Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miehen hankala perhe
28.05.2019 |
Mistähän sitä aloittaisi.. olemme seurustelleet mieheni kanssa viitisen vuotta ja meillä on yksi lapsi.
Alussa tulin ihan hyvin toimeen miehen vanhempien ja siskojen kanssa. Miehellä on myös veli mutta hän ei ole vuosiin ollut "mukana kuvioissa" omasta halustaan. Näin ollen mekään ei pahemmin hänen kanssaan olla tekemisissä.
Minä olen itse hirmu läheinen perheeni kanssa, ja olisin toivonut että voisin olla läheinen myös miehen perheen kanssa. Se on aina ollut mulle tärkeää, ja entisen miesystäväni perheen kanssa näin olikin.
Miehen perhe on kuitenkin suoraansanottuna aika sekaisin, siskot tappelevat keskenään ja suhtautuvat minuun viileästi ja suuttuvat suurinpiirtein siitä jos katson heitä heidän mielestään väärällä tavalla. Miehen vanhemmat puhuvat pahaa yhdestä lapsesta toiselle. Arvostelevat meidän jokaikistä päätöstä ja koskaan eivät sano mitään hyvää. Suhtautuvat ylimielisesti meihin. Tuntuu inhottavalta kun mikään ei koskaan riitä. Oon yrittänyt tehdä kaikkeni miellyttääkseni ja lähentyäkseni heidän kanssa mutta en vaan jaksa enää.
En nyt tiedä mitä tässä edes haen, kai halusin vain avautua. Oon tosi pettynyt siihen että oon joutunut luopumaan siitä ajatuksesta että miehen perhe olisi mulle läheinen. Kun noiden kanssa vaan on niin hankalaa luovia. :( Onkohan kellään muulla kokemusta samasta?
Kommentit (270)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teen vaan sellaisen sivuhuomion, että varmaan 90% tyttären suosijoista ei tajua olevansa sellainen. Kaikki keksivät lukuisia syitä ”no kun tytär pyytää, tarvii, haluaa jne” tai ”no kun tytär tykkää reissata, shoppailla niin tottakai käyn tyttären kanssa enkä poikaa edes pyydä”. Tai tyttärellä on rankka raskaus, pitää auttaa.
Ne tyttären tarpeet näkyy ja kuuluu ja siinä on satoja syitä miksi kaikki apu menee tyttärelle.
Se poika ei näy samalla lailla kun äiti ei soittele viittä kertaa päivässä pojan kanssa niinkuin tyttären.
Kuvio rakentuu tällälailla, etenee, lukkooutuu pysyväksi, poika kärsii ja on pettynyt. Ja äiti touhottaa vaan tyttären ympärillä.
Tässä ketjussa moni törkeä suosija ei näe itse ollenkaan toimintaansa. Harva sitä itse näkee tai tunnistaa.
Näin se monesti menee ja menee myös omalla kohdallani. En voi sille mitään, että poikani tekee mieluummin monia asioita vaimonsa kanssa (kuten minusta hänen pitääkin tehdä) kuin minun kanssani ja että tyttäreni taas tekee niitä mieluummin minun kanssani kuin miehensä kanssa (minkä ymmärrän ihan hyvin myös). Voisi jopa miniä ottaa nokkiinsa, jos poikani pyytäisikin minut mukaansa eikä vaimoaan. En voi sillekään mitään, että pojallani palaisi käämit, jos soittelisin hänelle monta kertaa päivässä tai edes monta kertaa viikossa. Enkä sille, että tyttäreni käy moikkaamassa mua viikottain, poikani kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äitinä ajattelen, että kumpikin lapsistani elää omaa aikuisen elämäänsä ja he itse määrittelevät, kuinka paljon ja usein haluavat minun olevan mukana elämässään. Mulla on oikein hyvät ja läheiset välit molempiin lapsiini, mutta he ovat luonteiltaan erilaisia. Poikani on huomattavasti introvertimpi kuin siskonsa eikä kaipaa äitinsä seuraa samalla tavalla kuin tyttäreni. Ei kaipaa ylipäätään kenenkään seuraa yhtä paljon. Pidän yhteyttä poikani kanssa, mutta en yhtä tiiviisti kuin tyttäreni kanssa, koska poikani ei edes haluaisi niin tiivistä yhteydenpitoa. En silti katso olevani epäreilu, kun en ahdistele poikaani puheluilla ja kyläilyillä.
Miksi tyttäresi on mieluummin sinun, kuin miehensä kanssa?
Ja mistä päättelet että ”ei se poika kaipaa yhteydenpitoa” tai ”ei se poika nyt varmaan haluaisi mukaan”. Tiedätkö vai oletatko? Vai onko nää niitä perusteluja joilla itsellesi oikeutat sen että teet koko ajan kaikkea kivaa tyttären kanssa mutta et pojan? Tai et edes tarjoa pojalle mitään mahdollisuutta johonkin vastaavaan?
Tällälailla se kuvio syntyy. Poikasi saattaa oikeasti olla pahalla mielellä ja loukkaantunut.
Soitankin pojalle, että lähtee minun kanssa illalla katselemaan rintaliivejä ja muitakin vaatteita. Jos vaimonsa siitä jotain valittaa, niin sanon vain, että tasapuolisuuden vuoksi haluan poikani kanssa tehdä samoja asioita, kuin tyttöni
Tietenkin mennään juuri rintsikkaostoksille... voi luoja näitä tyyppejä!
No nää on ETUKÄTEEN päättäneet että teen vaan kivoja juttuja jotka ”sattumalta” on niitä mihin otan tyttären mukan ja mistä tytär tykkää. Mitään sellaista ei ole AIKOMUSTAKAAN tehdä koskaan mistä poika tykkäisi. Kätevää, ei tarvi koskaan tehdä pojan kanssa mitään.
Nämä tänne kirjoittavat miniät ovat kyllä ihmeen äitiriippuvaisia. Hirveä räkytystä, jos äiti käy tytön kanssa rintsikkaostoksilla. Mutta siitä ei välitetä, jos poika käy isänsä kanssa vaikka kalastamassa. Kaikki pyörii vain sen anopin ympärillä ja mitä anoppi tekee ja anoppi ei tee poikansa kanssa samoja juttuja yhtä paljon, kuin tytön kanssa. Appiukon tekemiset unohdetaan koko ajan, vaikka appiukko olisi ollut rakentamassa nuoren parin taloa apuna, niin itketään, kun anoppi ei käy shopailemasa pojan kanssa, vaan tytön kanssa.
Yrittäkää hyvät nuoret naiset päästä irti tuosta äititraumasta
Miksiköhän nämä ongelmat kulminoituvat naisiin? Äiteihin, tyttärien ja miniöihin. Yhdessäkään viestissä ei mollata appea lastensa perheiden huomioimisesta/ huomiotta jättämisestä. Äitien pitää huomioida poikiensa perheitä eli myös näitä tai muuten ei ole reilua. Entäs sitten ne isät.
Monessa suvussa on tapa, että naiset hoitaa ihmissuhteet. Ja anoppilassa anoppi määrää. Appiukko on kiva ja mieheni tykkää isästään, pyydetään aina välillä käymään meillä. Mutta appi ei voi tulla, koska anoppi on jo sopinut että menään tyttärelle. Anoppi on suunnilleen joka päivä tyttärellään (pojistaan ei välitä yhtään) ja appi on kuon tahdoton perävaunu joka menee sinne minne anoppi.
Itse yritän muuttaa kuvion eli opetan poikani kommunikoimaan ja hoitamaan ihmissuhteita ja kun aikanaan saavat lapsia voimme mieheni kanssa auttaa heitä erikseen. Siis ettei liikuta joka paikassa kuin paita ja perse.
Uskon että moni muukin tunnistaa tän että naiset päättää mihin mennään.
Meilläkin kaikkien, omien sekä miehen, sukulaisten kanssa yhteydenpito oli mun harteilla. Jotenkin mies vaan oletti, että nainen hoitaa. Vaimo hoitaa joulukorttien lähettämiset ja onnitteluviestit, ja lahjojen ostot, myös hänen sukulaisilleen. Paitsi että jossain kohtaa sanoin, että nää on j....liste sun sukulaisia. Minä voin auttaa, mutta hänen vastuullaan on hoitaa asia. Voin ideoida ja keskustella, mutta jos hän ei keksi että otetaanpa hänenkin äidilleen äitienpäiväkukka samalla kun minä ostan omalleni, niin sitten mennään ilman.
Tuo on joku vanhasta kulttuurista peruja oleva äidinmaidossa imetty asenne, että naisen tehtävä on hoitaa koti ja suku. Onneksi se on alettu tiedostaa, ja sitä on nykysukupolvet aktiivisesti muuttamassa. Vanhemmalle väelle vaan sitä muutosta ei varmasti tulla saamaan perille, ja niinpä ne pojat saavat pärjätä ilman vanhempiaan, koska niin poikien kuuluu tehdä. Tytöt vaan kaipaavat apua, kun eivät ole niin pärjääväisiä kuin pojat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teen vaan sellaisen sivuhuomion, että varmaan 90% tyttären suosijoista ei tajua olevansa sellainen. Kaikki keksivät lukuisia syitä ”no kun tytär pyytää, tarvii, haluaa jne” tai ”no kun tytär tykkää reissata, shoppailla niin tottakai käyn tyttären kanssa enkä poikaa edes pyydä”. Tai tyttärellä on rankka raskaus, pitää auttaa.
Ne tyttären tarpeet näkyy ja kuuluu ja siinä on satoja syitä miksi kaikki apu menee tyttärelle.
Se poika ei näy samalla lailla kun äiti ei soittele viittä kertaa päivässä pojan kanssa niinkuin tyttären.
Kuvio rakentuu tällälailla, etenee, lukkooutuu pysyväksi, poika kärsii ja on pettynyt. Ja äiti touhottaa vaan tyttären ympärillä.
Tässä ketjussa moni törkeä suosija ei näe itse ollenkaan toimintaansa. Harva sitä itse näkee tai tunnistaa.
Näin se monesti menee ja menee myös omalla kohdallani. En voi sille mitään, että poikani tekee mieluummin monia asioita vaimonsa kanssa (kuten minusta hänen pitääkin tehdä) kuin minun kanssani ja että tyttäreni taas tekee niitä mieluummin minun kanssani kuin miehensä kanssa (minkä ymmärrän ihan hyvin myös). Voisi jopa miniä ottaa nokkiinsa, jos poikani pyytäisikin minut mukaansa eikä vaimoaan. En voi sillekään mitään, että pojallani palaisi käämit, jos soittelisin hänelle monta kertaa päivässä tai edes monta kertaa viikossa. Enkä sille, että tyttäreni käy moikkaamassa mua viikottain, poikani kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äitinä ajattelen, että kumpikin lapsistani elää omaa aikuisen elämäänsä ja he itse määrittelevät, kuinka paljon ja usein haluavat minun olevan mukana elämässään. Mulla on oikein hyvät ja läheiset välit molempiin lapsiini, mutta he ovat luonteiltaan erilaisia. Poikani on huomattavasti introvertimpi kuin siskonsa eikä kaipaa äitinsä seuraa samalla tavalla kuin tyttäreni. Ei kaipaa ylipäätään kenenkään seuraa yhtä paljon. Pidän yhteyttä poikani kanssa, mutta en yhtä tiiviisti kuin tyttäreni kanssa, koska poikani ei edes haluaisi niin tiivistä yhteydenpitoa. En silti katso olevani epäreilu, kun en ahdistele poikaani puheluilla ja kyläilyillä.
Miksi tyttäresi on mieluummin sinun, kuin miehensä kanssa?
Ja mistä päättelet että ”ei se poika kaipaa yhteydenpitoa” tai ”ei se poika nyt varmaan haluaisi mukaan”. Tiedätkö vai oletatko? Vai onko nää niitä perusteluja joilla itsellesi oikeutat sen että teet koko ajan kaikkea kivaa tyttären kanssa mutta et pojan? Tai et edes tarjoa pojalle mitään mahdollisuutta johonkin vastaavaan?
Tällälailla se kuvio syntyy. Poikasi saattaa oikeasti olla pahalla mielellä ja loukkaantunut.
Soitankin pojalle, että lähtee minun kanssa illalla katselemaan rintaliivejä ja muitakin vaatteita. Jos vaimonsa siitä jotain valittaa, niin sanon vain, että tasapuolisuuden vuoksi haluan poikani kanssa tehdä samoja asioita, kuin tyttöni
Tietenkin mennään juuri rintsikkaostoksille... voi luoja näitä tyyppejä!
No nää on ETUKÄTEEN päättäneet että teen vaan kivoja juttuja jotka ”sattumalta” on niitä mihin otan tyttären mukan ja mistä tytär tykkää. Mitään sellaista ei ole AIKOMUSTAKAAN tehdä koskaan mistä poika tykkäisi. Kätevää, ei tarvi koskaan tehdä pojan kanssa mitään.
Nämä tänne kirjoittavat miniät ovat kyllä ihmeen äitiriippuvaisia. Hirveä räkytystä, jos äiti käy tytön kanssa rintsikkaostoksilla. Mutta siitä ei välitetä, jos poika käy isänsä kanssa vaikka kalastamassa. Kaikki pyörii vain sen anopin ympärillä ja mitä anoppi tekee ja anoppi ei tee poikansa kanssa samoja juttuja yhtä paljon, kuin tytön kanssa. Appiukon tekemiset unohdetaan koko ajan, vaikka appiukko olisi ollut rakentamassa nuoren parin taloa apuna, niin itketään, kun anoppi ei käy shopailemasa pojan kanssa, vaan tytön kanssa.
Yrittäkää hyvät nuoret naiset päästä irti tuosta äititraumasta
Miksiköhän nämä ongelmat kulminoituvat naisiin? Äiteihin, tyttärien ja miniöihin. Yhdessäkään viestissä ei mollata appea lastensa perheiden huomioimisesta/ huomiotta jättämisestä. Äitien pitää huomioida poikiensa perheitä eli myös näitä tai muuten ei ole reilua. Entäs sitten ne isät.
Minusta on kyllä kurjaa, kun miehen isä ei kutsu minua viikonloppuristelyille tai kaupunkiviikonloppua viettämään. On se niin charmikas mies, että voisin viettää sen kanssa aikaa enemmänkin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kukaan ulkopuolinen ei voi sanoa, ketä kohdellaan reilusti ja ketä epäreilusti. Jokaisella on oikeus tuntea mitä tuntee. Joskus kyseessä on todella epäreilu kohtelu, toisinaan kyseessä on epärealistiset odotukset. Joskus poika ei halua niin paljoa yhteydenpitoa, mitä tytär haluaa, ja ehkä miniä ei ymmärrä että poika on täysin tyytyväinen tilanteeseen. Ehkä pojan vanhemmat ovat vanhanaikaisia ja ajattelevat, että kyllä poika pärjää, koska miehenhän kuuluu pärjätä. Tytöt taas ovat heikkoja ja tarvitsevat apua. Tai ehkä äidillä ja pojalla vaan ei ole samoja kiinnostuksen kohteita, ehkä pojan ja miniän näkemykset lasten leluista ja keksien syönnistä eroavat voimakkaasti toisistaan.
Ehkäpä miniän ja pojan pitäisi keskustella yhdessä siitä, mitä kumpikin odottaa ja toivoo appivanhemmiltaan, ja toisiltaan suhteessa heihin.
Mitä hittoa se oikeasti kuuluu miniälle hänen miehensä välit äitiinsä ja varsinkin hänen sisarusten välit äitiinsä. Lisäksi he luulevat, että voivat määrätä miehensä vanhempien omaisuudesta, perinnöstä, lahjoista, rahankäytöstä ja ajankäytöstä.
Omat lapset elää tyytyväisinä elämää, mutta miniä kyttää appivanhempien perintöä ja laskee lahjoja ja ajankäyttöä.
Oletteko koskaan kuulleet miehen valittavan, että vaimonsa isä ei halua olla hänelle kuin toinen isä ja ota matkaan joka paikkaan ja kutsu syömään ja Tallinnan ristelylle
Sen verran niitä pojan ja äidin välejä voisi poika miniälle avata, että miniä tietää miehensä olevan ihan tyytyväinen (tai tyytymätön jos näin on). Kyllä minua ainakin kiinnostaa jos mieheni suree jotakin hänen mielestään huonoa ihmissuhdetta, etenkin vanhempiinsa. Miniän asia ei ole niihin väleihin puuttua, mutta onhan se rasittavaa jos miniä kokee että appivanhemmat hylkii poikaansa, vaikka poika olisikin ihan tyytyväinen tilanteeseen. Ja miniä voi tukea miestään jos appivanhemmat todella hylkivät poikaansa.
Meillä mies ei toki valita apestaan, mutta onkin hänen kanssaan läheisempi kuin isänsä. Ei sillä, että olisi isäänsäkään huonot välit, mutta viihtyy paremmin appensa kanssa, koska apen kanssa on enemmän yhteistä kuin isänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teen vaan sellaisen sivuhuomion, että varmaan 90% tyttären suosijoista ei tajua olevansa sellainen. Kaikki keksivät lukuisia syitä ”no kun tytär pyytää, tarvii, haluaa jne” tai ”no kun tytär tykkää reissata, shoppailla niin tottakai käyn tyttären kanssa enkä poikaa edes pyydä”. Tai tyttärellä on rankka raskaus, pitää auttaa.
Ne tyttären tarpeet näkyy ja kuuluu ja siinä on satoja syitä miksi kaikki apu menee tyttärelle.
Se poika ei näy samalla lailla kun äiti ei soittele viittä kertaa päivässä pojan kanssa niinkuin tyttären.
Kuvio rakentuu tällälailla, etenee, lukkooutuu pysyväksi, poika kärsii ja on pettynyt. Ja äiti touhottaa vaan tyttären ympärillä.
Tässä ketjussa moni törkeä suosija ei näe itse ollenkaan toimintaansa. Harva sitä itse näkee tai tunnistaa.
Näin se monesti menee ja menee myös omalla kohdallani. En voi sille mitään, että poikani tekee mieluummin monia asioita vaimonsa kanssa (kuten minusta hänen pitääkin tehdä) kuin minun kanssani ja että tyttäreni taas tekee niitä mieluummin minun kanssani kuin miehensä kanssa (minkä ymmärrän ihan hyvin myös). Voisi jopa miniä ottaa nokkiinsa, jos poikani pyytäisikin minut mukaansa eikä vaimoaan. En voi sillekään mitään, että pojallani palaisi käämit, jos soittelisin hänelle monta kertaa päivässä tai edes monta kertaa viikossa. Enkä sille, että tyttäreni käy moikkaamassa mua viikottain, poikani kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äitinä ajattelen, että kumpikin lapsistani elää omaa aikuisen elämäänsä ja he itse määrittelevät, kuinka paljon ja usein haluavat minun olevan mukana elämässään. Mulla on oikein hyvät ja läheiset välit molempiin lapsiini, mutta he ovat luonteiltaan erilaisia. Poikani on huomattavasti introvertimpi kuin siskonsa eikä kaipaa äitinsä seuraa samalla tavalla kuin tyttäreni. Ei kaipaa ylipäätään kenenkään seuraa yhtä paljon. Pidän yhteyttä poikani kanssa, mutta en yhtä tiiviisti kuin tyttäreni kanssa, koska poikani ei edes haluaisi niin tiivistä yhteydenpitoa. En silti katso olevani epäreilu, kun en ahdistele poikaani puheluilla ja kyläilyillä.
Miksi tyttäresi on mieluummin sinun, kuin miehensä kanssa?
Ja mistä päättelet että ”ei se poika kaipaa yhteydenpitoa” tai ”ei se poika nyt varmaan haluaisi mukaan”. Tiedätkö vai oletatko? Vai onko nää niitä perusteluja joilla itsellesi oikeutat sen että teet koko ajan kaikkea kivaa tyttären kanssa mutta et pojan? Tai et edes tarjoa pojalle mitään mahdollisuutta johonkin vastaavaan?
Tällälailla se kuvio syntyy. Poikasi saattaa oikeasti olla pahalla mielellä ja loukkaantunut.
Soitankin pojalle, että lähtee minun kanssa illalla katselemaan rintaliivejä ja muitakin vaatteita. Jos vaimonsa siitä jotain valittaa, niin sanon vain, että tasapuolisuuden vuoksi haluan poikani kanssa tehdä samoja asioita, kuin tyttöni
Tietenkin mennään juuri rintsikkaostoksille... voi luoja näitä tyyppejä!
No nää on ETUKÄTEEN päättäneet että teen vaan kivoja juttuja jotka ”sattumalta” on niitä mihin otan tyttären mukan ja mistä tytär tykkää. Mitään sellaista ei ole AIKOMUSTAKAAN tehdä koskaan mistä poika tykkäisi. Kätevää, ei tarvi koskaan tehdä pojan kanssa mitään.
Nämä tänne kirjoittavat miniät ovat kyllä ihmeen äitiriippuvaisia. Hirveä räkytystä, jos äiti käy tytön kanssa rintsikkaostoksilla. Mutta siitä ei välitetä, jos poika käy isänsä kanssa vaikka kalastamassa. Kaikki pyörii vain sen anopin ympärillä ja mitä anoppi tekee ja anoppi ei tee poikansa kanssa samoja juttuja yhtä paljon, kuin tytön kanssa. Appiukon tekemiset unohdetaan koko ajan, vaikka appiukko olisi ollut rakentamassa nuoren parin taloa apuna, niin itketään, kun anoppi ei käy shopailemasa pojan kanssa, vaan tytön kanssa.
Yrittäkää hyvät nuoret naiset päästä irti tuosta äititraumasta
Miksiköhän nämä ongelmat kulminoituvat naisiin? Äiteihin, tyttärien ja miniöihin. Yhdessäkään viestissä ei mollata appea lastensa perheiden huomioimisesta/ huomiotta jättämisestä. Äitien pitää huomioida poikiensa perheitä eli myös näitä tai muuten ei ole reilua. Entäs sitten ne isät.
Monessa suvussa on tapa, että naiset hoitaa ihmissuhteet. Ja anoppilassa anoppi määrää. Appiukko on kiva ja mieheni tykkää isästään, pyydetään aina välillä käymään meillä. Mutta appi ei voi tulla, koska anoppi on jo sopinut että menään tyttärelle. Anoppi on suunnilleen joka päivä tyttärellään (pojistaan ei välitä yhtään) ja appi on kuon tahdoton perävaunu joka menee sinne minne anoppi.
Itse yritän muuttaa kuvion eli opetan poikani kommunikoimaan ja hoitamaan ihmissuhteita ja kun aikanaan saavat lapsia voimme mieheni kanssa auttaa heitä erikseen. Siis ettei liikuta joka paikassa kuin paita ja perse.
Uskon että moni muukin tunnistaa tän että naiset päättää mihin mennään.
Meilläkin kaikkien, omien sekä miehen, sukulaisten kanssa yhteydenpito oli mun harteilla. Jotenkin mies vaan oletti, että nainen hoitaa. Vaimo hoitaa joulukorttien lähettämiset ja onnitteluviestit, ja lahjojen ostot, myös hänen sukulaisilleen. Paitsi että jossain kohtaa sanoin, että nää on j....liste sun sukulaisia. Minä voin auttaa, mutta hänen vastuullaan on hoitaa asia. Voin ideoida ja keskustella, mutta jos hän ei keksi että otetaanpa hänenkin äidilleen äitienpäiväkukka samalla kun minä ostan omalleni, niin sitten mennään ilman.
Tuo on joku vanhasta kulttuurista peruja oleva äidinmaidossa imetty asenne, että naisen tehtävä on hoitaa koti ja suku. Onneksi se on alettu tiedostaa, ja sitä on nykysukupolvet aktiivisesti muuttamassa. Vanhemmalle väelle vaan sitä muutosta ei varmasti tulla saamaan perille, ja niinpä ne pojat saavat pärjätä ilman vanhempiaan, koska niin poikien kuuluu tehdä. Tytöt vaan kaipaavat apua, kun eivät ole niin pärjääväisiä kuin pojat.
Mun anoppini aikoinaan yritti sopia kaikki asiat mun kanssani, mutta sanoin jo heti alussa, että voi kuule kun mulla ei ole poikasi kalenteria, niin mitäpä jos soittaisit suoraan pojallesi ja sopisit asiasta hänen kanssaan.
Alkuperäiseen aiheeseen liittyen; kenenkään ei ole pakko kaveerata kenenkään toisen kanssa, jos ei kiinnosta. Kun ei vaan ole. Minä ja äitini olimme aivan erilaisia. Rakastimme toki toisiamme, siinä kuin äiti ja lapsi nyt rakastaa, kun äiti on ollut hyvä ja normaali äiti. Jos tuota suhdetta ei olisi ollut, en olisi ikinä viettänyt hänen kanssaan aikaa, veriside ja yhteinen historia oli ainoat yhdistävät tekijät. Vielä vähemmän yhteistä minulla on alkoholisoituneen anoppini kanssa (vaikka ihan asialliset välit meilläkin on, niinkuin aikuisilla ihmisillä pitäisikin olla).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teen vaan sellaisen sivuhuomion, että varmaan 90% tyttären suosijoista ei tajua olevansa sellainen. Kaikki keksivät lukuisia syitä ”no kun tytär pyytää, tarvii, haluaa jne” tai ”no kun tytär tykkää reissata, shoppailla niin tottakai käyn tyttären kanssa enkä poikaa edes pyydä”. Tai tyttärellä on rankka raskaus, pitää auttaa.
Ne tyttären tarpeet näkyy ja kuuluu ja siinä on satoja syitä miksi kaikki apu menee tyttärelle.
Se poika ei näy samalla lailla kun äiti ei soittele viittä kertaa päivässä pojan kanssa niinkuin tyttären.
Kuvio rakentuu tällälailla, etenee, lukkooutuu pysyväksi, poika kärsii ja on pettynyt. Ja äiti touhottaa vaan tyttären ympärillä.
Tässä ketjussa moni törkeä suosija ei näe itse ollenkaan toimintaansa. Harva sitä itse näkee tai tunnistaa.
Näin se monesti menee ja menee myös omalla kohdallani. En voi sille mitään, että poikani tekee mieluummin monia asioita vaimonsa kanssa (kuten minusta hänen pitääkin tehdä) kuin minun kanssani ja että tyttäreni taas tekee niitä mieluummin minun kanssani kuin miehensä kanssa (minkä ymmärrän ihan hyvin myös). Voisi jopa miniä ottaa nokkiinsa, jos poikani pyytäisikin minut mukaansa eikä vaimoaan. En voi sillekään mitään, että pojallani palaisi käämit, jos soittelisin hänelle monta kertaa päivässä tai edes monta kertaa viikossa. Enkä sille, että tyttäreni käy moikkaamassa mua viikottain, poikani kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äitinä ajattelen, että kumpikin lapsistani elää omaa aikuisen elämäänsä ja he itse määrittelevät, kuinka paljon ja usein haluavat minun olevan mukana elämässään. Mulla on oikein hyvät ja läheiset välit molempiin lapsiini, mutta he ovat luonteiltaan erilaisia. Poikani on huomattavasti introvertimpi kuin siskonsa eikä kaipaa äitinsä seuraa samalla tavalla kuin tyttäreni. Ei kaipaa ylipäätään kenenkään seuraa yhtä paljon. Pidän yhteyttä poikani kanssa, mutta en yhtä tiiviisti kuin tyttäreni kanssa, koska poikani ei edes haluaisi niin tiivistä yhteydenpitoa. En silti katso olevani epäreilu, kun en ahdistele poikaani puheluilla ja kyläilyillä.
Miksi tyttäresi on mieluummin sinun, kuin miehensä kanssa?
Ja mistä päättelet että ”ei se poika kaipaa yhteydenpitoa” tai ”ei se poika nyt varmaan haluaisi mukaan”. Tiedätkö vai oletatko? Vai onko nää niitä perusteluja joilla itsellesi oikeutat sen että teet koko ajan kaikkea kivaa tyttären kanssa mutta et pojan? Tai et edes tarjoa pojalle mitään mahdollisuutta johonkin vastaavaan?
Tällälailla se kuvio syntyy. Poikasi saattaa oikeasti olla pahalla mielellä ja loukkaantunut.
Soitankin pojalle, että lähtee minun kanssa illalla katselemaan rintaliivejä ja muitakin vaatteita. Jos vaimonsa siitä jotain valittaa, niin sanon vain, että tasapuolisuuden vuoksi haluan poikani kanssa tehdä samoja asioita, kuin tyttöni
Tietenkin mennään juuri rintsikkaostoksille... voi luoja näitä tyyppejä!
No nää on ETUKÄTEEN päättäneet että teen vaan kivoja juttuja jotka ”sattumalta” on niitä mihin otan tyttären mukan ja mistä tytär tykkää. Mitään sellaista ei ole AIKOMUSTAKAAN tehdä koskaan mistä poika tykkäisi. Kätevää, ei tarvi koskaan tehdä pojan kanssa mitään.
Nämä tänne kirjoittavat miniät ovat kyllä ihmeen äitiriippuvaisia. Hirveä räkytystä, jos äiti käy tytön kanssa rintsikkaostoksilla. Mutta siitä ei välitetä, jos poika käy isänsä kanssa vaikka kalastamassa. Kaikki pyörii vain sen anopin ympärillä ja mitä anoppi tekee ja anoppi ei tee poikansa kanssa samoja juttuja yhtä paljon, kuin tytön kanssa. Appiukon tekemiset unohdetaan koko ajan, vaikka appiukko olisi ollut rakentamassa nuoren parin taloa apuna, niin itketään, kun anoppi ei käy shopailemasa pojan kanssa, vaan tytön kanssa.
Yrittäkää hyvät nuoret naiset päästä irti tuosta äititraumasta
Miksiköhän nämä ongelmat kulminoituvat naisiin? Äiteihin, tyttärien ja miniöihin. Yhdessäkään viestissä ei mollata appea lastensa perheiden huomioimisesta/ huomiotta jättämisestä. Äitien pitää huomioida poikiensa perheitä eli myös näitä tai muuten ei ole reilua. Entäs sitten ne isät.
Monessa suvussa on tapa, että naiset hoitaa ihmissuhteet. Ja anoppilassa anoppi määrää. Appiukko on kiva ja mieheni tykkää isästään, pyydetään aina välillä käymään meillä. Mutta appi ei voi tulla, koska anoppi on jo sopinut että menään tyttärelle. Anoppi on suunnilleen joka päivä tyttärellään (pojistaan ei välitä yhtään) ja appi on kuon tahdoton perävaunu joka menee sinne minne anoppi.
Itse yritän muuttaa kuvion eli opetan poikani kommunikoimaan ja hoitamaan ihmissuhteita ja kun aikanaan saavat lapsia voimme mieheni kanssa auttaa heitä erikseen. Siis ettei liikuta joka paikassa kuin paita ja perse.
Uskon että moni muukin tunnistaa tän että naiset päättää mihin mennään.
Meilläkin kaikkien, omien sekä miehen, sukulaisten kanssa yhteydenpito oli mun harteilla. Jotenkin mies vaan oletti, että nainen hoitaa. Vaimo hoitaa joulukorttien lähettämiset ja onnitteluviestit, ja lahjojen ostot, myös hänen sukulaisilleen. Paitsi että jossain kohtaa sanoin, että nää on j....liste sun sukulaisia. Minä voin auttaa, mutta hänen vastuullaan on hoitaa asia. Voin ideoida ja keskustella, mutta jos hän ei keksi että otetaanpa hänenkin äidilleen äitienpäiväkukka samalla kun minä ostan omalleni, niin sitten mennään ilman.
Tuo on joku vanhasta kulttuurista peruja oleva äidinmaidossa imetty asenne, että naisen tehtävä on hoitaa koti ja suku. Onneksi se on alettu tiedostaa, ja sitä on nykysukupolvet aktiivisesti muuttamassa. Vanhemmalle väelle vaan sitä muutosta ei varmasti tulla saamaan perille, ja niinpä ne pojat saavat pärjätä ilman vanhempiaan, koska niin poikien kuuluu tehdä. Tytöt vaan kaipaavat apua, kun eivät ole niin pärjääväisiä kuin pojat.
Mun anoppini aikoinaan yritti sopia kaikki asiat mun kanssani, mutta sanoin jo heti alussa, että voi kuule kun mulla ei ole poikasi kalenteria, niin mitäpä jos soittaisit suoraan pojallesi ja sopisit asiasta hänen kanssaan.
Kai siellä pohjalla kummitelee edelleen se ajatus siitä tytöistä joko isän tai miehen holhottavina olentoina, joka on hukassa jos ei joku vanhempi ja viisaampi ole koko ajan opastamassa ja auttamassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teen vaan sellaisen sivuhuomion, että varmaan 90% tyttären suosijoista ei tajua olevansa sellainen. Kaikki keksivät lukuisia syitä ”no kun tytär pyytää, tarvii, haluaa jne” tai ”no kun tytär tykkää reissata, shoppailla niin tottakai käyn tyttären kanssa enkä poikaa edes pyydä”. Tai tyttärellä on rankka raskaus, pitää auttaa.
Ne tyttären tarpeet näkyy ja kuuluu ja siinä on satoja syitä miksi kaikki apu menee tyttärelle.
Se poika ei näy samalla lailla kun äiti ei soittele viittä kertaa päivässä pojan kanssa niinkuin tyttären.
Kuvio rakentuu tällälailla, etenee, lukkooutuu pysyväksi, poika kärsii ja on pettynyt. Ja äiti touhottaa vaan tyttären ympärillä.
Tässä ketjussa moni törkeä suosija ei näe itse ollenkaan toimintaansa. Harva sitä itse näkee tai tunnistaa.
Näin se monesti menee ja menee myös omalla kohdallani. En voi sille mitään, että poikani tekee mieluummin monia asioita vaimonsa kanssa (kuten minusta hänen pitääkin tehdä) kuin minun kanssani ja että tyttäreni taas tekee niitä mieluummin minun kanssani kuin miehensä kanssa (minkä ymmärrän ihan hyvin myös). Voisi jopa miniä ottaa nokkiinsa, jos poikani pyytäisikin minut mukaansa eikä vaimoaan. En voi sillekään mitään, että pojallani palaisi käämit, jos soittelisin hänelle monta kertaa päivässä tai edes monta kertaa viikossa. Enkä sille, että tyttäreni käy moikkaamassa mua viikottain, poikani kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äitinä ajattelen, että kumpikin lapsistani elää omaa aikuisen elämäänsä ja he itse määrittelevät, kuinka paljon ja usein haluavat minun olevan mukana elämässään. Mulla on oikein hyvät ja läheiset välit molempiin lapsiini, mutta he ovat luonteiltaan erilaisia. Poikani on huomattavasti introvertimpi kuin siskonsa eikä kaipaa äitinsä seuraa samalla tavalla kuin tyttäreni. Ei kaipaa ylipäätään kenenkään seuraa yhtä paljon. Pidän yhteyttä poikani kanssa, mutta en yhtä tiiviisti kuin tyttäreni kanssa, koska poikani ei edes haluaisi niin tiivistä yhteydenpitoa. En silti katso olevani epäreilu, kun en ahdistele poikaani puheluilla ja kyläilyillä.
Miksi tyttäresi on mieluummin sinun, kuin miehensä kanssa?
Ja mistä päättelet että ”ei se poika kaipaa yhteydenpitoa” tai ”ei se poika nyt varmaan haluaisi mukaan”. Tiedätkö vai oletatko? Vai onko nää niitä perusteluja joilla itsellesi oikeutat sen että teet koko ajan kaikkea kivaa tyttären kanssa mutta et pojan? Tai et edes tarjoa pojalle mitään mahdollisuutta johonkin vastaavaan?
Tällälailla se kuvio syntyy. Poikasi saattaa oikeasti olla pahalla mielellä ja loukkaantunut.
Soitankin pojalle, että lähtee minun kanssa illalla katselemaan rintaliivejä ja muitakin vaatteita. Jos vaimonsa siitä jotain valittaa, niin sanon vain, että tasapuolisuuden vuoksi haluan poikani kanssa tehdä samoja asioita, kuin tyttöni
Tietenkin mennään juuri rintsikkaostoksille... voi luoja näitä tyyppejä!
No nää on ETUKÄTEEN päättäneet että teen vaan kivoja juttuja jotka ”sattumalta” on niitä mihin otan tyttären mukan ja mistä tytär tykkää. Mitään sellaista ei ole AIKOMUSTAKAAN tehdä koskaan mistä poika tykkäisi. Kätevää, ei tarvi koskaan tehdä pojan kanssa mitään.
Nämä tänne kirjoittavat miniät ovat kyllä ihmeen äitiriippuvaisia. Hirveä räkytystä, jos äiti käy tytön kanssa rintsikkaostoksilla. Mutta siitä ei välitetä, jos poika käy isänsä kanssa vaikka kalastamassa. Kaikki pyörii vain sen anopin ympärillä ja mitä anoppi tekee ja anoppi ei tee poikansa kanssa samoja juttuja yhtä paljon, kuin tytön kanssa. Appiukon tekemiset unohdetaan koko ajan, vaikka appiukko olisi ollut rakentamassa nuoren parin taloa apuna, niin itketään, kun anoppi ei käy shopailemasa pojan kanssa, vaan tytön kanssa.
Yrittäkää hyvät nuoret naiset päästä irti tuosta äititraumasta
Miksiköhän nämä ongelmat kulminoituvat naisiin? Äiteihin, tyttärien ja miniöihin. Yhdessäkään viestissä ei mollata appea lastensa perheiden huomioimisesta/ huomiotta jättämisestä. Äitien pitää huomioida poikiensa perheitä eli myös näitä tai muuten ei ole reilua. Entäs sitten ne isät.
Mieheni teki lapsille selväksi, että haluaa vihdoin viettää aikaa kanssani, kun elämä alkaa helpottamaan. Että minusta ei tule ilmaista lapsenvahtia, joka juoksee jokaisessa perheessä vahtimassa lapsia ja auttamassa aikuisia lapsia.
Autamme toki tarvittaessa, mutta nautimme nyt toistemme seurasta ja harrastamme sitä parisuhdeaikaa, mitä ei nuorempana niin ollut.
Lapsista kukaan ei ole tästä valittanut, mutta toiseksi vanhimman pojan vaimo on kuulemma haukkunut minua ikäväksi anopiksi, kun en ole ottanut lapsia yökylään kovin useasti. Niin ja sekin tosiaan on mennyt niin, että kun MINÄ en ole ottanut lapsia yökylään useasti. Ei, että ME emme ole ottaneet lapsia yökylään.
Isänsä on tehnyt selväksi lapsille, että hän ei enää jaksa sitä yövalvomista ja vahtimista, vaan haluaa nauttia nyt vapaapäivistään ja lomilla haluaa reissata minun kanssa, eikä olla kotona niin, että minä hoidan lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse ainakin olen ollut kiitollinen, ettei anoppi ole turhan lähellä. Kiva nainen, tulemme oikein hyvin toimeen eikä ole mitään hampaankolossa suuntaan tai toiseen. Pidän hänet ajan tasalla lapsen asioista yhtä lailla kuin oman äitini, mutta olen jo 34 enkä koe, että tämän ikäisenä naisena roikutaan kiinni enää omissa vanhemmissa tai puolison vanhemmissa. Se olisi jotenkin liian outoa. En ymmärrä, että ollaan vanhemmissa kiinni vielä aikuisenakin tai yritetään väkisin tehdä anopista toista äitiä itselleen - sitten kostetaan, jos tämä ei onnistu. Se ei todellakaan ole tervettä aikuisilta naisilta.
Tämä. Itse anoppina pyrin antamaan tilaa poikani perheelle. He ovat hieman alle kolmekymppisinä täysin aikuisia omillaan toimeentulevia ihmisiä. Toki ihan ystävälliset välit on ja ovat tervetulleita meille koska vaan. Olemme myöskin antaneet kaikille lapsille mökin ja veneen avaimet ja saavat käyttää niitä edelleen kuin omiaan. Tiettyä vieraskoreitta noudatan suhteessa pojan perheeseen, enkä esimerkkiksi mene heille kutsumatta. Miniällä on vuorotyö ja he saa itse määritellä koska kutsuvat tai ovat kutsumatta. Toki pyydettäessä autetaan mahdollisuuksien mukaan.
Jotenkin tajuan sen, että ihmisten välillä voi olla riitoja.
Sitä en tajua, että anoppi inhosi minua ja myrkytti ilmapiirin
muuhun sukuun JO ENNEN KUIN edes olin tavannut häntä.
Ilkeys on ollut alusta asti käsin kosketeltavaa. Edellisessä suhteessa
minulla oli anoppiini erinomaiset välit...nyt vaan muistelen niitä haikeudella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuinka paljon näissä anoppi-miniä riidoissa on kaikuja entisajoista, jossa nainen ”meni miehelään”, ja nuori emäntä ja vanha emäntä taistelivat siitä vähäisestä päätäntävallasta mitä naiselle yleensä suotiin?
Kuinka paljon on kyse siitä, että äiti joutuu luovuttamaan paikkansa poikansa elämän tärkeimpänä naisena jollekin ventovieraalle naiselle, ja tuon naisen mustasukkaisuus miehensä (toivottavasti) entistä elämän tärkeintä naista kohtaan? Existä ollaan helposti mustasukkaisia, ja kaikki ymmärtävät sen. Anoppi voi kuitenkin helposti olla kilpakumppani tärkeydessä ja vaikutusvallassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teen vaan sellaisen sivuhuomion, että varmaan 90% tyttären suosijoista ei tajua olevansa sellainen. Kaikki keksivät lukuisia syitä ”no kun tytär pyytää, tarvii, haluaa jne” tai ”no kun tytär tykkää reissata, shoppailla niin tottakai käyn tyttären kanssa enkä poikaa edes pyydä”. Tai tyttärellä on rankka raskaus, pitää auttaa.
Ne tyttären tarpeet näkyy ja kuuluu ja siinä on satoja syitä miksi kaikki apu menee tyttärelle.
Se poika ei näy samalla lailla kun äiti ei soittele viittä kertaa päivässä pojan kanssa niinkuin tyttären.
Kuvio rakentuu tällälailla, etenee, lukkooutuu pysyväksi, poika kärsii ja on pettynyt. Ja äiti touhottaa vaan tyttären ympärillä.
Tässä ketjussa moni törkeä suosija ei näe itse ollenkaan toimintaansa. Harva sitä itse näkee tai tunnistaa.
Näin se monesti menee ja menee myös omalla kohdallani. En voi sille mitään, että poikani tekee mieluummin monia asioita vaimonsa kanssa (kuten minusta hänen pitääkin tehdä) kuin minun kanssani ja että tyttäreni taas tekee niitä mieluummin minun kanssani kuin miehensä kanssa (minkä ymmärrän ihan hyvin myös). Voisi jopa miniä ottaa nokkiinsa, jos poikani pyytäisikin minut mukaansa eikä vaimoaan. En voi sillekään mitään, että pojallani palaisi käämit, jos soittelisin hänelle monta kertaa päivässä tai edes monta kertaa viikossa. Enkä sille, että tyttäreni käy moikkaamassa mua viikottain, poikani kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äitinä ajattelen, että kumpikin lapsistani elää omaa aikuisen elämäänsä ja he itse määrittelevät, kuinka paljon ja usein haluavat minun olevan mukana elämässään. Mulla on oikein hyvät ja läheiset välit molempiin lapsiini, mutta he ovat luonteiltaan erilaisia. Poikani on huomattavasti introvertimpi kuin siskonsa eikä kaipaa äitinsä seuraa samalla tavalla kuin tyttäreni. Ei kaipaa ylipäätään kenenkään seuraa yhtä paljon. Pidän yhteyttä poikani kanssa, mutta en yhtä tiiviisti kuin tyttäreni kanssa, koska poikani ei edes haluaisi niin tiivistä yhteydenpitoa. En silti katso olevani epäreilu, kun en ahdistele poikaani puheluilla ja kyläilyillä.
Miksi tyttäresi on mieluummin sinun, kuin miehensä kanssa?
Ja mistä päättelet että ”ei se poika kaipaa yhteydenpitoa” tai ”ei se poika nyt varmaan haluaisi mukaan”. Tiedätkö vai oletatko? Vai onko nää niitä perusteluja joilla itsellesi oikeutat sen että teet koko ajan kaikkea kivaa tyttären kanssa mutta et pojan? Tai et edes tarjoa pojalle mitään mahdollisuutta johonkin vastaavaan?
Tällälailla se kuvio syntyy. Poikasi saattaa oikeasti olla pahalla mielellä ja loukkaantunut.
Soitankin pojalle, että lähtee minun kanssa illalla katselemaan rintaliivejä ja muitakin vaatteita. Jos vaimonsa siitä jotain valittaa, niin sanon vain, että tasapuolisuuden vuoksi haluan poikani kanssa tehdä samoja asioita, kuin tyttöni
Tietenkin mennään juuri rintsikkaostoksille... voi luoja näitä tyyppejä!
No nää on ETUKÄTEEN päättäneet että teen vaan kivoja juttuja jotka ”sattumalta” on niitä mihin otan tyttären mukan ja mistä tytär tykkää. Mitään sellaista ei ole AIKOMUSTAKAAN tehdä koskaan mistä poika tykkäisi. Kätevää, ei tarvi koskaan tehdä pojan kanssa mitään.
Nämä tänne kirjoittavat miniät ovat kyllä ihmeen äitiriippuvaisia. Hirveä räkytystä, jos äiti käy tytön kanssa rintsikkaostoksilla. Mutta siitä ei välitetä, jos poika käy isänsä kanssa vaikka kalastamassa. Kaikki pyörii vain sen anopin ympärillä ja mitä anoppi tekee ja anoppi ei tee poikansa kanssa samoja juttuja yhtä paljon, kuin tytön kanssa. Appiukon tekemiset unohdetaan koko ajan, vaikka appiukko olisi ollut rakentamassa nuoren parin taloa apuna, niin itketään, kun anoppi ei käy shopailemasa pojan kanssa, vaan tytön kanssa.
Yrittäkää hyvät nuoret naiset päästä irti tuosta äititraumasta
Miksiköhän nämä ongelmat kulminoituvat naisiin? Äiteihin, tyttärien ja miniöihin. Yhdessäkään viestissä ei mollata appea lastensa perheiden huomioimisesta/ huomiotta jättämisestä. Äitien pitää huomioida poikiensa perheitä eli myös näitä tai muuten ei ole reilua. Entäs sitten ne isät.
Monessa suvussa on tapa, että naiset hoitaa ihmissuhteet. Ja anoppilassa anoppi määrää. Appiukko on kiva ja mieheni tykkää isästään, pyydetään aina välillä käymään meillä. Mutta appi ei voi tulla, koska anoppi on jo sopinut että menään tyttärelle. Anoppi on suunnilleen joka päivä tyttärellään (pojistaan ei välitä yhtään) ja appi on kuon tahdoton perävaunu joka menee sinne minne anoppi.
Itse yritän muuttaa kuvion eli opetan poikani kommunikoimaan ja hoitamaan ihmissuhteita ja kun aikanaan saavat lapsia voimme mieheni kanssa auttaa heitä erikseen. Siis ettei liikuta joka paikassa kuin paita ja perse.
Uskon että moni muukin tunnistaa tän että naiset päättää mihin mennään.
Meilläkin kaikkien, omien sekä miehen, sukulaisten kanssa yhteydenpito oli mun harteilla. Jotenkin mies vaan oletti, että nainen hoitaa. Vaimo hoitaa joulukorttien lähettämiset ja onnitteluviestit, ja lahjojen ostot, myös hänen sukulaisilleen. Paitsi että jossain kohtaa sanoin, että nää on j....liste sun sukulaisia. Minä voin auttaa, mutta hänen vastuullaan on hoitaa asia. Voin ideoida ja keskustella, mutta jos hän ei keksi että otetaanpa hänenkin äidilleen äitienpäiväkukka samalla kun minä ostan omalleni, niin sitten mennään ilman.
Tuo on joku vanhasta kulttuurista peruja oleva äidinmaidossa imetty asenne, että naisen tehtävä on hoitaa koti ja suku. Onneksi se on alettu tiedostaa, ja sitä on nykysukupolvet aktiivisesti muuttamassa. Vanhemmalle väelle vaan sitä muutosta ei varmasti tulla saamaan perille, ja niinpä ne pojat saavat pärjätä ilman vanhempiaan, koska niin poikien kuuluu tehdä. Tytöt vaan kaipaavat apua, kun eivät ole niin pärjääväisiä kuin pojat.
Mun anoppini aikoinaan yritti sopia kaikki asiat mun kanssani, mutta sanoin jo heti alussa, että voi kuule kun mulla ei ole poikasi kalenteria, niin mitäpä jos soittaisit suoraan pojallesi ja sopisit asiasta hänen kanssaan.
Kai siellä pohjalla kummitelee edelleen se ajatus siitä tytöistä joko isän tai miehen holhottavina olentoina, joka on hukassa jos ei joku vanhempi ja viisaampi ole koko ajan opastamassa ja auttamassa.
Mun mielestä just päinvastoin eli huoli siitä, että jos ei äiti ja vaimo hoida asioita, mies on hukassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Teen vaan sellaisen sivuhuomion, että varmaan 90% tyttären suosijoista ei tajua olevansa sellainen. Kaikki keksivät lukuisia syitä ”no kun tytär pyytää, tarvii, haluaa jne” tai ”no kun tytär tykkää reissata, shoppailla niin tottakai käyn tyttären kanssa enkä poikaa edes pyydä”. Tai tyttärellä on rankka raskaus, pitää auttaa.
Ne tyttären tarpeet näkyy ja kuuluu ja siinä on satoja syitä miksi kaikki apu menee tyttärelle.
Se poika ei näy samalla lailla kun äiti ei soittele viittä kertaa päivässä pojan kanssa niinkuin tyttären.
Kuvio rakentuu tällälailla, etenee, lukkooutuu pysyväksi, poika kärsii ja on pettynyt. Ja äiti touhottaa vaan tyttären ympärillä.
Tässä ketjussa moni törkeä suosija ei näe itse ollenkaan toimintaansa. Harva sitä itse näkee tai tunnistaa.
Näin se monesti menee ja menee myös omalla kohdallani. En voi sille mitään, että poikani tekee mieluummin monia asioita vaimonsa kanssa (kuten minusta hänen pitääkin tehdä) kuin minun kanssani ja että tyttäreni taas tekee niitä mieluummin minun kanssani kuin miehensä kanssa (minkä ymmärrän ihan hyvin myös). Voisi jopa miniä ottaa nokkiinsa, jos poikani pyytäisikin minut mukaansa eikä vaimoaan. En voi sillekään mitään, että pojallani palaisi käämit, jos soittelisin hänelle monta kertaa päivässä tai edes monta kertaa viikossa. Enkä sille, että tyttäreni käy moikkaamassa mua viikottain, poikani kerran tai kaksi kuukaudessa.
Äitinä ajattelen, että kumpikin lapsistani elää omaa aikuisen elämäänsä ja he itse määrittelevät, kuinka paljon ja usein haluavat minun olevan mukana elämässään. Mulla on oikein hyvät ja läheiset välit molempiin lapsiini, mutta he ovat luonteiltaan erilaisia. Poikani on huomattavasti introvertimpi kuin siskonsa eikä kaipaa äitinsä seuraa samalla tavalla kuin tyttäreni. Ei kaipaa ylipäätään kenenkään seuraa yhtä paljon. Pidän yhteyttä poikani kanssa, mutta en yhtä tiiviisti kuin tyttäreni kanssa, koska poikani ei edes haluaisi niin tiivistä yhteydenpitoa. En silti katso olevani epäreilu, kun en ahdistele poikaani puheluilla ja kyläilyillä.
Miksi tyttäresi on mieluummin sinun, kuin miehensä kanssa?
Ja mistä päättelet että ”ei se poika kaipaa yhteydenpitoa” tai ”ei se poika nyt varmaan haluaisi mukaan”. Tiedätkö vai oletatko? Vai onko nää niitä perusteluja joilla itsellesi oikeutat sen että teet koko ajan kaikkea kivaa tyttären kanssa mutta et pojan? Tai et edes tarjoa pojalle mitään mahdollisuutta johonkin vastaavaan?
Tällälailla se kuvio syntyy. Poikasi saattaa oikeasti olla pahalla mielellä ja loukkaantunut.
Soitankin pojalle, että lähtee minun kanssa illalla katselemaan rintaliivejä ja muitakin vaatteita. Jos vaimonsa siitä jotain valittaa, niin sanon vain, että tasapuolisuuden vuoksi haluan poikani kanssa tehdä samoja asioita, kuin tyttöni
Tietenkin mennään juuri rintsikkaostoksille... voi luoja näitä tyyppejä!
No nää on ETUKÄTEEN päättäneet että teen vaan kivoja juttuja jotka ”sattumalta” on niitä mihin otan tyttären mukan ja mistä tytär tykkää. Mitään sellaista ei ole AIKOMUSTAKAAN tehdä koskaan mistä poika tykkäisi. Kätevää, ei tarvi koskaan tehdä pojan kanssa mitään.
Nämä tänne kirjoittavat miniät ovat kyllä ihmeen äitiriippuvaisia. Hirveä räkytystä, jos äiti käy tytön kanssa rintsikkaostoksilla. Mutta siitä ei välitetä, jos poika käy isänsä kanssa vaikka kalastamassa. Kaikki pyörii vain sen anopin ympärillä ja mitä anoppi tekee ja anoppi ei tee poikansa kanssa samoja juttuja yhtä paljon, kuin tytön kanssa. Appiukon tekemiset unohdetaan koko ajan, vaikka appiukko olisi ollut rakentamassa nuoren parin taloa apuna, niin itketään, kun anoppi ei käy shopailemasa pojan kanssa, vaan tytön kanssa.
Yrittäkää hyvät nuoret naiset päästä irti tuosta äititraumasta
Miksiköhän nämä ongelmat kulminoituvat naisiin? Äiteihin, tyttärien ja miniöihin. Yhdessäkään viestissä ei mollata appea lastensa perheiden huomioimisesta/ huomiotta jättämisestä. Äitien pitää huomioida poikiensa perheitä eli myös näitä tai muuten ei ole reilua. Entäs sitten ne isät.
Monessa suvussa on tapa, että naiset hoitaa ihmissuhteet. Ja anoppilassa anoppi määrää. Appiukko on kiva ja mieheni tykkää isästään, pyydetään aina välillä käymään meillä. Mutta appi ei voi tulla, koska anoppi on jo sopinut että menään tyttärelle. Anoppi on suunnilleen joka päivä tyttärellään (pojistaan ei välitä yhtään) ja appi on kuon tahdoton perävaunu joka menee sinne minne anoppi.
Itse yritän muuttaa kuvion eli opetan poikani kommunikoimaan ja hoitamaan ihmissuhteita ja kun aikanaan saavat lapsia voimme mieheni kanssa auttaa heitä erikseen. Siis ettei liikuta joka paikassa kuin paita ja perse.
Uskon että moni muukin tunnistaa tän että naiset päättää mihin mennään.
Meilläkin kaikkien, omien sekä miehen, sukulaisten kanssa yhteydenpito oli mun harteilla. Jotenkin mies vaan oletti, että nainen hoitaa. Vaimo hoitaa joulukorttien lähettämiset ja onnitteluviestit, ja lahjojen ostot, myös hänen sukulaisilleen. Paitsi että jossain kohtaa sanoin, että nää on j....liste sun sukulaisia. Minä voin auttaa, mutta hänen vastuullaan on hoitaa asia. Voin ideoida ja keskustella, mutta jos hän ei keksi että otetaanpa hänenkin äidilleen äitienpäiväkukka samalla kun minä ostan omalleni, niin sitten mennään ilman.
Tuo on joku vanhasta kulttuurista peruja oleva äidinmaidossa imetty asenne, että naisen tehtävä on hoitaa koti ja suku. Onneksi se on alettu tiedostaa, ja sitä on nykysukupolvet aktiivisesti muuttamassa. Vanhemmalle väelle vaan sitä muutosta ei varmasti tulla saamaan perille, ja niinpä ne pojat saavat pärjätä ilman vanhempiaan, koska niin poikien kuuluu tehdä. Tytöt vaan kaipaavat apua, kun eivät ole niin pärjääväisiä kuin pojat.
Mun anoppini aikoinaan yritti sopia kaikki asiat mun kanssani, mutta sanoin jo heti alussa, että voi kuule kun mulla ei ole poikasi kalenteria, niin mitäpä jos soittaisit suoraan pojallesi ja sopisit asiasta hänen kanssaan.
Kai siellä pohjalla kummitelee edelleen se ajatus siitä tytöistä joko isän tai miehen holhottavina olentoina, joka on hukassa jos ei joku vanhempi ja viisaampi ole koko ajan opastamassa ja auttamassa.
Mun mielestä just päinvastoin eli huoli siitä, että jos ei äiti ja vaimo hoida asioita, mies on hukassa.
Miehet on juuri tätä saattaen vaihdettava tyyppiä. Yksin avuttomia.
Ymmärrän ap:n surun. Itselläni ei ole oikein lapsuudenperhettäkään (äiti kuollut, isä asuu toisessa kaupungissa, muukin suku kaukana). Olisi mahtavaa, että miehen perheestä olisi tullut läheinen, kun vieläpä asumme samassa kaupungissa heidän kanssaan. Mutta ei. He eivät ole ilkeitä tai pahoja mutta silti aika ongelmaisia mielenterveys- ja päihdeongelmineen… Ja elävät niin tyystin erilaista elämää kuin mihin itse olen tottunut. Ja saavat toki elääkin. Vaikea vain on lähentyä, kun elämme tyystin eri maailmoissa. Harmittaa todella paljon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ymmärrän ap:n surun. Itselläni ei ole oikein lapsuudenperhettäkään (äiti kuollut, isä asuu toisessa kaupungissa, muukin suku kaukana). Olisi mahtavaa, että miehen perheestä olisi tullut läheinen, kun vieläpä asumme samassa kaupungissa heidän kanssaan. Mutta ei. He eivät ole ilkeitä tai pahoja mutta silti aika ongelmaisia mielenterveys- ja päihdeongelmineen… Ja elävät niin tyystin erilaista elämää kuin mihin itse olen tottunut. Ja saavat toki elääkin. Vaikea vain on lähentyä, kun elämme tyystin eri maailmoissa. Harmittaa todella paljon.
Mä taas en oikein ymmärrä ap:n surua. Mitä luin aloituksesta, niin mä en edes haluaisi lähentyä tuollaisen suvun kanssa vaan paljon mieluummin pysyisin etäällä.
Vierailija kirjoitti:
Kuinka paljon näissä anoppi-miniä riidoissa on kaikuja entisajoista, jossa nainen ”meni miehelään”, ja nuori emäntä ja vanha emäntä taistelivat siitä vähäisestä päätäntävallasta mitä naiselle yleensä suotiin?
Kuinka paljon on kyse siitä, että äiti joutuu luovuttamaan paikkansa poikansa elämän tärkeimpänä naisena jollekin ventovieraalle naiselle, ja tuon naisen mustasukkaisuus miehensä (toivottavasti) entistä elämän tärkeintä naista kohtaan? Existä ollaan helposti mustasukkaisia, ja kaikki ymmärtävät sen. Anoppi voi kuitenkin helposti olla kilpakumppani tärkeydessä ja vaikutusvallassa.
Ainakin jonkinlaisesta muinaisjäänteestä on kysymys. Oman tuttavapiirini perusteella väittäisin, että ainakin me 1960-luvulla syntyneet ollaan pikemminkin iloisia, kun ollaan saatu lapsemme aikuisiksi ja omilleen. Ei todellakaan haluta paapoa ja passata aikuisia lapsiamme vaan paljon mieluummin elämme omaa elämäämme ja teemme niitä asioita, joita lapsiperheenä ei voinut (ei ollut aikaa tai rahaa tai jostain muusta syystä) tehdä. Olemme siis helpottuneita siitä, että vastuu ja velvollisuudet ovat jo ohi, ja nyt nautitaan omasta elämästä.
Sinä se hankala olet, kun änkeät kaikkien seuraannha yrität olla kaikkien kaveri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuinka paljon näissä anoppi-miniä riidoissa on kaikuja entisajoista, jossa nainen ”meni miehelään”, ja nuori emäntä ja vanha emäntä taistelivat siitä vähäisestä päätäntävallasta mitä naiselle yleensä suotiin?
Kuinka paljon on kyse siitä, että äiti joutuu luovuttamaan paikkansa poikansa elämän tärkeimpänä naisena jollekin ventovieraalle naiselle, ja tuon naisen mustasukkaisuus miehensä (toivottavasti) entistä elämän tärkeintä naista kohtaan? Existä ollaan helposti mustasukkaisia, ja kaikki ymmärtävät sen. Anoppi voi kuitenkin helposti olla kilpakumppani tärkeydessä ja vaikutusvallassa.Ainakin jonkinlaisesta muinaisjäänteestä on kysymys. Oman tuttavapiirini perusteella väittäisin, että ainakin me 1960-luvulla syntyneet ollaan pikemminkin iloisia, kun ollaan saatu lapsemme aikuisiksi ja omilleen. Ei todellakaan haluta paapoa ja passata aikuisia lapsiamme vaan paljon mieluummin elämme omaa elämäämme ja teemme niitä asioita, joita lapsiperheenä ei voinut (ei ollut aikaa tai rahaa tai jostain muusta syystä) tehdä. Olemme siis helpottuneita siitä, että vastuu ja velvollisuudet ovat jo ohi, ja nyt nautitaan omasta elämästä.
Samaa mieltä. Äitiys ei ole ollut elämän pääsisältö vaan on opiskeltu ammatit ja käyty töissä. Monet ovat luoneet uraakin. Kun lapset ovat maailmalla, myydään omakotitalot ja muutetaan kerrostaloon. Matkustellaan, harrastetaan ja nautitaan elämästä. Jotkut hankkivat jo eläkepäiviä varten asunnon Espanjasta tai muualta etelästä. Ei tähän kuvioon sovi aikuisten lasten ja heidän perheidensä elämän syynääminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä miniä yrittää samaa kuin sinä eli olla osa perhettä. Mutta kun ei ole, hän on osa pojan perhettä, meille muille hän on miniä tai käly. En halua olla ystävänsä, minulle riittävät omat ystäväni ja kohteliaan aikuiset välit miniään. Samoin tyttäreni on todennut, että ei parisuhde hänen veljensä kanssa tarkoita sitä, että käly olisi mitenkään läheinen tai että tämän kanssa pitäisi jakaa salaisuuksia, matkustella tms.
MInä reissaan mielelläni tyttäreni kanssa, mutta en todellakaan halua edes Tallinnaan miniän matkassa. Tästä on tullut jo itkuisia puheluja, kun olisi niin mukava olla lämpimissä väleissä. Miksi ei tällainen tavallinen hyvää päivää kirvesvartta -tyyli voisi riittää? Miksi minun pitää muuttua miniän toiveiden mukaiseksi?
Kuulostatpa ilkeältä. Itse olen anoppi ja kyllä minä haluan tutustua poikani elämän suurimmassa osassa olevaan ihmiseen. Hänet poikani on valinnut ja hän on perhettä. Jos miniä on ihana ja mukava niin miksi ihmeessä et haluaisi tutustua häneen kunnolla? Mikäli suhde kestää niin hän on kuitenkin tiiviisti mukana elämäsi loppuun asti ja sen jälkeenkin.
Hän on poikani perhettä, ei minun. En anna hänelle kotini avainta enkä oleta, että minulla on avain hänen kotiinsa. En tarvitse toista tytärtä, minulla on yksi tytär ja ihan hyvä onkin. En tarvitse ketään, joka kantaa kotiini reseptejä tai kertoo, että etikka on hyvä huuhteluaine. En tarvitse salaisuuksilleni kuulijaa, en matkalle seuraa, en sunnuntaisin kahvikaveria.
Miniä on poikani valittu. Toivoisin, että he viihtyisivät enemmän yhdessä, jolloin miniä voisi lopettaa minulle soittelun ja erilaisten yhteisten aktiviteettien ehdottamisen. Vaikka heidän liittonsa kestäisi miten pitkään tahansa, ei miniä ole elämäni loppuun asti tiiviisti mukana minun elämässäni, vaikka pojan elämässä olisikin. Kuolemani jälkeen hän tuskin huolehtii haudasta.
No ei varmaan huolehdikaan sen jälkeen miten olet kohdellut häntä! Vaikutat ilkeältä ja ylimieliseltä ihmiseltä. Ihan kuin nauttisit tilanteesta jossa toinen yrittää olla ystävällinen ja hyvä sinua kohtaan, mutta sinä vain käytät valtaasi.
No onhan se selvä että monesti anoppi päättänyt olla ilkeä jo etukäteen. Sääliksi käy miniä rassu joka yrittää olla ystävällinen ja kiva - kaikki ponnistelut menevät hukkaan kun kuvio lyöty lukkoon jo ennen miniän tuloa mukaan.
Alue: Aihe vapaa
Mitä hittoa se oikeasti kuuluu miniälle hänen miehensä välit äitiinsä ja varsinkin hänen sisarusten välit äitiinsä. Lisäksi he luulevat, että voivat määrätä miehensä vanhempien omaisuudesta, perinnöstä, lahjoista, rahankäytöstä ja ajankäytöstä.
Omat lapset elää tyytyväisinä elämää, mutta miniä kyttää appivanhempien perintöä ja laskee lahjoja ja ajankäyttöä.
Oletteko koskaan kuulleet miehen valittavan, että vaimonsa isä ei halua olla hänelle kuin toinen isä ja ota matkaan joka paikkaan ja kutsu syömään ja Tallinnan ristelylle