Kynttilä vakan alla

Ei tunnu. Ajattelen niin, että jos ei sitä arvostusta tai menestystä ole saanut tai tule saamaan, ei sitä sitten kuulu saadakaan. Lahjakkaat kyllä löytävät aina tien menestykseen.

Paljon oon saanut ja enemmän haluaisin. Mutta tajuan myös sen, että kun on arvostettu ja tärkeässä asemassa, on väistämättä myös arvosteltu. Enemmän pelottaakin se, että mitä jos/kun oikeasti en pystykään täyttämään odotuksia.

Ei koskaan. Olen saanut sen verran arvostusta kuin ansaitsen ja olen tyytyväinen nykyiseen työhöni, minulle riittää se pieni vastuu joka työssäsi on.

En katso lahjani olisivat menneet millään tavoin hukkaan.

Kultainen keskitie kaikessa. Sillä pärjää.

Koko elämän ajan joo, mutta vika on tainnut olla siinä, että olen kuvitellut tämänhetkisen työn, ihmissuhteiden ym. olosuhteiden olevan parasta, mitä on mahdollista löytää, ja pelännyt mennä kauemmas kalaan, joten olen vain odottanut ja odottanut ja odottanut, että nykyhetkellä tuntemani ihmiset huomaisivat minut ja lojaaliuteni paremmin sekä antaisivat enemmän arvostusta. On parannettu omaa työsuoritusta ja harjoiteltu toisten huomioimista ja ihmissuhdetaitoja ja läsnä olemista ja yada yada, ihan loputtomiin. Lopulta kekkasin etsiä uutta tutun piirin ulkopuolelta ja heti tärppäsi. Eihän se kaikki harjoittelu siis hukkaan mennyt. Esmes ensimmäinen työnantaja, jota lähestyin, tunnisti kyvykkyyden saman tien ja palkkasi siltä istumalta parempaan työhön.