Koko elämä valuu hukkaan työssä

En ole vielä edes ollut paljoa työelämässä koko elämäni aikana, mutta työajat ovat silti mielestäni jo nyt liian pitkiä. 5 pv viikossa, n. 8h/pv on minusta ihan liian paljon. Töissä ja/tai työharjoitteluissa käydessäni olen ollut arkipäivinä aika väsynyt kotiin palattuani. Eikä arkipäivissä muutenkaan ole jäänyt aikaa juuri yhtään millekkään muulle kuin työlle ja elämän perustoiminnoille. Jos olen saapunut kotiin klo 17, niin minulle on jäänyt vain neljä tuntia "vapaa-aikaa" koko päivässä ja nämäkin tunnit menevät todellisuudessa arjen perusasareisiin eli ruokailuun, siivoukseen, perushygieniasta huolehtimiseen, muihin arjen perusvelvotteisiin. Henkistä virkistäytymistä ei arkipäivänä oikeastaan juuri ole, koska minun on tosiaan mentävä pehkuihin jo aikaisin (klo 21 aikoihin) jos haluan olla seuraavana päivänä skarppina.

Tällainen arki tuntuu aika tympeältä. Haluan kyllä käydä töissä, siitä ei ole kyse. Mutta kaipaisin kuitenkin myös niitä henkisiä virkistystaukoja arkipäiviinkin, että ehtisi tehdä jotain mukavaa arkenakin. Esimerkiksi kuuden tunnin työpäivät auttaisivat jo paljon, silloin olisi se pari tuntia päivässä aikaa ihan vain olla ja tehdä asioita, joista nauttii.

Up

Elämä on valinta, aina voi muuttaa kelkkansa suunnan. Itse teen pimeitä töitä silloin kun jaksan/on rahan tarvetta. Nostan työttömyyskorvausta 540e ja siihen päälle teen verollisia töitä 300e/kk. Lisäksi yhden lapsen lapsilisät.

Asun mieheni maksamassa velattomassa talossa. Matkailen molempien sukujen mökeillä. Autan vanhempiani parhaani mukaan ja asun välillä myös heidän talossa/mökillä jos he matkailevat.

Ulkomailla käyn n. 3 krt vuodessa. Marjastan, kalastan ja välillä metsästänytkin. Kuljeksin paljon metsässä koiran kanssa.

En varmaan enää ikinä kykene 8-16 työhön koska en siitä juuri nautiskele. Kannattaa vähän suunnitella sitä elämää mistä nauttii ja mitä haluaa tehdä. En ostele tavaroita ja vaatteitakin käytettynä jos joku vanha vaate hajoaa. Mies ostaa minulle välillä urheilukamppeita. Lapselle ostan käytettyä vaatetta ja mies maksaa isommat hankinnat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Entä jos todettaisiin kuolemaan johtava sairaus, joka kuitenkin antaisi armoa vielä vuoden pari? Tiedän ihmisen, joka kökki tämän ajan _töissä_. Sitten muutaman, jotka tosiaan halusivat nähdä maailmaa. Ja yhden, joka lopetti työt, erosi huonosta liitostaan ja eli loppuajan elämänsä rakkauden kanssa.

Valintoja.

Kyllähän jotenkin vajaa on, jos loppuun vievässä syövässäkin töihin jää puurtamaan.

No, ymmärrän minä rutiineihinkin takertumisen tuollaisessa tilanteessa. Tunsin itse ihmisen, joka teki töitä ja suunnitteli tulevaa niin kauan kuin kynnelle kykeni, koska ei halunnut uskoa kuolevansa. Se tuttu arki toi hänelle lohtua.

Toki tällainen on helpompaa, jos työtänsä ei vihaa.

Vierailija kirjoitti:

Työpäivä ottaa matkoineen ja valmisteluineen minimissään 9 h. Kiire töissä vie kaiken energian, ja kotona ei jaksa enää muuta kuin välttämättömimmän. Ei aina sitäkään. Harmittaa, ettei jää voimia liikkumiseen.

Myös minä opiskelin tutkinnon alalta, joka kiinnosti. Työ on muuttunut 20 vuodessa paljon. Tahti kiristyy, ilmapiirissä on ongelmia ja kiusaamista, byrokratia ja turhat kokoukset täyttävät päivän. Politikointi ja pelit turhauttavat. Työpaikan vaihto ei ole helppoa, eikä meno ole sen parempaa muuallakaan.

En pidä tätä ikäkriisinä. Sairastelen jo nelikymppisenä. Olen ymmärtänyt ettei terveys kestä eläkeikään, kun se ei tahdo kestää 25 vuotta ennen eläkettäkään.

Olen downsiftannut vuosia, ja laittanut rahaa patjan alle. En kaipaa enempää neliöitä, en uusia autoja tai tavaraa. Pinnallisuus on menettänyt merkityksensä. Kunhan on katto pään päällä, ruokaa ja tärkeimmät ihmiset lähellä, se riittää pitkälle. Matkustellutkin olen niin paljon, ettei siitä saa enää sen suurempaa iloa. Onneksi en jättänyt maailman katselua eläkeikään.

Tulevaisuus tuo vaikeita valintoja. En taida olla kovin rohkea, ja varman toimeentulon turvasta luopuminen pelottaakin. Hyvä ketju.

Herättävä kirjoitus

Vierailija kirjoitti:

Aion käydä töissä siihen saakka kokopäiväisesti, että asuntolaina on maksettu. Siihen on vajaa 10:v. Olen silloin 40v. Tämän jälkeen teen vain osa-aikatyötä, koska haluan ehtiä nauttimaan myös elämästä. Tällä hetkellä teen työtä, jossa on kesät aina vapaat. Se jo helpottaa hieman ahdistusta, että koko elämä valuu töihin. Olen nyt lomalla, ja voi tätä onnea ja vapautta! Jatkossa aion tehdä siis vain sen verran, että pärjäämme.

Hyvä suunnitelma. Omalla kohdallani se toteutui yt-neuvottelujen muodossa. Ensimmäiset kuukaudet menivät toipumiseen henkisesti sekä fyysisesti. En ollut huomannut kuinka loppu olin. Elämä muuttui parempaan suuntaan. Ansiosidonnaiset loppuvat lopulta tosi nopeasti, ja työnhaku on monilla aloilla vaikeaa iän karttuessa, mutta luotan tulevaan ja että jotakin osa-aikaista löytyy. Se riittää, kun kulutus on minimaalinen ja lapset lentäneet pesästä.

Moni on puhunut ketjussa työpäivän lyhentämisestä ja työn uudelleen jakamisesta. Olen saman kannalla. Työelämä on muuttunut viime vuosikymmeninä paljon. Töissä vedetään ihmisestä kaikki irti, eivätkä kaikki enää jaksa sellaista. Ysärillä tahti oli toinen ja töiden jälkeen oli energiaa omaan elämään. Tämä ainakin aloilla joissa olen ollut. Opettajien työ on muuttunut yhä raskaammaksi kun lasten ongelmat ovat kasvaneet ja kaikki on integroitu luokkiin samalla kun auktoriteetti on kadonnut/viety. Sama tilanne siivousalalla ja hoitoalalla joissa eteenkin yksityistäminen ja voittojen tavoittelu on vienyt inhimillisyyden. Kuinka pahaksi se vielä menee jatkossa?

Olen mielummin työttömänä kuin töissä ankeassa, raskaassa matalapalkkatyössä. Olen vaatimaton boheemi ja  pärjään tuillakin. Olen vanhempien luona asuva peräkammarinpoika, joten kuluni on hyvin pienet.

Välillä teen 6-12 kuukautta määräaikaistyötä jonka jälkeen saan ansiosidonnaista 400 arkipäivää.

Edellisessä pätkätyössäni tein paljon ylitöitä joten nyt saan liitolta vain 300 euroa vähemmän kuussa käteen kuin mitä peruspalkkani oli, joten matalapalkkatyö ei juuri kannata taloudellisestikaan kaikkien matkakulujen ym jälkeen.

Lisäksi minulla on jonkin verran rahaa säästössä. Reissaan paljon, etenkin talvet pyrin olemaan lämpimissä halvoissa maissa.

Olen onnellisempi "syrjäytyneenä" Raskaita hanttihommia tehdessä mietin että miten ihmiset jaksavat tätä samaa rutiinia vuodesta toiseen. 

Olen yliopistokoulutettu ja 30-vuotias, enkä ole ikinä tehnyt mielekästä työtä, vaikka työtä olen tehnyt eri aloilla. Veikkaan, että olen uupunut siihen, että teen päivittäin jotain, mitä en halua tehdä. Työn mielekkyyttä ei ole lisännyt se, että tekisi yhteiskunnallisesti merkityksellistä työtä. Inhoan olla jollain töissä. Inhoan kokopäivätyötä, mutta nyt elätän kumppaniani ja itseäni pienellä palkalla, joten työajan vähentäminen tähän hätään ei auta paitsi muuttamalla halvempaan paikkaan. Kumppanini opinnot ja elämä ovat kuitenkin täällä.

Mielestäni on älytöntä, että sen sijaan, että tekisimme ajallamme sitä, mitä tarvitsemme (vaikkapa ruokaa), teemme jotain muuta, jotta saisimme rahaa, jolla ostamme sen, mitä tarvitsemme. Suurin osa töistäkin on mielestäni täysin turhia, niissä vain siirretään rahaa taskusta toiseen ja ne vieläpä tuhoavat elinympäristöämme.

Nykyihmisillä on ainakin länsimaissa ihan hirveästi kaikkea, mutta sekään ei riitä. Kaikkea täytyy kehittää muka paremmaksi ja kaikkea pitää olla enemmän. Ihmiset tekevät nykyään töitä enemmän kuin koskaan, sillä työpäivät ovat oikeasti vain työtä. Siitä ei ole kauaa, kun työpäivät olivat rennompia, päivät olivat vähemmän tehokkaampia. Ihan samoin muutama sata vuotta sitten tai vaikkapa keskiajalla päivät ovat olleet rentoja. Omavaraiset ihmiset tekivät kesäisin pelloilla töitä, kun taas talven pimeydessä otettiin rennosti. Metsästäjä-keräilijätkin tekivät vain muutaman tunnin päivässä töitä.

Koko yhteiskuntajärjestelmämme on mielestäni aivan vääränlainen, joten siihen panostaminen tuntuu mielettömältä.

Vierailija kirjoitti:

Olen yliopistokoulutettu ja 30-vuotias, enkä ole ikinä tehnyt mielekästä työtä, vaikka työtä olen tehnyt eri aloilla. Veikkaan, että olen uupunut siihen, että teen päivittäin jotain, mitä en halua tehdä. Työn mielekkyyttä ei ole lisännyt se, että tekisi yhteiskunnallisesti merkityksellistä työtä. Inhoan olla jollain töissä. Inhoan kokopäivätyötä, mutta nyt elätän kumppaniani ja itseäni pienellä palkalla, joten työajan vähentäminen tähän hätään ei auta paitsi muuttamalla halvempaan paikkaan. Kumppanini opinnot ja elämä ovat kuitenkin täällä.

Mielestäni on älytöntä, että sen sijaan, että tekisimme ajallamme sitä, mitä tarvitsemme (vaikkapa ruokaa), teemme jotain muuta, jotta saisimme rahaa, jolla ostamme sen, mitä tarvitsemme. Suurin osa töistäkin on mielestäni täysin turhia, niissä vain siirretään rahaa taskusta toiseen ja ne vieläpä tuhoavat elinympäristöämme.

Nykyihmisillä on ainakin länsimaissa ihan hirveästi kaikkea, mutta sekään ei riitä. Kaikkea täytyy kehittää muka paremmaksi ja kaikkea pitää olla enemmän. Ihmiset tekevät nykyään töitä enemmän kuin koskaan, sillä työpäivät ovat oikeasti vain työtä. Siitä ei ole kauaa, kun työpäivät olivat rennompia, päivät olivat vähemmän tehokkaampia. Ihan samoin muutama sata vuotta sitten tai vaikkapa keskiajalla päivät ovat olleet rentoja. Omavaraiset ihmiset tekivät kesäisin pelloilla töitä, kun taas talven pimeydessä otettiin rennosti. Metsästäjä-keräilijätkin tekivät vain muutaman tunnin päivässä töitä.

Koko yhteiskuntajärjestelmämme on mielestäni aivan vääränlainen, joten siihen panostaminen tuntuu mielettömältä.

Haaveilen omavaraisuudesta ainakin ruoan suhteen, mutta sekin on hyvin vaikea aloittaa tässä järjestelmässä. Ensin tarvitsee rahaa, jotta voi ostaa maapläntin tai talon, jolla asua. Meille ei myöskään kerry erityisemmin tällaisia omavaraisuustaitoja, vaan meille opetetaan aivan muuta.