Lue keskustelun säännöt.
Lievä väkivalta parisuhteessa
06.06.2019 |
Kun etsin tietoa parisuhdeväkivallasta, oli se sitten henkistä tai fyysistä, niin näistä löytyy vain aika selviä ja vakavia esimerkkejä. Nyt haluaisin tukea ja apua lievempään ja hankalammin havaittavaan väkivaltaan.
Olen ollut mieheni kanssa jo 10-vuotta. Itselläni on traumatausta väkivaltaisesta isästä. Tämä näyttäytyy niin, että ensinnäkin välttelen riitatilanteita ihmisten kanssa miellyttämällä heitä. Kunnon riitatilanteita tulee ainoastaan mieheni kanssa, jossa reagoin lopulta jäätymällä. Joudun siis trauman takia paniikkiin, ja ulospäin näyttää että muutun patsaaksi. Sisällä taas olen kertakaikkiaan kauhuissani ja peloissani, enkä voi liikkua tai puhua. Tässä riittää ihan pieni triggeri, se että aavistan että toinen saattaa suuttua, sekä myös se että itse suutun (josta toinen voi suuttua).
Olen käynyt terapiassa nyt melkein kolme vuotta, ja vasta nyt tuli ilmi, että minulla on parisuhteessa lievää väkivaltaa. En ole aiemmin osannut kuvailla näitä tilanteita kunnolla, koska traumaani liittyy dissosiaatiota, ja siis tilanteet muuttuvat utuisiksi ja muistikuvat hämäriksi. Nytkin on hankala kirjoittaa tähän, kun mieli yrittää suojella minua muistoilta.
Tähän jäätymiseen mies reagoi, ikäänkuin valitsisi toimia niin, ja "mökötän". Hän haukkuu minua hulluksi ja ravistelee, sanoo että vihaa minua. Syyttelee kuinka pilaan käytökselläni viikonloppumme tai minkä lie ja että pitääkö minut viedä jonnekkin laitokseen kun olen niin sekaisin. Kun yrittää saada minusta jotain reaktiota, niin ravistelee, saattaa töytäistä, ja joskus potkaista (ei kipeästi tai lujaa, mutta niin että sitä säikähtää). Saattaa sanoa että ei saa tämän takia nukuttua kunnolla, ja varmasti nukahtaa rattiin ja kuolee. Pari kertaa olen saanut mustelmia, kun mies on rutistanut minua niin lujaa, ja tätä hän on itsekin häpeillyt jälkeen päin. Muuten on kommentoinut käytöstään (ne muutamat kerrat kun olen varovasti yrittänyt asiasta puhua), että kaikki riitelee näin, ja yritti vain saada reaktiota minusta, ja ei edes ollut kovakourainen. Nämä kuvaamani asiat eivät siis välttämättä tapahdu saman riidan aikana, toisessa riidassa saatta "vain" haukkua, ja toisessa ravistella yms. mutta näitä on vuosien aikana tapahtunut.
Usein keskusteluyritykseni äityvät riidaksi, varsinkin jos on kyse jostain jota mies olisi voinut tehdä väärin. Hän kieltää oman osuutensa, ja hyökkää minua vastaan (mitä vastaavaa itse olen voinut tehdä, yms), jotta riita loppuisi siihen, ja hänen ei tarvitsisi kohdata sisäistä häpeää omista pahoista teoistaan. (Tästä samasta syystä mies ei ole käynyt hammaslääkärissä vuosiin, koska ei halua kuulla kuinka hammaslääkärit "moittii" huonosta hampaiden hoidosta. Joten tämä käytös näkyy monessa asiassa arjessa.)
Terapeuttini on suositellut meille pariterapiaa, ja itsekin näen sen enää ainoana vaihtoehtona. Meillä on traumaterapeuttini kanssa muutaman kerran puolessa vuodessa yhteiskäyntejä, mutta ne ovat lyhyitä, ja ne ovat lähinnä opettavaisia käyntejä traumasta, sen ilmenemisestä yms. Yritin päästä seurakunnan ilmaiseen pariterapiaan (maksulliseen ei valitettavasti ole varaa), mutta en päässyt sinne, koska en saanut miestä suostumaan mukaan. Onko minulla mahdollisuuksia päästä tähän pariterapiaan, jos kerron tästä väkivaltaisuudesta (viimeksi en ollut osannut)? Luulen että sitten voisin vähitellen saada miestäkin mukaan terapiaan, samoin kuin nuihin omille terapiakäynneilleni yksitellen. Anteeksi pitkä teksti.
Kommentit (73)
Samantaustainen mies, mielestäni hienoa että kuitenkin olet ylipäätään pystynyt olemaan edes huonossa parisuhteessa joten tuosta terapiasta selvästi näyttää olevan apua. Itse osaan naamioida jäätymiseni todella hyvin ettei sitä ahdistusta päälle päin näe kun lapsena ei saanut näyttää pahaa oloa vanhemmille tai hakkaisivat vielä enemmän.
Itsestä on tullut kylmä ja etäinen "tunteeton" kivikasvo joten omat parisuhteet eivät usein kestä kovin pitkään. Kovasti haluaisi avautua ja luottaa toiseen osapuoleen mutta kun vanhat muistot tulevat flashbackinä ulos missä välillä tuli selkään jo siitä että hengitti liian äänekkäästi sen kodin tyrannin lähellä, yksinäisyys tuntuu olevan kodin sisällä ainoa turvapaikka, vaikka kaipuuta läheisyyteen onkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi sua kun sä haluat yrittää niin kovasti, mutta kun mies ei. Mielestäni sä ansaitset parempaa! Jatkat tietysti terapiaa, mutta jätä mies ja jokin päivä rakastut mieheen joka ymmärtää ja kohtelee sua hyvin. Älä vähättele, väkivaltaahan sinä koet.
Hän pitää pariterapiaa humpuukina, ja että voisimme yhdessä käydä ne samat asiat läpi. Olemme käyneet väestöliiton ilmaista nettiterapiaa, mutta mielestäni huonoin menestyksin ja "juosten kustuna". Nytkin se on kesken, ja olen monta viikkoa muistuttanut miestä että pitäisi jatkaa.
Ap
Lue nyt oma tekstisi huolella läpi. Mies on väkivaltainen sekä henkisesti että fyysisesti. Mies ei halua ratkaista tilannetta. Mies ei ole kiinnostunut tilanteen korjaamisesta. Olet yrittänyt vuosia, tuloksetta.
Mitä ehdottaisit itsellesi?
Niin, ei tässä oikeasti ole mitään vaihtoehtoja enää. Pariterapia tai ero. Näin tämä ei ainakaan voi jatkua. Olen itse ihan lukossa ja väsynyt koko tilanteeseen. Helpompaa olisi lähteä, jos olisi jokin turvaverkko mihin pudota. Joskus aikanaan mainitsin äidilleni, että meillä oli riita ja mies oli tosi vihainen. Äidin reaktio oli, että en varmaan ollut huomioinut miestä tarpeeksi (eli vika taas minussa) ja että miehet osaa olla vihaisia.
Tiedän että en ole tarpeeksi vahva vielä. Kaikkein helpoimmalta tuntuisi, jos mies suostuisi terapiaan kanssani, mutta melko utopialta se tuntuu. Kun pääsisin näin aluksi edes yksinäni, niin saisin päätäni selvitettyä. Nyt on utuisa ja heikko olo. Tuntuu ääliömäiseltä todeta itselleen, että olen lapsuudestani laskeutunut vain täsmälleen samaan tilanteeseen, en ole päässyt minnekään turvaan.
Ap
Kuulostaa siltä, että ap:n mies ei siedä itsessään avuttomuuden tunnetta ja se saa aikaan väkivaltaisuuden. Tai kokeeko vihaa ap:n avuttomuutta kohtaan?
Vierailija kirjoitti:
Kuuleppas, kun kaikki ei riitele noin. Minä olen 153 cm ja mieheni 2 metrinen iso korsto, ja kunnon erimielisyyden sattuessa, mitä sattuu aika harvoin nykyään 25 vuoden avioliitossa, karjuu kyllä otsasuonet punaisina, mutta käsiksi hän ei ikinä käy eikä tarvitse pelätä. Sinuun käydään käsiksi. Minun isäni oli alkoholisti, ja sain lapsuudessani pelätä isän käytöstä, mistä syystä tunnistan tuon riitojen välttelyn itsessäni. Olen joutunut opettelemaan puoleni pitämistä ja takaisin huutamista jäätymisen sijasta. Mieheni sanoi alkuaikoina, että hänelle tuli erityisen paha mieli typerästä huutamisesta, kun lähdin ulos ovesta jonnekin pakoon, ja hän sitten käveli etsimässä että missä se on ja onko sille sattunut jotain.
Äänenkäyttö riidellessä on ihan normaalia, huitoa voi ja paiskoa oviakin, mököttää ja osoittaa mieltään.
Miehesi tapa ei ole normaali. Lieväkin väkivalta eli käsiksi käyminen on väkivaltaa, ja voi ajan kuluessa muuttua pahemmaksi. Siinä ei pariterapiatkaan auta, jos mies ei myönnä että vika on hänessä.
Suosittelen, että jätät miehesi. HÄN on tukevasti terapian tarpeessa myös!
Kaksi sairasta ei parannu yhdessä, ero on ainoa oikea ratkaisu. Etkä missään nimessä pääse käsittelemään traumojasi turvallisesti hänen seurassaan. Hänhän on samanlainen väkivaltainen asshole!
Hänen käytöksensä ei ole sinun syysi. Jokainen väkivaltainen yrittää aina vierittää syyn uhrinsa niskoille, jostain kumman syystä kun omien tekojen seurauksia on niin vaikea nähdä ja ottaa niistä vastuuta. Isän mielestä "olin humalassa" riitti anteeksipyynnöksi. Niin, kukahan sen viinan sinne kurkkuun kaatoi? Kuka tiesi, millaista käytöstä siitä seuraa?
Isä raitistui sittemmin, mutta meidän välit ei tulleet ikinä kuntoon. Jätä se miehesi, ei hän ole arvoisesi.
Terapia on auttanut, koska olen löytänyt itsestäni dissosiatiivisen osan, joka osaa sanoa vastaan. Olen pari kertaa tässä jo onnistunut, eli sen sijaan että olisin jäätynyt, olenkin puolustanut sanallisesti itseäni. En ole haukkunut, mutta olen puhunut kiivaasti miehelle takaisin, ja jos mies on koettanut koskea (mahdollisesti ravistella, repiä, liike viittasi siihen suuntaan), olen huitaissut hänen kätensä pois "minuun ei kosketa!". Tämä on osaltaan auttanut myös huomaamaan, että miehen käytös on väärin. Koska hän on nuissa tilanteissa käyttäytynyt lähes yhtä huonosti, kuin silloin kun jäädyn. Ei ole koskenut, mutta on haukkunut ja ei ole suostunut huomaamaan omaa osuuttaan. Valitettavasti en saa tuota dissosiatiivista osaani "päälle" tietoisesti, ja se on vielä niin uusi ilmiö. Haluaisin pariterapiaan, jotta riitoja voisi käydä järkevästi läpi. En haluaisi tuollaista "otsasuonet punaisena" -huutoa, vaikka siltä kai ei voi normaalissa elämässä välttyä (?), mutta jos suurimman osan riidoista onnistuisi aikuismaisesti puhumalla hoitaa, niin se olisi jo aika paljon.
Ap
Tunnistan hyvin nuo turrat olotilat ja kun ajatus lakkaa, kaikki katoaa. Kuuluu kuvioon. Voisitko miettiä tarkasti, tahdotko todella jumittaa näissä traumoissasi mahdollisesti lopun ikääsi? Tuossa parisuhteessa et tule pääsemään eroon menneisyydestä etkä tämän hetken, jo liian pitkään jatkuneesta olosta. Aloita alusta. Joku päivä voit huudahtaa, että saat**a mä selvisin ja olen vapaa, vihdoinkin!!!!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
"Olen käynyt terapiassa nyt melkein kolme vuotta, ja vasta nyt tuli ilmi, että minulla on parisuhteessa lievää väkivaltaa. En ole aiemmin osannut kuvailla näitä tilanteita kunnolla, koska traumaani liittyy dissosiaatiota, ja siis tilanteet muuttuvat utuisiksi ja muistikuvat hämäriksi. Nytkin on hankala kirjoittaa tähän, kun mieli yrittää suojella minua muistoilta.
Tähän jäätymiseen mies reagoi, ikäänkuin valitsisi toimia niin, ja "mökötän". Hän haukkuu minua hulluksi ja ravistelee, sanoo että vihaa minua. Syyttelee kuinka pilaan käytökselläni viikonloppumme tai minkä lie ja että pitääkö minut viedä jonnekkin laitokseen kun olen niin sekaisin. Kun yrittää saada minusta jotain reaktiota, niin ravistelee, saattaa töytäistä, ja joskus potkaista"RAKAS ihminen, olet sekaisin, todella, koska et ole ennen terapiaa tunnistanut noita tilanteita väkivaltatilanteiksi, etkä halua vieläkään myöntää noita tilanteita väkivallaksi. Eroa tuosta paskaläjämiehestä! Nosta itsesi jalustalle ja opettele arvostamaan ja rakastamaan itseäsi! Ja vaihda terapeutti parempaan, sellaiseen joka sanoo sinulle, että nyt on aika lähteä ja rakentaa elämäsi kokonaan uudelleen!
Niin se trauma vaikuttaa, normaaliuden rajat muuttuu kieroiksi, eikä sitä osaa edes kyseenalaistaa. Terapeuttini on kyllä mahtava, ja olen edennyt paljon, nyt varsinkin kun olen osannut puhua kotitilanteesta paremmin. Hän antoi jo ymmärtää, ettei voi antaa mitään suoria kommentteja jotka voisi vaikuttaa meidän parisuhteeseen (kai jokin terapeuttinen eettinen juttu?), mutta on useammalla käynnillä herätellyt minua ajattelemaan parisuhteen tilaa, tunnenko itseni turvalliseksi, ja siis todella sanonut ettei tällaisessa tilanteessa voi kokea turvalliseksi. Olen ymmärtänyt, että hän etenee aika varovasti, koska asia on tuore, ja voi traumatisoida minua jos asiaa käsitellään liian nopeaan tahtiin. Mieleni saattaa heittää takapakkia, ja palata dissosiaation kautta vahvasti aikaisempiin malleihin ja kieltämiseen. Tiedän että nämä voi kuulostaa todella oudoilta asioilta, ja niitä on hankala selittää järkevästi. Tottakai normaalisti ihmiset poistuisi heti tällaisesta parisuhteessa. Traumatisoituneena mieli ei toimi normaalisti, vaan todella takaperoisesti ja epäloogisen tuntuisesti.
Ap
Kenelläkään ei ole oikeutta koskea sinuun noin. Miehesi käyttäytyy erittäin julmasti. Terapiassa kannattaisi keskittyä nyt sinun vahvistamiseen: miten lähteä toivottomasta suhteesta mahdollisimman ehjänä. Traumoista toipuminen ei edisty tuossa parisuhteessa, niitä syntyy lisää. Tuntuu tosi pahalta puolestasi, ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millaista turvaverkkoa kaipaat? Äitistäsi selvästi ei ole kannattelemaan ja pidä yhteydet vähissä jos tuollainen on että sanoa töksäyttää tyhmiä ja aiheuttaa mielipahaa. Olet vielä henkisesti heikoilla jäillä, mutta terapian ja ajan kanssa olet vahvoilla taas ja pystyt ottamaanvastuun itsestäsi. Aina ei ole turvaverkkoa mutta ei se tarkoita että täytyy roikkua jossain mikä itseään hajoittaa. On myös tahoja joista saa ihan ihmisiäkin tukemaan arkisissa asioissa kun aloittaa uuden jakson elämässä.
Ihailen sua ap, koska vaikka sun ajatukset on sekaisin ja jumittaa, niin osaat erittäin hyvin tuottaa asiallista tekstiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ketkä haukkuu ap:tä nössöksi jolta puuttuu itsekunnioitus; ymmärtäkää että tuo on tullut jo lapsuudessa.
Mullakin hakkaaja isä j teaumalapsuus, ja lapsena isä teki kaikin tvoin selväksi että olen arvoton, mitätön,,mua saa hakata ja kohdella paskasti, minusta ei ole mihinkään. Ja sitten nyrkkiä, remmiä, sähköjohtoa, harjanvartta, klspia, tennismailaa, mattopiiskaa... mikä ikinä käteen sattui sillä hakattiin lapset.Kun muutin kotoa viimein turvaan opiskelemaan (kotona asuessa mikään taho ei auttanut tai puuttunut mitenkään) niin kyllä oli TUSKAISAA alkaa opettelemaan ihmissuhteita. Mun yli käveltiin, käytettiin hyväksi, kiusttiin, alistettiin - kun mulle tuo kaikki oli ”normaalia” niin ei tajunnut puolustaa itseään.
Sittemmin olen oppinut asettamaan rajani mutta edelleen traumatausta vaikeuttaa elämää vaikka olen jo 45v.
Koko elämän on saanut korjailla ku-sipää isän hirveitä tekoja. Ja ukko itse ei ole joutunut tilille teoistaan mitenkään. Niin väärin!:(
Ymmärrän että tämä tilanne ei varmasti avaudu monille, kun sitä on pitänyt itsekin opetella tuolla terapiassa. Ja itse en ole isäni puolelta (muistaakseni, voi tietenkin olla että olen dissosioinut asiat mielestäni, niinkuin suuriman osan lapsuudestani) kokenut fyysistä väkivaltaa, mutta uhka oli läsnä, ja sitten tuota henkistä oli. Minullakin toistui sitten monissa ihmissuhteissa, kavereiden kanssa yms, nuita vastaavia asioita. Eli olin ihan kynnysmatto, ilman että osasin kyseenalaistaa minulle tulevaa kohtelua, koska ainahan minua on kohdeltu niin, se on normaalia!
Olen jo hyväksynyt ajatuksen, että en varmasti tule koskaan täysin toipumaan lapsuudestani, mutta voin oppia hallitsemaan itseäni jossain määrin. Terapia on auttanut jo hieman. Toivottavasti sinäkin saisit apua terapiasta, ja toivon sinulle kaikkea hyvää. :)
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
"Olen käynyt terapiassa nyt melkein kolme vuotta, ja vasta nyt tuli ilmi, että minulla on parisuhteessa lievää väkivaltaa. En ole aiemmin osannut kuvailla näitä tilanteita kunnolla, koska traumaani liittyy dissosiaatiota, ja siis tilanteet muuttuvat utuisiksi ja muistikuvat hämäriksi. Nytkin on hankala kirjoittaa tähän, kun mieli yrittää suojella minua muistoilta.
Tähän jäätymiseen mies reagoi, ikäänkuin valitsisi toimia niin, ja "mökötän". Hän haukkuu minua hulluksi ja ravistelee, sanoo että vihaa minua. Syyttelee kuinka pilaan käytökselläni viikonloppumme tai minkä lie ja että pitääkö minut viedä jonnekkin laitokseen kun olen niin sekaisin. Kun yrittää saada minusta jotain reaktiota, niin ravistelee, saattaa töytäistä, ja joskus potkaista"RAKAS ihminen, olet sekaisin, todella, koska et ole ennen terapiaa tunnistanut noita tilanteita väkivaltatilanteiksi, etkä halua vieläkään myöntää noita tilanteita väkivallaksi. Eroa tuosta paskaläjämiehestä! Nosta itsesi jalustalle ja opettele arvostamaan ja rakastamaan itseäsi! Ja vaihda terapeutti parempaan, sellaiseen joka sanoo sinulle, että nyt on aika lähteä ja rakentaa elämäsi kokonaan uudelleen!
Niin se trauma vaikuttaa, normaaliuden rajat muuttuu kieroiksi, eikä sitä osaa edes kyseenalaistaa. Terapeuttini on kyllä mahtava, ja olen edennyt paljon, nyt varsinkin kun olen osannut puhua kotitilanteesta paremmin. Hän antoi jo ymmärtää, ettei voi antaa mitään suoria kommentteja jotka voisi vaikuttaa meidän parisuhteeseen (kai jokin terapeuttinen eettinen juttu?), mutta on useammalla käynnillä herätellyt minua ajattelemaan parisuhteen tilaa, tunnenko itseni turvalliseksi, ja siis todella sanonut ettei tällaisessa tilanteessa voi kokea turvalliseksi. Olen ymmärtänyt, että hän etenee aika varovasti, koska asia on tuore, ja voi traumatisoida minua jos asiaa käsitellään liian nopeaan tahtiin. Mieleni saattaa heittää takapakkia, ja palata dissosiaation kautta vahvasti aikaisempiin malleihin ja kieltämiseen. Tiedän että nämä voi kuulostaa todella oudoilta asioilta, ja niitä on hankala selittää järkevästi. Tottakai normaalisti ihmiset poistuisi heti tällaisesta parisuhteessa. Traumatisoituneena mieli ei toimi normaalisti, vaan todella takaperoisesti ja epäloogisen tuntuisesti.
Ap
Saako kysyä että mitä sä täältä haet, kun näköjään saat jo ammattiapua? Me täällä tietysti annetaan sulle käytännön ohjeita, mutta et tunnu niitä haluavan. Enemmänkin tulee olo, että sä haluat vain huomiota, ja kieriskelet omassa dissosiaatiossasi nautiskellen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Et tule saamaan miestäsi sinne aidolla osallistuvalla sydämellä, koska se on hänen mielestään humpuukia. Viisainta on muuttaa erilleen, jatkaa sitä omaa terapiaa ja etsiä parin vuoden kuluttua joku järkipäinen ukko elämääsi. Ketään ei voi viedä terapiaan väkisin, sillä parantumisen halu pitää lähteä itsestä. Sinulla tämä on, mutta miehelläsi ei ole. Eli ero on viisainta, jos haluat tulla terveeksi. Elämä ei voi olla hyvää, jos pitää pelätä riitatilanteita. Et ehkä tunnista sitä, mutta taidat kävellä munankuorilla silloinkin, kun ei ole riitaa. Ettei tulisi sitä riitaa.
Meillä ne riidat päättyy niin, että ääntä lähtee ja lujaa, ja sitten kantapäät vastakkain ja mennään muihin huoneisiin puhisemaan kirosanojen kera. Menee tunti pari ja alkaa harmittaa, ja sitten tekee jo mieli pyytää anteeksi. Aamulla on jo sopu solmittu. Ketään ei ole tönitty, ravisteltu, ja rumimmat haukkumasanat on olleet tyyliä idiootti ja s...nan typerä pässi.
Kutsutaankos sinua muuten lehmäksi ja huoraksikin?
Kuule siskokulta, jätä se mies. Ilman tulet paremmin toimeen ja ilman tätä parisuhdetta voit keskittyä ihan omiin ongelmiisi kaikessa rauhassa, mikä olisi sulle nyt todella hyvästä. Mies ei ansaitse sua, ja lopeta kuvittelemasta, että se lähtisi terapiaan. Usko pois, se ravistelee vähän seuraavaakin akkaansa.
terv. 23.
Tiedän että tilanne ei tule muuttumaan, jos en saa miestä terapiaan. Ja mies ei tässä tilanteessa todellakaan ole lähdössä terapiaan. Tuntuu niinkuin olisin jumissa, ja en ole vielä tarpeeksi vahva tekemään seuraavaa liikettä. Ehkä siksikin kirjoitin tänne, saan ajatuksiani auki muiden avulla. :)
Olen aina hieman munankuorilla ihmisten kanssa. Taisin alkuun kirjoittaa, että pyrin miellyttämään ihmisiä, jotta en suututtaisi heitä. Tämä piirre on kuitenkin hieman karissut parisuhteessa, joten niitä riitojakin sitten syntyy enemmän. Välttelen kyllä asioista puhumista, niinkuin taas tästä pariterapiasta, koska tiedän että siitä tulee riitaa.
Lehmäksi ja huoraksi minua ei ole haukuttu, lähinnä hulluksi. Ja tässä tilanteessa en edes saa kiinni kaikista niistä asioista mitä mies on minulle sanonut. Yritän tuollaisen paniikkikohtauksen aikana joskus painaa ja toistella mielessäni mitä mies on sanonut, jotta muistaisin, mutta ne ei vaan jää päähän. Tämäkin on yksi trauman suojamekanismi, rasittava sellainen.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä 'lievää' on potkimisessa ja ravistelemisessa ja hulluksi haukkumisessa? Minua ei kukaan, ei koskaan kohtelisi noin. Se olisi aivan kerrasta poikki, jos joku yrittäisikin käyttäytyä tuolla tavalla minun kodissa ja minua kohtaan. Piste.
Eihän se lievältä kuulostakaan. Tuo potku-töytäisy tuli kun mies huhuili samalla kärsimättömänä että kuulenko mitään, ja kohta tuli viereeni lattialle (sorrun sellaiseen sikiöasentoon kun alkaa pelottaa) ja alkoi repiä minua syliinsä kun ei saanut reaktiota. Samalla puhui/haukkui jotenkin vihaisesti, mutta en muista mitä. Yritin tuoda tekstissäni ilmi, että usein ajatellaan että väkivalta on sellaista kunnon turpiin vetoa josta tulee mustelmaa, tai tukistamista tai jotain. Ainakin minulla tulee mieleen. Mutta mies "vain" töytäisi, ei edes kipeästi. Tai "vain" ravisteli ja puristi ja samalla puhui jotain malttinsa menettäneenä (tässä muisti aina katkeilee että mitä mies sanoo, ja enemmänkin jää käteen se tunnelma, kuinka hampaat kiristyneenä latelee lauseita, lihaksen jännittyneenä, ja tulee kuva että on raivoissaan ja yrittää hillitä sitä, mutta silti tulee jotain läpi, niinkuin tuota ravistelua). Että ne väkivaltaiset asiat ei aina ole ilmeisesti niin "kovia" mitä ensiajattelemalta olettaisi. Tai jostakinhan se väkivalta ilmeisesti alkaa, ensin lievemmästä... Ei tunnu hyvältä.
Ap
Sä vain jatkat puolustelua ja selittelyä. Kuule nyt, sinuun ei saa käydä käsiksi lievästi eikä vahvasti. Sulle ei saa raivota, sua ei saa haukkua. Kaikki tuollainen on väkivaltaa. Miehesi ei 99% todennäköisyydellä koskaan tule lopettamaan väkivaltaista käytöstään, joten jos haluat pelastaa mielenterveytesi, jätä hänet. Miksi tuo parisuhde on sulle niin tärkeä, että vaarannat terveytesi, ja jopa henkesi?
Valitettavasti nuo on faktoja. Tässä tilanteessa en ole vielä tarpeeksi vahva tekemään mitään. Yritän elää toivossa, että mies pysyisi järkevänä itsenään ja voisimme rauhassa keskustella, ja mennä pariterapiaan. Mutta näin tuskin käy, tiedän sen.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä 'lievää' on potkimisessa ja ravistelemisessa ja hulluksi haukkumisessa? Minua ei kukaan, ei koskaan kohtelisi noin. Se olisi aivan kerrasta poikki, jos joku yrittäisikin käyttäytyä tuolla tavalla minun kodissa ja minua kohtaan. Piste.
Eihän se lievältä kuulostakaan. Tuo potku-töytäisy tuli kun mies huhuili samalla kärsimättömänä että kuulenko mitään, ja kohta tuli viereeni lattialle (sorrun sellaiseen sikiöasentoon kun alkaa pelottaa) ja alkoi repiä minua syliinsä kun ei saanut reaktiota. Samalla puhui/haukkui jotenkin vihaisesti, mutta en muista mitä. Yritin tuoda tekstissäni ilmi, että usein ajatellaan että väkivalta on sellaista kunnon turpiin vetoa josta tulee mustelmaa, tai tukistamista tai jotain. Ainakin minulla tulee mieleen. Mutta mies "vain" töytäisi, ei edes kipeästi. Tai "vain" ravisteli ja puristi ja samalla puhui jotain malttinsa menettäneenä (tässä muisti aina katkeilee että mitä mies sanoo, ja enemmänkin jää käteen se tunnelma, kuinka hampaat kiristyneenä latelee lauseita, lihaksen jännittyneenä, ja tulee kuva että on raivoissaan ja yrittää hillitä sitä, mutta silti tulee jotain läpi, niinkuin tuota ravistelua). Että ne väkivaltaiset asiat ei aina ole ilmeisesti niin "kovia" mitä ensiajattelemalta olettaisi. Tai jostakinhan se väkivalta ilmeisesti alkaa, ensin lievemmästä... Ei tunnu hyvältä.
Ap
Sä vain jatkat puolustelua ja selittelyä. Kuule nyt, sinuun ei saa käydä käsiksi lievästi eikä vahvasti. Sulle ei saa raivota, sua ei saa haukkua. Kaikki tuollainen on väkivaltaa. Miehesi ei 99% todennäköisyydellä koskaan tule lopettamaan väkivaltaista käytöstään, joten jos haluat pelastaa mielenterveytesi, jätä hänet. Miksi tuo parisuhde on sulle niin tärkeä, että vaarannat terveytesi, ja jopa henkesi?
Valitettavasti nuo on faktoja. Tässä tilanteessa en ole vielä tarpeeksi vahva tekemään mitään. Yritän elää toivossa, että mies pysyisi järkevänä itsenään ja voisimme rauhassa keskustella, ja mennä pariterapiaan. Mutta näin tuskin käy, tiedän sen.
Ap
Sä haet/ostat nyt oman asunnon ja muutat sinne ja eroat. Se vahvuus tulee sinuun kun huomaat miten pärjäät yksin ja olet onnellisempi yksin :)
Vierailija kirjoitti:
AP, elämä on liian lyhyt tuollaiseen vapaaehtoisesti valittuun traumaelämään.
Älä tuhlaa elämääsi tuollaiseen traumoja lisää aiheuttavan suhteeseen. Sulla on jo valmiiksi traumoja, miksi vapaaehtoisti lisäät niitä olemalla suhteessa, jossa traumatkokemukset vain vahvistuvat ja lisääntyvät koko ajan.
Herätys, pakene ja pelasta itsesi. Tee jatkossa vain niitä asioita, jotka eivät vahvista traumaa eli valitse ihmiset tarkkaan. Väkivallalla on taipumus myös lisääntyä eli ajan saatossa miehesi väkivalta lisääntyy + voimistuu.
PS. Lue kirja http://www.adlibris.com/fi/kirja/jaljet-kehossa-9789522605108 Olet tyypillinen traumapotilas ja toistat elämääsi traumasta traumaan. Tekijä (pahoinpitelyjä tms.) on aina vastuussa teoistaan, mutta voimme myös itse vaikuttaa tulevaan - oppimalla traumasta ja välttelemällä kaavaa, joka johtaa mm. väärien ihmisten valitsemiseen ympärilleen.
T: traumojen takia pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä
Kiitos kirjavinkistä! Itseasiassa olen meinannut tuon kirjan lukea. :)
Olen jo pidempään ajatellut, että nämä tilanteet miehen kanssa vain vahvistavat traumojani. Terapeuttinikin totesi, että olen kerännyt ympärilleni ihmisiä, jotka eri tavoin käyttävät minua hyväkseen. Jotenkin tuntuisi nyt helpommalta vain eristäytyä ihmisistä, kunnes hoksaan kunnolla mikä on se käyttäytymismallini, joka ajaa ihmiset kohtelemaan minua huonosti.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Mitäpä jos miehesi lukisi sinun kirjoituksesi, lisäisikö sen hänen ymmärrystään ja avaisi hänen silmiään omalle aggressiiviselle käytökselleen.
Joskus kirjoitettu viesti toiselle menee paremmin perille, kirjoitetussa ei ole samanlaista tunnelatausta kuin puhutussa..
Henkinen ja fyysinen väkivalta on aina tuomittavaa. Miehesi pitäisi hakea apua ongelmaansa. Jos hän ei halua hakea apua, niin silloin sinun olisi järkevää hakea eroa.
En tiedä kuinka kävisi. Olen jonkun riidan yhteydessä kirjoittanut oman näkemykseni paperille, ja mies vain suuttui asiasta entisestään. Luulin siis, että olin kirjoittanut asiani mahdollisimman neutraalisti ja syyttelemättömästi. Mutta miehellä tuli tuo sama vastareaktio, jonka kirjoitin aloituksen hammaslääkäriesimerkkiinkin. Jos on edes pieni viittaus, että hän toimisi väärin, niin suuttuu, kieltää ja hyökkää. Olen nyt huomannut, että sillä ei juuri ole väliä, vaikka miten nätisti asian esitän, ja siinä on pallo enää vain miehellä säädellä omaa käytöstään. Tämä hoksaus on ollut todella vapauttava, mutta en saa sitä aina ajatuksiini tilanteen ollessa päällä.
Eihän tässä ihan aikuisten oikeasti ole muita vaihtotehtoja, kuin että joko mies hakee apua, tai me erotaan. Se on ihan selvää. Itseänikin ärsyttää jummata tällaisessa kiirastulessa asian suhteen, mutta nyt en vielä muuta voi, kun selvittää omaa päätäni asian suhteen.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Samantaustainen mies, mielestäni hienoa että kuitenkin olet ylipäätään pystynyt olemaan edes huonossa parisuhteessa joten tuosta terapiasta selvästi näyttää olevan apua. Itse osaan naamioida jäätymiseni todella hyvin ettei sitä ahdistusta päälle päin näe kun lapsena ei saanut näyttää pahaa oloa vanhemmille tai hakkaisivat vielä enemmän.
Itsestä on tullut kylmä ja etäinen "tunteeton" kivikasvo joten omat parisuhteet eivät usein kestä kovin pitkään. Kovasti haluaisi avautua ja luottaa toiseen osapuoleen mutta kun vanhat muistot tulevat flashbackinä ulos missä välillä tuli selkään jo siitä että hengitti liian äänekkäästi sen kodin tyrannin lähellä, yksinäisyys tuntuu olevan kodin sisällä ainoa turvapaikka, vaikka kaipuuta läheisyyteen onkin.
Terapiasta on kyllä apua, suosittelen sitä vahvasti! Aluksi tuntuu että mitään ei tapahdu, tai että se on rankkaa, mutta nyt kyllä huomaan että se auttaa, vaikka rankkaa onkin. Ennen terapiaa lainasin paljon kirjastosta aiheesta kirjoja, joita lukemalla pääsin alkuun. Mutta pian huomasin, että en yksinäni pääse etenemään ja oli pakko hakeutua terapiaan (ja itseasiassa aloin ensin seurustelemaan, ja vasta sitten terapiaan).
Muiden kanssa naamioin jäätymiseni, mutta en miehen kanssa. Tiedän tuon tunteettomuuden, itsekin olen joutunut terapian kautta opettelemaan tunteiden näyttämistä ja kokemista. Flashbackit on traumatakaumia, jotka piinaavat minuakin. Suosittelen todella sinulle terapiaa, ja toivon että löydät itsellesi apua, ja hyvän, mielekkään parisuhteen. :)
Ap
Vierailija kirjoitti:
Kuulostaa siltä, että ap:n mies ei siedä itsessään avuttomuuden tunnetta ja se saa aikaan väkivaltaisuuden. Tai kokeeko vihaa ap:n avuttomuutta kohtaan?
Jotain vastaavaa. Ainakin itsensä puolustamisen tarve on niin vahva, että muuttuu ihan sokeaksi virheilleen ja muuttuu raivohäräksi. Ehkä se on sitten enemmän tuota omaa avuttomuuden tuntoaan kohtaan ehkä?
Ap
https://www.narsistienuhrientuki.fi/
Suosittelisin myös tuota sivustoa. Ehkä olet jo tutustunut. Luultavasti isäsi menee tuohon kategoriaan.
terv. 23
Mitäpä jos miehesi lukisi sinun kirjoituksesi, lisäisikö sen hänen ymmärrystään ja avaisi hänen silmiään omalle aggressiiviselle käytökselleen.
Joskus kirjoitettu viesti toiselle menee paremmin perille, kirjoitetussa ei ole samanlaista tunnelatausta kuin puhutussa..
Henkinen ja fyysinen väkivalta on aina tuomittavaa. Miehesi pitäisi hakea apua ongelmaansa. Jos hän ei halua hakea apua, niin silloin sinun olisi järkevää hakea eroa.