Tavoitteita sabotoivat perheenjäsenet

Vierailija kirjoitti:

En ole ikinä kohdannut tuollaista, mutta hurjan moni väittää, ettei voi tehdä sitä tai tätä, kun äiti/anoppi/naapuri/kaveri/puoliso vähättelee. Ihan kuin ne sanat estäisi laiduttamasta, opiskelemasta, matkustamasta, elämästä. Itse se elämätön elämä valitaan, äiti ei sitä tee!

Näin minäkin ajattelen periaatteessa mutta kun joutuu käytännössä kokemaan niin se on eri juttu. Meillä on hirveässä kunnossa oleva koti joka aiheuttaa jatkuvaa painetta mielessä, remontointi olisi ihan pakko tehdä mutta se jää vuosi toisensa jälkeen tekemättä, asiat menee aina saman kaavan mukaan. Viime kesänä sovittiin että maalataan seinät ja vaihdetaan lattiat, meillä on siihen varaa itse tehtynä mutta ei teetettynä. Toukokuussa olin kerännyt kunnon innon asiaa kohtaan ja sanoin miehelle että olen ajatellut että teinin kanssa maslaamme kesällä seinät ja vaihdetaan sitten lattiat. Seurannutta inkvisitioita on vaikea kuvailla, mutta sen jälkeen olin ihan mieli maassa ja lannistunut ja kaikin puolin sellainen olo että olin totaalisessa pahanteossa. Hetken vääntämisen jälkeen mies sentään suostui myöntämään että viime kesänä oli sovittu kyseiseisistä remonteista joten oli kohtuutonta vaatia minulta etten olisi saanut tuosta vaan mennä varoittamatta möläyttämään että lattiat vaihdetaam. En kyllä ymmärrä miksei voisi suhtautua neutraalisti ja ystävällisesti siinäkin tapauksessa että asia olisi tullut täysin uutena. Kysyin sitten mieheltä että eikö tälle huushollille ole koskaan tarkoitus tehdä mitään, jääkö tämä tällaiseksi seuraavaksi 30 vuodeksi. Vastasi että on tarkoitus tehdä. Tässä vaiheessa vääntöä mulla oli kuitenkin jo tuuli lähtenyt täysin purjeista ja moti mennyt. Mistä siirryttiinkin sujuvasti siihen vaiheeseen jossa mies päättää että remppa tehdään, hän alkaa määräillä ja pomottaa ja seuraavaksi olen syytettyjen penkillä siitä kun en saa motiani enää takaisin. Oon niin pohjattoman väsynyt koko juttuun.

Tuttu tunne. Äitini on juurikin sellainen tosi positiivinen ja kannustava tapaus... not.

Välillä on ihan sama mitä sanon tai kauanko olen jo jotain asiaa pähkäillyt mielessäni puolin ja toisin, vertaillut plussia ja miinuksia niin herra varjele kun menen suuni avaamaan, että "mietin asiaa x/ ajattelin tehdä niin tai näin..." niin ihan varmasti menee taivasteluksi, että et kai nyt sentään?

Lyhyesti sanottuna tuntuu siltä, että hän puhuttelee aina alentuvasti ihan kuin olisin holhouksen alainen idiootti joka ei ymmärrä mistään mitään, ei varsinkaan omaa parastaan saati pysty huolehtimaan itsestään tms.

N29