Kotihoidetut lapset ovat huomattavasti hankalampia koulussa kuin pk:ssa olleet. T:ope

Vierailija:

yrittää puolustella omaa huonoa äitiyttään ja sitä, että ei välitä lapsistaan paljoakaan, eikä jaksa edes hoitaa itse lapsiaan, vaan sysää ne muitten hoidettaviksi

Herää kysymys millaisia kasvattajia oikein olettekaan, kun ette pysty näkemään asioissa kuin kaksi puolta, mustan ja valkoisen. Ei lapsien hoitaminen ole mikään hampaat irvessä suoritettava pakkosuoritus, josta sitten joskus joku kenties jakaa mitaleja, jos jakaa. Ettekö ymmärrä, että lapsen kasvatus on lapsen valmistamista omaan elämäänsä ja siihen kuuluu myös toiset lapset. Kasvatuksessa on kyseessä lapsen etu eikä mikään olen-hyvä-äiti-katsokaa nyt-esitys maailmalle. Miten te olettekin näin käpertyneet oman napanne ympärille?

Vierailija:

Ja niitä kaverisuhteita ei muuten muodostu kuin päiväkodissa 3v aloittamalla nro 146?

Perheet ovat niin pirstaloituneita ja naapuritkin lähinnä vihaavat toisiaan. Lapsilla ei ole enää mahdollisuutta vapaaseen leikkiin pihoilla kuten aikaisemmin, poikkeuksia toki on. Kyllä ne parhaat kaverit saa päiväkodeista/kouluista ja heidän kanssaan ollaan kuitenkin useita tunteja päivässä.

ja voin suoralta kädeltä sanoa, että se on totta... Itse olen kotiäiti ja nelivuotiaani vanhimpani on edelleen kotona, mutta edelleen tottelematon ja kärsimätön sääntöjen suhteen... Sitä se varmasti on myös koulussakin, joten olen vakavissani harkinnut lapseni paiväkotiin laittamista, jossa oppisi oikeasti vuorovaikutusta toisten kanssa toimeen tulemista ja yhteisiä sääntöjä. Minä äitinä en voi kaikkea sitä lapselleni opettaa, siltä ainakin minusta tuntuu oman poikani kohdalla...

Meilläkin perusteena se että, naapuritaloyhtiön lapset eivät voi/saa kommunikoida keskenään aikuisten toimesta, ne naapurirajat ovat niin tärkeät nykypäivänä!!

Ja jopa seinänaapurilta on vaikeaa saada kunnon tervehdystä, vaikka itse ensin moikkaisi... Mihin tämä maailma onkaan menossa. Onko naapurit automaattisesti vihollisia?

Itse omassa lapsuudessa muistan vain ne hyvät naapurisuhteet ja lapset joiden kanssa kaikki leikki keskenään ilman suurempia eripuria.. Nykyään meno on vain kyyläämistä, vahtimimista ja pahimmillaan valittamista ja riitelyä...:(

Aion viedä nelivuotiaani samasta syystä päiväkotiin.

mutta en tiedä onko tarkoitus, että oppilaat ovat opettajan pikku enkeleitä tai lähes vaivattomia, hajuttomia ja näkymättömiä kuten jotkut toivovat..



Itse taas olen kuullut, että eskarivuosi tasoittaa hyvin erot. Vuoden aikana oppii toimimaan ryhmässä ja erilaiset " laitoksen" säännöt..



MInä en enää tahdo jaksaa opettajien ja lastentarhanopettajien iänikuista marinaa joka ikisestä asiasta. turha äideille on joka asiasta marmattaa omasta väsymyksestä suuriin ryhmäkokoihin jne. Ottakaa yhteyttä liittoon ja menkää lakkoon!! Mielipidepalstoilla ruikuttaminen ei auta..



äiti jonka lapset ovat hoidossa

he eivät myöskään tunne sanaa suvaitsevaisuus ja moniarvoisuus.. Näitä ei katsos opeteta opettajankoulutuksessa ja sen huomaa...

lähisuvussani on juuri tämän koulukunnan " opeja" , jotka kehtaavat ääneen pällistellä miksi ei olla kuten heidän tyttärensä on...

hohhoijaa!!

Vierailija:

Olet sinäkin varsinainen " ope" ! Oletko ikinä kuullut sellaisesta asiasta kuin YKSILÖLLISYYS? Että ihmiset ovat yksilöitä, erilaisia? Niin ovat lapsetkin. Luulisi sinun tuollaisena ammattikasvattajana, opettajana, tietävän miten paljon lapsen temperamentti myös vaikuttaa hänen käyttäytymiseen. Miten sulla on otsaa syytellä niitä vanhempia jotka lapsensa kotona hoitavat? Taidat olla katkera kun et ole itse voinut tehdä samoin.

.

Olen ap open kanssa sitä mieltä, että eskariin ehdottomasti, mutta ei sitä päiväkotia mihinkään tarvita. Lapset ovat niin nopeita ja innokkaita oppimaan eskarissa, että se riittää ihan hyvin.



Ja mielestäni suurta osaa lapsen soputumisessa kouluun näyttelee kaverit. Jos ei ole ketään tuttua kaveria edes eskarista tai puistosta, niin vaikeaa sen on kyllä aika monelle se koulun aloitus oli käynyt sen eskarin tai ei. Lähes jokaiselle on varmaan vaikeaa löytää niitä kavereita heti alussa varsinkin, jos kaikilla muilla on jo se oma kaveri valittuna. Ja erityisestihän näin on niiden tyttöjen kanssa.

Koko " kouluun sopeutuminen" on minusta itseasiassa hyvin negatiivinen käsite, enkä ylpeilisi sillä, jos se omalle lapselleni olisi kovin helppoa. No, omat lapsemme eivät toki kouluun menekään.

laitostamisena sekä muottiin ahtamisena. Eiväthän aikuisetkaan voi yhteiskunnassa elää kuin mullikat pellossa, vaan on olemassa lakeja, tapoja ja sääntöjä, jotka säätelevät elämää. KUn nämä säännöt osaa, käy oma ja muiden elo helpommin. Miksi lapsi ei saisi oppia koulun tavoille? Yleensähän ne ovat varsin järkeviä: pyydetään puheenvuoro, syödään ruokaa, ei marista, huolehditaan tavaroista jne. Nykyopeista harva pakottaa väkisin syömään ja aika moni ymmärtää perheiden erilaisuutta samoin kuin lastenkin.



Jos yksilöllisyys kärsii siitä, että joutuu odottamaan, jonottamaan, seisomaan rivissä, viittaamaan, tottelemaan ja tekemään sitä, mitä toinen käskee, eikä sitä mikä itseä kiinnostaa, niin voi voi, ei voi auttaa.

Jos yksilöllisyys kärsii siitä, että joutuu odottamaan, jonottamaan, seisomaan rivissä, viittaamaan, tottelemaan ja tekemään sitä, mitä toinen käskee, eikä sitä mikä itseä kiinnostaa, niin voi voi, ei voi auttaa.

Ap myöskin rinnastaa arkuuden ja epäsosiaalisuuden, jotka mielestäni ovat täysin eri asia. Lisäksi ap tekee aika provokatiivisen yleistyksen kotihoidetut vs. päiväkotilapset.

Uskomatonta, että jotkut mammat voivat edes väittää muuta! Sehän on itsestään selvä asia, että jos lapsi on opetellut ryhmäytymisen taidot jo ennen kouluun tuloa, kynnys on paljon matalampi oppia olemaan uudessa ryhmässä koululaisen tavoin.



Yksi asia, mitä te arvon mammat ette selvästikään tajua, on se, että lapset joilla ei ole kokemusta ryhmistä ja jotka hakevat vielä aikuisen huomiota sen sijaan, että osaisivat olla itsenäisiä koululaisia ALTISTUVAT KIUSAAMISELLE! Ja sitähän te ette tenavillenne sentään halua, vai kuinka on?



terv. lasten kanssa työtä tekevä

koulussa on paljon " sääntöjä" ja ajattelutapoja, joita kenenkään ei tarvitsisi oppia. ENkä niinkään olisi huolissani siitä, että esimerkiksi omat lapseni käyttäytyisivät tässä yhteiskunnassa kuin mullikat pellossa.. enemmän olen huolissani opettajien väsymyksestä, ammattitaidottomuudesta ja itsereflektoinnin puutteesta..



Mielestäni on turhaa opettaa lapsille, että " on hyvä kuulua kirkkoon, koska kaikki muutkin kuuluvat"



" on hyvä syödä monipuolisesti (esim. myös lihaa), koska kaikki muutkin tekevät niin"



ja kaikki muutkin lauseet, " Koska kaikki muutkin" ja " on hyvää" ja " on yleistä" .. nämähän tulee asenteissa läpi niin että paukkuu.. sillä eihän kukaan AIKUINEN ja LAPSEN VANHEMPI nyt tosissaan voi olla kuulumatta kirkkoon tai kasvissyöjä, koska tällaiset hömpötykset jäävät vähintään 18 vuotiaana, " ei minunkaan tutuissani ole" ja " ei kai kukaan nyt omilla aivoillaan ajatte" ja " Mitä ne kaikki muut nyt ajattelisivat"



Aivotonta ja suvaitsematonta sakkia oepttajakunnassa

viettäisi ensimmäiset vuodet jommankumman vanhempansa kanssa kotona ja sen jälkeen, ainakin ikävuosina 3-10, olisi ryhmässä osan päivää esim. 8-13 ja sen jälkeen vanhemman kanssa kotona. Näin yhdistyisivät ryhmän ja vanhemman antaman huomion edut.

Tiesittekö, että sosiaalisuus on kiinni myös geeneistä? Pk ei sitä opeta. Aran lapsen pikemminkin lannistaa.

Yhteiskunnan sääntöihin voi sopeuttaa ihan kotihoidossakin, ei siihen tarhaa tarvita. Varmasti suurin osa kotona hoidetuistakin lapsista käy vähintään päiväkerhoa, muutaman tunnin viikossa ensin ja vähän isompana enemmän. Ja lähes kaikki lapset käyvät nykyään eskarin. Siellä viimeistään oppii ryhmässä toimimista.



Meidän lapset tosin eivät käyneet edes kunnan eskaria, vaan kaikki neljä vanhinta ovat olleet seurakunnan eskarissa, 9 tuntia viikossa. Kun nuorin koululaiseni aloitti koulunkäynnin, kysyin hänen opettajaltaan tapaamisessa (en siis soittanut ja " häirinnyt" opettajaa tyhjänpäiväisillä kotiäidin kysymyksillä), että miten lapsi on sopeutunut koulun sääntöihin ja isoon porukkaan. Opettajan mielestä ei ollut mitään ongelmia; lapsi ei siis ainakaan kielteisesti erottunut tarhan käyneistä luokkakavereista. Vasta siinä vaiheessa ope sai kuulla, että lapsi on ollut käytännössä koko ajan kotihoidossa. Hän oli aivan hämmästynyt, mutta asenne kotihoitoon muuttui, niin hän ainakin itse tuumasi.



Kaikilla lapsillamme on koulu sujunut loistavasti. Kolme heistä on oikein suosittuja, sosiaalisia ja auttavaisia mallioppilaita. Yksi heistä on myös tukioppilastoiminnassa. Vanhimmalla sen sijaan on joitakin ongelmia (ei häiriköi, mutta on joiltakin sosiaalisilta taidoiltaan kömpelö), joita en kuitenkaan laita kotihoidon syyksi, vaan ihan lapsen erilaisuuden (as-piirteiden) piikkiin ne pistän. Hän olisi se, mikä on, riippumatta hoitomuodosta.



Joillekin lapsille varmaan tarha tekee hyvää, mutta itse en ole kokenut sitä tarpeelliseksi omien lasteni sosiaalistajana. Yksikään opettajatuttavani ei ole ap:n kaltaisia yleistyksiä lapsen kotihoidon huonoudesta tehnyt. Päinvastoin, he ymmärtävät vankalla kokemuksella, että lapsen luonteenpiirteillä ja sillä, miten heitä kotona opastetaan ja kasvatetaan, on suurempi vaikutus kuin sillä, ovatko he olleet tarhassa.

Voisitko luetella lisää näitä stereotypioita/yleistyksiä, joita koulu lapsille syöttää?



harva opettaja julistaa ainakaan kirkkoon kuulumisen autuutta tai paheksuu kasviruokailua. (Varsinkaan jos perheen muusta käytännöstä on koululle ilmoitettu).



Toki on olemassa ns. piilopetussuunnitelma, eli rivien välissä open omat arvot ja asenteet tulevat näkyviin.

Ei osaamista. Eli opettajat laittaa numeroita luonteenpiirteen mukaan.

itsekin ope.