Miehen perhe inhoaa minua

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tunteen. Onko tosiaan miehesi ex ollut mieleinen miniä?

Meillä ainakin näin ja ikäväähän se on, että appivanhemmat eivät pidä, mutta itse ainakin pyrin ajattelemaan niin, että pääasia, kun miehen kanssa sujuu hyvin.

Meillä ollut sama tilanne, aiempi miniä oli anopille mieleisempi. Surrut minulle monet kerrat sitä kuinka miehen aiempi avoliitto päättyi ja vastusti ääneen kuultua että menemme miehen kanssa avoliittoon. Sanoi haluavan pitää puhuttelun ennen muuttoaikeitamme muttei ehtinyt kun asuntotarjous tuli ja hän pahoitti mielensä. Olisi halunnut estää avoliiton mutta nykyisin turha yrittää kun vihkisormukset ja perhe perustettu. Sulatelkoon asiaa rauhassa, riitoja ei ole ollut vaikka seläntakana minua haukkunut. Ei uskalla haukkua päin näköä koska kuulemma pelkää välienkatkaisua ja ettei näkisi enää lapsenlapsia. Rakastan miestäni huolimatta siitä kelpaanko hänen suvulleen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tiedän tunteen. Onko tosiaan miehesi ex ollut mieleinen miniä?

Meillä ainakin näin ja ikäväähän se on, että appivanhemmat eivät pidä, mutta itse ainakin pyrin ajattelemaan niin, että pääasia, kun miehen kanssa sujuu hyvin.

Meillä ollut sama tilanne, aiempi miniä oli anopille mieleisempi. Surrut minulle monet kerrat sitä kuinka miehen aiempi avoliitto päättyi ja vastusti ääneen kuultua että menemme miehen kanssa avoliittoon. Sanoi haluavan pitää puhuttelun ennen muuttoaikeitamme muttei ehtinyt kun asuntotarjous tuli ja hän pahoitti mielensä. Olisi halunnut estää avoliiton mutta nykyisin turha yrittää kun vihkisormukset ja perhe perustettu. Sulatelkoon asiaa rauhassa, riitoja ei ole ollut vaikka seläntakana minua haukkunut. Ei uskalla haukkua päin näköä koska kuulemma pelkää välienkatkaisua ja ettei näkisi enää lapsenlapsia. Rakastan miestäni huolimatta siitä kelpaanko hänen suvulleen

Minunkin anoppini näytti toivovan viimeiseen asti, että tulisi ero - toivo meni kun osoittautui, että oltiinkin menty naimisiin, keskenämme, ilman lupaa.

Jälkikasvu on se tekijä, joka "yhdistää". Hirveä vuosien henkinen vääntö oli, ennen kuin meni perille, kumpi meillä kaapin paikan määrää, anoppi vai minä...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monella kotiäidillä on samoja fiiliksiä.

Kotona olo ei auta opiskeluun. Motivaatio pitää olla korkealla pääsykokeita varten, opiskellakin pitäisi ja miten pääset työelämään, jcs työkokemus on kotiäitiys.

Haaveilla voit, totuus helposti on toinen.

Puhut varmaan itsestäsi, eikös? Minä taas aion tehdä suunnitelmastani totta ennemmin tai myöhemmin. En siis "haaveile" vaan suunnittelen ja sitten toteutan. Tsemppiä sinulle, toivottavasti HAAVEESI toteutuvat ja löydät sitä mainitsemaasi MOTIVAATIOTA sen unelman todeksi muuttamiseen ;) t. Se aiempi

Se on hyvä, että motivaatio on korkealla.

Jos et ole lukion jälkeen opiskellut mitään, on sinulla työtä, että pääset edes sisään pääsykokeista. Todella, todella paljon.

Tämän jälkeen opiskelut, väh 5 v ja sitten alat metsästämään työpaikkaa.

Tässä vaiheessa mittarissa on n 40 v. Ei sen ikäisenä ole mitenkään helppoa aloittaa työuraa.

Älä minulle kiukuttele, jos et ole muuta elämässä tehnyt, kuin ollut kotona.

Hahaa, täällä taitaa olla miehen sukulaisia littaamispuuhissa! :D

Minä tein tuon, mistä eräs kirjoittaja haaveilee, eli kolmekymppisenä kotiäitinä suorilta yliopistoon. Eikä muuten ollut sen kovempi homma kuin muillakaan ja pääsin kirkkaasti sisälle alalle, johon hyväksytään alle 10% hakijoista. Yliopisto on Suomen arvostetuimpia, jos tällaista määritelmää sopii käyttää. Ainoa ongelma oli lukuajan saaminen, mutta sitä varten lapset laitettiin ns. virikehoitoon 4h/pvä ja luin sen ajan, sekä illan pääsykokeisiin.

Kun ilmoitin päässeeni sisään, anopilta tuli vaisu onnittelu, kukaan muu miehen suvusta ei kommentoinut asiaa ollenkaan. Vastenmielisyys minua kohtaan ei kyllä kouluttautumalla loppunut, se muutti ehkä muotoaan enemmän rivien välistä tulevaksi v ittuiluksi, ivaksi ja sivalteluksi. Anoppi vaatii tietää jokaisen tenttini arvosanan ja kulloisenkin opintopistemäärän, jos en kerro, hän silmiinnähden loukkaantuu. Toisinaan kerron arvosanojani, jotka muuten painottuvat asteikon yläpäähän, ja anoppi toteaa, että hyvähän minun on aikuisopiskelijana pärjätä. Koska olen aikuinen niin siksi tiedän yleistiedon perusteella tenttien asiat ja pärjään niissä. :D Vaivannäölläni tai taidoillani ei tietenkään voi olla mitään tekemistä menestykseni kanssa, vaan se on sattumaa ja tosiaan yleistietoa. No ei ole.

Varaudu siis siihen, ettei miehen suvun ote sinusta tule kirpoamaan, vaan voi jopa vahvistua ja muuttua hankalammaksi. Huomasin itse, että kandiksi valmistuminen kirpaisi erityisen kovasti ja minulle alettiin kettuilla jopa lastenkasvatuksesta ja naljailemaan entistä inhottavammin. Luulen, että minun onnistumiseni osuu johonkin heidän kipukohtaansa ja saa kohtelemaan huonosti. En koskaan leyhyttele saavutuksillani, mutta tosiaan anopille joskus mainitsen parhaista paloista hänen varta vasten kysyessään, koska se aiheuttaa hänessä niin suurta inhoa, ja minusta hänen naamansa vääntyily on jollain tapaa koomista hänen etsiessään jotain selitystä vitoselle, kun ei voi tunnustaa minun ansainneen itse sitä. Sallin tämän pikku huvituksen itselleni.

Vierailija kirjoitti:

Ei minunkaan anoppi ja miehen sisko pidä minusta. Sen takia en olekkaan heidän kanssa missään tekemisissä. Lasten juhlissa voivat käydä, mutta minulle he ovat kuin ilmaa. Miksi käyttää energiaa ihmisiin, jotka vaan haluavat loukata puheillaan ja teoillaan? Jos joskus eivät osaa käyttäytyä juhlissa, niin jatkossa on turha odottaa kutsua yhtään mihinkään.

Puhutko heille mitään?

Tarjoatko kahvia?

Valmistaudun täällä tulevaan...

Eikö ne naljailut ole tekemällä tehtyjä. Jos haluavat tapailla ilman sinua, niin koeta järjestää. Kivempi sinullekin, varmasti.

Vierailija kirjoitti:

KAikkein tärkeintä on se, että miehesi on sinun puolellasi ja osaa pitää lähiomaisensa kurissa sinun läsnä ollessasi. 

Et voi mitään miehesi sukulaisten käytökselle.Tyhmiä ovat ja ihan riippumatta siitä kuka sinun paikallasi olisikaan. Älä siis ota henkilökohtaisesti ja lopeta ihmeessä miettimästä olisiko sinussa vikaa. Yleensä takana on pikkumaista ennakkoluuloisuutta, läheisriippuvuutta ja huonot käytöstavat. Voin sen vannoa omasta kokemuksesta 25 vuoden ajalta. 

Selviät sukulaisista tapaamalla heitä vähän ja kehittämällä teflonpinnan. Mitä vähemmän puhut sen vähemmän annat aihetta vatvoa sinun asioitasi. Jos haluat oikein kenkkuilla ole sikamaisen kohtelias ja vie aina kukkia tai muuta kivaa tuliaisiksi, jolloin anoppisi joutuu todellakin sulkemaan turpansa sinun seurassasi koettaessaan olla kohtelias. Hymyilet vain ja kerrot kivoja asioita, mitä luit päivän lehdestä tai ihan mitä tahansa mikä ei koske sinua. Hänen täytyy kaivamalla kaivaa viat sinusta ja silloin myös näet sen alhaisuuden, mikä anopissasi ihmisenä on.

Asioita ja tilanteita, joista sinun täytyy selvitä yksin. Ole vahva ja odota mieheltäsi sitä, että hän pitää puolesi.

Minulla on tuo tekniikka!!

Puran ärsytystäni olemalla aivan hurjan kohtelias ja loistava seurapiirirouva.

Toivotan tervetulleeksi ja osoitan missä on vessa ja naulakko. Kysyn ottaisivatko lasin vettä. Pyydän siirtymään peremmälle jne.

Kun muut kysyvät jotain minulta, kiitän iloisesti kysymästä.

Hovinarri eräältä kantilta.

Minun tapaukseni on toisinpäin, eli olen keskikoulun käynyt, mutta mieheni suku on pelkästään akateemisia. Tässä muutama esimerkki. Mieheni veli pyöritteli silmiään kun tuli kotiimme ensikertaa. Tein virheen kun menin häntä ystävällisesti halaamaan. Toisella kerralla sama veli katseli ohitseni eikä tervehtinyt, eikä hyvästellyt minua eräässä sukutapahtumassa. Hän, eikä hänen siskonsa olleet näkevinään minua eräässä kesätapahtumassa, jonne mieheni vei minua tapaamaan sukuaan. Viha voisi juontua koulutuksestani tai siitä, että mieheni jätti ex-vaimonsa takiani ja niin luulisin asian ytimen olevan. Mies oli aikeissa erota ex-puolisostaan jo kauan ennen tapaamistamme, mutta niin vain tapahtui, että kun kohtasimme jne.  Kaikenlaista on tapahtunut yhteisen 20-vuoden aikana ja suhtautuminen minuun on ollut väljähtynyttä, vaikka koko mieheni suku asteli eräänä kauniina syysviikonloppuna mökillemme viettämään juhlia. Ruokaa ja juomaa oli, mutta silti sieltä paistoi se suurin, viha. Nyt sitten vanhin mieheni veljeksistä haluaa sukutapaamisen, jossa vain sisarukset puolisoineen osallistuisivat. Tilaisuus on epävirallinen viikonloppu sisarusten kesken ja heidän melkein elämänmittaisten puolisoitten kanssa. Minä olen uusin tulokas ja täysin vieras tähän porukkaan, kuten tuossa jo kerroin muutamasta piikistä. Minulla on kuitenkin mieheni puolesta tosi kurja olo, koska en millään haluaisi osallistua. Paikkana olisi syrjäseutu, eikä minua kiinnosta talvella, pakkasella, pimeässä ajella autolla kauas hornantuuttiin tapaamaan ihmisiä, jotka aliarvioivat minua silminnähden. Tätä pohdiskelen päivittäin. Välillä tulee olo, että paskanmarjat, minähän menen ja sitten tulee, että ei pr...le, ei todellakaan, mitä minä teen jossain sisarusten sisäpiirijuhlissa. Tuo on ollut se voitokkaampi juttu, etten mene "munaamaan." En ole raaskinut kertoa miehelleni tästä asiasta jatkuvasti, kerran vain ilmoitin, etten osallistu. Mutta sain sellaisen katseen ja tulkitsin sen, että jaaha...mutta mieheni on asiallinen, eikä kiukuttele asiasta, joten odotan, mitä tapahtuu. (anteeksi, kun kirjoitan yhteen putkeen, mutta koneessani rivinvälit ovat niin suuria, että minua ärsyttää, joten putkeen meni).  Että kyllä asioilla on voimaa. Olen yksin tässä ja pohdin, miten ahdasta ihmismielessä onkaan, mutta...Ps se ex-puoliso ei ollut käynyt edes keskikoulua, eikä heillä ole lapsia, siis miksi mokoma jumi. 

Olemme olleet yhdessä 12 vuotta ja tänä aikana olen tavannut puolisoni samassa kaupungissa asuvan isän kolmesti, puolison kaverit ehkä 2-3 kertaa kun taas puolisoni on tavannut minun vanhempani sekä kaikki ystäväni lukemattomat kerrat. Miehen äiti on kuollut jo ennen tapaamistamme ja hyvä niin sillä olen kuullut hänen olleen oikea hirviö. Mies ravaa isällään kyllä useasti viikossa, samoin sukulaisillaan n.kerran kuussa. Minua tämä asia risoi pitkään, että mikä siinä on kun en edes hänen kavereitaan tunne, mutta enää en jaksa välittää. Ero on tulossa muutenkin, koska kaikelle tälle salailulle on ollutkin syynsä. Hänen toimintansa ylipäätään ei kestä päivänvaloa ja on pyöritellyt useita naisia meidän aikana.

Olen fil.tohtori, varakas, varakkaasta kodista,  kaunis ja tyylikäs. Ollut 20 vuotta naimisissa amk-insinöörin kanssa. Mieheni äiti pelkää minua ja hyvä niin. Jos hän kerran vuoteen käy, pysyn yläkerrassa. Mieheni sisaruksille en puhu mitään eivätkä he enää käykään. Mitä lie tradenomeja ja sairaanhoitajia.

Mieheni käy lasten kanssa kerran vuoteen vanhemmillaan lyhyesti. Näin on hyvä. 

Vierailija kirjoitti:

Olemme olleet yhdessä 12 vuotta ja tänä aikana olen tavannut puolisoni samassa kaupungissa asuvan isän kolmesti, puolison kaverit ehkä 2-3 kertaa kun taas puolisoni on tavannut minun vanhempani sekä kaikki ystäväni lukemattomat kerrat. Miehen äiti on kuollut jo ennen tapaamistamme ja hyvä niin sillä olen kuullut hänen olleen oikea hirviö. Mies ravaa isällään kyllä useasti viikossa, samoin sukulaisillaan n.kerran kuussa. Minua tämä asia risoi pitkään, että mikä siinä on kun en edes hänen kavereitaan tunne, mutta enää en jaksa välittää. Ero on tulossa muutenkin, koska kaikelle tälle salailulle on ollutkin syynsä. Hänen toimintansa ylipäätään ei kestä päivänvaloa ja on pyöritellyt useita naisia meidän aikana.

Tiedän tuollaisen tapauksen. Ystävän mies. Erittäin miellyttävä ja kohtelias, aina auttamassa muita. Silti hyvin omalaatuinen ja meidän ystävienkin silmiin pisti hänen tapansa esim.juhlissa käydä juttelemassa puhelimeensa jatkuvasti salassa. Myös eräissä juhlissa hän selvästi flirttaili naimisissaolevan, n.30 vuotta vanhemman naisen kanssa kaikkien meidän katsellessa monttu auki. Olivat vaihtaneet numeroitakin, mikä kävi ilmi myöhemmin. Ystäväni ahdistui tuon suhteen aikana vakavasti ja hän usein sitä meille ihmetteli, miten omituista, että mies tuntee hänen kaikki kaverinsa ja sukulaiset, mutta itse ei tiedä miehen läheisistä mitään. Lopulta koko paletti repesi kun ystävälle selvisi, että mies oli kaikki nämä vuodet elänyt kaksoiselämää. Naisia oli ollut useita kymmeniä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla sama kohtalo ja johtui miehen vanhempien alemmuudentunnosta ja itsetunnon puutteesta. Kouluttamattomia, vain kansakoulu käytynä, huonot työurat, vihaavat herroja.

Miniä kun oli tekn.lis ja hyvissä töissä johdossa niin oli syytä inhota. Inho alkoi enndöenkuin koskaan olivat nähneetkään minua.

Asialle ei mahda mitään joten anna olla, ap. Et saa heitä muuttumaan.

 

Ja jos sinä olisit peruskoulun keskeyttänyt osa-aikainen tarjoilija, niin anoppi olisi tyhmiä vihaava tohtori?

Ei vaan sit olisin miluinen. Oli sanonut miehelle että olisit ottanut samanlaisen ja tavallisen niin olisi enemmän yhteistä. Eli työtön, ylipainoinen ja kouluttamaton wt kelpaisi anopille hyvin.

Jotkut vasn on kateellisia koulutetuille niinkuin sinäkin selvästi olet.

Kirjoitusvirheistä päätellen akateemisuutesi on vain unelmaa.

Vierailija kirjoitti:

Olen fil.tohtori, varakas, varakkaasta kodista,  kaunis ja tyylikäs. Ollut 20 vuotta naimisissa amk-insinöörin kanssa. Mieheni äiti pelkää minua ja hyvä niin. Jos hän kerran vuoteen käy, pysyn yläkerrassa. Mieheni sisaruksille en puhu mitään eivätkä he enää käykään. Mitä lie tradenomeja ja sairaanhoitajia.

Mieheni käy lasten kanssa kerran vuoteen vanhemmillaan lyhyesti. Näin on hyvä. 

Ymmärrän olevan ahdistavaa. Eikö miehelläsi ole ollut mitään kunnianhimoa, miten häntä kestät,  sisaruksineen tyytyneet tyypillisiin ammatteihin joihin köyhistä kodeista päädytään.

Mulla oli tämä sama tilanne exän perheen kanssa. Olivat päättäneet, että minä jotenkin mystisesti oli syynä miehen avioeroon, vaikka tapasimme reilu vuosi miehen eron jälkeen. En ollut missään tekemisissä miehen perheen kanssa ja oli kyllä mukavaa ja yksinkertaista aikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse en vietä aikaa ikävien ihmisten kanssa, enkä tapaa kumppanin sukulaisia, vaikka he ovat varmaan ihan ok porukkaa. En vain kaipaa minkäänlaisia sukulaisuussuhteita elämääni.

Tämä on kyllä paras suhtautuminen. Siinä täytyy vaan olla jämäkkä alusta asti.

Minulle on kotikasvatuksessa opetettu, että kaikista ei tarvitse pitää, mutta toimeen pitää tulla. Niin kauan, kuin kukaan ei suoraan ilkeile minulle tms. käyttäydyn asiallisen kohteliaasti, silloin harvoin, kun tapaamme mieheni tiettyjä sukulaisia. Olen vuosien varrella saavuttanut selvästi hyväksyntää, sen enempää sitä tavoittelematta.

Olen kuitenkin hoitanut omat ja perheen asiat omalta osaltani hyvin. Olemme terve, hyvinvoiva, taloudellisesti omillamme, opinnot, työpaikat, sosiaalinen elämä, omakotitalo, matkat ja muut harrastukset kohdillaan. Eipä ole sanomista.

Tää on niin tuttua. Anoppi kyselee usein, että mites töissä, vaikka tietää, että minulla on vaitiolovelvollisuus. Yrittää ilkeyttään saada minua tekemään rikoksen!

Sinussa tuskin on mitään vikaa. Jotkut ihmiset vaan ovat tuollaisia, kun sellaisia "kuuluu olla". Olen kuullut etenkin vanhempien naisten suusta tätä, että kukaan ei ole tarpeeksk hyvä sille kultapojalle tai kyllähän miniää pitää kouluttaa... Jotkut siskot ajattelee näin myös veljensä kumppaneista. Koetaan uhkana toinen nainen ja ärsyttää, kun ei enää olekaan se silmäterä.

Vierailija kirjoitti:

Tää on niin tuttua. Anoppi kyselee usein, että mites töissä, vaikka tietää, että minulla on vaitiolovelvollisuus. Yrittää ilkeyttään saada minua tekemään rikoksen!

Mites töissä? Kiirettä on, työkavereita sairauslomalla, uudet tietokoneet. Miksi sinun pitäisi kertoa salassapidettävää tietoa jos ystävällisesti jotain vastaat?  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 

Monella kotiäidillä on samoja fiiliksiä.

Kotona olo ei auta opiskeluun. Motivaatio pitää olla korkealla pääsykokeita varten, opiskellakin pitäisi ja miten pääset työelämään, jcs työkokemus on kotiäitiys.

Haaveilla voit, totuus helposti on toinen.

 

Puhut varmaan itsestäsi, eikös? Minä taas aion tehdä suunnitelmastani totta ennemmin tai myöhemmin. En siis "haaveile" vaan suunnittelen ja sitten toteutan. Tsemppiä sinulle, toivottavasti HAAVEESI toteutuvat ja löydät sitä mainitsemaasi MOTIVAATIOTA sen unelman todeksi muuttamiseen ;) t. Se aiempi

 

Se on hyvä, että motivaatio on korkealla.

Jos et ole lukion jälkeen opiskellut mitään, on sinulla työtä, että pääset edes sisään pääsykokeista. Todella, todella paljon.

Tämän jälkeen opiskelut, väh 5

Oletpa negatiivinen ihminen.  Eri 

Sama minulla. Tosin olemme sittenmmin jo eronneetkin ja eksän vanhemmat kuolleet.

Itse ratkaisin asian niin että en tavannut heitä ollenkaan.  En lähtenyt miehen mukaan kun hän meni kotonaan käymään, he eivät koskaan tulleet meille.  Emme olleet missään tekemisissä ja sanoin heti alkuun että koska en kelpaa en tuppaa.

Olin 23 ja mies 24 kun menimme naimisiin, mitään entistä vaimoa ei ollut kuviossa mukana eikä entistä miestä.  Joku tyttöystävä oli hänellä ollut mutta vain yhden kanssa oli kotonaan käynyt kai kerran, joten hehin nyt tuskin voitiin vertailla.

Eksän yksi veli vaimoineen kyllä oli ja on edelleen erittäin mukavia ja kuulumisiakin vaihdetaan.  Yksi sisar myös joka elää sinkkuna.  Loput sisaruksista täysin tuntemattomia ja yksi sisar siis vihaa kuten vanhemmatkin vihasivat.

Minulla se ei mitään ongelmaa tuottanut.  Kun ei haluttu minua hyväksyä, saivat olla.  Miksi surra sellaista, olkoot.