Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään

"Kaikillahan on jotain haasteita elämässä"

Filosofiaa
26.06.2019 |

Tällaisia "viisauksia" viljelevät usein mielellään ne ihmiset, jotka ovat päässeet elämässä melko helpolla. Helppo tapa kuitata noin isotkin yhteiskunnalliset ongelmat, syrjintä ja huono-osaisuuden kerääntyminen. Ei, kaikki ihmiset eivät todellakaan ole tässä elämässä samalla viivalla lähtökohtiensa tai mahdollisuuksiensa puolesta. Elämässä onni näyttelee isoa osaa siinä miten elämä menee.

Kommentit (502)

Vierailija
281/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli? 

Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?

Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.

Missä ja kenen kanssa olit ajatellut, että tämän ihmisen olisi pitänyt käsitellä synnytyksen aiheuttamaa traumaansa?  Olen sekä valmistunut sairaanhoitajaksi että tullut äidiksi 1980-luvun alussa. Ei missään puhuttu, ei viitattu sanallakaan, että synnytys voisi aiheuttaa jonkun trauman. Ei ollut vielä pelkopoleja ja jos raskaana oleva puhui synnytykseen liittyvistä peloistaan neuvolassa tms paikassa, ainoa lohdutus oli tyyliin "kyllä se sieltä ulos tulee, yksikään lapsi ei ole vielä jäänyt kohtuun". Ihan kuin tämä olisi se, mitä synnyttäjä pelkäsi!!! Epiduraalin saatoit saada, mutta se riippui ihan siitä, ymmärsitkö synnyttää oikeassa sairaalassa oikeaan kellonaikaan. Jos erehdyit synnyttämään jossain pikkusairaalassa tai virka-ajan ulkopuolella, niin voi voi, ei ollut anestesialääkäriä, joka voisi laittaa epiduraalin. Ilokaasulla mentiin ja monille synnyttäjille sekin aiheutti vain pahoinvointia. 

Omat synnytykseni ovat olleet erittäin helppoja, en käyttänyt edes ilokaasua. Ekalla kerralla nukuin lähes koko avautumisvaiheen ajan ja lapsi syntyi kolmannella ponnistuksella. Silti ymmärrän, että joillain synnytys oli ihan oikeasti hirveä. Vielä jos sattui saamaan vanhuuseläkkeelle lähtöä odottavan epäempaattisen "lopeta valittaminen, sun ei sentään tarvitse synnyttää pellon reunassa" -kätilön, kokemus takuulla oli traumaattinen. Ei missään tarjottu keskusteluapua eikä edes vielä edes ymmärretty, että synnytyskin voi olla traumaattinen. Ei sillä, ei siihen aikaan pahemmin minkään muunkaan trauman kohdalla saanut keskusteluapua, traumaterapia oli vielä varsin tuntematon juttu. Sairaalapastorin sai käymään, jos sairasti jotain kuolemaan johtavaa sairautta. Yleensäkin kaikki psyykeen liittyvät ongelmat katsottiin kuuluvan hullujenhuoneelle eli mielisairaalaan ja sillä oli vielä niin vahva stigma, että ihmiset mieluummin kärsivät kuin tulivat leimatuiksi hulluiksi. Häpeä oli niin suurta, ettei traumastaan uskaltanut puhua edes toisten äitien kanssa. 

Ymmärrän hyvin, että ihmisillä on hirveitä kokemuksia synnytyksistä, sairaaloista jne jne. Yritän sanoa sitä, että voisiko sitä apua hakea joltain ammattilaiselta ettei asia vaikuta perheeseen, sukuun ja muuhun lähipiirin koko loppuelämän ajan? Jos kyseessä on vielä hyvätuloinen perhe, jossa mies on tienannut hyvin ja kaikki puitteet on kunnossa, eli rahaa terapiaan on aivan varmasti ollut. Mies on ikänsä hoivannut ja huolehtinut vaimostaan ja tytär samoin nuorena ja enemmän ja enemmän aikuistuessaan, koko perheen dynamiikka pyörii sen ympärillä kun äidillä on ollut rankka synnytys 70-luvulla. Nyt kun vanhemmat vanhenevat ja isälläkin alkaa terveys pikkuhiljaa heikentyä, tyttären rooli kasvaa entisestään, pelottaa vierestä katsoa. Ja kaikkien sivullisten on kuunneltava äidin rankasta synnytyksestä, vaikka miehensä ja tyttärensä ovat koittaneet tehdä viimeiset 40 vuotta äitinsä elämästä niin helppoa ja mukavaa kuin mahdollista. Mutta äiti on uhri edelleen.

Vierailija
282/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli? 

Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?

Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.

No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.

Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.

Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää

Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:

"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"

"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"

"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"

Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.

Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.

Mitä sitä suotta kasvamaan aikuiseksi tai ottamaan vastuuta, kun voi vaan olla möllöttää ja syytellä ja kuormittaa muita?

Kun trauma vuonna 1972.

Ehdotatko traumatisoituneen väestön likividointia vai mitä sinulla on mielessä? Ketään toista ei voi pakottaa kehittymään yhtään mihinkään suuntaan vaikka miten paljon tahtoisi muiden muuttuvan itselle mieluiseen suuntaan.

Jos vaikka vaan lakattaisiin ymmärtämästä. Esim sinä yhden tollaisen kusipään paapomisen tänään ja toisen huomenna.

Tätä menetelmäähän Suomessa on yritetty vuosikymmenien ajan. Seuraus: perhesurmia, itsemurhia, väkivaltaa, alkoholismia, psykooseja... Vaikuttaako sinusta tämä käytäntö toimivan hyvin?

Nykyisin on olemassa lääkkeet, lääkärit, terapiat ja terapeutit ja vertaistuet päälle sekä livenä että netissä, että eikähän sen valituksensa kukin voisi niihin kanavoida eikä jankuttaa kolmen vuosikymmen takaisia toisten ihmisten sanomisia tai tekemisiä hamaan loppuun asti kaikille edellyttäen myötätuntoa ja tukea. Muut kuin ammattiauttajat kun odottavat ihmissuhteissaan vuorovaikutteisuutta eikä yksipuolista tukijan roolia. 

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
283/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli? 

Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?

Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.

No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.

Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.

Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää

Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:

"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"

"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"

"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"

Eiköhän tässä tapauksessa myös äidille on jäänyt trauma synnytyksestä, ja hänkin tarvitsisi apua työstämiseen vaikkapa terapiasta. Se, että saavatko kaikki tarvitsemaansa apua, on sitten toinen juttu. Tässä tapauksessa se sitten heijastuu muihinkin. Kaikillahan ei välttämättä ole luottoa kaikkiin instansseihin, mikä sitten saattaa myös vaikuttaa siihen, hakeutuuko edes avun piiriin. Kaikkea myös nykyään tallennetaan joka paikkaan, joten sekin saattaa olla syynä, ettei apua halua hakea, mutta ei toki ihan joka paikassa. Ennenhän ei tainnut kenelläkään olla lupa edes lukea psykologin/psykiatrin tekstejä, nyt asiat ovat toisin, ellei sitten ole tehnyt kieltoja.

Vierailija
284/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli? 

Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?

Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.

No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.

Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.

Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää

Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:

"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"

"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"

"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"

Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.

Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.

Mitä sitä suotta kasvamaan aikuiseksi tai ottamaan vastuuta, kun voi vaan olla möllöttää ja syytellä ja kuormittaa muita?

Kun trauma vuonna 1972.

Ehdotatko traumatisoituneen väestön likividointia vai mitä sinulla on mielessä? Ketään toista ei voi pakottaa kehittymään yhtään mihinkään suuntaan vaikka miten paljon tahtoisi muiden muuttuvan itselle mieluiseen suuntaan.

Jos vaikka vaan lakattaisiin ymmärtämästä. Esim sinä yhden tollaisen kusipään paapomisen tänään ja toisen huomenna.

Tätä menetelmäähän Suomessa on yritetty vuosikymmenien ajan. Seuraus: perhesurmia, itsemurhia, väkivaltaa, alkoholismia, psykooseja... Vaikuttaako sinusta tämä käytäntö toimivan hyvin?

Nykyisin on olemassa lääkkeet, lääkärit, terapiat ja terapeutit ja vertaistuet päälle sekä livenä että netissä, että eikähän sen valituksensa kukin voisi niihin kanavoida eikä jankuttaa kolmen vuosikymmen takaisia toisten ihmisten sanomisia tai tekemisiä hamaan loppuun asti kaikille edellyttäen myötätuntoa ja tukea. Muut kuin ammattiauttajat kun odottavat ihmissuhteissaan vuorovaikutteisuutta eikä yksipuolista tukijan roolia. 

Oletko AV:lla mussuttamisen sijaan toiminut kuin kunnon kanssaihminen ja ehdottanut tälle henkilölle, että hän voisi hakea itselleen apua? Selän takana on kovin helppoa huudella ja esittää kaikkitietävää, vaikeampaa on olla se, joka oikeasti pyrkii ohjaamaan ihmisiä avun pariin. Ymmärrät varmaan itsekin, että avun piiriin hakeutuminen vaatii rohkeutta ja voimavaroja, siksi usein ajatuksen kypsyttely vaatii aikaa. On rohkea teko ottaa ulkopuolisen avun hakeminen puheeksi, jos kohtaa ihmisen, jota ei itse koe pystyvänsä auttamaan.

Vierailija
285/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Mikään mustavalkoinen ajattelu, että ihminen itse pystyisi päättämään pääseekö vaikeasta lapsuudesta yli vai, ei ole realistista. Tästä keskustelusta tulisi rajata pois myös ne tapaukset, jotka itse tekevät pienistä asioista suuria. Jos puhutaan todellisista isoista vaikeuksista, ne voidaan ihan yleisesti omalla järjellä määritellä. Niitä ovat esimerkiksi henkinen tai fyysinen väkivalta lapsuudessa tai koettu tunnekylmyys vanhempien tahomra, kuolema lähipiirissä, sairaudet, köyhyys, kaikki mielenterveysongelmat, traumaattiset kokemukset jne. Jotkut tekevät pienistäkin asioista suuria, mutta he ovat noin yleisesti hankalia ihmisiä. Toisaalta se kertoo myös siitä, että ihmisillä on taipumusta "kärsimiseen".

Eniten näissä keskusteluissa kummastuttaa se, että ihmiset luokitellaan kahteen joukkoon. On ne paremmat ihmiset, jotka selviävät vaikeuksista ja ne laiskat ja huonommat, jotka eivät selviä. Todellisuudessa siihen selviämiseen liittyy hyvin paljon perinnöllisiä ja persoonaan liittyviä ominaisuuksia, joiden kautta selviäminen on toisille "helpompaa". Toki siinä joutuu tekemään hirveän paljon työtä, mutta lähtökohdat sen työn tekemiseen eli selviytymiseen ovat hyvin erilaiset.

Esimerkiksi on mieletön ajatus, että ne jotka selvisivät psyykkisesti keskitysleirikokemuksesta, olisivat jotenkin parempia ihmisiä kuin ne, joiden mieli hajosi. Tietyllä tapaa voidaan ajatella, että herkkyys, joka altistaa esimerkiksi mielenterveyden ongelmille, on sinänsä erittäin kaunis ja hyvä piirre olla olemassa ihmiskunnassa.

Niin kauan kun verrataan selviytyjiä ja huonommin selviytyneitä keskenään, ei päästä siihen, että jokainen tuntisi itsensä arvokkaaksi ongelmista huolimatta, apua olisi runsaasti tarjolla matalalla kynnyksellä ja sitä olisi helppo etsiä ja ottaa vastaan, että emme edes odottaisi toisilta samaa kuin itseltä ja että yksilön ongelmat johtuvat usein osittain yhteisön ja yhteiskunnan epäonnistumisesta. Tämä kaikki ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että lopulta jokainen on vastuussa omasta elämästä. Toivoisin vain, että asiaa ei tarkasteltaisi niin mustavalkoisesti.

Vierailija
286/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli? 

Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?

Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.

No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.

Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.

Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää

Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:

"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"

"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"

"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"

Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.

Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.

Mitä sitä suotta kasvamaan aikuiseksi tai ottamaan vastuuta, kun voi vaan olla möllöttää ja syytellä ja kuormittaa muita?

Kun trauma vuonna 1972.

Ehdotatko traumatisoituneen väestön likividointia vai mitä sinulla on mielessä? Ketään toista ei voi pakottaa kehittymään yhtään mihinkään suuntaan vaikka miten paljon tahtoisi muiden muuttuvan itselle mieluiseen suuntaan.

Jos vaikka vaan lakattaisiin ymmärtämästä. Esim sinä yhden tollaisen kusipään paapomisen tänään ja toisen huomenna.

Tätä menetelmäähän Suomessa on yritetty vuosikymmenien ajan. Seuraus: perhesurmia, itsemurhia, väkivaltaa, alkoholismia, psykooseja... Vaikuttaako sinusta tämä käytäntö toimivan hyvin?

Nykyisin on olemassa lääkkeet, lääkärit, terapiat ja terapeutit ja vertaistuet päälle sekä livenä että netissä, että eikähän sen valituksensa kukin voisi niihin kanavoida eikä jankuttaa kolmen vuosikymmen takaisia toisten ihmisten sanomisia tai tekemisiä hamaan loppuun asti kaikille edellyttäen myötätuntoa ja tukea. Muut kuin ammattiauttajat kun odottavat ihmissuhteissaan vuorovaikutteisuutta eikä yksipuolista tukijan roolia. 

Oletko AV:lla mussuttamisen sijaan toiminut kuin kunnon kanssaihminen ja ehdottanut tälle henkilölle, että hän voisi hakea itselleen apua? Selän takana on kovin helppoa huudella ja esittää kaikkitietävää, vaikeampaa on olla se, joka oikeasti pyrkii ohjaamaan ihmisiä avun pariin. Ymmärrät varmaan itsekin, että avun piiriin hakeutuminen vaatii rohkeutta ja voimavaroja, siksi usein ajatuksen kypsyttely vaatii aikaa. On rohkea teko ottaa ulkopuolisen avun hakeminen puheeksi, jos kohtaa ihmisen, jota ei itse koe pystyvänsä auttamaan.

Suomessa ei saa pakkohoitoon ihmistä joka on sairaudentunnoton ja jonka elämänsisältö on se siinä traumassaan rypeminen ja jonka koko omakuva rakenutuu sen varaan.

Ja kyllä, kyllä on yritetty. Pakkohoitoon ei saanut tällasta ihmistä edes siinä vaiheessa kun hän käyttäytyi uhkaavasti lapsia kohtaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
287/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Mikään mustavalkoinen ajattelu, että ihminen itse pystyisi päättämään pääseekö vaikeasta lapsuudesta yli vai, ei ole realistista. Tästä keskustelusta tulisi rajata pois myös ne tapaukset, jotka itse tekevät pienistä asioista suuria. Jos puhutaan todellisista isoista vaikeuksista, ne voidaan ihan yleisesti omalla järjellä määritellä. Niitä ovat esimerkiksi henkinen tai fyysinen väkivalta lapsuudessa tai koettu tunnekylmyys vanhempien tahomra, kuolema lähipiirissä, sairaudet, köyhyys, kaikki mielenterveysongelmat, traumaattiset kokemukset jne. Jotkut tekevät pienistäkin asioista suuria, mutta he ovat noin yleisesti hankalia ihmisiä. Toisaalta se kertoo myös siitä, että ihmisillä on taipumusta "kärsimiseen".

Eniten näissä keskusteluissa kummastuttaa se, että ihmiset luokitellaan kahteen joukkoon. On ne paremmat ihmiset, jotka selviävät vaikeuksista ja ne laiskat ja huonommat, jotka eivät selviä. Todellisuudessa siihen selviämiseen liittyy hyvin paljon perinnöllisiä ja persoonaan liittyviä ominaisuuksia, joiden kautta selviäminen on toisille "helpompaa". Toki siinä joutuu tekemään hirveän paljon työtä, mutta lähtökohdat sen työn tekemiseen eli selviytymiseen ovat hyvin erilaiset.

Esimerkiksi on mieletön ajatus, että ne jotka selvisivät psyykkisesti keskitysleirikokemuksesta, olisivat jotenkin parempia ihmisiä kuin ne, joiden mieli hajosi. Tietyllä tapaa voidaan ajatella, että herkkyys, joka altistaa esimerkiksi mielenterveyden ongelmille, on sinänsä erittäin kaunis ja hyvä piirre olla olemassa ihmiskunnassa.

Niin kauan kun verrataan selviytyjiä ja huonommin selviytyneitä keskenään, ei päästä siihen, että jokainen tuntisi itsensä arvokkaaksi ongelmista huolimatta, apua olisi runsaasti tarjolla matalalla kynnyksellä ja sitä olisi helppo etsiä ja ottaa vastaan, että emme edes odottaisi toisilta samaa kuin itseltä ja että yksilön ongelmat johtuvat usein osittain yhteisön ja yhteiskunnan epäonnistumisesta. Tämä kaikki ei tietenkään poista sitä tosiasiaa, että lopulta jokainen on vastuussa omasta elämästä. Toivoisin vain, että asiaa ei tarkasteltaisi niin mustavalkoisesti.

Erittäin hyvin sanottu! Täysin keinotekoinen uhri- ja selviytyjäjaottelu tekee traumojen kanssa elämään opettelusta vaikeaa. Tosiasiassa jokainen vaikeita asioita kokenut tilanteesta riippuen enemmän tai vähemmän näitä molempia, ei pelkästään jompikumpi.

Vierailija
288/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kenellekään ei kannata olla kateellinen heidän menestyksestään. Jokaisella ihmisellä on omat haasteet ja surut elämässään. Jos muuta väittää niin ei tunne kateutensa kohdetta riittävän hyvin.

Ei kai kukaan luule kenenkään elämän olevan täysin ongelmatonta. Vaikka tietäisi toisen harmeista suht realistisesti, voi silti olla kateellinen - jos itsellä on vielä suuremmat harmit. Pitkään köyhänä ollut ehkä haluaisi vaihtaa tilanteensa paremmin pärjäävän tilanteeseen ongelmineen - olisi varaa syödä terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta voi tulla esim. työuupumus. Ja ruma ja yksinäinen ehkä vaihtaisi miellyttävän näköisen tilanteeseen ongelmineen - helpompi löytää välittävä ihmissuhde, mutta ehkä todennäköisempää kokea satuttavia menetyksiä, sydänsuruja ym.

Mutta kannattaako kateus? Riippuu siitä, aiheuttaako se omaa tilannetta parantavaa toimintaa vai onko seurauksena vain syvempi itseinho ja toivottomana lamaantuminen.

Olen samaa mieltä kanssasi, mutta tuo loppu aina nostaa niskavillat pystyyn. Ei tietenkään kateus kannata, mutta ei kukaan valitse kateutta. Kuinka lopetetaan kateellisena oleminen? Kun se vain olisikin niin helppoa.

No tässä taas yksi vastuunpakoiluesimerkki.

Tietenkin teet itse aktiivisesti työtä kehittääksesi itseäsi ja elämääsi! Monet ihmiset lukevat kirjoja, opiskelevat ja pyrkivät kehittämään omaa ajattelutapaansa, löytämään itsestään syitä negatiivisiin asioihin elämässään jne. Jotkut sen sijaan syyttelevät ikuisesti kaikkea muuta kuin itseään kaikista vastoinkäymisistään. Vain katsomalla itse itseään rehellisesti ja tunnustamalla oman vastuunsa voi aidosti kehittyä paremmaksi ja paremminvoivaksi ihmiseksi. Jos se ei onnistu omin eväin voi mennä ihan terapiaankin.

Moni käy terapiassa vuosia ja kehittää aktiivisesti itseään, mutta kärsii siitä huolimatta isoista henkisistä ongelmista. Ei se terapia ole mikään kaiken korjaava ihmelääke.

Kannattaa ehkä vaihtaa terapeuttia.

On vaihdettu. Mitä vielä ehdotat? Ongelma on lähipiirin tuen puute. Millä korvaat sen?

Ohis...ei lähipiirin tuen puutetta voikaan korvata millään, koska siihen liittyy tuen lisäksi aitoa välittämistä ja rakkautta. Ongelmasi on ne asiat, joista et tunne selviäväsi ilman tukea. Mistä voisit saada tukea näihin asioihin? Mitkä asiat niistä ovat sellaisia, että ehkä pystyisitkin selviämään niistä ilman kenenkään tukea? Onko mahdollista muuttaa elämääsi siten, että osa tuen tarvetta aiheuttavista asioista jäisi kokonaan pois? Miten voisit saada riittävästi itseluottamusta ja rohkeutta pärjätä edes joissain näistä asioista ilman tukea?

Hyviä vanhempia ja sisaruksia ei saa välinpitämättömien tai edesmenneiden tilalle. Mikään terapia ei anna sinulle sellaisia. Ei terapiakaan mahdottomuuksiin pysty. Terapian tarkoituksena ei ole keksiä sinulle lähipiirin tuen korvaajaa vaan että löytäisit ratkaisuja, joiden avulla pärjäät ilman lähipiirin tukeakin. On ihan tavallista, että terapiassa käyvä näkee vain yhden ongelman (lähipiirin tuen puutteen)  ja yhden ratkaisun (tukea antavan lähipiirin), eikä tällöin koe saavansa terapiasta mitään hyötyä (koska terapiasta ei saa tukea antavaa lähipiiriä). Tilanne ei muutu miksikään terapeuttia vaihtamalla, mutta toisen terapeutin avulla voisit oppia hyväksymään sen, että toivomasi ratkaisu ei ole mahdollinen ja sen jälkeen miettiä muita vaihtoehtoja. 

Kyllä nyt jokainen tarvitsee tukea elämässään! (Toiset eivät ehkä tarvitse/halua, mutta kaikki eivät ole samanlaisia) Mieluummin kai säännöllisesti kuin vain silloin tällöin ja ehkä maksetusti. Kyllä silloin kuitenkin on helpompi pärjätä, kun on tukea ja turvaa. Toki tuen ja turvan saaminen pitäisi olla vastavuoroista mieluusti, mutta jos jompikumpi tarvitsee jossain vaiheessa enempi tukea ja turvaa, muttei juuri sillä hetkellä kykene sitä tarjoamaan, niin ehkä myöhemmin se hyvä tulee takaisin, mitä on antanutkin, ellei toinen vain hyväksikäytä.

Eihän kysymys ollutkaan siitä, että pitäisi pärjätä KOKONAAN ilman tukea. Mutta jos tukea antavaa lähipiiriä ei kertakaikkiaan ole olemassakaan, silloin tarvitsemaansa tukea on haettava muualta kuin lähipiiristä. Ts hyväksytään se, että tukea antava lähipiiri puuttuu ja katsotaan ne muut vaihtoehdot, joista voisi saada tarvitsemaansa tukea. Tämä on just monen terapiasta hyötymättömän ongelma: minulle ei kelpaa mikään muu kuin lähipiirin antama tuki enkä halua edes ajatella, että minun pitäisi hakea tarvitsemaani tukea jostain muualta. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossaolevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, raskastavaa ja välittävää omaa äitiä. Ei mikään terapia voi antaa sinulle elossa olevaa, päihdeongelmatonta, mt-ongelmatonta, rakastavaa ja välittävää siskoa. Ei mikään terapia voi antaa sinulle ystävää, jonka kanssa voisitte toinen toisianne tukea. Mikään terapia ei muuta väkivaltaista ja juoppoa miestäsi hyväksi ja kunnolliseksi mieheksi. Terapian tarkoitus on auttaa sua ymmärtämään tämä asia ja hakemaan tarvitsemaasi tukea sieltä, mistä sen saaminen on sulle mahdollista. Ei terapeutti oli mikään ihmeidentekijä, joka taikasauvaa heilauttamalla saa muut ihmiset muuttumaan sellaisiksi kuin sinä toivoisit tai herättäisi kuolleet henkiin. 

Mutta niitähän ihmisiä on, jotka jäävät kokonaan ilman tukea. Eihän kaikilla ole edes hautajaisissakaan minkäännäköistä lähipiiriä, vaan siellä on vapaaehtoisia surijoita. Toiset taas ovat menehtyneinä omassa asunnossaan pitkiä aikoja eikä kukaan kaipaa. Enkä jaksa uskoa, että joka tapauksessa kaikki niin ilkeitä tms. ovat alunperin olleet, että "ansaitsevat" sellaista. Kaikenlaista voi olla taustalla, että näin on päässyt käymään.

Tottakai on. On ihmisiä, joilla ei ole lähipiiriä. Ei ole ehkä koskaan ollutkaan. Lapsuus lastenkodeissa, mahdollisesti tilapäisissä sijaisperheissä, sitten aikuistuessa lastensuojeluviranomaisten tuen avulla omaan asuntoon ja siitä omilleen. Oppimisvaikeuksia, syrjäytymistä, työttömyyttä jne.  Lähin omainen on aina ollut viranomainen. Mutta ymmärrätkö, että jos odottaa terapiasta saavansa välittävän ja rakastavan  lähipiirin, tuo odotus on täysin epärealistinen? 

Eihän se suoranaisesti terapiasta tulekaan. Mistähän sitten tulisi? Joillain ei välttämättä ole voimavaroja hakeakaan sitä mistään. Voiko sitä välttämättä vaatiakaan aina? Se on joskus kuin ns. löisi lyötyä. Että koko ajan pitäisi vain itse jaksaa nähdä vaivaa, vaikka siis niitä voimavaroja ei ole. Kuitenkin on vailla jotain, kun taas niillä on helpompaa, joilla on edes jotain tukiverkkoa.

Ymmärrän hyvin tuon ja on oikeasti hyvä kysymys, miten yhteiskunta voisi järjestää kansalaisilleen tarpeeksi tukea. Pitäisikö esimerkiksi tukihenkilön hankkimisen kuulua terveydenhuoltohenkilöstön velvollisuuksiin samalla tavalla kuin nykyisin kuuluu lastensuojeluilmoituksen tekeminen? Toki potilaan suostumuksella, koska eivät kaikki lähipiirittömät kuitenkaan halua mitään SPR:n vapaaehtoistyöntekijääkään seurakseen. 

Niin... Toisaalta siinä tapauksessa, jos tällaista tukihenkilöä alettaisiin järjestää, ei saa toisesta tuntua siltä, että olisi jotenkin huonompi kuin muut, jollei ole sitä tukiverkkoa, ja näissä ns. järjestetyissä jutuissa saattaa olla se riski, että se ei ole tasavertainen tilanne "autettavan" ja tukihenkilön välillä. Ja miten yksityisyys turvataan? Kun tukihenkilöt varmaan jakavat asioita keskenään, kun siihen varmaan sisältyy koulutus ja hommaa pyöritetään ns. keskitetysti? Oikein toteutettuna varmasti ihan hyvä juttu, jos "autettava" haluaa tässä mukana olla!

Toinen vaihtoehto voisi olla vertaisryhmän järjestäminen, ja tätä kautta saisi uusia ystäviä ym. Tai sitten olisi jotain muuta matalan kynnyksen toimintaa.

Jos taas on fyysisiä rajoitteita, niin sitten kai (tietysti toisen suostumuksella) palvelut kotiin. Mutta tätäkin taitaa kuitenkin jo olla!

Ehkä muunkin ympäristön parempi suopeus ja huomioonottavuus kaikenlaisia ihmisiä kohtaan voisi myös auttaa! :)

Jos olen oikein ymmärtänyt, tukihenkilöillä on vaitiolovelvollisuus. Sen sijaan vertaistukiryhmiin saa tulla kuka vaan eikä ketään ryhmäläistä koske vaitiolovelvollisuus.

Mä ajattelin edellisessä tilanteita, jossa henkilön omat voimavarat eivät riitä hakemaan tukea. Mahtaisiko pelkkä vertaistukiryhmästä kertominen saada tällaisen ihmisen lähtemään mukaan? Varmaan jotkut lähtisivätkin. Matalan kynnyksen paikkojakin on olemassa, mutta niistä ei varmaan tiedoteta tarpeeksi. Tarvittaisiin ehkä joku, joka keräisi yhteen kaikki mahdolliset oman kunnan alueella olevat palvelut seurakuntia myöten ja näistä koostettaisiin webbisivu, jonka urlin voisi tehdä tunnetuksi sekä ammattilaisille että vaikka mainoksina telkkarissa, lehdissä ja somessa.

Mutta eikös tukihenkilöillä ole oikeus puida eteen tulleita asioita jonkun ammattilaisen kanssa? Toisaalta onhan se ehkä tarpeellistakin, ja harvemmat varmaan nimiä edes mainitsevat. Samahan se on terveydenhuollossa yleensäkin? Mutta niin kuin sanottu, oikein toteutettuna varmasti hyvä juttu!

Kyllä vertaisryhmissäkin on vaitiolovelvollisuus, jos näin sovitaan, ja yleensä näin kai onkin. Ja eihän sitä ole pakko jakaa yhtään enempää asioita kuin haluaa. Tavoitehan on, että vertaisryhmässä löytäisi samoin ajattelevia ihmisiä/kaltaisiaan ym. Ja sinne lähtemiseen voisi rohkaista jotenkin, ettei meneminen uskalluksen puutteeseen ainakaan jää.

Webbisivu tms. kuulostaa kyllä hyvältä :)!

Vertaistukiryhmät eivät sovi kaikille. Huonosti toimiva ryhmä voi tuottaa enemmän ahdistusta kuin asioiden käsitteleminen ammattilaisten kanssa.

Jokainenhan siis valitsee itselleen sen väylän mikä itselle parhaiten sopii :). Hyvä, kun toit tämänkin puolen esille. On kuitenkin paljonkin hyvin toimivia vertaisryhmiä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
289/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli? 

Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?

Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.

No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.

Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.

Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää

Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:

"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"

"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"

"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"

Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.

Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.

Mitä sitä suotta kasvamaan aikuiseksi tai ottamaan vastuuta, kun voi vaan olla möllöttää ja syytellä ja kuormittaa muita?

Kun trauma vuonna 1972.

Ehdotatko traumatisoituneen väestön likividointia vai mitä sinulla on mielessä? Ketään toista ei voi pakottaa kehittymään yhtään mihinkään suuntaan vaikka miten paljon tahtoisi muiden muuttuvan itselle mieluiseen suuntaan.

Jos vaikka vaan lakattaisiin ymmärtämästä. Esim sinä yhden tollaisen kusipään paapomisen tänään ja toisen huomenna.

Tätä menetelmäähän Suomessa on yritetty vuosikymmenien ajan. Seuraus: perhesurmia, itsemurhia, väkivaltaa, alkoholismia, psykooseja... Vaikuttaako sinusta tämä käytäntö toimivan hyvin?

Nykyisin on olemassa lääkkeet, lääkärit, terapiat ja terapeutit ja vertaistuet päälle sekä livenä että netissä, että eikähän sen valituksensa kukin voisi niihin kanavoida eikä jankuttaa kolmen vuosikymmen takaisia toisten ihmisten sanomisia tai tekemisiä hamaan loppuun asti kaikille edellyttäen myötätuntoa ja tukea. Muut kuin ammattiauttajat kun odottavat ihmissuhteissaan vuorovaikutteisuutta eikä yksipuolista tukijan roolia. 

Oletko AV:lla mussuttamisen sijaan toiminut kuin kunnon kanssaihminen ja ehdottanut tälle henkilölle, että hän voisi hakea itselleen apua? Selän takana on kovin helppoa huudella ja esittää kaikkitietävää, vaikeampaa on olla se, joka oikeasti pyrkii ohjaamaan ihmisiä avun pariin. Ymmärrät varmaan itsekin, että avun piiriin hakeutuminen vaatii rohkeutta ja voimavaroja, siksi usein ajatuksen kypsyttely vaatii aikaa. On rohkea teko ottaa ulkopuolisen avun hakeminen puheeksi, jos kohtaa ihmisen, jota ei itse koe pystyvänsä auttamaan.

Suomessa ei saa pakkohoitoon ihmistä joka on sairaudentunnoton ja jonka elämänsisältö on se siinä traumassaan rypeminen ja jonka koko omakuva rakenutuu sen varaan.

Ja kyllä, kyllä on yritetty. Pakkohoitoon ei saanut tällasta ihmistä edes siinä vaiheessa kun hän käyttäytyi uhkaavasti lapsia kohtaan.

Siinä vaiheessa toisen vanhemman on sitten vain ymmärrettävä tehdä päätös lastensa eduksi ja hakea eroa ja lasten yksinhuoltajuutta. Mikään pakko ei ole vaikeiden ihmisten kanssa kaikkea aikaansa viettää.

Vierailija
290/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli? 

Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?

Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.

No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.

Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.

Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää

Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:

"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"

"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"

"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"

Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.

Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.

Mitä sitä suotta kasvamaan aikuiseksi tai ottamaan vastuuta, kun voi vaan olla möllöttää ja syytellä ja kuormittaa muita?

Kun trauma vuonna 1972.

Ehdotatko traumatisoituneen väestön likividointia vai mitä sinulla on mielessä? Ketään toista ei voi pakottaa kehittymään yhtään mihinkään suuntaan vaikka miten paljon tahtoisi muiden muuttuvan itselle mieluiseen suuntaan.

Jos vaikka vaan lakattaisiin ymmärtämästä. Esim sinä yhden tollaisen kusipään paapomisen tänään ja toisen huomenna.

Tätä menetelmäähän Suomessa on yritetty vuosikymmenien ajan. Seuraus: perhesurmia, itsemurhia, väkivaltaa, alkoholismia, psykooseja... Vaikuttaako sinusta tämä käytäntö toimivan hyvin?

Nykyisin on olemassa lääkkeet, lääkärit, terapiat ja terapeutit ja vertaistuet päälle sekä livenä että netissä, että eikähän sen valituksensa kukin voisi niihin kanavoida eikä jankuttaa kolmen vuosikymmen takaisia toisten ihmisten sanomisia tai tekemisiä hamaan loppuun asti kaikille edellyttäen myötätuntoa ja tukea. Muut kuin ammattiauttajat kun odottavat ihmissuhteissaan vuorovaikutteisuutta eikä yksipuolista tukijan roolia. 

Oletko AV:lla mussuttamisen sijaan toiminut kuin kunnon kanssaihminen ja ehdottanut tälle henkilölle, että hän voisi hakea itselleen apua? Selän takana on kovin helppoa huudella ja esittää kaikkitietävää, vaikeampaa on olla se, joka oikeasti pyrkii ohjaamaan ihmisiä avun pariin. Ymmärrät varmaan itsekin, että avun piiriin hakeutuminen vaatii rohkeutta ja voimavaroja, siksi usein ajatuksen kypsyttely vaatii aikaa. On rohkea teko ottaa ulkopuolisen avun hakeminen puheeksi, jos kohtaa ihmisen, jota ei itse koe pystyvänsä auttamaan.

Suomessa ei saa pakkohoitoon ihmistä joka on sairaudentunnoton ja jonka elämänsisältö on se siinä traumassaan rypeminen ja jonka koko omakuva rakenutuu sen varaan.

Ja kyllä, kyllä on yritetty. Pakkohoitoon ei saanut tällasta ihmistä edes siinä vaiheessa kun hän käyttäytyi uhkaavasti lapsia kohtaan.

Siinä vaiheessa toisen vanhemman on sitten vain ymmärrettävä tehdä päätös lastensa eduksi ja hakea eroa ja lasten yksinhuoltajuutta. Mikään pakko ei ole vaikeiden ihmisten kanssa kaikkea aikaansa viettää.

Minkä ihmeen ”toisen vanhemman”? Mistä sinä puhut?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
291/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli? 

Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?

Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.

Missä ja kenen kanssa olit ajatellut, että tämän ihmisen olisi pitänyt käsitellä synnytyksen aiheuttamaa traumaansa?  Olen sekä valmistunut sairaanhoitajaksi että tullut äidiksi 1980-luvun alussa. Ei missään puhuttu, ei viitattu sanallakaan, että synnytys voisi aiheuttaa jonkun trauman. Ei ollut vielä pelkopoleja ja jos raskaana oleva puhui synnytykseen liittyvistä peloistaan neuvolassa tms paikassa, ainoa lohdutus oli tyyliin "kyllä se sieltä ulos tulee, yksikään lapsi ei ole vielä jäänyt kohtuun". Ihan kuin tämä olisi se, mitä synnyttäjä pelkäsi!!! Epiduraalin saatoit saada, mutta se riippui ihan siitä, ymmärsitkö synnyttää oikeassa sairaalassa oikeaan kellonaikaan. Jos erehdyit synnyttämään jossain pikkusairaalassa tai virka-ajan ulkopuolella, niin voi voi, ei ollut anestesialääkäriä, joka voisi laittaa epiduraalin. Ilokaasulla mentiin ja monille synnyttäjille sekin aiheutti vain pahoinvointia. 

Omat synnytykseni ovat olleet erittäin helppoja, en käyttänyt edes ilokaasua. Ekalla kerralla nukuin lähes koko avautumisvaiheen ajan ja lapsi syntyi kolmannella ponnistuksella. Silti ymmärrän, että joillain synnytys oli ihan oikeasti hirveä. Vielä jos sattui saamaan vanhuuseläkkeelle lähtöä odottavan epäempaattisen "lopeta valittaminen, sun ei sentään tarvitse synnyttää pellon reunassa" -kätilön, kokemus takuulla oli traumaattinen. Ei missään tarjottu keskusteluapua eikä edes vielä edes ymmärretty, että synnytyskin voi olla traumaattinen. Ei sillä, ei siihen aikaan pahemmin minkään muunkaan trauman kohdalla saanut keskusteluapua, traumaterapia oli vielä varsin tuntematon juttu. Sairaalapastorin sai käymään, jos sairasti jotain kuolemaan johtavaa sairautta. Yleensäkin kaikki psyykeen liittyvät ongelmat katsottiin kuuluvan hullujenhuoneelle eli mielisairaalaan ja sillä oli vielä niin vahva stigma, että ihmiset mieluummin kärsivät kuin tulivat leimatuiksi hulluiksi. Häpeä oli niin suurta, ettei traumastaan uskaltanut puhua edes toisten äitien kanssa. 

Ymmärrän hyvin, että ihmisillä on hirveitä kokemuksia synnytyksistä, sairaaloista jne jne. Yritän sanoa sitä, että voisiko sitä apua hakea joltain ammattilaiselta ettei asia vaikuta perheeseen, sukuun ja muuhun lähipiirin koko loppuelämän ajan? Jos kyseessä on vielä hyvätuloinen perhe, jossa mies on tienannut hyvin ja kaikki puitteet on kunnossa, eli rahaa terapiaan on aivan varmasti ollut. Mies on ikänsä hoivannut ja huolehtinut vaimostaan ja tytär samoin nuorena ja enemmän ja enemmän aikuistuessaan, koko perheen dynamiikka pyörii sen ympärillä kun äidillä on ollut rankka synnytys 70-luvulla. Nyt kun vanhemmat vanhenevat ja isälläkin alkaa terveys pikkuhiljaa heikentyä, tyttären rooli kasvaa entisestään, pelottaa vierestä katsoa. Ja kaikkien sivullisten on kuunneltava äidin rankasta synnytyksestä, vaikka miehensä ja tyttärensä ovat koittaneet tehdä viimeiset 40 vuotta äitinsä elämästä niin helppoa ja mukavaa kuin mahdollista. Mutta äiti on uhri edelleen.

Miten mä tämän asian osaisin selittää.... asiaa pitää katsoa siitä perspektiivistä, minä aikana trauma on tapahtunut. Jos sama tapahtuisi tänään, varmasti henkilö hakisi itselleen apua. Hänelle todennäköisesti jo tarjottaisiin apua ja mikäli hän haluaisi vielä toisenkin lapsen, hänet ohjattaisiin pelkopolille. Ympäristö suhtautuu nykyisin ihan eri tavalla psyyken ongelmiin, traumaterapia on ihan tunnettu ja hyväksi todettu hoitomuoto eikä enää katsota, että synnyttäjä on ollut jotenkin huono tai epäkelpo tai tehnyt jotain väärin, koska synnytys on ollut vaikea. Häpeä puuttuu niin synnytyskokemuksesta kuin avun hakemisestakin. 

40 vuotta sitten koettuun traumaan liittyy 40 vuotta sitten koettu ahdistus ja häpeä. Avun hakemiseen sama hullujenhuone-ajattelu kuin 40 vuotta sitten. Joku jo aiemmin kirjoittikin hyvin, että elämä pysähtyy trauman osalta siihen hetkeen, vaikka muu elämä jatkuukin. Vaikka järjellä ajatellessa ymmärtäisikin, että silloin oli silloin ja nyt on nyt, ihmisen mieli on siitä erikoinen, ettei sitä pysty pakottamaan järjellä. Oma äitini varmaan mieluummin tekisi itsemurhan kuin kävisi mistään syystä psykiatrin vastaanotolla, vaikka hän ei ole edes traumatisoitunut. Muuten laukkaa kyllä lääkäreissä, mutta hullua hänestä ei tehdä. 

Kertomasi tilanne on erittäin hankala, koska kyseessä ei ole sellainen tilanne, jossa henkilön voisi määrätä pakkohoitoon. Ihmisellä on oikeus olla hakematta apua. Mietin, voisiko tilannetta auttaa, jos mies ja tytär hakisivat omaan jaksamiseensa ammattiapua? Jos tällä tavalla äidinkin kynnys avun hakemiseen madaltuisi? Kenties voisi joku kerta lähteä miehensä tai tyttärensä mukaan? 

Vierailija
292/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli? 

Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?

Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.

No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.

Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.

Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää

Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:

"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"

"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"

"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"

Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.

Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.

Mitä sitä suotta kasvamaan aikuiseksi tai ottamaan vastuuta, kun voi vaan olla möllöttää ja syytellä ja kuormittaa muita?

Kun trauma vuonna 1972.

Ehdotatko traumatisoituneen väestön likividointia vai mitä sinulla on mielessä? Ketään toista ei voi pakottaa kehittymään yhtään mihinkään suuntaan vaikka miten paljon tahtoisi muiden muuttuvan itselle mieluiseen suuntaan.

Jos vaikka vaan lakattaisiin ymmärtämästä. Esim sinä yhden tollaisen kusipään paapomisen tänään ja toisen huomenna.

Tätä menetelmäähän Suomessa on yritetty vuosikymmenien ajan. Seuraus: perhesurmia, itsemurhia, väkivaltaa, alkoholismia, psykooseja... Vaikuttaako sinusta tämä käytäntö toimivan hyvin?

Nykyisin on olemassa lääkkeet, lääkärit, terapiat ja terapeutit ja vertaistuet päälle sekä livenä että netissä, että eikähän sen valituksensa kukin voisi niihin kanavoida eikä jankuttaa kolmen vuosikymmen takaisia toisten ihmisten sanomisia tai tekemisiä hamaan loppuun asti kaikille edellyttäen myötätuntoa ja tukea. Muut kuin ammattiauttajat kun odottavat ihmissuhteissaan vuorovaikutteisuutta eikä yksipuolista tukijan roolia. 

Oletko AV:lla mussuttamisen sijaan toiminut kuin kunnon kanssaihminen ja ehdottanut tälle henkilölle, että hän voisi hakea itselleen apua? Selän takana on kovin helppoa huudella ja esittää kaikkitietävää, vaikeampaa on olla se, joka oikeasti pyrkii ohjaamaan ihmisiä avun pariin. Ymmärrät varmaan itsekin, että avun piiriin hakeutuminen vaatii rohkeutta ja voimavaroja, siksi usein ajatuksen kypsyttely vaatii aikaa. On rohkea teko ottaa ulkopuolisen avun hakeminen puheeksi, jos kohtaa ihmisen, jota ei itse koe pystyvänsä auttamaan.

Suomessa ei saa pakkohoitoon ihmistä joka on sairaudentunnoton ja jonka elämänsisältö on se siinä traumassaan rypeminen ja jonka koko omakuva rakenutuu sen varaan.

Ja kyllä, kyllä on yritetty. Pakkohoitoon ei saanut tällasta ihmistä edes siinä vaiheessa kun hän käyttäytyi uhkaavasti lapsia kohtaan.

Siinä vaiheessa toisen vanhemman on sitten vain ymmärrettävä tehdä päätös lastensa eduksi ja hakea eroa ja lasten yksinhuoltajuutta. Mikään pakko ei ole vaikeiden ihmisten kanssa kaikkea aikaansa viettää.

Minkä ihmeen ”toisen vanhemman”? Mistä sinä puhut?

Sori, en tajunnut että puhut neitseellisesti alkunsa saaneista lapsista. Suurimmalla osalla ihmisistä katsos on kaksi biologista vanhempaa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
293/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

En lukenut koko ketjua. Eka sivu riitti.

Ei ole olemassa haasteita  ilman sinun mieltäsi.

Joten sieltä löydät sekä vaikeudet että ilot.

Tutki ja opiskele, ja ymmärryksesi haihduttaa haasteongelmasi

ja varsinkin kultalusikka-tarinat pois.

Etkä enää ole katkera tai kateellinen toisille.

Vierailija
294/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli? 

Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?

Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.

No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.

Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.

Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää

Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:

"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"

"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"

"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"

Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.

Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.

Mitä sitä suotta kasvamaan aikuiseksi tai ottamaan vastuuta, kun voi vaan olla möllöttää ja syytellä ja kuormittaa muita?

Kun trauma vuonna 1972.

Ehdotatko traumatisoituneen väestön likividointia vai mitä sinulla on mielessä? Ketään toista ei voi pakottaa kehittymään yhtään mihinkään suuntaan vaikka miten paljon tahtoisi muiden muuttuvan itselle mieluiseen suuntaan.

Jos vaikka vaan lakattaisiin ymmärtämästä. Esim sinä yhden tollaisen kusipään paapomisen tänään ja toisen huomenna.

Tätä menetelmäähän Suomessa on yritetty vuosikymmenien ajan. Seuraus: perhesurmia, itsemurhia, väkivaltaa, alkoholismia, psykooseja... Vaikuttaako sinusta tämä käytäntö toimivan hyvin?

Nykyisin on olemassa lääkkeet, lääkärit, terapiat ja terapeutit ja vertaistuet päälle sekä livenä että netissä, että eikähän sen valituksensa kukin voisi niihin kanavoida eikä jankuttaa kolmen vuosikymmen takaisia toisten ihmisten sanomisia tai tekemisiä hamaan loppuun asti kaikille edellyttäen myötätuntoa ja tukea. Muut kuin ammattiauttajat kun odottavat ihmissuhteissaan vuorovaikutteisuutta eikä yksipuolista tukijan roolia. 

Oletko AV:lla mussuttamisen sijaan toiminut kuin kunnon kanssaihminen ja ehdottanut tälle henkilölle, että hän voisi hakea itselleen apua? Selän takana on kovin helppoa huudella ja esittää kaikkitietävää, vaikeampaa on olla se, joka oikeasti pyrkii ohjaamaan ihmisiä avun pariin. Ymmärrät varmaan itsekin, että avun piiriin hakeutuminen vaatii rohkeutta ja voimavaroja, siksi usein ajatuksen kypsyttely vaatii aikaa. On rohkea teko ottaa ulkopuolisen avun hakeminen puheeksi, jos kohtaa ihmisen, jota ei itse koe pystyvänsä auttamaan.

Suomessa ei saa pakkohoitoon ihmistä joka on sairaudentunnoton ja jonka elämänsisältö on se siinä traumassaan rypeminen ja jonka koko omakuva rakenutuu sen varaan.

Ja kyllä, kyllä on yritetty. Pakkohoitoon ei saanut tällasta ihmistä edes siinä vaiheessa kun hän käyttäytyi uhkaavasti lapsia kohtaan.

Siinä vaiheessa toisen vanhemman on sitten vain ymmärrettävä tehdä päätös lastensa eduksi ja hakea eroa ja lasten yksinhuoltajuutta. Mikään pakko ei ole vaikeiden ihmisten kanssa kaikkea aikaansa viettää.

Minkä ihmeen ”toisen vanhemman”? Mistä sinä puhut?

Mitä syitä on jatkossa viedä lapsia uhkaavan ihmisen läheisyyteen (ellet puhunut kyseisen henkilön omista alaikäisistä lapsista, joiden kohdalla prosessi on mutkikkaampi)?

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
295/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli? 

Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?

Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.

No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.

Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.

Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää

Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:

"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"

"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"

"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"

Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.

Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.

Mitä sitä suotta kasvamaan aikuiseksi tai ottamaan vastuuta, kun voi vaan olla möllöttää ja syytellä ja kuormittaa muita?

Kun trauma vuonna 1972.

Ehdotatko traumatisoituneen väestön likividointia vai mitä sinulla on mielessä? Ketään toista ei voi pakottaa kehittymään yhtään mihinkään suuntaan vaikka miten paljon tahtoisi muiden muuttuvan itselle mieluiseen suuntaan.

Jos vaikka vaan lakattaisiin ymmärtämästä. Esim sinä yhden tollaisen kusipään paapomisen tänään ja toisen huomenna.

Tätä menetelmäähän Suomessa on yritetty vuosikymmenien ajan. Seuraus: perhesurmia, itsemurhia, väkivaltaa, alkoholismia, psykooseja... Vaikuttaako sinusta tämä käytäntö toimivan hyvin?

Nykyisin on olemassa lääkkeet, lääkärit, terapiat ja terapeutit ja vertaistuet päälle sekä livenä että netissä, että eikähän sen valituksensa kukin voisi niihin kanavoida eikä jankuttaa kolmen vuosikymmen takaisia toisten ihmisten sanomisia tai tekemisiä hamaan loppuun asti kaikille edellyttäen myötätuntoa ja tukea. Muut kuin ammattiauttajat kun odottavat ihmissuhteissaan vuorovaikutteisuutta eikä yksipuolista tukijan roolia. 

Oletko AV:lla mussuttamisen sijaan toiminut kuin kunnon kanssaihminen ja ehdottanut tälle henkilölle, että hän voisi hakea itselleen apua? Selän takana on kovin helppoa huudella ja esittää kaikkitietävää, vaikeampaa on olla se, joka oikeasti pyrkii ohjaamaan ihmisiä avun pariin. Ymmärrät varmaan itsekin, että avun piiriin hakeutuminen vaatii rohkeutta ja voimavaroja, siksi usein ajatuksen kypsyttely vaatii aikaa. On rohkea teko ottaa ulkopuolisen avun hakeminen puheeksi, jos kohtaa ihmisen, jota ei itse koe pystyvänsä auttamaan.

Suomessa ei saa pakkohoitoon ihmistä joka on sairaudentunnoton ja jonka elämänsisältö on se siinä traumassaan rypeminen ja jonka koko omakuva rakenutuu sen varaan.

Ja kyllä, kyllä on yritetty. Pakkohoitoon ei saanut tällasta ihmistä edes siinä vaiheessa kun hän käyttäytyi uhkaavasti lapsia kohtaan.

Siinä vaiheessa toisen vanhemman on sitten vain ymmärrettävä tehdä päätös lastensa eduksi ja hakea eroa ja lasten yksinhuoltajuutta. Mikään pakko ei ole vaikeiden ihmisten kanssa kaikkea aikaansa viettää.

Minkä ihmeen ”toisen vanhemman”? Mistä sinä puhut?

Sori, en tajunnut että puhut neitseellisesti alkunsa saaneista lapsista. Suurimmalla osalla ihmisistä katsos on kaksi biologista vanhempaa.

Kaikilla on, mutta minä en missään vaiheessa sanonut että tämä sairausentunnoton olisi uhkaillut omia tai edes puolison lapsia tai että minä olisin naimisissa tms hänen kanssaan.

Ihan itse päässäsi keksit.

Vierailija
296/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

En lukenut koko ketjua. Eka sivu riitti.

Ei ole olemassa haasteita  ilman sinun mieltäsi.

Joten sieltä löydät sekä vaikeudet että ilot.

Tutki ja opiskele, ja ymmärryksesi haihduttaa haasteongelmasi

ja varsinkin kultalusikka-tarinat pois.

Etkä enää ole katkera tai kateellinen toisille.

New Age -hörhöilyä. En arvosta. Tällä roskalla vain suljetaan silmät isoilta yhteiskunnallisilta epäkohdilta.

Vierailija
297/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten tässä keskustelussa tuntuu olevan niin vaikea ymmärtää, että vaikka isolla osalla ihmisistä on oikeita, suuria ja raskaita vastoinkäymisiä joista voi olla vaikea päästä yli ja jotka vaikuttavat elämään monien vuosien ajan niin yhtä lailla on ihmisiä, jotka jäävät vaikeisiin asioihin "jumiin", märehtivät niitä vuosikaupalla ja ITSE edesauttavat sitä, etteivät tunnu millään pääsevän niistä yli? 

Itse olen varmasti epäempaattinen luuska, mutta kun lähes 60-vuotias puolituntematon nainen valittaa minulle miten lapsensa synnytys oli niin hirveä kokemus, että lapsi jäi ainoaksi, niin epäilemättä kuuntelin aika ihmeissäni. Naiset puhuvat synnytyksistään silloin 20-40 -vuotiaina kun asia on ajankohtainen, en ollut eläissäni törmännyt lähes eläkeikäiseen naiseen joka tilittää 40 vuotta vanhoja asioita ihan tolaltaan. Olisiko tästä asiasta voinut päästä yli joskus aika monta vuosikymmentä sitten?

Äitini (reippaasti eläkeikäinen) oli törmännyt vanhaan luokkakaveriinsa. Keskusteluhan oli mennyt hyvin pian niille urille, että luokkakaveri murehti sitä miten oma äitinsä on ollut hänellä pienenä ilkeä jne jne. Ei liene yllätys, että luokkakaveri on aina ollut perheetön jne että on ollut aikaa ja energiaa miettiä 50 vuotta sitä miten äitinsä on häntä väärin pienenä kohdellut. Äitini oli ihan hämillään koko keskustelusta, kun toinen mummo alkaa heti tilittämään lapsuutensa asioita.

No, ihmiset jäävät silloin jumiin, jos eivät saa traumaattisiin kokemuksiinsa apua. Siksi sotaveteraanin mieli saattaa käydä vuoskynmenien päästäkin vielä vaikeita kokemuksia läpi. Ei se sen kummoisempi asia ole. Traumatisoituneella aika ikäänkuin osittain pysähtyy johonkin tiettyyn hetkeen, vaikka elämä näennäisesti menee eteenpäin. Sellaista on elämä mielen jakautuessa osiin. Toinen osa persoonaa jatkaa eteenpäin, toinen osa jumiutuu vaikeaan kokemukseen, joka ajoittain läikähtää keskelle arkielämää ja tuntuu siltä, kun vaikeasta tapahtumasta ei olisi kulunut päivääkään, vaikka vuodet ovat vierineet.

Ihmisen pitää hakea apua, ei vyöryttää sitä traumaa muiden niskoille. Tai ottaa siitä kainalosauvaa laistaa kaikki mahdolliset keksimänsä asiat.

Tämä! Kuka järjestää terapeutin sille aikuiselle lapselle, joka on lapsesta asti joutunut kantamaan sitä taakkaa, kun äitinsä on aina kaikille itkenyt kuinka synnytys oli raskas ja sen takia "Laura" jäi ainoaksi lapseksi ja sitten Lauran velvollisuus on koko ikänsä palvella kärsinyttä äitiään ja hoitaa kaikki asiat mitkä äitinsä älyää pyytää. "Kun sinun synnytys oli niin hirveä tapahtuma," Taakka vain kasvaa vuosi vuodelta kun äiti ikääntyy ja marttyyriudelle ei ole rajaa eikä määrää

Sitten kun joku lähipiirin ihminen erehtyy sanomaan äidille, että eikös tästä asiasta voisi jo päästä yli ja on Laurallekin aika raskasta:

"Kuinka ilkeä voit olla, MINULLA on ollut niin raskasta"

"Kukaan ei ymmärrä kuinka raskas elämä minulla on ollut!"

"Miten maailma on näin paha paikka ja täynnä sinun kaltaisiasi ILKEITÄ ihmisiä"

Lauran on vain silloin itse haettava itselleen apua. Niin minäkin vastaavan lapsuuden kokeneena olen toiminut ja ottanut etäisyyttä vanhempaani. Kukaan ei vain tosin halua kuulla mitään minun elämästäni, kun perhe-elämä ei ole ollut mitään idylliä.

Toisten toimintaan ei voi vaikuttaa, ainoastaan omaansa. Ei kaikilla ole riittäviä henkisiä valmiuksia ongelmiensa työstämiseen.

Mitä sitä suotta kasvamaan aikuiseksi tai ottamaan vastuuta, kun voi vaan olla möllöttää ja syytellä ja kuormittaa muita?

Kun trauma vuonna 1972.

Ehdotatko traumatisoituneen väestön likividointia vai mitä sinulla on mielessä? Ketään toista ei voi pakottaa kehittymään yhtään mihinkään suuntaan vaikka miten paljon tahtoisi muiden muuttuvan itselle mieluiseen suuntaan.

Jos vaikka vaan lakattaisiin ymmärtämästä. Esim sinä yhden tollaisen kusipään paapomisen tänään ja toisen huomenna.

Tätä menetelmäähän Suomessa on yritetty vuosikymmenien ajan. Seuraus: perhesurmia, itsemurhia, väkivaltaa, alkoholismia, psykooseja... Vaikuttaako sinusta tämä käytäntö toimivan hyvin?

Nykyisin on olemassa lääkkeet, lääkärit, terapiat ja terapeutit ja vertaistuet päälle sekä livenä että netissä, että eikähän sen valituksensa kukin voisi niihin kanavoida eikä jankuttaa kolmen vuosikymmen takaisia toisten ihmisten sanomisia tai tekemisiä hamaan loppuun asti kaikille edellyttäen myötätuntoa ja tukea. Muut kuin ammattiauttajat kun odottavat ihmissuhteissaan vuorovaikutteisuutta eikä yksipuolista tukijan roolia. 

Oletko AV:lla mussuttamisen sijaan toiminut kuin kunnon kanssaihminen ja ehdottanut tälle henkilölle, että hän voisi hakea itselleen apua? Selän takana on kovin helppoa huudella ja esittää kaikkitietävää, vaikeampaa on olla se, joka oikeasti pyrkii ohjaamaan ihmisiä avun pariin. Ymmärrät varmaan itsekin, että avun piiriin hakeutuminen vaatii rohkeutta ja voimavaroja, siksi usein ajatuksen kypsyttely vaatii aikaa. On rohkea teko ottaa ulkopuolisen avun hakeminen puheeksi, jos kohtaa ihmisen, jota ei itse koe pystyvänsä auttamaan.

Suomessa ei saa pakkohoitoon ihmistä joka on sairaudentunnoton ja jonka elämänsisältö on se siinä traumassaan rypeminen ja jonka koko omakuva rakenutuu sen varaan.

Ja kyllä, kyllä on yritetty. Pakkohoitoon ei saanut tällasta ihmistä edes siinä vaiheessa kun hän käyttäytyi uhkaavasti lapsia kohtaan.

Siinä vaiheessa toisen vanhemman on sitten vain ymmärrettävä tehdä päätös lastensa eduksi ja hakea eroa ja lasten yksinhuoltajuutta. Mikään pakko ei ole vaikeiden ihmisten kanssa kaikkea aikaansa viettää.

Minkä ihmeen ”toisen vanhemman”? Mistä sinä puhut?

Mitä syitä on jatkossa viedä lapsia uhkaavan ihmisen läheisyyteen (ellet puhunut kyseisen henkilön omista alaikäisistä lapsista, joiden kohdalla prosessi on mutkikkaampi)?

Et sitten kykene hahmottamaan että on mt-ongelmaisia sairaudentunnottomia ihmisiä, jotka hakeutuu käyttäytymään uhkaavasti jopa lapsia kohtaan ilman että kukaan erikseen vie ne lapset hänen ulottuvilleen?

Sellaisia joita edes lähestymiskiellot eivät estä?

Vierailija
298/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.

Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?

Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”

Vierailija
299/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.

Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?

Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”

Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.

Vierailija
300/502 |
27.06.2019 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On totta, että elämässä on mukana aina sattuma ja toisilla käy parempi tuuri kuin toisilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki, niin hyvä kuin pahakin ihmisen elämässä olisi ikään kuin ylhäältä annettua ilman, että ihminen itse pystyisi myötävaikuttamaan asioihin.

Kuka on tässä ketjussa väittänyt niin?

Suurin osa niistä joilla menee huonosti pistävät syyn jonkun muun piikkiin. ”Olen köyhä koska äiti oli alkoholisti. Olen lihava koska äitikin oli. En saa parisuhdetta koska kaikki muut kohtelevat minua huonosti. En saa hyvää työpaikkaa koska ei vaan ole päätä lukea.”

Onko loputon itsensä syyllistäminen vaikeuksista sinusta sitten se oikea tie? Kaikkea ei aina voi korjata hyväksi. Monesti pelkästään itsestään syyn kaikkeen löytävät ihmiset lopulta ottavat itseltään hengen tavalla tai toisella, esimerkiksi juomalla hullun lailla vuosikymmeniä.

On se parempi vaihtoehto kuin yhteiskunnan tai viattomien ihmisten syyttäminen ja kuormittaminen.

Kirjoita seuraavat numerot peräkkäin: kolme yhdeksän kolme