Lue keskustelun säännöt.
Lievä väkivalta parisuhteessa
06.06.2019 |
Kun etsin tietoa parisuhdeväkivallasta, oli se sitten henkistä tai fyysistä, niin näistä löytyy vain aika selviä ja vakavia esimerkkejä. Nyt haluaisin tukea ja apua lievempään ja hankalammin havaittavaan väkivaltaan.
Olen ollut mieheni kanssa jo 10-vuotta. Itselläni on traumatausta väkivaltaisesta isästä. Tämä näyttäytyy niin, että ensinnäkin välttelen riitatilanteita ihmisten kanssa miellyttämällä heitä. Kunnon riitatilanteita tulee ainoastaan mieheni kanssa, jossa reagoin lopulta jäätymällä. Joudun siis trauman takia paniikkiin, ja ulospäin näyttää että muutun patsaaksi. Sisällä taas olen kertakaikkiaan kauhuissani ja peloissani, enkä voi liikkua tai puhua. Tässä riittää ihan pieni triggeri, se että aavistan että toinen saattaa suuttua, sekä myös se että itse suutun (josta toinen voi suuttua).
Olen käynyt terapiassa nyt melkein kolme vuotta, ja vasta nyt tuli ilmi, että minulla on parisuhteessa lievää väkivaltaa. En ole aiemmin osannut kuvailla näitä tilanteita kunnolla, koska traumaani liittyy dissosiaatiota, ja siis tilanteet muuttuvat utuisiksi ja muistikuvat hämäriksi. Nytkin on hankala kirjoittaa tähän, kun mieli yrittää suojella minua muistoilta.
Tähän jäätymiseen mies reagoi, ikäänkuin valitsisi toimia niin, ja "mökötän". Hän haukkuu minua hulluksi ja ravistelee, sanoo että vihaa minua. Syyttelee kuinka pilaan käytökselläni viikonloppumme tai minkä lie ja että pitääkö minut viedä jonnekkin laitokseen kun olen niin sekaisin. Kun yrittää saada minusta jotain reaktiota, niin ravistelee, saattaa töytäistä, ja joskus potkaista (ei kipeästi tai lujaa, mutta niin että sitä säikähtää). Saattaa sanoa että ei saa tämän takia nukuttua kunnolla, ja varmasti nukahtaa rattiin ja kuolee. Pari kertaa olen saanut mustelmia, kun mies on rutistanut minua niin lujaa, ja tätä hän on itsekin häpeillyt jälkeen päin. Muuten on kommentoinut käytöstään (ne muutamat kerrat kun olen varovasti yrittänyt asiasta puhua), että kaikki riitelee näin, ja yritti vain saada reaktiota minusta, ja ei edes ollut kovakourainen. Nämä kuvaamani asiat eivät siis välttämättä tapahdu saman riidan aikana, toisessa riidassa saatta "vain" haukkua, ja toisessa ravistella yms. mutta näitä on vuosien aikana tapahtunut.
Usein keskusteluyritykseni äityvät riidaksi, varsinkin jos on kyse jostain jota mies olisi voinut tehdä väärin. Hän kieltää oman osuutensa, ja hyökkää minua vastaan (mitä vastaavaa itse olen voinut tehdä, yms), jotta riita loppuisi siihen, ja hänen ei tarvitsisi kohdata sisäistä häpeää omista pahoista teoistaan. (Tästä samasta syystä mies ei ole käynyt hammaslääkärissä vuosiin, koska ei halua kuulla kuinka hammaslääkärit "moittii" huonosta hampaiden hoidosta. Joten tämä käytös näkyy monessa asiassa arjessa.)
Terapeuttini on suositellut meille pariterapiaa, ja itsekin näen sen enää ainoana vaihtoehtona. Meillä on traumaterapeuttini kanssa muutaman kerran puolessa vuodessa yhteiskäyntejä, mutta ne ovat lyhyitä, ja ne ovat lähinnä opettavaisia käyntejä traumasta, sen ilmenemisestä yms. Yritin päästä seurakunnan ilmaiseen pariterapiaan (maksulliseen ei valitettavasti ole varaa), mutta en päässyt sinne, koska en saanut miestä suostumaan mukaan. Onko minulla mahdollisuuksia päästä tähän pariterapiaan, jos kerron tästä väkivaltaisuudesta (viimeksi en ollut osannut)? Luulen että sitten voisin vähitellen saada miestäkin mukaan terapiaan, samoin kuin nuihin omille terapiakäynneilleni yksitellen. Anteeksi pitkä teksti.
Kommentit (73)
Kuuleppas, kun kaikki ei riitele noin. Minä olen 153 cm ja mieheni 2 metrinen iso korsto, ja kunnon erimielisyyden sattuessa, mitä sattuu aika harvoin nykyään 25 vuoden avioliitossa, karjuu kyllä otsasuonet punaisina, mutta käsiksi hän ei ikinä käy eikä tarvitse pelätä. Sinuun käydään käsiksi. Minun isäni oli alkoholisti, ja sain lapsuudessani pelätä isän käytöstä, mistä syystä tunnistan tuon riitojen välttelyn itsessäni. Olen joutunut opettelemaan puoleni pitämistä ja takaisin huutamista jäätymisen sijasta. Mieheni sanoi alkuaikoina, että hänelle tuli erityisen paha mieli typerästä huutamisesta, kun lähdin ulos ovesta jonnekin pakoon, ja hän sitten käveli etsimässä että missä se on ja onko sille sattunut jotain.
Äänenkäyttö riidellessä on ihan normaalia, huitoa voi ja paiskoa oviakin, mököttää ja osoittaa mieltään.
Miehesi tapa ei ole normaali. Lieväkin väkivalta eli käsiksi käyminen on väkivaltaa, ja voi ajan kuluessa muuttua pahemmaksi. Siinä ei pariterapiatkaan auta, jos mies ei myönnä että vika on hänessä.
Suosittelen, että jätät miehesi. HÄN on tukevasti terapian tarpeessa myös!
Kaksi sairasta ei parannu yhdessä, ero on ainoa oikea ratkaisu. Etkä missään nimessä pääse käsittelemään traumojasi turvallisesti hänen seurassaan. Hänhän on samanlainen väkivaltainen asshole!
Hänen käytöksensä ei ole sinun syysi. Jokainen väkivaltainen yrittää aina vierittää syyn uhrinsa niskoille, jostain kumman syystä kun omien tekojen seurauksia on niin vaikea nähdä ja ottaa niistä vastuuta. Isän mielestä "olin humalassa" riitti anteeksipyynnöksi. Niin, kukahan sen viinan sinne kurkkuun kaatoi? Kuka tiesi, millaista käytöstä siitä seuraa?
Isä raitistui sittemmin, mutta meidän välit ei tulleet ikinä kuntoon. Jätä se miehesi, ei hän ole arvoisesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Naiset itse huutavat lapsilleen ja lyövät käsilaukulla miestään, mutta sitten olla itkemässä terapeutille, jos se mies eli paha patriarkaatin edustaja huutaakin naiselle joskus.
Et sääkään ihan terve tapaus ole.
Vierailija kirjoitti:
Käsiksi käymistä ei voi puolustella millään. Kaikki eivät todellakaan käy käsiksi, jos ovat eri mieltä. Sinun taustallasi olevan ihmisen ei missään nimessä pitäisi olla tuollaisen kumppanin kanssa, koska et pääse ikinä eroon traumoista. Kilttejä miehiä on ja sellaisen kanssa tai yksin voisit joskus jättää menneet taakse kokonaan. Tuon kanssa sama jatkuu tai oletettavasti pahenee. Oletko valmis uhraamaan koko elämäsi väkivaltaisten ihmisten takia, vaikka ei olisi pakko??
Ai nytkö me kiltit miehet alammekin kelvata?
"Olen käynyt terapiassa nyt melkein kolme vuotta, ja vasta nyt tuli ilmi, että minulla on parisuhteessa lievää väkivaltaa. En ole aiemmin osannut kuvailla näitä tilanteita kunnolla, koska traumaani liittyy dissosiaatiota, ja siis tilanteet muuttuvat utuisiksi ja muistikuvat hämäriksi. Nytkin on hankala kirjoittaa tähän, kun mieli yrittää suojella minua muistoilta.
Tähän jäätymiseen mies reagoi, ikäänkuin valitsisi toimia niin, ja "mökötän". Hän haukkuu minua hulluksi ja ravistelee, sanoo että vihaa minua. Syyttelee kuinka pilaan käytökselläni viikonloppumme tai minkä lie ja että pitääkö minut viedä jonnekkin laitokseen kun olen niin sekaisin. Kun yrittää saada minusta jotain reaktiota, niin ravistelee, saattaa töytäistä, ja joskus potkaista"
RAKAS ihminen, olet sekaisin, todella, koska et ole ennen terapiaa tunnistanut noita tilanteita väkivaltatilanteiksi, etkä halua vieläkään myöntää noita tilanteita väkivallaksi. Eroa tuosta paskaläjämiehestä! Nosta itsesi jalustalle ja opettele arvostamaan ja rakastamaan itseäsi! Ja vaihda terapeutti parempaan, sellaiseen joka sanoo sinulle, että nyt on aika lähteä ja rakentaa elämäsi kokonaan uudelleen!
Vierailija kirjoitti:
Sä ap vaikutat niin fiksulta ja mukavalta ihmiseltä joka on kokenut kovia ja teet kovasti töitä edelleen toipumisen eteen. Surullista että miehesi on tuollainen, mutta ei tässä nyt surkuttelut auta. Jos hän suostuu lopulta parisuhdeterapiaan, niin ei varmastikaan omasta halustaan ja vilpittömästi. Sun täytyy nyt havahtua näkemään, että näin elämä ei voi jatkua, ei siis tuossa parisuhteessa. Et koe lievää väkivaltaa vaan jumankekka se mies kohtelee sua huonosti ja on Väkivaltainen ja piste! Voimia sulle!
Kiitos, sanasi saivat minut liikuttumaan.
Surkutteluhan tässä ei auta. Olen aiemmin ajatellut, että kyse on vain siitä että minun pitää saada itseni hoidettua kuntoon ja kaikki paranee sillä. Samaa myös terapeuttini sanoi aiemmin, kun ei tiennyt kaikkea tapahtumista (koska en osannut kertoa, ja kun yritin, niin aluksi vastauksena oli tosiaan tuo, etten voi vierittää käytöstäni miehen syyksi (nyt tietää tilanteen oikean laidan joten vastaus on nykyään että tottakai tuossa tilanteessa pelkää)). Nyt olen ihan kunnolla havahtunut siihen, että miehenkin on tehtävä työtä, jos tämä parisuhde koitetaan saada pelastettua. Meillä menee varsin hyvin ja normaalisti niin kauan, kun ei ole riitoja, sitten on tuo kuvaamani helvetti irti. Nuiden yhteisterapiakäyntien myötä mies on hieman saanut lievennettyä käytöstään, ja on saattanut kesken "raiovhärkäilynsä" hoksata, ja alkanut silittää ja rauhoitella minua. Näin sen minusta pitäisi mennä (näin aluksi siis, kunnes opin itse hoitamaan traumaani ja toimimaan niinkuin muutkin terveet aikuiset yksilöt). Siksi näkisin, että pariterapiasta olisi paljonkin apua, jos vaan saisin miehen sinne.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käsiksi käymistä ei voi puolustella millään. Kaikki eivät todellakaan käy käsiksi, jos ovat eri mieltä. Sinun taustallasi olevan ihmisen ei missään nimessä pitäisi olla tuollaisen kumppanin kanssa, koska et pääse ikinä eroon traumoista. Kilttejä miehiä on ja sellaisen kanssa tai yksin voisit joskus jättää menneet taakse kokonaan. Tuon kanssa sama jatkuu tai oletettavasti pahenee. Oletko valmis uhraamaan koko elämäsi väkivaltaisten ihmisten takia, vaikka ei olisi pakko??
Ai nytkö me kiltit miehet alammekin kelvata?
Ei sinun kaltaiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käsiksi käymistä ei voi puolustella millään. Kaikki eivät todellakaan käy käsiksi, jos ovat eri mieltä. Sinun taustallasi olevan ihmisen ei missään nimessä pitäisi olla tuollaisen kumppanin kanssa, koska et pääse ikinä eroon traumoista. Kilttejä miehiä on ja sellaisen kanssa tai yksin voisit joskus jättää menneet taakse kokonaan. Tuon kanssa sama jatkuu tai oletettavasti pahenee. Oletko valmis uhraamaan koko elämäsi väkivaltaisten ihmisten takia, vaikka ei olisi pakko??
Ai nytkö me kiltit miehet alammekin kelvata?
Ei sinun kaltaiset.
Linnatuomiota pahoinpitelystä istuvilla miehillä tapaa kaikilla olla vierailupäivänä nainen heittelemässä lentosuukkoja pleksin takaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sä olet AP valinnut itsellesi isäsi kaltaisen miehen. Hyvin klassista perheväkivaltaa (henkistä tai fyysistä) kokeneilta. Johtuu siitä, että se on sulle tuttu käytösnormi etkä siten tiedä paremmasta.
Te ette sovi yhteen. Sä tarvitset miehen jolla on niin pitkä pinna, ja joka on niin hellä että osaa käsitellä sua oikein. Sun nyksä on selkeästi temperamenttinen ja tarvitsisi jonkun yhtä temperamenttisen kumppanikseen. Hän turhautuu sun jäätymisiin/puhumattomuuteen ja lopulta siinä käy juuri noin, ja usko pois, ajan kanssa tuo pahenee. Sä olet selvästi hyvin herkkä ja sun mies taas hyvin kova. Sun pitää löytää joku toinen herkkä, intuitiivinen ihminen rinnallesi, ja sun mies taas tarvitsee lujan, nopean ja päättäväisen leijonanaaraan. Sä olet pieni lintunen. Vastakohtina te olette varmasti vetäneet toisianne yhteen, mutta pitkäkestoista se ei koskaan ole.
Toivottavasti saatte kummatkin eron myötä paremman elämän.
Vierailija kirjoitti:
En näe yhtään syytä miksi sun pitäisi edes yrittää jatkaa tuollaisen väkivaltaisen moukan kanssa yhdessäoloa. Mikä ihmeen prinssi se muuten on, että sä rakastat sitä niin mahdottomasti? Eikö sulla ole mitään itsekunnoitusta? Aloita oma elämä, niin ei tarvitse tapella. Ja katso tarkemmin seuraavaa parisuhdettasi, äläkä ota tappelijaa. Rauhallisiakin ihmisiä on olemassa.
No sepä se onkin. Olin kasvanut siihen että tämä on normaalia. En osannut kyseenalaistaa koko asiaa, vasta kuin aivan vasta terapiassa. Että ei ole normaalia jos haukutaan riidoissa hulluksi ja ravistellaan. Mikään käytökseni ei oikeuta sellaiseen, varsinkaan se että olen paniikissa ja peloissani liikkumatta. Tätä on hankala selittää, mutta varmasti moni trauman omaava ymmärtää sen kieron logiikan. Vaikka ympärillä näkisi että muita kohdellaan hyvin, niin sitä ei osaa vaatia itselleen, koska on "ansainnut sen" tai näin aina minua on kohdeltu ja sitä ajatusta ei edes osaa kyseenalaistaa ja tajuta. Ja tuossa myös dissosiaatio vaikuttaa, normaalissa arjessa unohdan nämä asiat (niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin). Minussa elää ikäänkuin useampi minä, yksi joka toimii arjessa ja on lähes tietämätön kamaluuksista, mitä tapahtuu näille traumatisoitunelle osilleni. Nyt olen saanut terapian kautta näitä osia "lähemmäs" toisiaan, ja pystyn tarkastelemaan myös nuita hankalia tilanteita "arkiminäni" kautta. Vähitellen terapian edetessä pystyn toivottavasti enempäänkin, kuin pelkkään tarkasteluun. Toistaiseksi kaikki tuntuu silti jotenkin etäiseltä ja unenomaiselta, niinkuin ne ei kuitenkaan olisi tapahtunut minulle, vaikka ovatkin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki ketkä haukkuu ap:tä nössöksi jolta puuttuu itsekunnioitus; ymmärtäkää että tuo on tullut jo lapsuudessa.
Mullakin hakkaaja isä j teaumalapsuus, ja lapsena isä teki kaikin tvoin selväksi että olen arvoton, mitätön,,mua saa hakata ja kohdella paskasti, minusta ei ole mihinkään. Ja sitten nyrkkiä, remmiä, sähköjohtoa, harjanvartta, klspia, tennismailaa, mattopiiskaa... mikä ikinä käteen sattui sillä hakattiin lapset.
Kun muutin kotoa viimein turvaan opiskelemaan (kotona asuessa mikään taho ei auttanut tai puuttunut mitenkään) niin kyllä oli TUSKAISAA alkaa opettelemaan ihmissuhteita. Mun yli käveltiin, käytettiin hyväksi, kiusttiin, alistettiin - kun mulle tuo kaikki oli ”normaalia” niin ei tajunnut puolustaa itseään.
Sittemmin olen oppinut asettamaan rajani mutta edelleen traumatausta vaikeuttaa elämää vaikka olen jo 45v.
Koko elämän on saanut korjailla ku-sipää isän hirveitä tekoja. Ja ukko itse ei ole joutunut tilille teoistaan mitenkään. Niin väärin!:(
Et tule saamaan miestäsi sinne aidolla osallistuvalla sydämellä, koska se on hänen mielestään humpuukia. Viisainta on muuttaa erilleen, jatkaa sitä omaa terapiaa ja etsiä parin vuoden kuluttua joku järkipäinen ukko elämääsi. Ketään ei voi viedä terapiaan väkisin, sillä parantumisen halu pitää lähteä itsestä. Sinulla tämä on, mutta miehelläsi ei ole. Eli ero on viisainta, jos haluat tulla terveeksi. Elämä ei voi olla hyvää, jos pitää pelätä riitatilanteita. Et ehkä tunnista sitä, mutta taidat kävellä munankuorilla silloinkin, kun ei ole riitaa. Ettei tulisi sitä riitaa.
Meillä ne riidat päättyy niin, että ääntä lähtee ja lujaa, ja sitten kantapäät vastakkain ja mennään muihin huoneisiin puhisemaan kirosanojen kera. Menee tunti pari ja alkaa harmittaa, ja sitten tekee jo mieli pyytää anteeksi. Aamulla on jo sopu solmittu. Ketään ei ole tönitty, ravisteltu, ja rumimmat haukkumasanat on olleet tyyliä idiootti ja s...nan typerä pässi.
Kutsutaankos sinua muuten lehmäksi ja huoraksikin?
Kuule siskokulta, jätä se mies. Ilman tulet paremmin toimeen ja ilman tätä parisuhdetta voit keskittyä ihan omiin ongelmiisi kaikessa rauhassa, mikä olisi sulle nyt todella hyvästä. Mies ei ansaitse sua, ja lopeta kuvittelemasta, että se lähtisi terapiaan. Usko pois, se ravistelee vähän seuraavaakin akkaansa.
terv. 23.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Käsiksi käymistä ei voi puolustella millään. Kaikki eivät todellakaan käy käsiksi, jos ovat eri mieltä. Sinun taustallasi olevan ihmisen ei missään nimessä pitäisi olla tuollaisen kumppanin kanssa, koska et pääse ikinä eroon traumoista. Kilttejä miehiä on ja sellaisen kanssa tai yksin voisit joskus jättää menneet taakse kokonaan. Tuon kanssa sama jatkuu tai oletettavasti pahenee. Oletko valmis uhraamaan koko elämäsi väkivaltaisten ihmisten takia, vaikka ei olisi pakko??
Ai nytkö me kiltit miehet alammekin kelvata?
Ei sinun kaltaiset.
Linnatuomiota pahoinpitelystä istuvilla miehillä tapaa kaikilla olla vierailupäivänä nainen heittelemässä lentosuukkoja pleksin takaa.
k-mieskin voi napata kiinni ja hankkia itselleen lähestymiskiellon suhteen päätyttyä. t. aikoinaan k:laisen seurustellut
Vierailija kirjoitti:
Mitä 'lievää' on potkimisessa ja ravistelemisessa ja hulluksi haukkumisessa? Minua ei kukaan, ei koskaan kohtelisi noin. Se olisi aivan kerrasta poikki, jos joku yrittäisikin käyttäytyä tuolla tavalla minun kodissa ja minua kohtaan. Piste.
Eihän se lievältä kuulostakaan. Tuo potku-töytäisy tuli kun mies huhuili samalla kärsimättömänä että kuulenko mitään, ja kohta tuli viereeni lattialle (sorrun sellaiseen sikiöasentoon kun alkaa pelottaa) ja alkoi repiä minua syliinsä kun ei saanut reaktiota. Samalla puhui/haukkui jotenkin vihaisesti, mutta en muista mitä. Yritin tuoda tekstissäni ilmi, että usein ajatellaan että väkivalta on sellaista kunnon turpiin vetoa josta tulee mustelmaa, tai tukistamista tai jotain. Ainakin minulla tulee mieleen. Mutta mies "vain" töytäisi, ei edes kipeästi. Tai "vain" ravisteli ja puristi ja samalla puhui jotain malttinsa menettäneenä (tässä muisti aina katkeilee että mitä mies sanoo, ja enemmänkin jää käteen se tunnelma, kuinka hampaat kiristyneenä latelee lauseita, lihaksen jännittyneenä, ja tulee kuva että on raivoissaan ja yrittää hillitä sitä, mutta silti tulee jotain läpi, niinkuin tuota ravistelua). Että ne väkivaltaiset asiat ei aina ole ilmeisesti niin "kovia" mitä ensiajattelemalta olettaisi. Tai jostakinhan se väkivalta ilmeisesti alkaa, ensin lievemmästä... Ei tunnu hyvältä.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ketkä haukkuu ap:tä nössöksi jolta puuttuu itsekunnioitus; ymmärtäkää että tuo on tullut jo lapsuudessa.
(
Ei se ole haukkumista, että toteaa tosiasian. Onhan ap itsekin sen huomannut ja tietää olevansa alistettu. Hänen pitää vain ymmärtää itse, ettei tuossa tilanteessa enää päänsilittely ja ymmärtäminen auta, pitää oikeasti tehdä jotain päästäkseen irti tuollaisesta suhteesta. Ei se väkivalta lopu siihen, että täällä itketään kuorossa ap:n vaikeaa lapsuutta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä 'lievää' on potkimisessa ja ravistelemisessa ja hulluksi haukkumisessa? Minua ei kukaan, ei koskaan kohtelisi noin. Se olisi aivan kerrasta poikki, jos joku yrittäisikin käyttäytyä tuolla tavalla minun kodissa ja minua kohtaan. Piste.
Eihän se lievältä kuulostakaan. Tuo potku-töytäisy tuli kun mies huhuili samalla kärsimättömänä että kuulenko mitään, ja kohta tuli viereeni lattialle (sorrun sellaiseen sikiöasentoon kun alkaa pelottaa) ja alkoi repiä minua syliinsä kun ei saanut reaktiota. Samalla puhui/haukkui jotenkin vihaisesti, mutta en muista mitä. Yritin tuoda tekstissäni ilmi, että usein ajatellaan että väkivalta on sellaista kunnon turpiin vetoa josta tulee mustelmaa, tai tukistamista tai jotain. Ainakin minulla tulee mieleen. Mutta mies "vain" töytäisi, ei edes kipeästi. Tai "vain" ravisteli ja puristi ja samalla puhui jotain malttinsa menettäneenä (tässä muisti aina katkeilee että mitä mies sanoo, ja enemmänkin jää käteen se tunnelma, kuinka hampaat kiristyneenä latelee lauseita, lihaksen jännittyneenä, ja tulee kuva että on raivoissaan ja yrittää hillitä sitä, mutta silti tulee jotain läpi, niinkuin tuota ravistelua). Että ne väkivaltaiset asiat ei aina ole ilmeisesti niin "kovia" mitä ensiajattelemalta olettaisi. Tai jostakinhan se väkivalta ilmeisesti alkaa, ensin lievemmästä... Ei tunnu hyvältä.
Ap
Sä vain jatkat puolustelua ja selittelyä. Kuule nyt, sinuun ei saa käydä käsiksi lievästi eikä vahvasti. Sulle ei saa raivota, sua ei saa haukkua. Kaikki tuollainen on väkivaltaa. Miehesi ei 99% todennäköisyydellä koskaan tule lopettamaan väkivaltaista käytöstään, joten jos haluat pelastaa mielenterveytesi, jätä hänet. Miksi tuo parisuhde on sulle niin tärkeä, että vaarannat terveytesi, ja jopa henkesi?
Vierailija kirjoitti:
Lopetat nyt vähättelyn ja kunnioitat itseäsi hyvä ihminen! Hirveän suututtavaa että vähättelet miehesi käytöstä. Puhuhan nämä jutut siellä terapiassa, kyllä se auttaa sua näkemään asioiden todellisen laidan. Puhutko siellä rehellisen avoimesti?
Nyt olen puhunut terapiassa, jolloin sain vahvistuksen ajatukselleni, että tämä ei ole oikein. Siitä ei ole montaakaan kuukautta kun ensimmäisen kerran sain sanottua, joten vielä prosessoin tätä tietoa (se on aika hidas prosessi traumataustalla, ja kun on koko elämänsä ajatellut, että on normaalia että minua kohdellaan näin). Puhuminen on tosiaan dissosiaation takia hankalaa, ja aloitin sillä, että kirjoitin muistiin yhden tuoreen riitatilanteen, ja mitä mies sanoi ja teki. Muuten jos yritän ilman kirjoitettua muistitukea puhua, niin dissosioin, eli lauseet ja sanat alkaa kadota, enkä saa sanottua asiaani. Katoan tilanteesta. Siksi miehenkin kanssa on hankala puhua asiaa, kun on saattanut kysyä, että mitä pahaa sanoi, ja silloin mieleni muuttuu täysin tyhjäksi enkä saa kiinni ollenkaan mitä pahaa mies on sanonut. Tämä on yksi mielen turvareaktio jonka opin lapsena, eli "unohdan" mitä pahaa toinen on tehnyt, jotta en reagoi siihen puolustamalla itseäni, enkä näin sitten saisi turpaan. Eli alistun tilanteeseen, niin kuin minä olisin se joka on tehnyt väärin, koska mielestäni en löydä vastausta siihen, että toinen on toiminut väärin. Tätä reaktiota yritetään terapiassa korjata, jotta jatkossa voisin puolustaa itseäni.
Ap
AP, elämä on liian lyhyt tuollaiseen vapaaehtoisesti valittuun traumaelämään.
Älä tuhlaa elämääsi tuollaiseen traumoja lisää aiheuttavan suhteeseen. Sulla on jo valmiiksi traumoja, miksi vapaaehtoisti lisäät niitä olemalla suhteessa, jossa traumatkokemukset vain vahvistuvat ja lisääntyvät koko ajan.
Herätys, pakene ja pelasta itsesi. Tee jatkossa vain niitä asioita, jotka eivät vahvista traumaa eli valitse ihmiset tarkkaan. Väkivallalla on taipumus myös lisääntyä eli ajan saatossa miehesi väkivalta lisääntyy + voimistuu.
PS. Lue kirja http://www.adlibris.com/fi/kirja/jaljet-kehossa-9789522605108 Olet tyypillinen traumapotilas ja toistat elämääsi traumasta traumaan. Tekijä (pahoinpitelyjä tms.) on aina vastuussa teoistaan, mutta voimme myös itse vaikuttaa tulevaan - oppimalla traumasta ja välttelemällä kaavaa, joka johtaa mm. väärien ihmisten valitsemiseen ympärilleen.
T: traumojen takia pysyvällä työkyvyttömyyseläkkeellä
Ymmärrän sua ap tosi hyvin. Terapia oli minun tieni selviytymiseen ja aloin nähdä asiat terveeltä pohjalta. Jatkat vaan terapiaa ja vaikka tiheämmin kun olet miehesi jättänyt. Sinunhan on lähdettävä tuosta suhteesta, koska elämää on vielä edessä ja näet sitten että tulipas elämästä tuhlattua turhan monta vuotta roikkuessa epäterveessä suhteessa. Kas noin.
Vierailija kirjoitti:
Kun aloin lukea, niin ensin ajattelin, että tälle kaikelle voi olla ihan ymmärrettävä selitys. Olisi varmaan tosi pelottavaa, jos rakas ihminen yhtäkkiä jotenkin "jäätyisi" ja lakkaisi reagoimasta mihinkään. Jos puolisoni tai joku muu lähelläni menisi tuollaiseen tilaan, niin pelästyisin tosi paljon ja ajattelisin, että onko saanut jonkun kohtauksen. Ja varmaan voisin järkytyksissäni huutaa tms, ja luultavasti kokeilisin myös jotain fyysistä tönäisyä nähdäkseni reagoiko toinen mihinkään.
Mutta sitten luin tarkemmin. Hulluksi haukkumista? Potkimista? Mustelmia, edes joskus? Ja miehelle on jo selitetty, mistä käytöksesi johtuu, mutta silti tekee tuollaista? Ei, ei, ei. Peruutan aiemman reaktioni, tuo ei ole ymmärrettävää pelästymistä oudossa tilanteessa, vaan jotain ihan muuta. Jos mies ei suostu terapiaan tms, tai myönnä tekevänsä väärin, niin on vaikeaa nähdä, miten tuosta pääsisi eteenpäin.
Nuin niinkuin alussa selitit, niin minäkin pitkään ajattelin. Että mies yrittää vain saada reaktiota, ja niin mies itsekin sanoi. Varmasti yrittää, mutta menettää jotenkin hetkessä malttinsa, ja menee johonkin itsensä puolustus -moodiin, jossa on hyökkäävä ja aggressiivinen. Ei siinä tilassa näe normaalisti asioita ja käyttäytyy kuin raivohärkä. Näkee siis minut riitatilanteessa "mököttämässä" ja valitsemassa sen käyttäytymistavan, ja että minä haastan riitaa sillä etten puhu. Tästä on puhuttu, ja ymmärtää asian omana itsenään. Ymmärtää minun menneisyyteni ja silittää ja tukee kun asiasta suren. On kuin eri ihminen, kun on tuo raivohärkä, silloin unohtuu ihan tuo kaikki muu. "Raivohärkä" hänessä aktivoituu, kun kokee että on jotenkin hyökättynä. Eli kun olen vaikka sanonut, että tarvitaan pariterapiaa "Ai sunko mielestä meillä menee niin huonosti parisuhteessa, joo onpa kiva!!" Yms. Nyt olen sitten huomannut, että olen melko loukossa. En itseäni terapioimalla voi saada meidän parisuhdetta pelastettua, ja miehen kanssa en juuri edes pysty puhumaan aiheesta.
Ap
Nollalinja tulikin vastaan kun googletin aihetta. Jotenkin ajattelin, että kokemukseni ei ole "tarpeeksi" jotta voisin soittaa. Samaa kyllä ajattelin aikanaan traumaterapiasta, että en ole varmasti tarpeeksi traumatisoitunut jotta pääsisin terapiaan. Että isäni ei koskaan lyönyt minua, tai päin naamaa haukkunut. Mutta oven läpi kuulin kun haukkui äidilleni minua ja häntä ja meidän tekemiä "virheitä" ja käyttäytyi aggressiivisesti. Nyt olenkin sitten huomannut, että olen ihan oikeasti traumatisoitunut, ja jopa dissosiatiivinen, joka on osaltaan estänyt avun hakua, kun kokemukset tuntuu vierailta, etäisiltä ja nuiden takia "lieviltä". Sama mekanismi vaikuttaa nähtävästi taas tässäkin.
Ap