään itsestä kiinni.
Sitten pitää hakea sitä apua. Ei kuormittaa ja syyllistää läheisiä.
Psykologit korostavat toistuvasti sitä miten ammattiavun lisäksi myös läheisillä on tärkeä osansa ihmisten kannattelussa läpi elämän kriisien.
Psykologit eivät tuolla tarkoita, että läheisten pitäisi toimia kuunteliijoina ja terapeutteina. He tarkoittavat, että läheisten tulee toimia läheisinä aivan samalla tavalla kuin henkilön ollessa tervekin. Kysellä kuulumisia, pyytää kahville, kutsua juhliin mukaan, käydä lenkillä tai yhdessä shoppailemassa tai mitä ikinä nyt kenelläkin on tapana läheistensä kanssa tehdä. Ammattilaiset kannattelevat kuuntelemalla ja terapioimalla, läheiset elämällä normaalia arkea sairastuneen kanssa.
Monesti ihmiset vain hylkäävät sen läheisen, jolla on vaikeuksia elämässään.
Näin voi käydä, jos se läheinen jää loputtomiin vellomaan ja vaatimaa yksipuoleisesti tukea tukematta vastaavasti muita. On eri asia onko vaikka leski ollut leskenä puoli vuotta vai kymmenen vuotta ja mikäli edelleenkään ei pääse eteenpäin.
Moni hylätään samantien heti vastoinkäymisten tullen. Lapsensa menettänyttä tai syöpään sairastunutta aletaan heti katella, jottei vain jouduttaisi vaikealta tuntuviin tilanteisiin. Onko siinä tapauksessa ihme, jos vielä kymmenen vuoden päästäkin ilman tukea jääneestä tuntuu pahalta?
Tähänkin on syynsä ja jälleen kerran se löytyy psyyken puolelta. Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole mitään tietoa eikä kokemustakaan, miten lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut ihminen pitäisi kohdata. Mitä tällaiselle ihmiselle pitäisi sanoa ja mitä ei missään tapauksessa pidä sanoa. "otan osaa", "voimia", "pikaista paranemista" jne on niitä latteuksia, jotka ehkä sanotaan, mutta siihen se jää. Monilla ihmisillä on pelko, että he sanovatkin jotain väärin, tai etteivät he osaa tehdä sitä, mitä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunut heiltä odottaa. Heitä saattaa myös ahdistaa ajatus, että sama voi tapahtua itsellekin.
Empatian ja sympatian välinen ero on häilyvä. Empaattinen ihminen kykenee asettumaan toisen asemaan, mutta pitämään itsensä selkeästi erillään tapahtuneesta. Hänen oma elämänsä jatkuu toisen vastoinkäymisestä huolimatta ihan kuten ennenkin, iloineen ja suruineen. Toki vaikuttaa se, onko menehtynyt lapsi ollut myös hänelle läheinen tai kuinka läheinen syöpään sairastunut ihminen hänelle on. Ts millaisen kriisin tapahtunut aiheuttaa hänelle itselleen. Empaattinen ihminen ei tunne syyllisyyttä siitä, että hänen elämässään on iloja, hän on raskaana vaikka toinen on juuri menettänyt lapsensa jne. Hän osaa iloita ihan kuten ennenkin.
Sympaattinen ihminen tavallaan kanssaelää toisen ihmisen surun. Hän kokee samaa tuskaa, ahdistusta, surua ja pelkoa siinä missä lapsensa menettänyt tai syöpään sairastunutkin. Hän tuntee syyllisyyttä, jos hänen elämässään asiat on hyvin ja hänen kykynsä tuntea iloa omaan elämäänsä liittyvistä asioista vähenee. Hän ei kykene näkemään, että kyse on tuon toisen ihmisen surusta ka elämästä eikä hänen omastaan. Tällainen tilanne on yleensä äärimmäisen ahdistava ja heijastuu usein myös sympatiaa tuntevan henkilön omaan lähipiiriin. Ei pystykään enää iloitsemaan omasta raskaudestaan, ei jaksa suunnitella lastenhuoneen sisustusta, ei hankkia vauvanvaunuja jne. Välttääkseen tilanteen eskaloitumisen tällaisen henkilön on helpointa ja joskus myös järkevintäkin paeta tilanteesta mahdollisimman nopeasti.
Tietenkin on myös ihmisiä, jotka eivät tunne sen paremmin empatiaa kuin sympatiaakaan. Tai oma elämäntilanne on sellainen, ettei yksinkertaisesti jaksa. On ehkä aiempaa kokemusta, miten läheinen pitää vain ilmaisena kuuntelijana ja terapeuttina eikä suostu hakemaan ammattiapua, vaikka miten ehdottaisi. Yksinkertaisesti on uupunut tukijan rooliin.
Menetyksen tai vastoinkäymisen kokenut ajattelee yleensä vain itseään. Mikä on ihan ymmärrettävääkin. Hänen pitäisi kuitenkin muistaa, että se toinenkin on vain ihminen. Ottaa yhteyttä ja sanoa, että nyt haluaisin jotain muuta, iloisempaa ajateltavaa, lähtisitkö kanssani tekemään asiaa x. Lapsensa menettänyt voi soittaa ja kysyä toiselta, miten raskaus etenee, millaiset vaunut on hankittu jne. Osoittaa toiselle, että ymmärtää toisen elämän jatkuvan, vaikka oma elämä onkin hetkellisesti pysähtynyt.
Onko sinusta realistista olettaa isoja menetyksiä kärsineellä olevan tuollaiseen voimavaroja? Päivän saavutus voi silloin olla jo sängystä ylös pääsemisessä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen.
Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.
Milipiteet ovat mielipiteitä, ei tutkittua tietoa. Voit hyvin olla tuota mieltä. Psyyken puolustusmekanismit ovat kuitenkin tutkittua tietoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vaikuttaa siltä, että koko tämän ketjun tarkoituksena on vakuuttaa, että jotkut omaavat valtuudet päättää, että heidän vaikeutensa ja haasteensa on kaikkia muita pahempia, ja joillain ihme kriteereillä muiden kokemat vaikeudet taas vähäisempiä. Sitten monta sivua itsesäälistä vinkumista ja todistelua, että minunpa vaikeudet ovat pahempia kuin sinun. Mitä helvettiä nyt.
Miksi luet ketjua, jos se ottaa päähän? Kunhan ihmettelen.
Koska vaikeudet ja haasteet-aihe kiinnosti minua? Huomatakseni vain toistuvasti, ettei minulla ole niitä näköjään koskaan ollutkaan, koska olen työelämässä ja opiskellut yms. :) Kai ajattelin, että aiheesta puhuttaisiin laajemminkin kaikkia koskevasti, kuin vain yhden näkökulman paasauksena.
Niin, kaikilla on haasteita ja vaikeuksia. Mutta vaikeuksien kestoillakin on eronsa ja jättääkö ne minkälaisia, mahdollisesti pysyviä jälkiä joko psyykkeeseen tai fysiikkaan. Onhan se nyt huomattavasti vaikeampaa ponnistaa huonoista lähtökohdista kohti parempaa tulevaisuutta, varsinkaan jos sitä tukea ja apua ole koskaan mistään saanut. Toiset toki pärjäävät, mutta minkälaisia vaikutuksia se tuen puute on jättänyt heidän henkiseen puoleen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen.
Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.
Et ole tainnut koskaan kärsiä masennuksesta? Sen läpikäyminen muuttaa näkökulmia maailmaan.
En ole, mutta tunnen ihmisiä jotka ovat parantuneet siitä. Se toki vaati sen että alkoi itse tehdä töitä parantumisensa eteen, ei sitä kukaan ilmaiseksi antanut.
Vierailija kirjoitti:
Kuka on ruvennut kopioimaan meitsin äitiä? Ton "kaikilla on jotain haastaeita elämässä" -skeidan olen kuullut usein, eritoten silloin, kun en ole rientänyt auttamaan äitä. Joskus on kyllä tota tarjottu mun sairauksiini ja muihin ongelmiin, vaikka yleensä niille äiti lähinnä nauraa ja irvailee niille. No, joskus se sitten oikeasti huolestuu, ja kaivaa jotain IS:ien sairausartikkeleita, yleensä tosin joistain muista sairauksista, kuin mun sairauksista. Kyllästyin ja katkaisin välit.
Onko äitisi 1950-luvulla tai ennen sitä syntynyt? Eläkeikäisillä ihmisillä tuntuu olevan paljon tuollaista käyttäytymistä. Ehkä johtuu kasvatuksesta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen.
Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.
Et ole tainnut koskaan kärsiä masennuksesta? Sen läpikäyminen muuttaa näkökulmia maailmaan.
En ole, mutta tunnen ihmisiä jotka ovat parantuneet siitä. Se toki vaati sen että alkoi itse tehdä töitä parantumisensa eteen, ei sitä kukaan ilmaiseksi antanut.
Huomaa, ettet henkilökohtaisesti ole käynyt prosessia läpi etkä siis tiedä mitä se tarkalleen ottaen vaatii ja kuinka se vie myös aikaa. Sivusta on helppo huudella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen.
Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.
Milipiteet ovat mielipiteitä, ei tutkittua tietoa. Voit hyvin olla tuota mieltä. Psyyken puolustusmekanismit ovat kuitenkin tutkittua tietoa.
Olen opiskellut psykologiaa yliopistossa, tiedän kyllä nuo mekanismit. Sinä et nyt ymmärrä mitä minä yritän sanoa. Lue hitaasti: ihminen voi itse muuttaa elämäänsä ja suhtautumistaan asioihin. Sinä olet sitä mieltä ettei voi, mutta sinä olet väärässä. Se että äitisi oli alkoholisti ei tarkoita että sinusta on PAKKO tulla alkoholisti ja mikään muu nyt vaan ei ole mahdollista. Se on ihmisen oma päätös tarttua siihen pulloon.
Eniten minua ärsyttää tämä omien sairauksien tai vastoinkäymisten käyttäminen selityksenä, miksi hänelle tulisi yhteiskunnan kustantaa kaikki.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen.
Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.
Et ole tainnut koskaan kärsiä masennuksesta? Sen läpikäyminen muuttaa näkökulmia maailmaan.
En ole, mutta tunnen ihmisiä jotka ovat parantuneet siitä. Se toki vaati sen että alkoi itse tehdä töitä parantumisensa eteen, ei sitä kukaan ilmaiseksi antanut.
Huomaa, ettet henkilökohtaisesti ole käynyt prosessia läpi etkä siis tiedä mitä se tarkalleen ottaen vaatii ja kuinka se vie myös aikaa. Sivusta on helppo huudella.
Kirjoitinko jossain että se on helppoa?? En, kirjoitin että se on mahdollista. Sinä jankkaat ettei se ole, mutta kyllä se on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.
Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?
Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”
Ei tuossa ole mitään kummallista. Ihan tunnettu ilmiö psykologiassa. Jopa varsin yleinen psyyken puolustusmekanismi. Ongelma on, että ihminen ei joko ymmärrä, osaa tai halua hakea apua tai apua ei ole saatavilla. Toistan nyt samaa kuin aiemminkin, että mieli on siitä kummallinen, ettei sitä pysty järjellä pakottamaan. Jos pystyisi, suurin osa ongelmista poistuisi ihan vain järkeilemällä. Psyykellä on kuitenkin niin suuri vaikutus - hyvin usein paljon suurempi kuin järjellä - ihmisen toiminnassa, ettei mikään "ryhdistätytyminen" tai "itseään niskastaan kiinni ottaminen" oikeasti auta. Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että tiedät kyllä, miten sipuli kuoritaan, mutta kun sun kätesi on sahattu irti etkä verisillä tyngilläsi pysty sitä tekemään.
Miten sitten selität sen että toiset ottavat itseään niskasta kiinni ja tekevät elämälleen jotain? He ovat psyykkisesti epänormaaleja?
Eivät tietenkään ole psyykkisesti epänormaaleja. Päinvastoin. Heiltä vaan puuttuu mielestään tietty puolustusmekanismi. Jatkan vertauskuvaa: heidän käsiään ei ole sahattu irti, joten he ottavat sipulin ja kuorivat sen.
Minä olen erimieltä. Minusta ihminen voi itse päättää että alkaa tietoisesti muuttamaan ja parantamaan elämäänsä. Ei ole mitään ylhäältä annettua määräystä että elämän on mentävä kaikilta osin niinkuin sen on mentävä, eikä mihinkään voi itse vaikuttaa.
Et ole tainnut koskaan kärsiä masennuksesta? Sen läpikäyminen muuttaa näkökulmia maailmaan.
Minulla on masennus-dg ja monen monta muutakin f-diagnoosia listalla, mutta olen edellisen kirjoittajan kanssa samaa mieltä. Mielellä on valtaisa voima niin hyvässä kuin pahassa. Tuo irti sahatut raajat-metafora antaa aivan liian lopullisen ja tuhoontuomitun kuvan, ikään kuin ei enää koskaan voisi elämässä tehdä mitään, jos on mt-ongelmia. Masentuneellekin voi koittaa ja varmaan jossain kohtaa koittaakin parempia aikoja ja enemmän voimavaroja. Hetikö heitetään hanskat tiskiin koko loppuelämän osalta? En ajattele niin.