Ihastuminen helposti

Itse ihastun välillä, ja pitkiksikin ajoiksi, mutta siihen ei kyllä liity haaveilua "paremmasta". Ihastuneenakin tiedän, että oma puolisoni on se paras mahdollinen minulle. Ihastus on siis lähinnä sitä, että ihastuksen kohde on mielestäni mukava ja hyvännäköinen ja saa perhosia vatsaan tms. mutta silti olisi ihan kauhea ajatus jättää mies ja lähteä tämän matkaan.

Edellisessä suhteessa kyllä ihastukseen liittyi myös fantasia paremmasta elämästä jonkun muun kanssa. Se onkin eksä ihan syystä.

Vierailija kirjoitti:

Niin, aivan. Oon itsekin sitä mieltä, että mun täytyy ottaa tämä puheeksi mieheni kanssa. Hirveän hankalaa vaan sanoittaa näitä fiiliksiä! Ja kun viimeiseksi haluan hänelle mielipahaa, mutta sitä varmasti aiheuttaa tämäkin että vähän etäisenä jurnutan kotona ja haaveilen toisenlaisesta elämästä.

Tuo on mielenkiintoinen ajatus, että onko sitä vain itse henkisesti keskenkasvuinen, ja tyhjä. Uskoisin, että keskenkasvuinen sitä tulee olemaan jossakin määrin aina, mutta luotan myös sydämeeni. Haluaisin hauskuutta, hengenheimolaisuutta ja rakkautta, eihän se ole liikaa pyydetty. Niitä ei nykyisestä suhteesta oikein löydy. Tai no rakkaus, siinä ja siinä. Kumppanuutta ja sujuvaa kanssavanhemmuutta, mutta esimerkiksi himoa tai seksiä ei lainkaan.

Siksi kysyinkin, kun mulla on aika syyllinen olo näistä haikailuista. Kunhan vain ajattelin, että josko tämä olisi yleistäkin.

Av-mammoilta jos kysyt, niin sinun tulisi palaa helvetin liekeissä kun kehtaatkin kyseenalaistaa parisuhteesi, olkoonkin vaikka kuinka retuperällä. Varsinkin jos on lapsia, niin pitäisi jaksaa, vaikka turpiin saisi mieheltä, kunhan lapsilla on ydinperhe.

Mutta asiaan; jos kerta koet, ettei teillä ole mitään yhteistä ja mies on vain ok, joka nyt vaan kulkee elämässä mukana, niin kannattaa miettiä oletko oikean henkilön kanssa. Mulla ainakin suhteet on just tuollaisia kädenlämpöisiä ja tylsistyttäviä jos mies ei ole minulle oikea. Silloin myös ihastuu helposti muihin  miehiin.

Se, jos ihastuu koko ajan ei ole mikään ongelma, jos on vähänkään itsehillintää.

Suurempi ongelma on, jos ei ihastu kuin harvoin, ja silloinkin varattuihin.

Tuo on tyypillistä naisille ja sillä ovatkin aina epäilemässä miestä uskottomuudesta, kun luulevat miehiä yhtä heikkoluonteisiksi.

Vierailija kirjoitti:

Tuo on tyypillistä naisille ja sillä ovatkin aina epäilemässä miestä uskottomuudesta, kun luulevat miehiä yhtä heikkoluonteisiksi.

Pöljille on tyypillistä yleistää.

Mä tein ihan tietoisesti lapset miehen kanssa, johon en ollut täysillä rakastunut, mies kyllä minuun. Mies ei kuitenkaan ole kovin sosiaalinen ja alkuhuuman häneltä haihduttua (kesti ehkä kolme vuotta niin että ehdittiin saada kaksi ensimmäistä lasta nopealla tahdilla) on alkanut keskittyä enemmän työhönsä. On kyllä hyvä isä ja vietämme aikaa yhdessäkin. Enimmäkseen tuntuu sellaiselta kumppanuudelta. Kaveruus on liian laimea sana kuitenkin. Mieheni on oikeastaan aika seksikäs jne., mutta se sosiaalisuus puuttuu. On siis paljonkin normaalia/keskivertoa introvertimpi tyyppi ja hänelle juttuseuraksi kelpaavat vain harvat ja valitut. Ei tullut mietittyä ihan loppuun tätä valintaa kun itse kuitenkin nautin suuresti seurustelusta monenlaisten ihmisten kanssa. Mä tykkään melkeinpä kenestä vaan paitsi autokauppiaista. Niin... ja kolmas äitiysloma, miehen innon vähän haalettua, oli kyllä hiton yksinäistä aikaa. Ei oo ihme jos pienten lasten kanssa on rankkaa jos ne tehdään yleensä pitkiin, vakiintuneisiin liittoihin, missä ei ole sitä alkuhuumaa kummallakaan enää, että olis muutakin sisältöä. Oma havaintoni vaan on, että toki alkuhuumassa yövalvomiset ja toisen odottelu kotiin ja yhdessä olo vaan on kivempaa... no, silloin teki mieli eniten vaihtaa miestä ja kyllä lähestyjäkin pari vakavampaa oli kun ilman lapsia kulki. En oo kuitenkaan eronnut. Joitain oikein itseriittoisia ja vaikeita päiviä on vuodessa ku n tuntuu, että vitsi mä en jaksa tätä elämää, että mies on niin _tylsä_. No, ei se kuitenkaan ole. Mähän se päätin tähän lähteä alunperin ja koen, että kyllä mun pitää vastata valinnastani. En voi päättää vaan, että "Hei sori kulta. Et koskaan ollutkaan mulle se oikea niin et mä pystykään tähän, heippa!". Kyllä musta pitää olla naista enemmän. Joo muutkin miehet kiinnostaa kyllä, kyllä mun mieskin varmaan joskus muitakin naisia on vilkuillut. Arvostan sitä nyt ainakin sen verran (en varmaankaan tarpeeksi), etten riko kaikkea vaan jonkun miehenkipeyden vuoksi. Sitä paitsi, kun elämä tasapainottuu ja kerkeän sosialisoimaan enemmän parhaiden ystävien ja sukulaisten kanssa niin hitto, voihan se olla, että mulle sopii hyvin noin sitoutunut ja hyvä, komea ja älykäs mies vaikka se ei paljon puhu. En tiedä, mutta en ainakaan ala erota minkään ihastumisen takia. Useimmat saavat sillä vaan syvät haavat niille, keihin ihan itse sitoutuivat vaikka aavistivat jo, että ei oo 100 % mun juttu. Silloin lähes aina siitä pitää valehdella kuinka ihan yllätti miltä se itse valittu elämä tuntuisi.

Vierailija kirjoitti:

Mä tein ihan tietoisesti lapset miehen kanssa, johon en ollut täysillä rakastunut, mies kyllä minuun. Mies ei kuitenkaan ole kovin sosiaalinen ja alkuhuuman häneltä haihduttua (kesti ehkä kolme vuotta niin että ehdittiin saada kaksi ensimmäistä lasta nopealla tahdilla) on alkanut keskittyä enemmän työhönsä. On kyllä hyvä isä ja vietämme aikaa yhdessäkin. Enimmäkseen tuntuu sellaiselta kumppanuudelta. Kaveruus on liian laimea sana kuitenkin. Mieheni on oikeastaan aika seksikäs jne., mutta se sosiaalisuus puuttuu. On siis paljonkin normaalia/keskivertoa introvertimpi tyyppi ja hänelle juttuseuraksi kelpaavat vain harvat ja valitut. Ei tullut mietittyä ihan loppuun tätä valintaa kun itse kuitenkin nautin suuresti seurustelusta monenlaisten ihmisten kanssa. Mä tykkään melkeinpä kenestä vaan paitsi autokauppiaista. Niin... ja kolmas äitiysloma, miehen innon vähän haalettua, oli kyllä hiton yksinäistä aikaa. Ei oo ihme jos pienten lasten kanssa on rankkaa jos ne tehdään yleensä pitkiin, vakiintuneisiin liittoihin, missä ei ole sitä alkuhuumaa kummallakaan enää, että olis muutakin sisältöä. Oma havaintoni vaan on, että toki alkuhuumassa yövalvomiset ja toisen odottelu kotiin ja yhdessä olo vaan on kivempaa... no, silloin teki mieli eniten vaihtaa miestä ja kyllä lähestyjäkin pari vakavampaa oli kun ilman lapsia kulki. En oo kuitenkaan eronnut. Joitain oikein itseriittoisia ja vaikeita päiviä on vuodessa ku n tuntuu, että vitsi mä en jaksa tätä elämää, että mies on niin _tylsä_. No, ei se kuitenkaan ole. Mähän se päätin tähän lähteä alunperin ja koen, että kyllä mun pitää vastata valinnastani. En voi päättää vaan, että "Hei sori kulta. Et koskaan ollutkaan mulle se oikea niin et mä pystykään tähän, heippa!". Kyllä musta pitää olla naista enemmän. Joo muutkin miehet kiinnostaa kyllä, kyllä mun mieskin varmaan joskus muitakin naisia on vilkuillut. Arvostan sitä nyt ainakin sen verran (en varmaankaan tarpeeksi), etten riko kaikkea vaan jonkun miehenkipeyden vuoksi. Sitä paitsi, kun elämä tasapainottuu ja kerkeän sosialisoimaan enemmän parhaiden ystävien ja sukulaisten kanssa niin hitto, voihan se olla, että mulle sopii hyvin noin sitoutunut ja hyvä, komea ja älykäs mies vaikka se ei paljon puhu. En tiedä, mutta en ainakaan ala erota minkään ihastumisen takia. Useimmat saavat sillä vaan syvät haavat niille, keihin ihan itse sitoutuivat vaikka aavistivat jo, että ei oo 100 % mun juttu. Silloin lähes aina siitä pitää valehdella kuinka ihan yllätti miltä se itse valittu elämä tuntuisi.

Joo, aika itseriittoisalta kuulostat, joten miksi yleensä päätit alkaa rääkätä jotain miestä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tein ihan tietoisesti lapset miehen kanssa, johon en ollut täysillä rakastunut, mies kyllä minuun. Mies ei kuitenkaan ole kovin sosiaalinen ja alkuhuuman häneltä haihduttua (kesti ehkä kolme vuotta niin että ehdittiin saada kaksi ensimmäistä lasta nopealla tahdilla) on alkanut keskittyä enemmän työhönsä. On kyllä hyvä isä ja vietämme aikaa yhdessäkin. Enimmäkseen tuntuu sellaiselta kumppanuudelta. Kaveruus on liian laimea sana kuitenkin. Mieheni on oikeastaan aika seksikäs jne., mutta se sosiaalisuus puuttuu. On siis paljonkin normaalia/keskivertoa introvertimpi tyyppi ja hänelle juttuseuraksi kelpaavat vain harvat ja valitut. Ei tullut mietittyä ihan loppuun tätä valintaa kun itse kuitenkin nautin suuresti seurustelusta monenlaisten ihmisten kanssa. Mä tykkään melkeinpä kenestä vaan paitsi autokauppiaista. Niin... ja kolmas äitiysloma, miehen innon vähän haalettua, oli kyllä hiton yksinäistä aikaa. Ei oo ihme jos pienten lasten kanssa on rankkaa jos ne tehdään yleensä pitkiin, vakiintuneisiin liittoihin, missä ei ole sitä alkuhuumaa kummallakaan enää, että olis muutakin sisältöä. Oma havaintoni vaan on, että toki alkuhuumassa yövalvomiset ja toisen odottelu kotiin ja yhdessä olo vaan on kivempaa... no, silloin teki mieli eniten vaihtaa miestä ja kyllä lähestyjäkin pari vakavampaa oli kun ilman lapsia kulki. En oo kuitenkaan eronnut. Joitain oikein itseriittoisia ja vaikeita päiviä on vuodessa ku n tuntuu, että vitsi mä en jaksa tätä elämää, että mies on niin _tylsä_. No, ei se kuitenkaan ole. Mähän se päätin tähän lähteä alunperin ja koen, että kyllä mun pitää vastata valinnastani. En voi päättää vaan, että "Hei sori kulta. Et koskaan ollutkaan mulle se oikea niin et mä pystykään tähän, heippa!". Kyllä musta pitää olla naista enemmän. Joo muutkin miehet kiinnostaa kyllä, kyllä mun mieskin varmaan joskus muitakin naisia on vilkuillut. Arvostan sitä nyt ainakin sen verran (en varmaankaan tarpeeksi), etten riko kaikkea vaan jonkun miehenkipeyden vuoksi. Sitä paitsi, kun elämä tasapainottuu ja kerkeän sosialisoimaan enemmän parhaiden ystävien ja sukulaisten kanssa niin hitto, voihan se olla, että mulle sopii hyvin noin sitoutunut ja hyvä, komea ja älykäs mies vaikka se ei paljon puhu. En tiedä, mutta en ainakaan ala erota minkään ihastumisen takia. Useimmat saavat sillä vaan syvät haavat niille, keihin ihan itse sitoutuivat vaikka aavistivat jo, että ei oo 100 % mun juttu. Silloin lähes aina siitä pitää valehdella kuinka ihan yllätti miltä se itse valittu elämä tuntuisi.

Joo, aika itseriittoisalta kuulostat, joten miksi yleensä päätit alkaa rääkätä jotain miestä?

Ei se kyllä ole mitenkään pahoinvoiva. Uskon, että se pitää itseään enemmänkin onnekkaana. Ja kyllähän sillä toistaiseksi on asiat paremmin kuin monella miehellä. En ole ottanut eroa, että heippa vaan, etsin itselle nyt sen oikean, elaria tippumaan tilille kiitos. Ihan itse sekin rakastui ja varmaan ihan tyytyväinen, että lämmitän sänkyä vieläkin. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tein ihan tietoisesti lapset miehen kanssa, johon en ollut täysillä rakastunut, mies kyllä minuun. Mies ei kuitenkaan ole kovin sosiaalinen ja alkuhuuman häneltä haihduttua (kesti ehkä kolme vuotta niin että ehdittiin saada kaksi ensimmäistä lasta nopealla tahdilla) on alkanut keskittyä enemmän työhönsä. On kyllä hyvä isä ja vietämme aikaa yhdessäkin. Enimmäkseen tuntuu sellaiselta kumppanuudelta. Kaveruus on liian laimea sana kuitenkin. Mieheni on oikeastaan aika seksikäs jne., mutta se sosiaalisuus puuttuu. On siis paljonkin normaalia/keskivertoa introvertimpi tyyppi ja hänelle juttuseuraksi kelpaavat vain harvat ja valitut. Ei tullut mietittyä ihan loppuun tätä valintaa kun itse kuitenkin nautin suuresti seurustelusta monenlaisten ihmisten kanssa. Mä tykkään melkeinpä kenestä vaan paitsi autokauppiaista. Niin... ja kolmas äitiysloma, miehen innon vähän haalettua, oli kyllä hiton yksinäistä aikaa. Ei oo ihme jos pienten lasten kanssa on rankkaa jos ne tehdään yleensä pitkiin, vakiintuneisiin liittoihin, missä ei ole sitä alkuhuumaa kummallakaan enää, että olis muutakin sisältöä. Oma havaintoni vaan on, että toki alkuhuumassa yövalvomiset ja toisen odottelu kotiin ja yhdessä olo vaan on kivempaa... no, silloin teki mieli eniten vaihtaa miestä ja kyllä lähestyjäkin pari vakavampaa oli kun ilman lapsia kulki. En oo kuitenkaan eronnut. Joitain oikein itseriittoisia ja vaikeita päiviä on vuodessa ku n tuntuu, että vitsi mä en jaksa tätä elämää, että mies on niin _tylsä_. No, ei se kuitenkaan ole. Mähän se päätin tähän lähteä alunperin ja koen, että kyllä mun pitää vastata valinnastani. En voi päättää vaan, että "Hei sori kulta. Et koskaan ollutkaan mulle se oikea niin et mä pystykään tähän, heippa!". Kyllä musta pitää olla naista enemmän. Joo muutkin miehet kiinnostaa kyllä, kyllä mun mieskin varmaan joskus muitakin naisia on vilkuillut. Arvostan sitä nyt ainakin sen verran (en varmaankaan tarpeeksi), etten riko kaikkea vaan jonkun miehenkipeyden vuoksi. Sitä paitsi, kun elämä tasapainottuu ja kerkeän sosialisoimaan enemmän parhaiden ystävien ja sukulaisten kanssa niin hitto, voihan se olla, että mulle sopii hyvin noin sitoutunut ja hyvä, komea ja älykäs mies vaikka se ei paljon puhu. En tiedä, mutta en ainakaan ala erota minkään ihastumisen takia. Useimmat saavat sillä vaan syvät haavat niille, keihin ihan itse sitoutuivat vaikka aavistivat jo, että ei oo 100 % mun juttu. Silloin lähes aina siitä pitää valehdella kuinka ihan yllätti miltä se itse valittu elämä tuntuisi.

Joo, aika itseriittoisalta kuulostat, joten miksi yleensä päätit alkaa rääkätä jotain miestä?

Ei se kyllä ole mitenkään pahoinvoiva. Uskon, että se pitää itseään enemmänkin onnekkaana. Ja kyllähän sillä toistaiseksi on asiat paremmin kuin monella miehellä. En ole ottanut eroa, että heippa vaan, etsin itselle nyt sen oikean, elaria tippumaan tilille kiitos. Ihan itse sekin rakastui ja varmaan ihan tyytyväinen, että lämmitän sänkyä vieläkin. :D

Narsisti-sanaa heitellään nykyään liian kevyesti, mutta nyt taitaa osua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tein ihan tietoisesti lapset miehen kanssa, johon en ollut täysillä rakastunut, mies kyllä minuun. Mies ei kuitenkaan ole kovin sosiaalinen ja alkuhuuman häneltä haihduttua (kesti ehkä kolme vuotta niin että ehdittiin saada kaksi ensimmäistä lasta nopealla tahdilla) on alkanut keskittyä enemmän työhönsä. On kyllä hyvä isä ja vietämme aikaa yhdessäkin. Enimmäkseen tuntuu sellaiselta kumppanuudelta. Kaveruus on liian laimea sana kuitenkin. Mieheni on oikeastaan aika seksikäs jne., mutta se sosiaalisuus puuttuu. On siis paljonkin normaalia/keskivertoa introvertimpi tyyppi ja hänelle juttuseuraksi kelpaavat vain harvat ja valitut. Ei tullut mietittyä ihan loppuun tätä valintaa kun itse kuitenkin nautin suuresti seurustelusta monenlaisten ihmisten kanssa. Mä tykkään melkeinpä kenestä vaan paitsi autokauppiaista. Niin... ja kolmas äitiysloma, miehen innon vähän haalettua, oli kyllä hiton yksinäistä aikaa. Ei oo ihme jos pienten lasten kanssa on rankkaa jos ne tehdään yleensä pitkiin, vakiintuneisiin liittoihin, missä ei ole sitä alkuhuumaa kummallakaan enää, että olis muutakin sisältöä. Oma havaintoni vaan on, että toki alkuhuumassa yövalvomiset ja toisen odottelu kotiin ja yhdessä olo vaan on kivempaa... no, silloin teki mieli eniten vaihtaa miestä ja kyllä lähestyjäkin pari vakavampaa oli kun ilman lapsia kulki. En oo kuitenkaan eronnut. Joitain oikein itseriittoisia ja vaikeita päiviä on vuodessa ku n tuntuu, että vitsi mä en jaksa tätä elämää, että mies on niin _tylsä_. No, ei se kuitenkaan ole. Mähän se päätin tähän lähteä alunperin ja koen, että kyllä mun pitää vastata valinnastani. En voi päättää vaan, että "Hei sori kulta. Et koskaan ollutkaan mulle se oikea niin et mä pystykään tähän, heippa!". Kyllä musta pitää olla naista enemmän. Joo muutkin miehet kiinnostaa kyllä, kyllä mun mieskin varmaan joskus muitakin naisia on vilkuillut. Arvostan sitä nyt ainakin sen verran (en varmaankaan tarpeeksi), etten riko kaikkea vaan jonkun miehenkipeyden vuoksi. Sitä paitsi, kun elämä tasapainottuu ja kerkeän sosialisoimaan enemmän parhaiden ystävien ja sukulaisten kanssa niin hitto, voihan se olla, että mulle sopii hyvin noin sitoutunut ja hyvä, komea ja älykäs mies vaikka se ei paljon puhu. En tiedä, mutta en ainakaan ala erota minkään ihastumisen takia. Useimmat saavat sillä vaan syvät haavat niille, keihin ihan itse sitoutuivat vaikka aavistivat jo, että ei oo 100 % mun juttu. Silloin lähes aina siitä pitää valehdella kuinka ihan yllätti miltä se itse valittu elämä tuntuisi.

Joo, aika itseriittoisalta kuulostat, joten miksi yleensä päätit alkaa rääkätä jotain miestä?

Ei se kyllä ole mitenkään pahoinvoiva. Uskon, että se pitää itseään enemmänkin onnekkaana. Ja kyllähän sillä toistaiseksi on asiat paremmin kuin monella miehellä. En ole ottanut eroa, että heippa vaan, etsin itselle nyt sen oikean, elaria tippumaan tilille kiitos. Ihan itse sekin rakastui ja varmaan ihan tyytyväinen, että lämmitän sänkyä vieläkin. :D

Narsisti-sanaa heitellään nykyään liian kevyesti, mutta nyt taitaa osua.

Sekopäätosikko sanaa taas tulee harvemmin käytettyä, mutta sen tunnistaa helposti. :'D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tein ihan tietoisesti lapset miehen kanssa, johon en ollut täysillä rakastunut, mies kyllä minuun. Mies ei kuitenkaan ole kovin sosiaalinen ja alkuhuuman häneltä haihduttua (kesti ehkä kolme vuotta niin että ehdittiin saada kaksi ensimmäistä lasta nopealla tahdilla) on alkanut keskittyä enemmän työhönsä. On kyllä hyvä isä ja vietämme aikaa yhdessäkin. Enimmäkseen tuntuu sellaiselta kumppanuudelta. Kaveruus on liian laimea sana kuitenkin. Mieheni on oikeastaan aika seksikäs jne., mutta se sosiaalisuus puuttuu. On siis paljonkin normaalia/keskivertoa introvertimpi tyyppi ja hänelle juttuseuraksi kelpaavat vain harvat ja valitut. Ei tullut mietittyä ihan loppuun tätä valintaa kun itse kuitenkin nautin suuresti seurustelusta monenlaisten ihmisten kanssa. Mä tykkään melkeinpä kenestä vaan paitsi autokauppiaista. Niin... ja kolmas äitiysloma, miehen innon vähän haalettua, oli kyllä hiton yksinäistä aikaa. Ei oo ihme jos pienten lasten kanssa on rankkaa jos ne tehdään yleensä pitkiin, vakiintuneisiin liittoihin, missä ei ole sitä alkuhuumaa kummallakaan enää, että olis muutakin sisältöä. Oma havaintoni vaan on, että toki alkuhuumassa yövalvomiset ja toisen odottelu kotiin ja yhdessä olo vaan on kivempaa... no, silloin teki mieli eniten vaihtaa miestä ja kyllä lähestyjäkin pari vakavampaa oli kun ilman lapsia kulki. En oo kuitenkaan eronnut. Joitain oikein itseriittoisia ja vaikeita päiviä on vuodessa ku n tuntuu, että vitsi mä en jaksa tätä elämää, että mies on niin _tylsä_. No, ei se kuitenkaan ole. Mähän se päätin tähän lähteä alunperin ja koen, että kyllä mun pitää vastata valinnastani. En voi päättää vaan, että "Hei sori kulta. Et koskaan ollutkaan mulle se oikea niin et mä pystykään tähän, heippa!". Kyllä musta pitää olla naista enemmän. Joo muutkin miehet kiinnostaa kyllä, kyllä mun mieskin varmaan joskus muitakin naisia on vilkuillut. Arvostan sitä nyt ainakin sen verran (en varmaankaan tarpeeksi), etten riko kaikkea vaan jonkun miehenkipeyden vuoksi. Sitä paitsi, kun elämä tasapainottuu ja kerkeän sosialisoimaan enemmän parhaiden ystävien ja sukulaisten kanssa niin hitto, voihan se olla, että mulle sopii hyvin noin sitoutunut ja hyvä, komea ja älykäs mies vaikka se ei paljon puhu. En tiedä, mutta en ainakaan ala erota minkään ihastumisen takia. Useimmat saavat sillä vaan syvät haavat niille, keihin ihan itse sitoutuivat vaikka aavistivat jo, että ei oo 100 % mun juttu. Silloin lähes aina siitä pitää valehdella kuinka ihan yllätti miltä se itse valittu elämä tuntuisi.

Joo, aika itseriittoisalta kuulostat, joten miksi yleensä päätit alkaa rääkätä jotain miestä?

Ei se kyllä ole mitenkään pahoinvoiva. Uskon, että se pitää itseään enemmänkin onnekkaana. Ja kyllähän sillä toistaiseksi on asiat paremmin kuin monella miehellä. En ole ottanut eroa, että heippa vaan, etsin itselle nyt sen oikean, elaria tippumaan tilille kiitos. Ihan itse sekin rakastui ja varmaan ihan tyytyväinen, että lämmitän sänkyä vieläkin. :D

Narsisti-sanaa heitellään nykyään liian kevyesti, mutta nyt taitaa osua.

Sekopäätosikko sanaa taas tulee harvemmin käytettyä, mutta sen tunnistaa helposti. :'D

Jonkun narsistin mielipiteet ei paljon hetkauta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tein ihan tietoisesti lapset miehen kanssa, johon en ollut täysillä rakastunut, mies kyllä minuun. Mies ei kuitenkaan ole kovin sosiaalinen ja alkuhuuman häneltä haihduttua (kesti ehkä kolme vuotta niin että ehdittiin saada kaksi ensimmäistä lasta nopealla tahdilla) on alkanut keskittyä enemmän työhönsä. On kyllä hyvä isä ja vietämme aikaa yhdessäkin. Enimmäkseen tuntuu sellaiselta kumppanuudelta. Kaveruus on liian laimea sana kuitenkin. Mieheni on oikeastaan aika seksikäs jne., mutta se sosiaalisuus puuttuu. On siis paljonkin normaalia/keskivertoa introvertimpi tyyppi ja hänelle juttuseuraksi kelpaavat vain harvat ja valitut. Ei tullut mietittyä ihan loppuun tätä valintaa kun itse kuitenkin nautin suuresti seurustelusta monenlaisten ihmisten kanssa. Mä tykkään melkeinpä kenestä vaan paitsi autokauppiaista. Niin... ja kolmas äitiysloma, miehen innon vähän haalettua, oli kyllä hiton yksinäistä aikaa. Ei oo ihme jos pienten lasten kanssa on rankkaa jos ne tehdään yleensä pitkiin, vakiintuneisiin liittoihin, missä ei ole sitä alkuhuumaa kummallakaan enää, että olis muutakin sisältöä. Oma havaintoni vaan on, että toki alkuhuumassa yövalvomiset ja toisen odottelu kotiin ja yhdessä olo vaan on kivempaa... no, silloin teki mieli eniten vaihtaa miestä ja kyllä lähestyjäkin pari vakavampaa oli kun ilman lapsia kulki. En oo kuitenkaan eronnut. Joitain oikein itseriittoisia ja vaikeita päiviä on vuodessa ku n tuntuu, että vitsi mä en jaksa tätä elämää, että mies on niin _tylsä_. No, ei se kuitenkaan ole. Mähän se päätin tähän lähteä alunperin ja koen, että kyllä mun pitää vastata valinnastani. En voi päättää vaan, että "Hei sori kulta. Et koskaan ollutkaan mulle se oikea niin et mä pystykään tähän, heippa!". Kyllä musta pitää olla naista enemmän. Joo muutkin miehet kiinnostaa kyllä, kyllä mun mieskin varmaan joskus muitakin naisia on vilkuillut. Arvostan sitä nyt ainakin sen verran (en varmaankaan tarpeeksi), etten riko kaikkea vaan jonkun miehenkipeyden vuoksi. Sitä paitsi, kun elämä tasapainottuu ja kerkeän sosialisoimaan enemmän parhaiden ystävien ja sukulaisten kanssa niin hitto, voihan se olla, että mulle sopii hyvin noin sitoutunut ja hyvä, komea ja älykäs mies vaikka se ei paljon puhu. En tiedä, mutta en ainakaan ala erota minkään ihastumisen takia. Useimmat saavat sillä vaan syvät haavat niille, keihin ihan itse sitoutuivat vaikka aavistivat jo, että ei oo 100 % mun juttu. Silloin lähes aina siitä pitää valehdella kuinka ihan yllätti miltä se itse valittu elämä tuntuisi.

Joo, aika itseriittoisalta kuulostat, joten miksi yleensä päätit alkaa rääkätä jotain miestä?

Ei se kyllä ole mitenkään pahoinvoiva. Uskon, että se pitää itseään enemmänkin onnekkaana. Ja kyllähän sillä toistaiseksi on asiat paremmin kuin monella miehellä. En ole ottanut eroa, että heippa vaan, etsin itselle nyt sen oikean, elaria tippumaan tilille kiitos. Ihan itse sekin rakastui ja varmaan ihan tyytyväinen, että lämmitän sänkyä vieläkin. :D

Narsisti-sanaa heitellään nykyään liian kevyesti, mutta nyt taitaa osua.

Sekopäätosikko sanaa taas tulee harvemmin käytettyä, mutta sen tunnistaa helposti. :'D

Jonkun narsistin mielipiteet ei paljon hetkauta.

Juu, teitpä hienot tulkinnat ja päätelmät tuosta. Arvatenkin olet minua parempi, muttet kuitenkaan itse narsisti ;)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tein ihan tietoisesti lapset miehen kanssa, johon en ollut täysillä rakastunut, mies kyllä minuun. Mies ei kuitenkaan ole kovin sosiaalinen ja alkuhuuman häneltä haihduttua (kesti ehkä kolme vuotta niin että ehdittiin saada kaksi ensimmäistä lasta nopealla tahdilla) on alkanut keskittyä enemmän työhönsä. On kyllä hyvä isä ja vietämme aikaa yhdessäkin. Enimmäkseen tuntuu sellaiselta kumppanuudelta. Kaveruus on liian laimea sana kuitenkin. Mieheni on oikeastaan aika seksikäs jne., mutta se sosiaalisuus puuttuu. On siis paljonkin normaalia/keskivertoa introvertimpi tyyppi ja hänelle juttuseuraksi kelpaavat vain harvat ja valitut. Ei tullut mietittyä ihan loppuun tätä valintaa kun itse kuitenkin nautin suuresti seurustelusta monenlaisten ihmisten kanssa. Mä tykkään melkeinpä kenestä vaan paitsi autokauppiaista. Niin... ja kolmas äitiysloma, miehen innon vähän haalettua, oli kyllä hiton yksinäistä aikaa. Ei oo ihme jos pienten lasten kanssa on rankkaa jos ne tehdään yleensä pitkiin, vakiintuneisiin liittoihin, missä ei ole sitä alkuhuumaa kummallakaan enää, että olis muutakin sisältöä. Oma havaintoni vaan on, että toki alkuhuumassa yövalvomiset ja toisen odottelu kotiin ja yhdessä olo vaan on kivempaa... no, silloin teki mieli eniten vaihtaa miestä ja kyllä lähestyjäkin pari vakavampaa oli kun ilman lapsia kulki. En oo kuitenkaan eronnut. Joitain oikein itseriittoisia ja vaikeita päiviä on vuodessa ku n tuntuu, että vitsi mä en jaksa tätä elämää, että mies on niin _tylsä_. No, ei se kuitenkaan ole. Mähän se päätin tähän lähteä alunperin ja koen, että kyllä mun pitää vastata valinnastani. En voi päättää vaan, että "Hei sori kulta. Et koskaan ollutkaan mulle se oikea niin et mä pystykään tähän, heippa!". Kyllä musta pitää olla naista enemmän. Joo muutkin miehet kiinnostaa kyllä, kyllä mun mieskin varmaan joskus muitakin naisia on vilkuillut. Arvostan sitä nyt ainakin sen verran (en varmaankaan tarpeeksi), etten riko kaikkea vaan jonkun miehenkipeyden vuoksi. Sitä paitsi, kun elämä tasapainottuu ja kerkeän sosialisoimaan enemmän parhaiden ystävien ja sukulaisten kanssa niin hitto, voihan se olla, että mulle sopii hyvin noin sitoutunut ja hyvä, komea ja älykäs mies vaikka se ei paljon puhu. En tiedä, mutta en ainakaan ala erota minkään ihastumisen takia. Useimmat saavat sillä vaan syvät haavat niille, keihin ihan itse sitoutuivat vaikka aavistivat jo, että ei oo 100 % mun juttu. Silloin lähes aina siitä pitää valehdella kuinka ihan yllätti miltä se itse valittu elämä tuntuisi.

Joo, aika itseriittoisalta kuulostat, joten miksi yleensä päätit alkaa rääkätä jotain miestä?

Ei se kyllä ole mitenkään pahoinvoiva. Uskon, että se pitää itseään enemmänkin onnekkaana. Ja kyllähän sillä toistaiseksi on asiat paremmin kuin monella miehellä. En ole ottanut eroa, että heippa vaan, etsin itselle nyt sen oikean, elaria tippumaan tilille kiitos. Ihan itse sekin rakastui ja varmaan ihan tyytyväinen, että lämmitän sänkyä vieläkin. :D

Narsisti-sanaa heitellään nykyään liian kevyesti, mutta nyt taitaa osua.

Sekopäätosikko sanaa taas tulee harvemmin käytettyä, mutta sen tunnistaa helposti. :'D

Jonkun narsistin mielipiteet ei paljon hetkauta.

Juu, teitpä hienot tulkinnat ja päätelmät tuosta. Arvatenkin olet minua parempi, muttet kuitenkaan itse narsisti ;)

Niitä on kuule loppujen lopuksi aika harvassa. Teepä huviksesi narsismitesti. Saatat yllättyä.

Harva suhtautuu muiden tunteisiin yhtä kylmästi, kuin sinä mieheesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä tein ihan tietoisesti lapset miehen kanssa, johon en ollut täysillä rakastunut, mies kyllä minuun. Mies ei kuitenkaan ole kovin sosiaalinen ja alkuhuuman häneltä haihduttua (kesti ehkä kolme vuotta niin että ehdittiin saada kaksi ensimmäistä lasta nopealla tahdilla) on alkanut keskittyä enemmän työhönsä. On kyllä hyvä isä ja vietämme aikaa yhdessäkin. Enimmäkseen tuntuu sellaiselta kumppanuudelta. Kaveruus on liian laimea sana kuitenkin. Mieheni on oikeastaan aika seksikäs jne., mutta se sosiaalisuus puuttuu. On siis paljonkin normaalia/keskivertoa introvertimpi tyyppi ja hänelle juttuseuraksi kelpaavat vain harvat ja valitut. Ei tullut mietittyä ihan loppuun tätä valintaa kun itse kuitenkin nautin suuresti seurustelusta monenlaisten ihmisten kanssa. Mä tykkään melkeinpä kenestä vaan paitsi autokauppiaista. Niin... ja kolmas äitiysloma, miehen innon vähän haalettua, oli kyllä hiton yksinäistä aikaa. Ei oo ihme jos pienten lasten kanssa on rankkaa jos ne tehdään yleensä pitkiin, vakiintuneisiin liittoihin, missä ei ole sitä alkuhuumaa kummallakaan enää, että olis muutakin sisältöä. Oma havaintoni vaan on, että toki alkuhuumassa yövalvomiset ja toisen odottelu kotiin ja yhdessä olo vaan on kivempaa... no, silloin teki mieli eniten vaihtaa miestä ja kyllä lähestyjäkin pari vakavampaa oli kun ilman lapsia kulki. En oo kuitenkaan eronnut. Joitain oikein itseriittoisia ja vaikeita päiviä on vuodessa ku n tuntuu, että vitsi mä en jaksa tätä elämää, että mies on niin _tylsä_. No, ei se kuitenkaan ole. Mähän se päätin tähän lähteä alunperin ja koen, että kyllä mun pitää vastata valinnastani. En voi päättää vaan, että "Hei sori kulta. Et koskaan ollutkaan mulle se oikea niin et mä pystykään tähän, heippa!". Kyllä musta pitää olla naista enemmän. Joo muutkin miehet kiinnostaa kyllä, kyllä mun mieskin varmaan joskus muitakin naisia on vilkuillut. Arvostan sitä nyt ainakin sen verran (en varmaankaan tarpeeksi), etten riko kaikkea vaan jonkun miehenkipeyden vuoksi. Sitä paitsi, kun elämä tasapainottuu ja kerkeän sosialisoimaan enemmän parhaiden ystävien ja sukulaisten kanssa niin hitto, voihan se olla, että mulle sopii hyvin noin sitoutunut ja hyvä, komea ja älykäs mies vaikka se ei paljon puhu. En tiedä, mutta en ainakaan ala erota minkään ihastumisen takia. Useimmat saavat sillä vaan syvät haavat niille, keihin ihan itse sitoutuivat vaikka aavistivat jo, että ei oo 100 % mun juttu. Silloin lähes aina siitä pitää valehdella kuinka ihan yllätti miltä se itse valittu elämä tuntuisi.

Joo, aika itseriittoisalta kuulostat, joten miksi yleensä päätit alkaa rääkätä jotain miestä?

Ei se kyllä ole mitenkään pahoinvoiva. Uskon, että se pitää itseään enemmänkin onnekkaana. Ja kyllähän sillä toistaiseksi on asiat paremmin kuin monella miehellä. En ole ottanut eroa, että heippa vaan, etsin itselle nyt sen oikean, elaria tippumaan tilille kiitos. Ihan itse sekin rakastui ja varmaan ihan tyytyväinen, että lämmitän sänkyä vieläkin. :D

Narsisti-sanaa heitellään nykyään liian kevyesti, mutta nyt taitaa osua.

Sekopäätosikko sanaa taas tulee harvemmin käytettyä, mutta sen tunnistaa helposti. :'D

Jonkun narsistin mielipiteet ei paljon hetkauta.

Juu, teitpä hienot tulkinnat ja päätelmät tuosta. Arvatenkin olet minua parempi, muttet kuitenkaan itse narsisti ;)

Niitä on kuule loppujen lopuksi aika harvassa. Teepä huviksesi narsismitesti. Saatat yllättyä.

Harva suhtautuu muiden tunteisiin yhtä kylmästi, kuin sinä mieheesi.

Tiäkkö mää oon itse asiassa tehnyt niitä muutaman kerran mm. palstalla linkatuista ja saan tavallista matalammat pisteet :) mähän lähinnä kommentoin aloitusta ja ehkä matala narsistisuuteni just vaikuttaa taustalla kun en ole joka ihastuksen vuoksi miestä jättämässä. Ihan pohdin tuossa, että ehkä on mulle jopa liian hyvä, en osaa ehjä arvostaa edes tarpeeksi. En suhtaudu kyllä mitenkään kylmästi mieheeni. Sun ei ehkä kannata kommentoida jos et ymmärrä lukemaasi syvällisesti ja tahdot vaan aukoa päätäsi ilkeästi.