Lue keskustelun säännöt.
Millaista on perhe-elämä yhden lapsen kanssa?
01.06.2019 |
Olen viimeisilläni raskaana. Taustalla keskenmenoja ja lapsettomuutta ja koska jo tämäkin lapsi oli melkoinen ihme niin voi olla hyvin mahdollista ettemme saa kuin yhden lapsen. Tästä toki olemme onnemme kukkuloilla - jo tämä on enemmän kuin olisimme koskaan uskaltaneet toivoa.
Olemme molemmat mieheni kanssa isoista perheistä ja olen aina halunnut vähintään kaksi lasta. Itselleni sisarukset ovat todella tärkeitä enkä oikein osaa hahmottaa ja kuvitella millaista perhe-elämä on yksilapsisessa perheessä. Mutta koska meillä on se tilanne ettemme hyvin suurella todennäköisyydellä toista lasta saa olen prosessoinut ajatusta yhden lapsen perheestä paljon jo näin raskausaikana.
Kuulisin mielelläni kokemuksia millaista on elää yhden lapsen perheessä niin ainokaisten kuin vanhempien näkökulmasta. Kärsiikö lapsi, jos hänellä ei ole sisaruksia? Onko elämä yhden lapsen kanssa rankempaa tai helpompaa kuin useamman kanssa? Mitä tekemistä keksitte lapselle/lapsen kanssa, kun hänellä ei ole leikkikavereita (sisaruksia) kotona?
Asia on kaikesta tästä tämän hetken ilosta ja onnesta huolimatta hieman kipeä, sillä olen aina halunnut enemmän kuin yhden lapsen... Mutta elämässä ei tosiaan saa kaikkea, mitä haluaa ja jo tämä tilanne on lottovoitto, josta olen todella onnellinen. Asia vain vaatii hieman käsittelyä ja siksi kuulisin mielelläni kokemuksia asiaan liittyen. Hieman pahalta on myös tuntuneet joidenkin tuttavien ja äitini (joka tietää tilanteemme!) kommentit siitä, miten ainoaksi lapseksi jääminen on niin sääli, koska silloin lapsi on kuulemma todella yksinäinen...
Kommentit (57)
Meidän esikoinen ehti olla 8 vuotta ainoa lapsi ennen kuin sai pikkusisaruksen.
Osasi kyllä pienenä leikkiä myös yksin. Vähän isompana (noin 5v.) tuli vaihe, että olisi koko ajan pitänyt järjestää tekemistä ja leikkimistä. Lapsi oli kuitenkin ollut hoidossa 2 v. lähtien.
Lapsella ollut vähän haasteita isossa ryhmässä olemisessa, mutta tämä helpotti kouluun mennessä. Lapsella on paljon serkkuja ja pienempänä vetäytyi mielellään leikkimään itsekseen kuin olisi mennyt toisten mukaan, mutta tämä ehkä luonne kysymys. On nyt 10 v. eikä tässä enää ongelmaa.
Reissuihin, kauppaan, retkelle ym. oli aina helppo lähteä yhden kanssa. Nyt kun on toinen, niin vaatii vähän enemmän miettimistä.
Meillä elettiin pitkään sillä oletuksella, että lapsi jää ainokaiseksi. Taustalla lapsettomuutta ja esikoisen vaikea synnytys. Sen kanssa kyllä oppii elämään. Meillä taidettiin joskus 7vuotiaana kysellä pikkusisarusta, jonka sitten saikin, kun tulin yllättäen raskaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Riippuu lapsesta. Jos on vammainen, vaatii molempien vanhempien avun. Jos on normi ja noheva, viilettää pitkin harrastuksia itsenäisesti.
Itsenäisyys toki riippuu iästä. Ainakin alle kouluiässä ainoa lapsi vaatii vanhemmilta usein paljon, koska sisaruksia ei ole leikkimässä ja pelaamassa pelejä.
Meillä on yksi lapsi ja erittäin vaikea lapsettomuus, jota ei käytännössä voi edes yrittää hoitaa ilman rankkoja hoitoja. Käytännössä mahdotonta saada luomuna lasta. Yksi lapsi juuri ja juuri saatiin hoidoilla, toista ei. Lapsi on hyvin sopeutunut perhetilanteeseemme, mutta me vanhemmat emme oikein vieläkään vuosien jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Riippuu lapsesta. Jos on vammainen, vaatii molempien vanhempien avun. Jos on normi ja noheva, viilettää pitkin harrastuksia itsenäisesti.
Itsenäisyys toki riippuu iästä. Ainakin alle kouluiässä ainoa lapsi vaatii vanhemmilta usein paljon, koska sisaruksia ei ole leikkimässä ja pelaamassa pelejä.
Riippuu lapsesta. Meillä lapsi leikki melkein kaikki illat ihan omasta tahdostaan yksin huoneessaan päiväkodin jälkeen ikävuodet 4-6v. Kouluun mentyään oli iltapäivät kavereiden kanssa ja illat harrastuksissa. Ja sitten taas 0-3v minusta kyllä kaipaa ja tarvitsee vanhempien huomiota oli sisaruksia tai ei.
Minusta on outoa ja vähän inhottavaakin, miten ajatellaan, ettei lapsi saisi kaivata vanhempiensa seuraa vaan aina pitäisi olla se sisarus ratkaisemassa tilanteen, ettei vanhemmat vaan joudu oman lapsensa kanssa olemaan ja tekemään asioita.
Vaikka lapsettomuus on yksityisasia, kannattaa olla avoin siitä miksi teillä on yksi lapsi. Itse olen joutunut kuuntelemaan ihan hirveästi kuraa siitä, että me päätimme tehdä vain yhden. Meillä kyse oli enemmän minun mielenterveyden ja jaksamisen haasteista eikä haluttu ottaa riskiä, että tilanne pahenisi toisen lapsen myötä. Helpommalla näistä keskusteluista alkoi pääsemään, kun alkoi puhumaan rehellisesti. Siihen saakka ihmiset kyllä suolsivat vaikka mitä kuraa suustaan. Ihmettelen edelleen miten törkeitä jotkut kehtaavat olla.
Toisekseen ainoiden lasten maine ei ole parantunut kaikkien silmissä, vaikka heistä on tehty paljon tutkimuksia. Joillakin asenne hemmottelusta istuu tiukassa ja istuttavat tämän myös lapsiinsa. Se on välillä vähän raskasta. Myös lapselle, joka ei ole oikeasti yhtään hemmoteltu vaan herkkä, muut huomioonottava ja kiltti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä "ongelma" ei ole kantautunut korviini.
Olen ainut lapsi.
Ja minulla on vain yksi (jo aikuinen) lapsi.
Ei ongelmaa. Kummallakaan.
En voisi kuvitellakaan sisaruksia tai useampaa lasta.
Sisaruksilla esiintyy myös kateutta, riitoja... Ei se ole aina unelmaelämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ainut lapsi.
Ja minulla on vain yksi (jo aikuinen) lapsi.
Ei ongelmaa. Kummallakaan.
En voisi kuvitellakaan sisaruksia tai useampaa lasta.
Sisaruksilla esiintyy myös kateutta, riitoja... Ei se ole aina unelmaelämää.
On myös eriarvoisuuden kokemuksia, toisen lapsen suosimista. Riitaa perinnöstä ja vanhempien auttamisesta.
Jne. Jne. Jne
Vierailija kirjoitti:
Meillä on yksi lapsi (pian 12-vuotias) ja lähipiirissä on eri ikäisiä ainoita lapsia. Kaikissa perheissä on aika samanlaista sen suhteen, että lapsi kaipaa välillä vanhempien huomiota ja välillä leikkii/tekee juttuja yksin. Kukaan lapsista ei ole liiemmin kaipaillut sisaruksia, kun on kavereita ja vanhemmat.
Omasta puolesta voin myös sanoa, että meillä vanhemmilla on paljon läheisemmät suhteet lapseen kuin monella sellaisella kaverilla, jolla on perheessä useampi lapsi. Perhe-elämä on myös helpompaa, kun lapsia on vain yksi. Pystyy esim. panostamaan lapsen harrastuksiin ihan eri tavalla ja ottamaan selvää tämän mielenkiinnon kohteista. Ja harrastuksiin panostamisella en tarkoita mitään hullua kentän laidalla huutavaa yli-innokasta mutsia, vaan ihan sitä että lapsen harrastuksessa on helpompi olla läsnä ja oppia siitä, kun niitä lapsia ja harrastuksia on vain yksi. Myös matkustaminen on helpompaa. Sen lisäksi; että ei tarvitse pitää huo
Meillä lapsilla on 1v 7 kk ikäeroa. Yhden lapsen kanssa oli kyllä helppoa, vaikka siitä ei paljon kokemusta ehtinyt kertyä. Mutta esim vauva-aika oli tosi helppo, kun ei tarvinnut huolehtia kuin yhden lapsen tarpeista.
Toisaalta on ollut kiva nähdä sisarusten läheiseksi muodostunut suhde, kun ovat jo teini-ikäisiä. Matkoilla, mökillä ja kotona on aina ollut kaveri, jonka kanssa on hauskaa. He ovat myös turva toinen toisilleen monin tavoin. Meillä lapsilla on ollut paljon harrastuksia, joten toinen on vienyt toista lasta ja toinen toista usein. Joskus onnistunut kimppakyytikin. Lapset ovat oppineet myös paljon toisiltaan. Erityisesti nuorempi vanhemmalta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Minusta on outoa ja vähän inhottavaakin, miten ajatellaan, ettei lapsi saisi kaivata vanhempiensa seuraa vaan aina pitäisi olla se sisarus ratkaisemassa tilanteen, ettei vanhemmat vaan joudu oman lapsensa kanssa olemaan ja tekemään asioita."
En ole törmännyt tuollaiseen ajatteluun. Minusta on myös poikkeuksellista, että leikki-ikäinen viihtyisi itsekseen huoneessaan kovin pitkään. Oma lapseni on pienestä saakka halunnut vanhemmiltaan lähes jatkuvaa mukanaoloa. Ja mukana oloa totta kai on annettukin. Mutta onhan se ihan luonnostaan erilaista, mitä seurannut tuttavien perheitä, niin kyllä ne sisarukset leikkivät usein keskenään ihan omasta tahdostaan. Yksilapsisella perheellä sitä vaihtoehtoa ei ole ikinä olemassa. Itse ainakin koen, että yksilapsisuus vaatii tietyssä mielessä vanhemmilta enemmän ainakin alta kouluikäisenä.
Saat samaan aikaan olla kiitollinen yhdestä lapsesta ja surullinen siitä, ettei toista ehkä tule. Ei noi tunteet syö toisiaan pois.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Saat samaan aikaan olla kiitollinen yhdestä lapsesta ja surullinen siitä, ettei toista ehkä tule. Ei noi tunteet syö toisiaan pois.
Vähän tällaista kyllä. Kiitollisuus on silti voimakkaampi tunne ehdottomasti, mutta kyllähän se toisen puuttuminen varjostaa. Ja etenkin pelko, että jotain sattuu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saat samaan aikaan olla kiitollinen yhdestä lapsesta ja surullinen siitä, ettei toista ehkä tule. Ei noi tunteet syö toisiaan pois.
Vähän tällaista kyllä. Kiitollisuus on silti voimakkaampi tunne ehdottomasti, mutta kyllähän se toisen puuttuminen varjostaa. Ja etenkin pelko, että jotain sattuu.
Ai siis pelko, että jotain sattuisi sille ainoalle? Tämä on jotenkin karmiva ajattelutapa, että pitää olla useampi lapsi, jos joku kuoleekin. Minulta kuoli lapsena sisarus. Ei meistä jäljelle jääneistä kukaan ole sitä kuollutta sisarusta korvannut eikä vanhempien tuskaa ja surua helpottanut. Oikeasti tuloksena oli vain traumatisoituneet vanhemmat ja sisarukset. Me jäljelle jääneet käytännössä menetimme vanhempamme vuosiksi.
Toki lapsia saa halutessaan tehdä vaan sillä ajatuksella, että jokainen on jotenkin korvattavissa niillä muilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Saat samaan aikaan olla kiitollinen yhdestä lapsesta ja surullinen siitä, ettei toista ehkä tule. Ei noi tunteet syö toisiaan pois.
Vähän tällaista kyllä. Kiitollisuus on silti voimakkaampi tunne ehdottomasti, mutta kyllähän se toisen puuttuminen varjostaa. Ja etenkin pelko, että jotain sattuu.
Ai siis pelko, että jotain sattuisi sille ainoalle? Tämä on jotenkin karmiva ajattelutapa, että pitää olla useampi lapsi, jos joku kuoleekin. Minulta kuoli lapsena sisarus. Ei meistä jäljelle jääneistä kukaan ole sitä kuollutta sisarusta korvannut eikä vanhempien tuskaa ja surua helpottanut. Oikeasti tuloksena oli vain traumatisoituneet vanhemmat ja sisarukset. Me jäljelle jääneet käytännössä menetimme vanhempamme vuosiksi.
Toki lapsia saa halutessaan tehdä vaan sillä ajatuksella, että
Täällä toinen, jolla sisarus kuollut lapsena. Joku sukulaistäti muistutti äidilleni, että jäihän sinulle vielä nuo muut. Ikään kuin lohdutuksena. Mutta me muut olimme ihan muita emmekä se kuollut.
Meistä muista kukaan muuten ei tehnyt yhtä lasta enempää. Mm. siitä syystä, että jos sille lapselle jotain sattuu, ei ole muita saamassa traumoja asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Parempaa elämä on MINUN mielestäni kuin useamman lapsen kanssa. Minä halusin vain yhden lapsen ja elimme kauan näin. Elämä oli helppoa ja ihanaa. Lapsi hyvin sosaalinen, hyväkäytöksinen ja rauhallinen. Mieheni halusi kuitenkin vielä toisen ja ajattelin että nyt on eletty 8v niinkuin minä haluab, joten voimme elää loppu elämän miehen halun mukaan :D toki itsekkin rakastan lapsia...
Noh..elämä muuttui kerta heitolla. Kaksi lasta on todellakin kaksi lasta. Olimme virallisesti oikea lapsi perhe. Lapset kinastelivat ja meidän rauhallinen esikoinen muuttui "sisarukseksi". Voi että kaipaan aikaa yhden lapsen vanhempana...samoin mieheni.
Meidän lasten ikäero reilu 9 vuotta. Emme kadu päivääkään. Isoveli oli onnensakukkuloilla pikkuveljestään. Nyt liki 3 kymppinen on ylpeä isoveli. Heidän suhteensa on ainutlaatuinen ja korvaamaton.
En osaa kertoa kuin meidän tilanteestamme. Elämä on kivaa yhden lapsen kanssa. Olemme tietyllä tavalla hieman boheemiluonteisia emmekä stressaa asioista, joista meidän kuuluisi stressata muiden mielestä.
Vanhemmat introvertteja, lapsi ekstrovertti, joka tulee toimeen kaikkien kanssa ja jolla on paljon kavereita ja harrastuksia.
Tykkäämme matkustella ja harrastaa perheenä, lyhyille reissuille on helppo ottaa lapsen kavereita mukaan. Pitkillä reissuilla etsii uusia kavereita.
Meillä 1 lapsi, nyt 8 v.
Lapsi itse kaipaa sisarusta mutta lähinnä siksi että kaikilla kavereillakin on.
Yksinäinen ei ole. On valtavan sosiaalinen ja koulun jälkeen leikkikaveri löytyy käytännössä joka päivä.
Itseäni harmittaa että toista emme saaneet. Nyt lapsi ei näytä kärsivän mutta pelkään vähän miten aikuisena. Olisi kiva että olisi sukua. Meillä ei ole juuri muuta sukua isovanhempien lisäksi.
Mutta näillä mennään. Perheet on erilaisia.