Aikuisiän ADHD

Vierailija kirjoitti:

MIten adhd-lääkkeiden kans saa nukuttua?

Niitä ei oteta illalla. Adhd tarvitsee usein nukahtamislääkettä.

Eikä tätä tarvitse moralisoida koska tämä on neurobiologinen fakta.

Puolikkaalla mirtatsapiinilla nukutaan, otan aikalailla jokatoinen yö.

Ja ne jokatoiset yöt nukun sitte vähän ja heräilen.

Mulla tuo concerta ei tehny mitään vaikka söin 54mg, nyt lekuri miettii ens kuulle jotain muuta kokeiltavaksi.

Onko kukaan käynyt missään terapiassa adhdeen takia ?

Onko sellaista ees

Vaikka olen aiemmin jonkin verran lukenut ADHD-aikuisten tarinoita, niin koskaan aikaisemmin en ole osannut sitä omalle kohdalle miettiä, kun niitä hyper-oireita ei ole ollenkaan. Mutta nyt kun oma lapsi (kohta 20v) on saanut lähetteen neuropsykiatrian polille ja on tajunnut, että perinnöllinen juttu, niin on alkanut itsekin vähän miettiä, että hetkinen...!!!

Minä selvisin lukiosta vielä ihan kunnialla, mutta sen jälkeen tuli seinä vastaan. Olen aina ajatellut sen johtuvan epäonnistumisen pelosta, jota lukiossa kompensoin ylisuorittamisella ja sen jälkeen alisuorittamisella. Korkeakouluopintoihin minusta ei ollut, toki itse koulutuskin olisi ollut haastava (teknillinen fysiikka Otaniemessä), mutta ei se silti älystä jäänyt kiinni, vaan siitä ettei saanut itseään opiskelemaan. Myöhemmin suoritin aikuisena AMK-tutkinnon mielestäni melko vähäisellä panostuksella ja loistavin arvosanoin - tämä kertoo lähinnä tutkinnon alhaisesta vaatimustasosta.

Olen päässyt ketjussa vasta sivulle 16 ja on jotenkin lohdullista nähdä että on niin monia muitakin, jotka kärsivät tästä alisuoriutumisesta. Minä kävin lukiolaisena Mensan testeissä ja en ihan Mensa-tasoa ollut, mutta kuitenkin älykkäämpi kuin 97% suomalaisista. Koulunkäynnistä ei vaan tullut mitään ja olen valtaosan aikuiselämästäni ollut työmarkkinoilta syrjässä. Nyt olen ollut 2,5 vuotta halveksitussa ja pienipalkkaisessa työssä, johon ei tarvita edes koulutusta. Hävettää tämä, että minusta ei tullut mitään, vaikka potentiaalia olisi älyn puolesta ollut. 

Olen jo 50-vuotias enkä jaksa uskoa että työelämässä voisi minun kohdalla tapahtua mitään hyvää - että voisin päästä johonkin järkevään työhön. Minulle riittäisi jo ihan se, että pystyisin selviytymään kotitöistä, ettei tarvitsisi elää kauheassa sotkussa. Ja ettei aina olisi töiden jälkeen niin väsynyt, että makaa vaan koomassa Netflixin kanssa. 

Kiinnostaisi kyllä saada selvyys onko itselläkin ADHD (tyttären prosessi ei ole edennyt diagnoosiin saakka vielä, mutta hänenkin kohdallaan selittäisi paljon), mutta vähän epäselvää kenelle tässä nyt pitäisi varata aika. Yksityisiä lääkärikeskuksia ajattelin, osaisiko joku Helsingistä suositella hyvää lääkäriä/neuropsykiatria vai minkä nimistä ammattilaista tässä tarvitaan?

Ei muutaku psykiatrin luo vaan ja tutkimukset alkuun, se pistää eteenpäin jos aihetta.

Kyllä jokainen psykiatri tietää adhdeet.

Te joilla metyylifenidaattilääkitys,ootteko huomanneet eroja rinnakkaislääkeissä? (depot)

Ei tietenkään pitäs olla ,vaan netissä monella foorumilla väittävät että on,tai voi olla .

Onko concertalla ja alkoholilla vaikutusta keskenään?

Varmaan joku koska ohjeena ettei concertaa oteta jos meinaa ryypiskellä. eikä darrassakaan  vielä.

Jep kaljat jää ottamatta tänään.

Jotkut sanoo että tulee vaan pahempi krapula, ei muuta , siis jos ottaa concertan kans.

Kuin monta kertaa teillä vaihdettu annostusta lääkeessä? minulla pari kertaa eikä mitään vaikutusta vieläkään. Jokohan ois aika vaihtaa koko concerta johonki muuhun,vai odotella että nostetaan yli100mg ?

Voi joutua testaileen vuodenki verran eri annoksia ja mahdollisesti lääkekombojakin jos ei meinaa mikään auttaa.

t.sh psyk.pol.

Huomenna vielä concertat naamariin,sitte taukoa koska perjantaina pakko mennä karaokeen,ja sitähän en tee selvinpäin.  Darrassakaan en ota lääkettä koskaan, eli seuraava maanantaina ,joo tulee 2 päivän darrat tässä iässä (46v).

Onko kukaan menny jonottaan ?  vielä pitäs pari kk ennen MTT:n aikaa ootella

Eka käynti MTT:ssä ensi viikolla ,eli alkaa jotkut testit ,  mitä ne on edes ja kauanko ne kestää ?

Täällä viime vuosikymmenellä diagnosoitu AD(H)D. Sain aikoinani diagnoosin jälkeen elämäni kaikin puolin reilaan loppuunpalamisten, kariutuneiden ihmissuhteiden ja muun kärsimyksen jälkeen (juuri nämä klassiset korkeakouluopinnot valmiiksi, hyvään vakityöpaikkaan, yksin asumaan omaan omistusasuntoon), ja jätin vähitellen lääkityksen pois. Monta vuotta meni hyvin. Olin todella onnellinen. Harrastin, musisoin, ylläpidin ystävyyssuhteita ja tein kotitöitä ilolla, omaan tahtiini. Aloin jopa kuvitella, että oliko koko diagnoosi silloin virhe, kun kerran selviän näin hyvin. Niinpä uskalsin ryhtyä tavoittelemaan parisuhdetta ja perhettä.

Mitä siitä voi sanoa. Lapsi on maailman tärkein ja rakkain, en tekisi mitään toisin, jos siitä seuraisi että häntä ei olisi, mutta… Välillä tunnen kateutta teitä kohtaan, joilla on myös ADHD-puoliso. Omani on neurotyypillinen ilman minkäänlaisia kirjon oireita. Elin niin monta vuotta yksin ja onnellisena, että on ihan ******n rankkaa taas törmätä siihen, mitä kaikkea teen, tunnen ja jätän tekemättä normaalin mielestä ”väärin”. Tai kai se on oikeasti väärin, koska juuri noista samoista asioista olen saanut samaa tulikivenkatkuista palautetta ihan koko elämäni kaikilta niiltä, joiden kanssa olen asunut. Kotona ei ole koskaan sellaista hetkeä, että voisin tuntea oloni rauhalliseksi ja rennoksi, niin että minun ei pitäisi oikeasti olla tekemässä jotain muuta kuin teen ja mitä minulla on mielessäni.

Se, kun toinen vapaapäivän aamuna kysyy heti ensimmäisenä ”No??? Mikä on tämän päivän aikataulu? Imuroitko ensin, vai menetkö pesemään vessoja vai lähdenkö rautakauppaan hakemaan osia??? Kumpi kokkaa? Kumpi käy kaupassa?” Minähän en tiedä vielä silloin mitään, enkä haluakaan tietää. Luultavasti tekisin nuo asiat päivän aikana ihan yhtä lailla, mutta siihen tyyliin, että huomaisin pölyä lattialla ja sitten tulisin imuroineeksi. Mutta kaikkein tärkeintä olisi mennä ulos ja katsoa, mitä päivä tuo mukanaan. Se, että jokainen päivä ja viikko on sidottu aikatauluun, tuntuu minusta siltä kuin päähäni vedettäisiin tiivis muovipussi.

Ja se, kun tulee perjantai-iltana kotiin pää täynnä iloisia ajatuksia siitä, mitä vapaapäivinä on aikaa tehdä ja toinen tulee vastaan kuin myrskyn merkki. Syy: ”Jääkaapissa oli taas hillopurkki IHAN HOMEESSA.” Ymmärrän kyllä, että on ikävä juttu, että se viimeinen puoli senttiä hilloa oli mennyt hukkaan ja jos siellä on ollut jotain avoimena, niin homeitiöitä on ehkä voinut levitä sieltä suljetun kannen alta. Mutta ei tuo minulle oikeasti merkitse paljonkaan, yksin asuessani vanhentuneiden ja homeisten asioiden siivoaminen jääkaapista oli vain yksi normaali kotityö. Jos pelkästään tuo on jo katastrofi, niin mitä se tekee koko elämästäni? Mutta eihän näin voi sanoa sille toiselle. Hän on vihainen, ja vihainen syystä, koska aiheutan jatkuvasti tällaista – kuin kasvattaisin tarkoituksella yhteisessä jääkaapissa hometta hänen kiusakseen. Vaikka en osaa eläytyä tapahtuneen merkitykseen täysin, toisen viha on konkreettista ja aitoa, ja joudun kokemaan joka päivä, että olen huono, laiska ja yritän liian vähän.

”Jos vaan yrittäisit vähän enemmän, niin…” Tuo tuttu lause koulusta, harrastuksista, töistä, graduohjaajalta, väitöskirjan ohjaajalta, parisuhteesta. Ja minähän yritin, ja yritän vieläkin. Varmasti enemmän kuin sellainen, jonka yrittäminen enimmäkseen tuottaa kysyjien toivomia tuloksia.

Lääkitys siis jälleen käytössä. Auttaahan se, ja saan sen avulla feikattua normaalia elämää homeettomine jääkaappeineen. Silti tuntuu pahalta, kun viikon taukopäivänä kaikki oma oleminen ja tekeminen ei taas kelpaa.

niin, kovin moni adhd tarvitsee sen oman ajan, ja hyvin paljon sitä.

Loppupeleissä vain yksin pystyn rentoutumaan.

sinä 1640 ,entä jos vaa käytät lääkettä jokapäivä?  eikaise pakko oo pitää taukoa ellei oile jotain syytä.

Ja mikä sulla lääkkeenä?

Onko samoja oireita kun BB-Sinillä? Valitettavasti sinulla on ADHD.