Aikuisiän ADHD

Minuakin kiinnostaa tuo että miten ne voi todistaa tai todeta että  oireet on ollut jo lapsesta asti ?

Jos ei pysty kysymään omaisilta  tms, tai ei ole pahemmin lääkärissä juossu muutenkaan että ois mitään arkistoissa.

Vierailija kirjoitti:

Minuakin kiinnostaa tuo että miten ne voi todistaa tai todeta että  oireet on ollut jo lapsesta asti ?

Jos ei pysty kysymään omaisilta  tms, tai ei ole pahemmin lääkärissä juossu muutenkaan että ois mitään arkistoissa.

Haastatteluissa kysytään millainen lapsi olit. Adhd tekee muistista paremman kuin normaaleilla, joten on tosi hyvä muisti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen miettinyt asiaa, kertokaa kauanko menee että saa jotai tietoa että onko tai ei ? Oulussa siis ja ihan julkiselle puolelle pitää mennä jos menen.

Olen kaiken lisäksi työttömänä,mitähän työkkäri sanoo asiasta jos haluaa selvittää että onko joku adhd vai ei .

Tällä hetkellä olen odottanut 5 kuukautta, että saisin edes lähetteen psykiatrilta mtt:lle. Ei suostu kirjoittamaan, vaikka tk-lääkäri puoltaa tutkimuksia. Yksityiseltä kyselin, tulisi maksamaan 1200 eli liikaa...

Minä olin aikaani edellä ja hain diagnoosin kesken yliopisto-opiskelujen vuonna 2003 kai?

Voin sanoa että dg:tä käyttää hyväksi 10 v myöhemmin jopa sossu ja sehän ei ollut dg:n tarkoitus kai?

siis mihin se sossu tai muu virasto  voi käyttää jotain adhd-diagnoosia?

Ei periaatteessa voi, mutta kriiseissä (ero, pahoinpitelyksi joutuminen yms) voidaan penkoa ihan kaikki.

Vaikka se onkin älytöntä!

Tyhmä kysymys, mutta... mitä sitten? Ei adhd ole ainakaan minun tapauksessani koskaan ollut missään yhteydessä mikään negatiivinen asia. Oikeastaan synnynnäisenä piirteenä se on enemmänkin vain ominaisuus. Miten tuosta voisi olla edes haittaa? 

Ei kuulu millekään virastolle tai viranomaiselle ihmisten terveystiedot.

Pian kaikkien suomalaisten terveystiedot on Apotissa, johon on pääsy myös esim lastensuojeluviranomaisilla.

Vierailija kirjoitti:

Siis miten se vaikuttaa elämään kun saa lääkityksen,miltä se tuntuu ?

ei ole itsellä tuota ongelmaa, mutta joskus vähän lukenut aiheesta vain .

Aivoissa on lääkkeen kanssa vähemmän meteliä. Jos yritän tehdä jotain keskittymistä vaativaa ilman lääkettä, niin harhaannun koko ajan tekemään kaikkea mitä mieleen tulee. Jokainen asia herättää uuden impulssin, joka taas johtaa johokin toiseen. Siivous on mahdottoman vaikeaa, tunnilla istuminen ja kuunteleminen on todella haastavaa. Mietin vain omiani lopulta. Mutta lääkkeen kanssa aivot jotenkin kapenee, vaihtoehtoisia polkuja on paljon vähemmän. Tunnilla istua möllötän ja kuuntelen. Siivotessa vain keskityn siihen yhteen asiaan.

Eli elämästä tulee huomattavasti yksinkertaisempaa ja rauhallisempaa lääkkeen kanssa, mutta samalla se myös poistaa luovuuden, koska luovuus tarvitsee kaaosta. Onneksi voin päättää milloin haluan olla luova ja tehdä töitäni, silloin en ota lääkettä ja aivot liitää flowssa. En vaihtaisi poikkeavuuttani mihinkään nyt kun näen adhd:n hienot ominaisuudet. Olisinpa vain saanut lääkkeen jo lapsena, niin koulunkäynti olisi sujunut helpommin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä sain ADHD diagnoosin juuri. Kyllä siihen kuukausitolkulla on mennyt julkisella. Lääkitystä en ole vielä saanut, mutta siitä keskustellaan seuraavalla käynnillä. Arveluttaa kyllä... vaikka kipeästi tarvitsisin avun keskittymiseen ja levottomuuteen.

Oireita on ollut aina, mutta olen silti näin aikuisiällä onnistunut pääsemään yliopistoon. Aikuislukionkin suoritin hyvin arvosanoin, mutta se johtuu siitä, että sain opiskella omalla tavallani. En esim koskaan käy luennoilla tms, jos vain voin sen välttää. En pysty istumaan paikallani puolta tuntia kauempaa. Rasittava, kusinen ominaisuus.

Minä opiskelin luokanopettajaksi yliopistossa ja tein nelkyt vuotta sitä työtä, vaikka mulla on ADHD, isälläkin jo oli. Opettajalla on vapauksia liikkua, kävelin tunnilla edestakaisin ja kokouksissa olin se, joka jakoi paperit ja haki välineet, suoristi valkotaulua. Ilman lääkitystä olin, kun siihen aikaan sitä ei vielä ollut. Isääkin sanottiin vain levottomaksi ja keskenjättäjäksi. Minä olin kaikessa nopea ja tylsistyin pian. Opettajan homma sopi minulle hyvin, kun se on niin hektistä. Toivottavasti löydät itsellesi sopivan elämän!

Miten te, jotka olette saaneet yliopistotutkinnon suoritettua, koitte opiskelun? Valmistuitteko tavoiteajassa ja oliko opinnoissa vaikeuksia lainkaan? T. Esseisiin ja graduun kompasteleva, muuten hyvin pärjäävä opiskelija

Esseiden kirjoitus oli yhtä tervanjuontia, gradun kanssa kamppailen nyt. Opinnot ovat venyneet pitkäksi.

Olen havainnut, että paras tapa keskittyä kirjoittamiseen ja lukemiseen on se, että menee kirjastoon suppean aineiston kanssa ja valitsee jonkun nurkan missä ei ole ikkunaa vaan näkymä tylsään seinään. Jos siellä olisi ikkuna niin jäisin tuijottelemaan vaikka tyhjää taivasta loputtomiin. Huoneen pitäisi olla sellainen missä ei kuulu yhtään mitään ääniä. Jos tarvitsee musiikkia, niin jotain instrumentaalista missä ei lauleta ollenkaan. Ei kännykkää mukaan! Tai ainakin päättää pitää sen äänettömänä parin tunnin ajan laukussa, eikä yhtään vilkuile.

Vaikeata tämä on eikä lääkkeetkään täysin auta. Ne auttaa keskittymään yhteen asiaan, mutta jos yhtään poikkean siitä, niin keskityn sitten siihen minne poikkesin.

miten muut huomaavat lääkityksen vaikutuksen,läheiset siis? muuttuuko siinä jotenkin?

Vierailija kirjoitti:

miten muut huomaavat lääkityksen vaikutuksen,läheiset siis? muuttuuko siinä jotenkin?

Ystävä sanoi, että mitä hän on seurannut, niin "olen puhjennut kukkaan ja löytänyt itseni".

Kävin kolme kertaa mehiläisen psykiatrilla, kolmannella kerralla sain dgn. Maksoi noin 400€. Sain myös reseptin concertaan, mutta en uskaltanut sitä hakea. Luin liikaa negatiivista kommenttia, että kun lääkkeen vaikutus loppuu tulee väsymys/laskut, eikä lääkkeen vaikutus kestä kuin noin 8tuntia... mielummin sitten koko päivän tasaisen sekaisin kun mitää isoja nousuja ja laskuja... ei vaan pysty opiskelen eikä työelämään sovi... kertokaa toki jos jollain jotain positiivista kys.lääkkeestä!

Vierailija kirjoitti:

Kävin kolme kertaa mehiläisen psykiatrilla, kolmannella kerralla sain dgn. Maksoi noin 400€. Sain myös reseptin concertaan, mutta en uskaltanut sitä hakea. Luin liikaa negatiivista kommenttia, että kun lääkkeen vaikutus loppuu tulee väsymys/laskut, eikä lääkkeen vaikutus kestä kuin noin 8tuntia... mielummin sitten koko päivän tasaisen sekaisin kun mitää isoja nousuja ja laskuja... ei vaan pysty opiskelen eikä työelämään sovi... kertokaa toki jos jollain jotain positiivista kys.lääkkeestä!

Kesti pari viikkoa tottua, mutta ei sen jälkeen ole kyllä tullut mitään. Vaikutuksen alkamisen kyllä huomaa kun olo normalisoituu yhtäkkiä, se loppuu sillä tavalla vähitellen, että yleensä se energisyys jatkuu pidempään kuin mitä lääke vaikuttaa (kun on kerran päässyt alkuun, niin se into yleensä kantaa). Lyhyehkö vaikutusaika on ihan kiva juttu, niin ei mene yöunet. Itse olen sittemmin siirtynyt käyttämään Medikinetiä, mutta ei ole kyllä yhtä hyvä (otan aamulla 30mg ja iltapäivällä 10mg lisää), olen ajatellutkin ehdottaa josko siirtyisin takaisin Concertaan.

MIten korvattavuus aikuisille nuissa lääkkeissä ? 

tämä juttu ai minua koske suoraan vaan erästä läheistä joka käy nyt tuota prosessai läpi ja alkaa kuulemma näyttää että dg tulossa.

Mutta hän on työttömänä,kuten varmaan moni muukin jolla tuo on   ja mahdollinen lääkitys huolettaa että onko varaa siihen ollenkaan.

Onks toi siis joku tarttuva sairaus kun sitä tuntuu nykyään olevan joka toisella?

Vierailija kirjoitti:

Minuakin kiinnostaa tuo että miten ne voi todistaa tai todeta että  oireet on ollut jo lapsesta asti ?

Jos ei pysty kysymään omaisilta  tms, tai ei ole pahemmin lääkärissä juossu muutenkaan että ois mitään arkistoissa.

Ei niitä voikaan oikein todeta, jos omaisilta ei voi kysyä eikä saatavilla ole muuta materiaalia esimerkiksi koulusta tai lääkärikäynneistä. Minulle sanottiin, että se vaikeuttaisi diagnoosin tekemistä, koska yksi tärkeä kriteeri on juuri se, että oireet ovat ilmenneet jo lapsuudessa. Sitä en tiedä, mitä tuo sitten käytännössä tarkoittaisi, koska omat vanhempani haastateltiin tutkimuksieni yhteydessä.

Varmaan lähes jokainen muistaa lapsuudestaan asioita,paljonkin,  en sitten tiedä riittääkö diagnoosia varten.

Vai onko pakollista olla kaikki lääkärikäynnit paperilla,jos niitä käyntejä edes on .

Mutta tuntuis kummalliselta jos ei ammattilaiset osais kysyä oikeita kysymyksiä ja koostaa niistä riittävästi tietoa.

Minulla meni julkisella puolella lähes 2 vuotta ennen edes jonkinlaisen ADHD diagnoosin saamista. Oli kuitenkin helpottavaa viimein saada diagnoosi vaikkakin vasta nyt aikuisena. Jos vain rahaa on tarpeeksi suosittelen menemään yksityiselle, sillä kunnollisiin neuropsykologisiin tutkimuksiin julkisella voi oikeasti mennä se 3 vuottakin. Etenkin jos oireet eivät merkittävästi haittaa elämää (on asuinpaikka, kykenee opiskelemaan/olemaan töissä) diagnoosin saaminen on pitkä prosessi, sillä sitä ei nähdä prioriteettina. 

Lääkitystä ja tukea tarjottiin kyllä tutkimusten loppuessa. Se oli hyvä. Harkitsen tällähetkellä tukiryhmään menoa tai kenties lääkityksenkin aloittamista.

Vierailija kirjoitti:

Varmaan lähes jokainen muistaa lapsuudestaan asioita,paljonkin,  en sitten tiedä riittääkö diagnoosia varten.

Vai onko pakollista olla kaikki lääkärikäynnit paperilla,jos niitä käyntejä edes on .

Mutta tuntuis kummalliselta jos ei ammattilaiset osais kysyä oikeita kysymyksiä ja koostaa niistä riittävästi tietoa.

Juu en toki tarkoittanut, ettei ammattilaisilla keinoja olisi. Minulle vain sanottiin niin, että diagnoosin tekeminen vaikeutuu niissä tapauksissa, mutta ei kai sekään tarkoita sitä, ettei diagnoosia voisi saada. Vaan lähinnä sitä, että diagnosointi on luonnollisesti helpompaa, kun tietoa on enemmän.

Haastattelussa vanhemmiltani kysyttiin kysymyksiä äitini raskausajasta, syntymästäni, vauva-ajasta ja muutenkin varhaislapsuudesta. Sellaisia asioita, joista minulla ei olisi ollut mitään muistikuvia tai vain hyvin hataria. Omat lapsuusmuistot ja -kokemukset voivat myös poiketa paljon siitä, miten muut ovat ne tilanteet nähneet. Meilläkin haastattelu meni niin, että samoja juttuja kysyttiin kaikkien osapuolien näkökulmista. Tässä vaiheessa tuli yllätyksiä vähän kaikille :D

Vierailija kirjoitti:

Onko kenellekkään käynyt niin että itse ollut aika varma että on joku adhd-tyyppinen juttu, mutta sitten onkin selvinnyt jotain ihan muuta ?

Joo, selvisikin asperger.

Suvussani on autismia, joka on virheellisesti diagnosoitu mielenrerveydenhäiriöiksi. Oma diagnoosi auttoi siis koko perhettäni, koska vanhempani saivat selvyyden myös omiin oireisiin: "Sukuvika" siis.

Mulla on myös add, mutta asperger piirteet ovat vahvemmat, eikä lääke auta niihin.

Vierailija kirjoitti:

MIten korvattavuus aikuisille nuissa lääkkeissä ? 

tämä juttu ai minua koske suoraan vaan erästä läheistä joka käy nyt tuota prosessai läpi ja alkaa kuulemma näyttää että dg tulossa.

Mutta hän on työttömänä,kuten varmaan moni muukin jolla tuo on   ja mahdollinen lääkitys huolettaa että onko varaa siihen ollenkaan.

Riippuu tilanteesta. Kysy Kelasta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minuakin kiinnostaa tuo että miten ne voi todistaa tai todeta että  oireet on ollut jo lapsesta asti ?

Jos ei pysty kysymään omaisilta  tms, tai ei ole pahemmin lääkärissä juossu muutenkaan että ois mitään arkistoissa.

Ei niitä voikaan oikein todeta, jos omaisilta ei voi kysyä eikä saatavilla ole muuta materiaalia esimerkiksi koulusta tai lääkärikäynneistä. Minulle sanottiin, että se vaikeuttaisi diagnoosin tekemistä, koska yksi tärkeä kriteeri on juuri se, että oireet ovat ilmenneet jo lapsuudessa. Sitä en tiedä, mitä tuo sitten käytännössä tarkoittaisi, koska omat vanhempani haastateltiin tutkimuksieni yhteydessä.

Miten paljon painoarvoa vanhempien keromuksella on? Minulla on se ongelma että toinen vanhempi on lääkäri, tosin eläkkeellä ja hän on sanonut kaikkeen vaan että ”ei varmasti ole adhd sinulla, eikä add. Varmasti ei ole, kaikilla on tuollaista välillä, lapsena olit ihan normaali ” jne. Nekin oireet mitä itse muistan lapsuudesta vanhempiani sanoo ei voi johtua adhdstä. Molemmat vanhempani ovat suht vanhoja ja heille on häpeä, jos lapsella on jokin sairaus. Sama kieltäminen tapahtui kun mulla diagnosoitiin toistuva masennus ja yleinen ahdistuneisuushäiriö. Kielsivät kaiken ja eivät suostuneet uskomaan, sen hyväksyivät että masennuslääkkeitä söin mutta ei mitään muuta asiaan liittyvää, esim puhumista masentuneista oloista tms. Masennuslääkkeitä mulle syötettiinkin 4 erilaista maksimiannoksella ja kun mikään ei auttanut mun saamattomuuteen ja epätoivoon mikä seurasi kun en saanut asioita tehtyä. Neuroleptiä aloin saada unettomuuteen. Semmosessa sumussa elin 5 vuotta. Kun lopetin masennuslääkkeet valmistuin koulusta kiitos mahtavan ohjaavan opettajan joka kädestä pitäen sai mut tajuamaan aina mitä piti tehdä ja että ei ole syytä vaipua epätoivoon opinnäytetyötä tehdessä. Mutta mun vanhemmilla on niin vanha kieltoreaktio, se tuli taas kun puhuin tästä vanhemmilleni että latistaa ja ahdistaa tosi paljon jos kaikki kaatuu heidän kertomukseensa siitä miten olin ihan normaali lapsi.

Julkisella diagnosoitiin ns. ADD ja yksityisellä löytyi kilpirauhasen vajaatoiminta. Että näin.

Vierailija kirjoitti:

Julkisella diagnosoitiin ns. ADD ja yksityisellä löytyi kilpirauhasen vajaatoiminta. Että näin.

MIllainen oli tuo julkisen puolen ADD-rumba ja kestikö kauan ,ja kiinnostaa että miten ne totes sen olleen jo lapsuudessa?