Oon 46v., enkä ole koskaan nähnyt kuollutta.

10-11v hautajaisissa, iso- isoäitini, sitten menikin 25v, appeni ruumishuoneella kun laitettiin arkkuun.

Sen jälkeen olenkin nähnyt monia, työn puolesta. Onneksi vanhuksia.

Tuosta sielusta, joka ei ole paikalla, ruumista pukiessa en koskaan ajattele, että siinä on ruumis, joka on tyhjä kuori, ei se tunne mitään, aina ajattelen tämä on viimeinen palvelus hoitamalleni ihmiselle. Välillä kun veltto käsi tai jalka jää huonoon asentoon korjaan sitä heti, ajatellen ettei satu, paina tai purista. Kiitän mielessäni vainajaa, kiitos, että sain tuntea sinut heikoimmillasi, olla lähelläsi viimeisinä aikoina.

26-vuotiaana näin isäni kuolleena kylpyammeessa. Toivon ettei olisi tarvinnut nähdä ollenkaan.

Olin 21, kun näin kuoleman. Pitelin mummua kädestä viimeiset tuntinsa sairaalassa, kun lähti. Hyvä kokemus, sai silmien edessää rauhan kivuistaan ja ehkä läsnäoloni helpotti.

Lisäksi olen nähnyt 3 valmiiksi kuollutta: yhden kadulle kuolleen Intiassa, yhden kolariuhrin Suomessa ja yhden siistityn vainajan avoimessa arkussa.

Ikää 47.

Vierailija kirjoitti:

16-vuotiaana ensin ukin ja sitten mummon, pari kuukautta väliä.

Kuollut on täysin liikkumaton. Se oli minulle outoa. Tajusin, että odotan näkeväni ihmisessä liikettä nukkuessakin: silmät liikkuvat, hengitys toimii. Kuollut on kankea ja kylmä. Ilmekin saattaa olla jotenkin erilainen kuin eläessä. Tulee tunne, että ukki ei ole oikeasti tuossa.

Tavallaan kuoleman kohtaaminen on luonnollinen asia. Olin ihan tyytyväinen, että sain nähdä isovanhempani vielä viimeisen kerran.

Moni ei halua nähdä rakkaittaan kuolleena, säilyttääkseen muiston elävästä ihmisestä. Itselleni kuitenkin surutyö läheisten kohdalla on ollut helpompi, kun olen saanut nähdä vainajan. Kun kohtaa kuoleman, tai kuolleen, asia konkretisoituu ja irtipäästäminen on luonnollisempaa. Juuri se tunne, että kyseinen ihminen ei ole tuossa. Vain eloton ruumiinsa. Se ihminen on muualla, joillekin taivaassa, joillekin muistoissa, jälkeläisissä, elämäntyössä tms.

Mikä siinä kuolleen näkemisessä on pahaa tai hankalaa? Itselleni yhtä luonnollista, kuin syntyneen näkeminen.

En usko jumaliin, mutta ruumis on tyhjä kuori. Ihminen sen sisältä on poistunut. Itseäni ainakin helpottanut surutyössä nähdä konkreettinen tilanne. Helpompi myös keskittyä muistamaan ihminen elossa, kun luopumistyö on tehty.

m-45 kirjoitti:

En minäkään ole nähnyt, eikä kyllä houkutakaan näkemään.

Samat sanat. Haluan muistaa kuolleet sellaisina kuin olivat eläessään.

N73

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Molemmat vanhempani ovat kuolleet, ja heitä olen ollut hautaan kantamassa. En kuitenkaan nähnyt heitä kuolleena. Mahdollisesti olen ihan pienenä lapsena nähnyt yhden vainajan, kun isoisäni kuoli meillä. En muista kyllä asiasta muuta kuin ruumisauton, joten en voi olla ihan varma näinkö ukkinikaan ruumista.

Muita ihmisvainajia ei ole näkyvissäni ollut, Ja ikää 55.

Miksi et käynyt katsomassa?

Miksi olisin käynyt?

Näin molemmat vanhempani aivan hyvin vähän aikaa ennen heidän kuolemaansa, ja tiesin, että kuolema on lähellä. Ei ollut mitään tarvetta käydä katsomassa enää ruumista, eikä arkussa olevan vainajan näyttäminen meillä päin Suomea ole tietääkseni edes tapana .

Ensimmäisen kerran näin vainajan noin 2-vuotiaana. Nykyään näen työn puolesta melko usein kuolleita ja kuolevia. Ihmettelen miten ihmiset ovat nykyään niin vieraantuneita kuolemasta, kuolemahan on osa elämää ja me kaikki kuollaan joskus.