Lue keskustelun säännöt.
Mistä syitä elää?
22.06.2019 |
Olen taistellut mielenterveysongelmien kanssa, ja haluaisin edetä nopeammin. Haluaisin oikeaa elämää, vaikka kahvittelua kaverin kanssa ilman ahdistusta. Mitä vain normaalia, mutta ilman tätä kamalaa ahdistusta. Kyllä, on normaalia tuntea ahdistusta, joskus paljonkin, mutta pää hajoaa tähän. Päivittäinen tuska uuvuttaa, tuntuu kilpajuoksulta, kun eteneminen on niin hidasta. Tai ei hitaus itsessään, vaan sydämen kipu, joka ei helpota kuin pieneksi hetkeksi.
En ole vahva vaan todella heikko sen edessä. Ei se päämäärä vaan matka, sanotaan, juuri siinä ongelmani on. Tunnehuippu kestää vain puolitoista minuuttia, mutta en silti osaa hallita tunteitani. Elämä ei ole täydellistä sitten kun paranen/sitten kun pääsen opiskelemaan haluamaani alaa/sitten kun jotakin. Mutta miksi vaan en osaa edelleenkään elää, mitä minä teen väärin?
Minkä vuoksi te elätte? Miten kestätte hetket, kun tuskan vuoksi ei pääse ylös tai kykene puhumaan? Miten jaksatte ponnistella tavoitteiden ja unelmien eteen niinä hetkinä, kun ne eivät tunnu mahdollisilta?
Ei ammattiapukehotuksia, saan jo muttei tehoa niin hyvin kuin haluaisin ja koko ajan lyödään uutta ovea naaman eteen. Tai korkeintaan jos tiedätte lyhytterapioita, joissa käsiteltäisiin tunteiden hallintaa, ja joihin ei tarvitse anella lähetteitä tai lausuntoja keneltäkään.
Kommentit (10)
Tästä vastauksesta nyt ei ole AP:lle mitään apua, mutta itse olen aivan samassa tilanteessa ja pohdin samaa asiaa päivittäin. Olisi kiva kuulla "normaalien" ihmisten elämän tarkoituksista ja selviytymisstrategioista vaikeina aikoina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jospa lopettaisit kilpajuoksun ja olisit vain.
Elän kun joku typerys on tehnyt elämään. Olen saanut vittumaisen luonteen niin että en elä täällä miellyttäkseni muita enkä tee mittään mitä en todellisuudessa halua. En tee toisn perässä mitään ja olen saavuttanut onnellisuuteni, juuri sellaisen elämän jota olen halunnut.
Ootteko mitään taideterapiaa kokeillut?
Tai onko ajatus muuten vieras? Musisoitteko, piirrättekö, laulu, tanssi, maalaus onko elämässä ollut joskus. : )
Itse ajattelen joka päivä, että meillä on vain tämä päivä. Kärsimyskin loppuu joskus?
Minua se on auttanut paljonkin.
Tsemppiä uusien ajatusten löytämiseksi kaikille 🐇💑💙
Vierailija kirjoitti:
Tästä vastauksesta nyt ei ole AP:lle mitään apua, mutta itse olen aivan samassa tilanteessa ja pohdin samaa asiaa päivittäin. Olisi kiva kuulla "normaalien" ihmisten elämän tarkoituksista ja selviytymisstrategioista vaikeina aikoina.
En taida olla riittävän normaali sanomaan, ("normal people scare me") mutta etsin polkuja joka päivä, kyseenalaistan itseäni, liikaakin ehkä. Sillä keinolla mennään.
Pitää jutella myös monien erilaisten ihmisten kanssa. Heidän asioistaan, ei vain omista.
/5
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä menin hirveimmän ahdistuksen vallassa usein ikkunan ääreen. Katselin vain ulos ja havainnoin mitä näen. Tuossa on harakka, tuossa mopojonne, tuossa musta mersu, tuossa mänty. Siis että vaikka minusta tuntuu, että maailmassa ei ole kerta kaikkiaan mitään muuta kuin tämä maailmankokoinen hirveä ahdistus, niin kappas vain, se onkin vain kärpäsenpa*kan kokoinen juttu eikä ihan niinkään iso.
Ajattelin, että todellisuutta on paljon enemmän kuin vain tämä ahdistus päässäni ja vaikka se on totta, se ei ole koko totuus maailmasta. Ahdistukseni on totta mutta niin on myös tuo bussi ja kaikki ihmiset sen sisällä. Ja sitten ajattelin, että voin jättää tämän kärpäsenpa*kan kokoisen ahdistuksen sille kuuluvaan mittakaavaan ja siirtyä tuohon "toiseen" todellisuuteen, jota on maailmassa niin paljon enemmän kuin tätä minun pääni sisäistä todellisuutta.
Niin kuin että ahdistus on vain kuin inisevä itikka, sitä ei välttämättä saa tapettua pois häiritsemästä mutta ei sen pidä antaa määritellä koko maailmaa ja todellisuutta eikä estää tekemästä juttuja.
Paljon tsemppiä sinulle matkalla!
Googleta Allan Kardec.
Myös youtubesta löytyy "Tiedemies avasi oven tuonpuoleiseen".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon tsemppiä Sinulle!
Osasit todella hyvin pukea sanoiksi asiat, joiden kanssa itsekin kamppailen.
Mulla on just se tilanne, että odotan pääseväni opiskelemaan syksyllä. Sain jo tiedon, että pääsen ainakin lähihoitajaksi, ja vielä jännitin, pääsenkö sairaanhoitajaksi.
Sitä kautta pääsen mieleisiin työtehtäviin ja säästämään asuntoa varten, matkustelemaan palkkatuloilla.
Mun unelmat ainakin liittyy tohon, että pääsen opiskelemaan ammattiin. Sillon alkaa tuntua, että elämä kantaa ja vie eteenpäin.
Eihän elämä siitä täydelliseksi muutu, mutta pääsen harppauksen eteenpäin ja varmaan itsetuntokin kasvaa kun pääsee tekemään jtn hyödyllistä.
Oikeestaan kaikki unelmani liittyy sote-alan opiskeluihin ja siitä tuleviin mahdollisuuksiin.
Ajattelen vaan, että syksyllä olen jo koulussa.
^
Aivan taatusti itseluottamus kasvaa kun pääsee rakentamaan omaa elämäänsä ja opinnot on selvillä!
Se itseluottamus murenee pala palalta: ja tulee takaisin samalla tavalla, tietoisesti pala palalta harjoitellen uusia tilanteita ja uutta elämää.
Ap kirjoitti älyllisesti hyvin oman tilanteensa todellakin.
(Ne taideterapiat eivät miuten missään nimessä vaadi etukäteistaitoja: kuka vaan voi mennä. Niissä eletään tunnetason asioita ja ihan hyvä, kun nykymaailma on paljonkin sanojen ja käsitteiden, älyn dominoimaa).
/5
lsd