Millaista on perhe-elämä yhden lapsen kanssa?

Samanlaista kuin lapsettomana.

Sanoisin, että riippuu lapsen luonteesta. Mä itse olen ainokainen, jonka juuri aikuistunut lapsi on myös ainokainen. Kumpikaan ei koskaan ole kaivannut sisaruksia (olen kysynyt), kavereissa on ollut riittämiin tekemistä ja toisaalta oman ajan ja tilan tarve on molemmilla suuri. Mikään viriketykki en ole ollut, sain kasvaa ja kasvattaa omani aikana, jolloin lapset keksivät itse itselleen tekemistä.

Mun ystävällä on yksi lapsi, koska eivät itse halua enempää. Oma äitinsä sekä anoppi syyllistävät just tuolla mantralla, että ettekö te nyt kaveria hanki lapselle ja kyllä on itsekästä tehdä vaan yksi lapsi... Voin vaan kuvitella kuinka ahdistavaa tuo on, jos ei voi saada enempää lapsia vaikka haluaisi ja sit vielä syyllistetään päälle...

En osaa ottaa kantaa perhe-elämään yhden lapsen kanssa, mut ihan onnelliselta ainakin tuo tuntemani lapsi vaikuttaa. :)

En koe että meidän lapsi kärsii, kun sillä ei ole sisaruksia.

Lapsi on seitsemän eikä koskaan ole "pyytänyt" sisarusta.

Osallistuu paljon kodin askareisiin, itsellä on aikaa opastaa ja neuvoa ruuanlaitossa ja leivonnassa yms.

Välillä uppoutuu omiin leikkeihin, mutta pääasiassa haluaa osallistua aikuisten juttuihin.

Toisinaan on päiviä ettei oo muka mitään tekemistä, mutta en ole lähtenyt viihdyttämään ja silloin keksii sitten narinan jälkeen omaa tekemistä.

Tulee hyvin toimeen muiden lasten kanssa ja on paljon kavereita. Sillon tällöin kutsutaan kavereita kotiin ja käy kylässä. Asutaan sillä lailla maalla että naapurissa ei ole ketään saman ikäistä.

Kyllä mä tykkään :)

Hyvää. Lapsella on kavereita ja laaja sosiaalinen piiri. Lapsiarki ei kuluta liikaa, parisuhteelle on helppo järjestää aikaa ja tilaa. Minä en halunnut toista lasta, koska raskaus oli niin hirveää aikaa enkä ole katunut. Lapsikaan ei tunnu kaipaavan, vaikka on toki joskus kysynyt. Tuntuu kuitenkin riittävän, että on paljon kavereita. En ole huolissani siitä, että lapsesta tulee itsekäs. Sosiaaliset taidot kehittyvät kavereiden kanssa ja tässä maailmassa tarvitsee pientä itsekkyyttä, että pärjää.

Olen miettinyt tätä asiaa itsekin, meillä ei siis (vielä) ole lapsia, mutta olen seurannut siskon perhe-elämää vierestä. Lapsi nyt 6v. ja ei esim. koskaan leiki yksin, vaatii aina vanhempien seuraa. En tiedä onko tämä sitten osittain kasvatuskysymys, että ei ole ohjattu ja opetettu myös yksin leikkimiseen. Mutta siis toisen vanhemman oltava juurikin koko ajan "viriketykki" tai sitten lapsi pelaa, katsoo YouTube -videoita tms. Vaikuttaa mielestäni paljon raskaammalta vanhemmille kuin useamman lapsen kanssa. Itse muistan lapsuudestani, että meillä oli siskon kanssa ihan omat leikit, emme koskaan leikkineet vanhempien kanssa. Tämän suppean otannan perusteella sanoisin, että yhden lapsen kanssa eläminen vaatii vanhemmilta enemmän läsnäoloa kuin monen lapsen perheessä. Mutta ehkä vanhemmat pystyvät vaikuttamaan siihen, että lapsi oppii leikkimään myös yksin ja käyttämään mielikuvitustaan eikä aika vaadi hirveää viriketulvaa?

Yksi lapsi on se paras määrä.

Omat lapsuusmuistoni koostuvat pitkälti tappeluista veljien kanssa. Ja ne eivät olleet sellaisia pikku kinasteluja mitä nykylapset harrastaa, vaan ihan kunnon potkunyrkkeilyä, toisen pään hakkaamista seinään ja muita kovia otteita. Sisarukset eivät olleet minulle mitään leikkikavereita eikä heihin aikuisenakaan ole mitenkään kovin läheiset välit. Enempi lasten kautta ollaan yhteyksissä. Ei siis voi tietää etukäteen, leikkivätkö lapset somasti yhdessä,  vai onko luvassa jokapäiväistä tappelua. Tämä sisarusten välinen jatkuva riitely ja tappelu tuntuu olevan asia, josta vanhemmat puhuvat liian vähän. Sitä ei haluta nähdä, kun on niin kova tarve todistaa itselle että tuli tehtyä oikea valinta ja sisarrakkautta ei voi mikään voittaa.

Meidän perheessä molemmat vanhemmat on rauhalliaisia introverttejä. Myös meidän lapsi on rauhallinen introvertti. Rauhallisuutta kehuttiin jo synnytyssairaalassa. Meidän perhe-elämä on ollut siis hyvin seesteistä ja rauhallista. Tappeluita ei ole ollut, ei edes kavereiden kanssa. Kavereita lapsi sai päiväkodista ja koulusta. Hänelle oli tyrkyllä enemmän kavereita kuin mistä hän olisi välittänyt ja kertoi helpottuneena koulunvaihdon (lähti lähiökoulusta keskustakouluun) jälkeen, että sai karistettua pois ne kaverit joiden seurasta ei niin välittänyt, mutta joille ei osannut sanoa ei. 

Ekalta luokalta löytyi sielunkumppani, tärkeä bestis jonka kanssa ovat edelleenkin tiiviisti yhteyksissä, ovat jo molemmat opiskeluvaiheessa. Tuo bestis oli meillekin kuin perheenjäsen, tytöt viettivät aikaa yhdessä tosi paljon vuoroin kummankin kotona. Bestis oli meidän mukana myös muutamilla mökkilomilla, yhdellä kotimaan talvilomalla ja myös yhdellä kaukomatkalla, jonka teimme talvilomalla. Me matkustimme paljon kolmistaan, mutta jotenkin tuo reissu jossa bestis oli mukana, on jäänyt mieleen kun oli niin hienoa seurata kaveruksia seikkailemassa suuressa maailmassa.

Aika on riittänyt hyvin yhden lapsen kanssa. Ei ole tarvinnut arpoa kumman kevätjuhlaan menee tai miettiä miten päällekkäisistä harrastuksista selvitään. Myös rahat ovat riittäneet paremmin, kun ei ole olut monta suuta ruokittavana. Sisarusta enemmän lapsi olisi toivonut koiraa, mutta eipä sitäkään tullut hankittua. Pienenä hän haaveili itse kahdesta lapsesta, mutta teininä alkoi jo nähdä, että yhdessä lapsessa on puolensa, kun rahat riittävät paremmin. Välillä oli jo sillä kannalla, että tarviiko sitä lasta ollenkaan. Nyt on kuitenkin pariutunut suuresta perheestä tulevan pojan kanssa ja suunnitelmissa 1-2 lasta heillä.

Vaikka itse olin kolmelapsisesta perheestä, niin olin lapsena kovin yksinäinen. Oli minulla koulussa kavereita, mutta kesällä olin kovin yksin ja jo juhannuksesta asti toivoin koulun jo alkavan. Ei niistä sisaruksista ollut seuraksi kuin muutaman ensimmäisen vuoden ajan, ennen kuin tappelut ja molemminpuolinen halveksunta alkoi.

Aika julmaa sanoa, että lapsi kärsii, jos vielä tietää tilanteenne. :(

Paljon kiinni vanhemmista millaiseksi se perhe-elämä muodostuu. Tiedän onnellisia, kiinteitä, yhden lapsen perheitä ja sitten vanhempia, jotka kokevat sen yhden lapsen taakkana eivätkä tee perheenä oikein mitään. Eli paljon on vanhemmista kiinni.

Varmaan riippuu perheistä ja vanhempien ja lasten temperamenteista.

Tutkimusten mukaan kuitenkin ainokaisilla on keskimäärin paremmat sosiaaliset taidot, ja ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin he, joilla on sisaruksia. Kun ei tarvitse tapella ( tai ei koe, että tarvitsee) omasta paikasta, huomiosta jne, niin voi antaa omastaan ja ottaa muut huomioon.

Itse pelkäsin lapsen yksinäisyyttä, kun itsellä on sisaruksia. Kun olen katsellut lapseni kasvua, niin olen hämmästellyt, että esim. riidat kaverisuhteissa eivät ole maata kaatavia, koska lapsi omien sanojensakin mukaan sanoo, että viihtyy esim. koulun pihalla yksinkin, jos on sellainen tarve. Osaa siis nauttia kavereista, mutta keksii yksinkin luovia leikkejä ja tekemistä. ( Ja on mm. äänestetty luokkansa kivoimmaksi ja reiluimmaksi kaveriksi muutamana vuonna.)

Hän ei myöskään jätä menemättä harrastuksiin, tapahtumiin, tilaisuuksiin, huvituksiin, jos ei saa kaveria mukaan. Olisi tietenkin mukavampi mennä yhdessä jonkun kanssa, mutta osaa nauttia yksinkin esim. huvipuistosta. Itse juuri tämänkaltainen käytös on niin hienoa. Olen vasta aikuisena pyrkinyt opettelemaan, että esim. elokuviin voi mennä yksinkin.

Ajattelin, että elämä olisi helpompaa kahden lapsen kanssa just siksi, että saavat toisistaan seuraa, mutta näin 1 ja 5v. kanssa kyllä tämä tuntuu tuplatyöltä. Luulen, että yhden lapsen kanssa on helpompaa ainakin taaperovuodet.

Lapseni on 4v ja ainoa lapsi. Minä kasvoin myös ainoana lapsena, samoin äitini. Ihan kunnollisia meistä on tullut. Minä muistan oman lapsuuteni, että aina oli vanhemmilla aikaa olla seurassa ja tehtiin paljon yhdessä. Viihdyin kyllä omissa leikeissänikin ja opittuani lukemaan, myös kirjojen kanssa. Oma lapseni on samaa maata. Ei olla viihdekeskuksia vaan voidaan tehdä asioita yhdessä, vaikka ruokaa tai retkiä. Lapsi viihtyy itsekseenkin hyvin, piirtelee tai rakentelee mitä milloinkin. Yhden lapsen kanssa on helppoa matkustella ja sitä on tehty runsaasti. Ei tule edes lisäkustannuksia, kun sama hotellihuone riittää hyvin. Yhdelle lapselle voi helposti kustantaa myös kalliimpia harrastuksia tai hoitoa.

Minulla yksi lapsi. Hän on minulle suunnattoman tärkeä. Serkut ovat lapselleni hyvin läheisiä. Välillä lapsen kaveri/kavereita on ollut mukana reissuissa, mökillä, tms.

Ei ole tarvinnut miettiä taas-arvoa tms. Lapsi on saanut harrastaa mitä haluaa.

Parempaa elämä on MINUN mielestäni kuin useamman lapsen kanssa. Minä halusin vain yhden lapsen ja elimme kauan näin. Elämä oli helppoa ja ihanaa. Lapsi hyvin sosaalinen, hyväkäytöksinen ja rauhallinen. Mieheni halusi kuitenkin vielä toisen ja ajattelin että nyt on eletty 8v niinkuin minä haluab, joten voimme elää loppu elämän miehen halun mukaan :D toki itsekkin rakastan lapsia...

Noh..elämä muuttui kerta heitolla. Kaksi lasta on todellakin kaksi lasta. Olimme virallisesti oikea lapsi perhe. Lapset kinastelivat ja meidän rauhallinen esikoinen muuttui "sisarukseksi". Voi että kaipaan aikaa yhden lapsen vanhempana...samoin mieheni.

Me emme voi saada enää enempää lapsia, tai no, asia on 99 % varma ja on todella satuttavaa, kun ihmiset utelevat milloin missäkin tilanteessa tyyliin "Koskas aiotte hankkia pikku-Matille kaverin?". Ja sitten kun kertoo ettemme voi saada enempää lapsia niin alkaa kaikista veemäisin osuus eli"ootteko ihan varmoja, meilläkin tutun kummin kaiman serkku tuli vielä raskaaksi vaikka kaikki toivo oli jo mennyttä blaa blaa blaa"

Olen miettinyt, että oman jaksamisen kannalta voisin laittaa Facebookin kirjoituksen ettemme voi saada enempää lapsia, asia on kipeä ja toivoisin ettei siitä kysellä.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan riippuu perheistä ja vanhempien ja lasten temperamenteista.

Tutkimusten mukaan kuitenkin ainokaisilla on keskimäärin paremmat sosiaaliset taidot, ja ovat tyytyväisempiä elämäänsä kuin he, joilla on sisaruksia. Kun ei tarvitse tapella ( tai ei koe, että tarvitsee) omasta paikasta, huomiosta jne, niin voi antaa omastaan ja ottaa muut huomioon.

Itse pelkäsin lapsen yksinäisyyttä, kun itsellä on sisaruksia. Kun olen katsellut lapseni kasvua, niin olen hämmästellyt, että esim. riidat kaverisuhteissa eivät ole maata kaatavia, koska lapsi omien sanojensakin mukaan sanoo, että viihtyy esim. koulun pihalla yksinkin, jos on sellainen tarve. Osaa siis nauttia kavereista, mutta keksii yksinkin luovia leikkejä ja tekemistä. ( Ja on mm. äänestetty luokkansa kivoimmaksi ja reiluimmaksi kaveriksi muutamana vuonna.)

Hän ei myöskään jätä menemättä harrastuksiin, tapahtumiin, tilaisuuksiin, huvituksiin, jos ei saa kaveria mukaan. Olisi tietenkin mukavampi mennä yhdessä jonkun kanssa, mutta osaa nauttia yksinkin esim. huvipuistosta. Itse juuri tämänkaltainen käytös on niin hienoa. Olen vasta aikuisena pyrkinyt opettelemaan, että esim. elokuviin voi mennä yksinkin.

Olisitko hyvä ja linkkaisit jonkun näistä tutkimuksista?

Minun käsitykseni on, että uusimpien tutkimuksien mukaan sisaruksien määrä ei vaikuta sosiaalisiin suhteisiin suuntaan eikä toiseen.

Meidän tällä hetkellä ainokainen täyttää loppuvuodesta 6-v. On toisinaan maininnut haluavansa sisaruksen, mutta tuntuu sopeutuneen tilanteeseen kuitenkin hyvin eikä koskaan ole esimerkiksi kysellyt, miksei ole sisarusta. Nyt toki pikkusisarus tulossa, mutta iso osa lapsuutta on mennyt ainoana lapsena.

Perhe-elämä on oikeastaan ollut tosi tasapainoista ja ihanaa yhden lapsen kanssa. Pitkän aikaa lapsi vaati meistä vanhemmista aina seuraa touhuihinsa ja se oli raskastakin välillä, mutta viimeiset puoli vuotta on osannut leikkiä itsenäisesti ja keksiä kaikenlaista puuhaa (muutakin kuin esim. tabletin katselu). Omaa aikaa on helppo järjestää ja lapsen touhutessa omiaan sitä järjestyy päivän mittaan ihan itsestäänkin vaikkei toinen vanhempi olisi kotona. Yhden lapsen kanssa on helppo tehdä kotitöitä ja osallistaa ihan arkisiin puuhiin, myös matkustelu on tosi simppeliä.

Ainoa isompi asia mitä meillä on jouduttu pohtimaan, on rajanveto siinä paljonko huomiota lapselle annetaan - asia jonka kuvittelisin ratkeavan osiltaan itsestään useampilapsisessa perheessä. Tarkoitan juuri tuota aikakautta, jolloin lapsi vaati meitä mukaan ihan kaikkeen ja osittain tämä jatkuu edelleen. Tuo raja on ollut pakko vetää keinotekoisesti näin yksilapsisena, koska periaatteessa olisi mahdollisuus että koko ajan jompi kumpi on kiinni lapsessa mutta mielestäni se ei ole luonnollinen tilanne eikä pidemmän päälle lapselle hyväksikään. Päiväkodissa lapsi on ollut 1,5-vuotiaasta lähtien ja on nykyään sosiaalisesti taitava, joskin ujohko (tosin tämä meidän lapsella ihan syntymäominaisuus) ja kavereita on paljon. En pidä yksilapsisuutta lainkaan huonona!

Turhaan mietit asiaa ennen lapsen syntymää. Tunnen useamman naisen, jotka halusivat vähintään kolme lasta. Nopeasti ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen mielipide olikin että korkeintaan se yksi.

Minä olin 10v ainoa lapsi, enkä muista että olisin ikinä ollut yksinäinen. Toki leikkikavereita löytyi ihan siitä taloyhtiön pihasta. Ja tykkäsin kovasti esim. lukemisesta.

Sitten "sain" pikkuveljen, jolle ei edes ole tähän päivään mennessäkään diagnosoitu mitään "vikaa", mutta jolla varmaan on vähintään lievä ADHD. Sen verran suuria vaikeuksia oli esim. koulunkäynnissä ja käyttäytymisessä yleensä. Temperamenttimme ovat täysin erilaiset, enkä muista että hänestä olisi ikinä ollut minulle mitään iloa. 18v täytettyäni muutin äkkiä pois kotoa, kun en jaksanut sitä jatkuvaa pikkuveljeni huutoa ja nuoremman pikkuveljen sekä vanhempien piinaamista.

Eli siis vaikka "yhteensopiva" ja suht samanikäinen sisarus on varmasti kiva, miin täysin eriluonteinen on huono juttu. Luulen että syy on tosiaan enemmän temperamentissa, sillä nuorempi pikkuveljeni on minusta ihan ok, mutta 15 vuoden ikäeron takia en ole tietty yhtään läheinen hänenkään kanssaan.

Älä pode syyllisyyttä jos jää ainoaksi, ethän sinä sille edes mitään mahda jos biologia ei anna periksi!