Te jotka tiedätte, että ette enää koskaan seurustele

Vierailija kirjoitti:

En ole koskaan seurustellut ja ikää 33 mutta kyllä sitä kaipaisi läheisyyttä ja seksiä vaikkei niitä ole ollenkaan kokenut, kyllä niitä vaan kaipaa eikä se kaipuu ole vähentynyt tässä vuosien saatossa ollenkaan.

m33

Mulla täysin sama! N29. Mistä päin Suomea mahdat olla...?

Olen hiljattain eronnut ja hellyyden kaipuu on kova. Suunnittelen että varaisin itselleni ajan hierontaan. Ainakin siinä saa kosketusta. Pelkään vain, että saatan alkaa itkeä siellä helpotuksesta.

Onko kukaan kokeillut tätä? Miten toimi?

Vierailija kirjoitti:

Olen hiljattain eronnut ja hellyyden kaipuu on kova. Suunnittelen että varaisin itselleni ajan hierontaan. Ainakin siinä saa kosketusta. Pelkään vain, että saatan alkaa itkeä siellä helpotuksesta.

Onko kukaan kokeillut tätä? Miten toimi?

Eipä ole fysioterapia tai hieronta hellyydenkaipuuseen koskaan auttanut, en tosin ole käynyt niissä sillä ajatuksella.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen hiljattain eronnut ja hellyyden kaipuu on kova. Suunnittelen että varaisin itselleni ajan hierontaan. Ainakin siinä saa kosketusta. Pelkään vain, että saatan alkaa itkeä siellä helpotuksesta.

Onko kukaan kokeillut tätä? Miten toimi?

Eipä ole fysioterapia tai hieronta hellyydenkaipuuseen koskaan auttanut, en tosin ole käynyt niissä sillä ajatuksella.

Ehkä sä et ole koskaan epätoivoisen pahasti kärsinyt, ollut vuosikausia ilman yhdenkään ihmisen vähäisintäkään kosketusta. Jos käyt säännöllisesti fysioterapiassa niin sehän tarkoittaa sitä että säännöllisesti saat kosketusta joten epätoivosi ei kasva. Eli sulla todellakin on vain hellyydenkaipuu, johon auttaa sitten visiiin vain todellinen hellyys.

Minä elän täydellisessä kosketuksen puutteessa. Vähän aikaa sitten kävin hammas/poski/leukakipujen takia hammaslääkärillä ja hän joutui sitten tunnustelemaan ja painelemaan ja koskettelemaan leukaani. Sillä oli muhun tosi iso vaikutus, melkein tajunnanräjäyttävää. Joku toinen ihminen koski muhun.

Tuon aiemman kirjoittajan tavoin harkitsen hieronnassa käymistä, mutta arastelen, luulen että en uskalla mennä koska riski on iso että alkaisin itkeä.

Outoa että olen tavallaan täysin toimintakykyinen, työkykyinen, tasapainossa, jne. Mutta jos joku koskee minua niin saatan hajota täysin, purskahtaa itkuun, menettää kaiken itsehillinnän. On kyllä todella hataralla pohjalla mieleni tasapaino. Kosketuksen puutteen vuoksi olen kuin joku traumatisoitunut.

Itse en kaipaa sellaista hellyyttä tai seksiä kun en ole suhteessa. Intohimoni on aina kohdistunut siihen henkilöön jonka kanssa olen seurustellut, sinkkuna taas muutun suorastaan aseksuaaliksi. Ihastun hyvin harvoin, eikä tunteet normaalisti läheskään aina kohtaa, joten ajaudun suhteisiinkin harvoin. Yhden yön jutut ei ole koskaan kiinnostaneet, ja näen todella turhana nähdä niin paljon vaivaa ja suurella todennäköisyydellä vielä mitäänsanomattoman tai huonon seksin vuoksi. (eikä tämä johdu siitä että suurinosa olisi niitä tampioita ja törppöjä, vaan on yleensäkin arpapeliä sopiiko ”palikat” yhteen, kohtaako mieltymykset jne., eikä ne ensimmäiset - ja tässä tapauksessa ainoat - kerrat yleensä ole niitä parhaita kun silloin vasta tutustuu toiseen ihmiseen)

Haleja yms. saan sitten lapselta, joka tulee suurella todennäköisyydellä asumaan kanssani koko ikäni, koska on autistinen. Niin ja kissalta. Tarpeen tullen voin halata vaikka peittoa. Elämä on ihan kivaa, enkä mielelläni ottaisi enää miestä vaivoiksi. Enemmän vaivaa kuin hellyyttä, näin summaisin kokemukseni miehistä.

N26

Vierailija kirjoitti:

”Hellyydenkaipuuta” helpottaa haaveilu, ainakin minulla. 😅 Minulla onkin jo ala-asteikäisestä alkaen ollut ”suhteita” ties kuinka moneen fiktiiviseen hahmoon, tällä hetkellä ikää mittarissa 25 vuotta ja tuntuu, että pahenee vaan. Varsinkin, kun tässä iässä sitä haaveilee sellaisesta ”kuolisin vuoksesi” -tyyppisestä tosirakkaudesta.

Uppoudun näihin mielikuvitusmaailmoihini niin, että saattaa hujahtaa tuntikausiakin ihan huomaamatta, ja monesti kotona ollessani saatan myös eläytyä mielessäni käymäni tarinan tapahtumiin. Saatan nauraa ja itkeäkin yksikseni, ihan vain niille omille mielikuville. Ja monet keskustelutkin ovat mielekkäämpiä kuin tosielämässä. 😂

Voisi toki olla raastavampaa, jos haaveilisin esim. jostain oikeasta, mutta silti saavuttamattomissa olevasta ihmisestä, joten onneksi mielenkiintoni keskittyy fiktiivisiin hahmoihin. Eivätkä minun mielitiettyni kovinkaan usein ole edes ns. tavallisia ihmisiä, joten ei ole myöskään sitä vaaraa, että jossain kohtaisi kaksoisolennon. 🙈

Googletappas Maladaptive daydreaming (pakonomainen haaveilu). Uskon että kyse on tietynlaisesta selviytymismekanismista yksinäisyyttä vastaan. Ihmismieli on niin sosiaalinen, että tyhjiöön suljettuna se alkaa käymään keskusteluja vaikka itsensä kanssa.

Olen 30-vuotias ikisinkku nainen ja kyllä vaan miehiä on kiinnostanut se että minulta tulee seksissä ennen heitä. Todella monet miehet oikein nauttii kun istun naamalle ja saavat minut tulemaan. Olet vaan tavannut itsekkäitä miehiä. Nämä löytänyt tinderistä.

Vierailija kirjoitti:

Siis olet nainen? Nainen jolla on tuo ongelma? Outoa.

Tule tänne niin voidaan vaikkapa istua sylikkäin puistonpenkillä tai sohvalla, kävellä käsikädessä lenkkipoluilla, jne. Olen halailuaddikti. Minulle tuollainen suhde sopii oikein hyvin, me voidaan olla "halikamut", meillä voi olla silkka halailusuhde, voin helliä sinua niin paljon että tulet hulluksi. Miljoonille miehille tuollainen suhde sopisi. Harvemmille naisille sopii. Sopiiko sulle? Vai tahdotko sä ensin kirjoitella ja tutustua ja jutella ja kuulla kumppanin elämäntarinan ja esitellä kumppanin sun vanhemmille ja käydä monta kertaa treffeillä ja saada mieheltä paljon lahjoja sekä kihlasormuksen?

Jos pelkkä halailu riittää niin mulle sopii. Jos pitää myös jutella ja kirjoitella niin mulle ei sovi.

t. Mies 33v

Missä asut? Olen tosin jo 50 v nainen mutta hirveä hellyydenkaipuu.

Vierailija kirjoitti:

Ei sellaista osaa kaivata jota ei ole koskaan saanutkaan. Ne muutamat harvat muistot ovat haalistuneet jo.

Olet väärässä. Itse olen tahtomattani neitsyt ja kaikella saralla kokematon (suudellut olen), ja tuntuu että hukun tähän hellyydenkaipuuseen. Koko keho huutaa toisen ihmisen kosketusta ja että saan koskettaa. :(

Mä olin varma etten enää ikinä seurustele. Mut nyt yksi mies on tosi ihastuneena. Enpä ois uskonut. Mut oon tosi kiitollinen.

Pahaltahan se tuntuu, ihan kamalalta. Elämää on useampi vuosikymmen jäljellä ja tietää, että on yksin aina - se on niin lohdutonta, että kurkkua kuristaa. :(

Hellyys on vähän niinkuin nikotiini: aluksi sitä kaipaa ja tulee jopa vieroitusoireita, mutta ajan myötä ei tee enää edes mieli.  

Siis mitä, oot 32 ja tiedät että et seurustele?

Mistä sä ap sen tiedät?

Jos sinä kaipaat hellyyttä niin se ajaa kyllä sinut suhteeseen. Jos et halua suhdetta niin kyllä se hellyyden kaipuukin siitä katoaa.

Ei kolmekymppinen (olet vielä nuori) tiedä mitä elämä tuo tullessaan. Sinulla on todennäköisesti vielä enemmän elämää edessä kuin takana.

Mä luulin että en koskaan löydä ketään, mutta korjasin asennettani ja lähdin rohkeasti tutustumaan, niin löytyi se aviomieskin sitten. Itsesääli ei kiinnosta ketään. Tee itsestäsi paras versio ja lähde rohkeasti liikkeelle. Meillä on vain tämä yksi elämä ja ei kannata yksin ilman rakkautta olla, kun se sulle sopiva mies tuolla jossain myöskin odottelee ja kaipaa sua.

Pahinta yksin elämisessä on ollut juuri se hellyyden, läheisyyden ja kenenkään kanssa yhteenkuulumattomuuden puute.

Ei niinkään seksin puute, koska se on ollut pääsääntöisesti elämäni miesten kanssa melko vaatimatonta, nopeaa, jossa mies tyydyttää nopeasti omat tarpeensa ja jättää minut aina ilman kesken parhaimpien fiilisten = pidemmän päälle muuten ihan hiton raivostuttavaa.

Kaikkeen tottuu ja koitan olla ruokkimatta ajatusta että minulla ei ole ketään, minä kaipaan sitä ja tätä koska nuo ajatukset tekee vaan surulliseksi.

Jossain vaiheessa vielä esim 40-45 v tuo kaipuu ajoi minua etsimään kumppania mutta koska sitä en saanut, en enää viitsi edes etsiä näin yli viiskymppisenä. Olen jotenkin tyytynyt osaani ja jos joku tulee eteen niin sit mennään.... mutta en aktiivisesti etsi.

Ei minulla ole mitään hellyydenpuutetta. En voi sietää mitään lääppimistä ja olen kykenemätön tuntemaan mitään yhteenkuuluvuutta kenenkään kanssa. En tunne yhteenkuuluvuutta edes perheeni kanssa. Minä vain olen. Olen ollut tällainen jo lapsena. En ole kokenut edes omia vanhempiani omakseni saatika sisarustani johon en pidä mitään yhteyttä. 

odottele rauhassa, kunnes olet siinä 45v kohdalla, jolloin tajuat, että lapsia ja perhettä ei enää tule. olet myös muuttunut näkymättömäksi vastakkaiselle sukupuolelle. silloin se yksinäisyys alkaa todella tuntumaan. on ura, talo, hieno auto, eikä ketään odota sinua kotiin koskaan. upea fiilis. raadat ikäsi töissä, jättääksesi kunnalle ja valtiolle mukavan perinnön. olet juuri sitä, mitä vanheneva suomi kaipaa. t:kotiäiti/vaimo

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen hiljattain eronnut ja hellyyden kaipuu on kova. Suunnittelen että varaisin itselleni ajan hierontaan. Ainakin siinä saa kosketusta. Pelkään vain, että saatan alkaa itkeä siellä helpotuksesta.

Onko kukaan kokeillut tätä? Miten toimi?

Eipä ole fysioterapia tai hieronta hellyydenkaipuuseen koskaan auttanut, en tosin ole käynyt niissä sillä ajatuksella.

Ehkä sä et ole koskaan epätoivoisen pahasti kärsinyt, ollut vuosikausia ilman yhdenkään ihmisen vähäisintäkään kosketusta. Jos käyt säännöllisesti fysioterapiassa niin sehän tarkoittaa sitä että säännöllisesti saat kosketusta joten epätoivosi ei kasva. Eli sulla todellakin on vain hellyydenkaipuu, johon auttaa sitten visiiin vain todellinen hellyys.

Minä elän täydellisessä kosketuksen puutteessa. Vähän aikaa sitten kävin hammas/poski/leukakipujen takia hammaslääkärillä ja hän joutui sitten tunnustelemaan ja painelemaan ja koskettelemaan leukaani. Sillä oli muhun tosi iso vaikutus, melkein tajunnanräjäyttävää. Joku toinen ihminen koski muhun.

Tuon aiemman kirjoittajan tavoin harkitsen hieronnassa käymistä, mutta arastelen, luulen että en uskalla mennä koska riski on iso että alkaisin itkeä.

Outoa että olen tavallaan täysin toimintakykyinen, työkykyinen, tasapainossa, jne. Mutta jos joku koskee minua niin saatan hajota täysin, purskahtaa itkuun, menettää kaiken itsehillinnän. On kyllä todella hataralla pohjalla mieleni tasapaino. Kosketuksen puutteen vuoksi olen kuin joku traumatisoitunut.

Tunnistan tuon saman.

Joskus jopa kampaajan hellä/ rauhallinen hiusten pesu saa minut liikuttuneeksi, on äkkiä suunnattava ajatukset muuhun tai keskityttävä puhumaan ihan jostain random jutusta jotten jää tuntemaan sitä kosketusta ja ala itkeä.

Samoin kun kävin hierojalla ollessani muutenkin tosi väsynyt, en voi antaa sekunniksikaan ajatusta sille että mies jota kaipaan kamalasti koskettaisi minua. Ajattelen hierontaa vaan että hoitaja hoitaa lihaksistoani kuntoon, en voi antaa ajatukset lähteä harhapoluille sillä alkaisin taatusti itkemään.

Ajat sitten kun tapasin vuosikymmenten jälkeen exäni jota kai kaipaan kaikista eniten kätteli minua ja piti toisellakin kädellä kaikki kädestäni, tuokin luvut kosketus tuntui tajunnan räjäyttävältä ja itkin tapaamisen jälkeen pitkään ja hartaasti.

Itselläni hellyyden antamisen puutteeseen aikoinaan auttoi koirat. Se jopa oli ehkä vähän harhauttavaa koska en sitten edes etsinyt miestä itselleni ja parhaat vuodet meni ohi.

En minä koirilta sellaista hellyydentarvetta saa tuudytettyä kuin mitä kumppanilta kaipaa, sitä jotain turvaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Vierailija kirjoitti:

Mä luulin että en koskaan löydä ketään, mutta korjasin asennettani ja lähdin rohkeasti tutustumaan, niin löytyi se aviomieskin sitten. Itsesääli ei kiinnosta ketään. Tee itsestäsi paras versio ja lähde rohkeasti liikkeelle. Meillä on vain tämä yksi elämä ja ei kannata yksin ilman rakkautta olla, kun se sulle sopiva mies tuolla jossain myöskin odottelee ja kaipaa sua.

Kiva että olet jaksanut etsiä ja löytänyt.

Minä olen tehnyt samaa, en edes viitsi sanoa kuinka kauan, mutta mitä olen saanut. Toinen toistaan mitäänsanomattomia treffejä, jos itse olisinkin kiinnostunut niin toinen ei ole.

En ihastu helposti, enkä voi kuvitella että vaan tavan ja julkikuvan vuoksi alkaisin seurustelemaan sellaisen kanssa joka ei viehätä yhtään fyysisesti ja johon en tunne vetoa. Minulla kun ei ole koskaan (ihan nuoruutta lukuunottamatta) ollut koskaan sitä pakottavaa tarvetta olla jonkun kanssa.

Olen tullut niin monta kertaa petetyksi ja jätetyksi ihan mitäänsanomattomista suhteista elämäni suurimpaan rakkauteen, että olen jotenkin niin hajonnut etten kai enää edes uskalla yrittää.

Ikävältähän tämä välillä ja aika useinkin tuntuu, mutta minkäs teet. Ihastun harvoin, tähän asti käytännössä aina ilman vastakaikua, ja haluaisin oikeaa yhteyttä enkä mitään pelkkää seksiä. Eräs olisi juuri nyt kiinnostunut minusta, mutta minä en hänestä. Varsinkin korona-aikana läheisyyden puute nousi uusiin sfääreihin, mutta ei tämä nytkään kivaa ole.

M 41, joka ei ole oikeastaan koskaan seurustellut, viimeisimmästä yrityksestäkin on jo vuosia.