Aikuisiän ADHD

Ei ole samoja oireita kuin Sinillä ,mutta diagnoosi löytyy  ja otin juuri aamukahvin kans concertaa 36mg .

Te joilla dg ja lääkitys, oletteko löytäneet mitään hyviä luontaistuotteita mitkä auttaa levottomuuteen,uneen... ?

Melatoniini  yhtä tyhjän kans minulla, iltaisin levoton olo ja unet huonoja aina.

Kävin läpi ennen diagnoosia varmaan kaikki luontaistuotteet mitä mainostetaan hyvään uneen ja levottomuuden hoitoon, yksikään ei toiminut.

Vierailija kirjoitti:

Te joilla dg ja lääkitys, oletteko löytäneet mitään hyviä luontaistuotteita mitkä auttaa levottomuuteen,uneen... ?

Melatoniini  yhtä tyhjän kans minulla, iltaisin levoton olo ja unet huonoja aina.

Ei nuo auta kun et ole neurotyypillinen, vaikutus voi olla päinvastainen melkein.

Miimi kirjoitti:

Onko concertalla ja alkoholilla vaikutusta keskenään?

On. Ei saa ottaa keskenään.

Vierailija kirjoitti:

Te joilla dg ja lääkitys, oletteko löytäneet mitään hyviä luontaistuotteita mitkä auttaa levottomuuteen,uneen... ?

Melatoniini  yhtä tyhjän kans minulla, iltaisin levoton olo ja unet huonoja aina.

Concerta pistää janottaan, juon paljon kamomillateetä, mutta sillä tuskin vaikutusta muutaku että ei suu kuiva.

En tiedä olenko ADHD, mutta selviä keskittymisongelmia on, saatan unohdella asioita melkeinpä heti, olen päämäärään haahuilija usein. Parasta minussa on se että pystyn tekemään monta asiaa samaan aikaan. En jaksa olla samassa paikassa pitkiä aikoja, energisyyteni puran siivoamiseen. Järjestelijä en sentään ole.

Minulla on kyllä diagnosoitu tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus ja olen miettinyt onko se seurausta mahdollisesta ADHDsta... Ei ja kuitenkaan tutkittu juttu. Normaalia elämää pystyn kyllä elämään, olen vain hajamielinen hutiloija.

Auringonkukka86 kirjoitti:

En tiedä olenko ADHD, mutta selviä keskittymisongelmia on, saatan unohdella asioita melkeinpä heti, olen päämäärään haahuilija usein. Parasta minussa on se että pystyn tekemään monta asiaa samaan aikaan. En jaksa olla samassa paikassa pitkiä aikoja, energisyyteni puran siivoamiseen. Järjestelijä en sentään ole.

Minulla on kyllä diagnosoitu tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus ja olen miettinyt onko se seurausta mahdollisesta ADHDsta... Ei ja kuitenkaan tutkittu juttu. Normaalia elämää pystyn kyllä elämään, olen vain hajamielinen hutiloija.

Katso  kriteerit mitkä diagnoosi vaatii, sitten voit vähän enemmän miettiä osuuko oireilut vai ei. Toki voi ihan vaan mennä lekurin luo jos ne häiritsee jokapäivä.

 Onko joku käynyt diagnoosin jälkeen psykoterapiassa,jos niin miksi ja auttoiko ?

MIetin että auttaskohan minua , kun on dg ja hukassa vähän kaikki omasa elämässä.

Mene toki terapiaan jos esim kela maksaa osan,mutta varmaan  tarvii jonkun lausunnon lääkäriltä. Tuskin siitä on haittaakaan jos kokeilee. Aika vähän apua adhd-aikuisille kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Täällä viime vuosikymmenellä diagnosoitu AD(H)D. Sain aikoinani diagnoosin jälkeen elämäni kaikin puolin reilaan loppuunpalamisten, kariutuneiden ihmissuhteiden ja muun kärsimyksen jälkeen (juuri nämä klassiset korkeakouluopinnot valmiiksi, hyvään vakityöpaikkaan, yksin asumaan omaan omistusasuntoon), ja jätin vähitellen lääkityksen pois. Monta vuotta meni hyvin. Olin todella onnellinen. Harrastin, musisoin, ylläpidin ystävyyssuhteita ja tein kotitöitä ilolla, omaan tahtiini. Aloin jopa kuvitella, että oliko koko diagnoosi silloin virhe, kun kerran selviän näin hyvin. Niinpä uskalsin ryhtyä tavoittelemaan parisuhdetta ja perhettä.

Mitä siitä voi sanoa. Lapsi on maailman tärkein ja rakkain, en tekisi mitään toisin, jos siitä seuraisi että häntä ei olisi, mutta… Välillä tunnen kateutta teitä kohtaan, joilla on myös ADHD-puoliso. Omani on neurotyypillinen ilman minkäänlaisia kirjon oireita. Elin niin monta vuotta yksin ja onnellisena, että on ihan ******n rankkaa taas törmätä siihen, mitä kaikkea teen, tunnen ja jätän tekemättä normaalin mielestä ”väärin”. Tai kai se on oikeasti väärin, koska juuri noista samoista asioista olen saanut samaa tulikivenkatkuista palautetta ihan koko elämäni kaikilta niiltä, joiden kanssa olen asunut. Kotona ei ole koskaan sellaista hetkeä, että voisin tuntea oloni rauhalliseksi ja rennoksi, niin että minun ei pitäisi oikeasti olla tekemässä jotain muuta kuin teen ja mitä minulla on mielessäni.

Se, kun toinen vapaapäivän aamuna kysyy heti ensimmäisenä ”No??? Mikä on tämän päivän aikataulu? Imuroitko ensin, vai menetkö pesemään vessoja vai lähdenkö rautakauppaan hakemaan osia??? Kumpi kokkaa? Kumpi käy kaupassa?” Minähän en tiedä vielä silloin mitään, enkä haluakaan tietää. Luultavasti tekisin nuo asiat päivän aikana ihan yhtä lailla, mutta siihen tyyliin, että huomaisin pölyä lattialla ja sitten tulisin imuroineeksi. Mutta kaikkein tärkeintä olisi mennä ulos ja katsoa, mitä päivä tuo mukanaan. Se, että jokainen päivä ja viikko on sidottu aikatauluun, tuntuu minusta siltä kuin päähäni vedettäisiin tiivis muovipussi.

Ja se, kun tulee perjantai-iltana kotiin pää täynnä iloisia ajatuksia siitä, mitä vapaapäivinä on aikaa tehdä ja toinen tulee vastaan kuin myrskyn merkki. Syy: ”Jääkaapissa oli taas hillopurkki IHAN HOMEESSA.” Ymmärrän kyllä, että on ikävä juttu, että se viimeinen puoli senttiä hilloa oli mennyt hukkaan ja jos siellä on ollut jotain avoimena, niin homeitiöitä on ehkä voinut levitä sieltä suljetun kannen alta. Mutta ei tuo minulle oikeasti merkitse paljonkaan, yksin asuessani vanhentuneiden ja homeisten asioiden siivoaminen jääkaapista oli vain yksi normaali kotityö. Jos pelkästään tuo on jo katastrofi, niin mitä se tekee koko elämästäni? Mutta eihän näin voi sanoa sille toiselle. Hän on vihainen, ja vihainen syystä, koska aiheutan jatkuvasti tällaista – kuin kasvattaisin tarkoituksella yhteisessä jääkaapissa hometta hänen kiusakseen. Vaikka en osaa eläytyä tapahtuneen merkitykseen täysin, toisen viha on konkreettista ja aitoa, ja joudun kokemaan joka päivä, että olen huono, laiska ja yritän liian vähän.

”Jos vaan yrittäisit vähän enemmän, niin…” Tuo tuttu lause koulusta, harrastuksista, töistä, graduohjaajalta, väitöskirjan ohjaajalta, parisuhteesta. Ja minähän yritin, ja yritän vieläkin. Varmasti enemmän kuin sellainen, jonka yrittäminen enimmäkseen tuottaa kysyjien toivomia tuloksia.

Lääkitys siis jälleen käytössä. Auttaahan se, ja saan sen avulla feikattua normaalia elämää homeettomine jääkaappeineen. Silti tuntuu pahalta, kun viikon taukopäivänä kaikki oma oleminen ja tekeminen ei taas kelpaa.

Oletko keskustellut miehesi kanssa vaikeuksistasi ja tuntemuksistasi? Kompromissejahan parisuhde vaatii, myös mieheltäsi. Jos hänellä on joustamattomattomat standardit järjestyksen suhteen, hänen täytyy ottaa niistä itse enemmän vastuuta. Sinun moittimisesi, ohjeistamisesi ja lopulta itsetunnon lytistäminen ei ole oikein. Oletko sanonut että yrität? Tätä voi olla neurotyypillisten vaikea ymmärtää, mutta miehesi osa kumppaninasi on kuunnella sinua, ottaa tunteesi huomioon. Mutta kerro hänelle, jotta hän ei luule ettet välitä. Kommunikaatio lisää kummankin ymmärrystä suhteessa toiseen. Olette erilaisia ja kummallakin on heikkoutensa ja vahvuutensa.

Olet kuitenkin pärjännyt "tarpeeksi" hyvin, perusasiat ovat kunnossa jotta voit itse elää elämääsi tyytyväisenä. Olet voittanut monta estettä. Et ole huonompi kuin miehesi tai kukaan muu. Et, vaikka hillopurkki ei merkkaa sinulle kaikkea. Et, vaikka stressaannut eri asioista kuin miehesi. Olet yrittänyt, on välillä miehesi vuoro ymmärtää myös sinun puoltasi asioista. Toisaalta on totta, että kumppania voi stressata jos hänestä tuntuu, että on viimekäden vastuussa asioista. Hänen ei tarvitse mikromanageroida. Sano, että otat tietyt asiat, vaikka sen imuroinnin hoitaaksesi, ja teet sen omaan tahtiisi kunhan hoituu. Hänen täytyy vain sietää tämä, omat menonsa voi sitten suunnitella aikataulunsa mukaan. Ja sano, ettei sinulle huudeta hillopurkin (virheen) vuoksi, se ei käy. Kaikki tekevät virheitä.

Kyllä parisuhde adhdeen kans  vaatii työtä ja pitkää pinnaa, mutta voi se myös toimia hyvin .

Itse käytän lääkettä lähes jokapäivä, eli 5-6krt per viikko, silloin kun en ota olen omissa jutuissa . Parisuhde voi ihan hyvin .

Ei kannata huolehtia turhaan.

Minulla todettiin ADHD nuorena, eikä siitä ole ollut paljon mitään haittaa. En syö ollenkaan lääkkeitä, koska ne vaikuttaa erektioon ja sen kanssa on muutenkin ongelmia.

Terveyskeskuksen lääkäriltä saa lähetteen tutkimuksiin, jos haluat mennä.

Jep, ekaksi terveyskeskukseen,mutta voi olla että ensin hoitajan kans jutteleen pari kertaa ennenkuin lekurille, joka sitten tekee lähetteen jos tekee.

Ja jonoa tutkimuksiin paikasta riippuan muutamasta kuukaudesta puoleen vuoteen, jopa yli.

tornikaista kirjoitti:

Ei kannata huolehtia turhaan.

Minulla todettiin ADHD nuorena, eikä siitä ole ollut paljon mitään haittaa. En syö ollenkaan lääkkeitä, koska ne vaikuttaa erektioon ja sen kanssa on muutenkin ongelmia.

Terveyskeskuksen lääkäriltä saa lähetteen tutkimuksiin, jos haluat mennä.

Mahtava juttu, että olet pärjännyt hyvin ja vielä ilman lääkitystä. Tuli mieleen tästä kokemuksesta, että olen itse naisena (oletan kommentoijan miespuoliseksi ruumiintoimintojen perusteella) kokenut oireyhtymän vaikeana läpi elämän. Olen päätellyt niin, että esiintyvät oireet sopivat tyttölapselle paljon huonommin sosiaaliselta kannalta ja herättävät enemmän ristiriitoja muiden ja yleisten odotusten suhteen. Itse olen saanut kohtalaisesti erinäistä negatiivista palautetta elämäni varrella, vaikka olen yrittänyt olla kuten muut ja toimia oikein.

Luin jostain tutkimuksesta, jossa todettu adhd/add:n aiheuttavan ihan tilastollisesti tytöille enemmän haittaa itsetunnon suhteen. Tytöille ja naisille suunnattuja odotuksia (esim. kiltteys, tottelevaisuus, muista ja itsestä huolehtiminen) on vaikea täyttää ja se herättää ehkä enemmän huomiota, jopa pahennusta muissa. Ainakin kummastelua. Äitiys ja arjen pyörittäminen on yksi haaste. Naiset tuomitaan haasteista näillä alueilla paljon jyrkemmin kuin miehet, edelleen. Luultavasti naiset myös häpeävät näitä miehiä enemmän em. syistä. Itselläni ei ole lapsia, mutta toki kokemusta huonommuuden tunteesta kodinhoitoon ja elämän yleiseen kaoottisuuteen liittyen. Aihe on monitahoinen ja tämä nopea pintaraapaisu, mutta kiinnostaa onko muilla samansuuntaisia havaintoja/kokemuksia tai mielipiteitä aiheesta?

Miten naisilla diagnoosin saanti ? Joutuuko taisteleen asiasta tai jotain?

Minulla miehenä meni aika oppikirjan mukaan terveyskeskus-MTT ja sitten dg.

Ei tarvinnu taistella ollenkaan ja ihan eka puhelusta lähtien ottivat asian vakavasti.

Onko tyypillistä, että adhd-ihmisellä olisi myös ocd?

Itse ollut puoli elämää hoidossa ocd:stä, tuloksetta. Lääkkeet, terapiat, altistukset jne kaikki kokeiltu, mutta elämä silti helvetinmoista kaaosta tälläkin hetkellä. Nyt sitten näitä tekstejä lukiessa tunnistanut paljon itsestäni ja herännyt epäilys, että jos ne mun jumituskohtaukset ja kaaos päässä ei olekaan vai mt-ongelmaa, vaan jotain muuta. Mutta olisiko muka mahdollista, että olisi käynyt vuosia erikoislääkäreillä, hoitajilla ja muutamalla terapautilla ja kukaan ei ole huomannut asiaa? Enemmän tunnistan itseni noista add-ihmisten kertomuksista. 

ocd ,en tiiä, mutta sen tiiän että hyvin usein,lähes aina adhd ei tule yksin....

Minulla unettomuus´+levottomuus + adhd + ahdistusta toki niinku varmana jokaisella .

Minulla ocd,ei häiritsevä enään ja adhd.