Väsynyt äiti, ei apua isovanhemmilta

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just tämän ketjun innoittamana muisteltiin miehen kanssa omien lasten hoitoa. Omat lapset on syntyneet 90-luvun lopussa ja 2000 alussa.

Muistutin miehelle, että miniöille ei sitten ikinä kerrota, miten on hoidettu lapset, sillä muuten ei varmaan saada ikinä lapsenlapsia hoitoon. Koska meillä lastenhoito oli aika vanhanaikaista. Eli ei sanoitettu tunteita ja pyöritty tuntikausia uhmaikäisen kanssa psykoterapoimassa, mistä uhma johtuu. Jos kiukutteli, niin huoneeseen jäähdytelemään tunteita ja kiukkua ei palkitu hyysäämällä, vaan erottamalla laumasta ja miettimällä käyttäytymistään.

Kun ei ollut tekemistä, käskettiin pihalle leikkimään. Kun äiti puhui puhelimessa, ei keskeytetty, koska se oli aikuisten juttu. Kun ikävystytti, sanottiin, että hyvä homma, ratkaiskaapa itse ongelma.

Ei nukutettu tuntikausia illalla, vaan pistettiin sänkyyn ja hyvät yöt ja nukkumaan. En siis koskaan lukenut iltasatuja, että ymmärtäisivät, että nukkuminen on nukkumista varten, eikä sitä, että venytetään ja vanutetaan nukkumista satujen varjolla tuntikausia. Luin kyllä paljon, mutta päivällä. Iltapesut ja pisut ja sänkyyn ja sitten alkoi aikuisten aika.

Talossa ei ollut paljon romua, kun en halunnut hoitopöytiä, enkä krääsää. Vauvat hoidettiin muovitetun froteen päällä sängyllä ja heti kun pää kantoi, niin puin sylissä ja vaihdoin vaipat sylissä. Muutenkaan en hommannut sitä tavaramäärää, mitä vauvoille yleensä hommataan.

Eli lapset ajettiin sisään kotiin, eikä niin päin, että koti muutettiin lasten ehdoille. Kurikin taisi olla aika kova.

Ja nyt kun juttelee lasten kanssa, niin kaikki sanoo, että heillä oli hyvä lapsuus. Eivät ole kuulemma traumoja saaneet, vaikka kiukkukohtauksesta joutui lähtemään miettimään tekoaan ja kielenkäyttöään. 

Siksi sitä ei niin uupunut kait ollut, kun ei koko ajan pyöritty viihdyttämäsä lapsia ja sanoittamassa tunteita ja pyöritty lasten ympärillä.

Hoitoapua ei ole saatu isovanhemmilta.

Miten lapsesi kohtelevat omia lapsiaan?

Heillä ei ole vielä omia lapsia, koska ovat ikähaitarissa 17v-22v. Mutta läheiset ja hyvät välit on ja pidetään yhteyttä tiiviisti niiden kanssa, jotka eivät asu enää kotona. Meillä punaisena lankana on ollut asioista puhuminen, läsnäolo ja vastatu kysymyksiin, jos on kysytty, miksi toimin niin tai näin. Olen kertonut, miksi olen näin tehnyt. 

Mutta koska olen lasteni äiti, en alkanut heidän kanssaan hoitosuhteeseen eli lastentarhanopettajaksi tai terapeutiksi tms. vaan olin ja olen äiti. Ja luotin siihen, että kyllästynyt lapsi keksii kyllä itse tekemistä ja niin kyllä tekivätkin. Pihalta löytyy vieläkin muistoja majoista yms. mitä rakentelivat. Paljon ostimme kirjoja ja lainasimme, koska lukeminen oli myös heille yksi mieleinen ajanvietekeino, kun alkoi kyllästyttää. Kun halutti puuhata muuta, keräsivät vessapaperirullia ja maitopurkkeja ja askartelivat niistä vaikka mitä. Ja olin niin laiska äiti, etten ohjannut näitä askarteluja, vaan annoin heidän itse tehdä. No, maitopurkit pesin ja kuivasin valmiiksi.

En tiedä, miten omat lapsensa kasvattavat, mutta ihan tyytyväisiltä vaikuttavat lapsuuteensa.

Ennen lasten syntymää oma äitini sanoi tulevansa paljon auttamaan ja hoitamaan lapsia, oli innoissaan kun hänestä tulee mummo. No, aika harvakseltaan käynyt. Olen pyytänyt häntä useasti meille apuun ja viikonloppuvierailulle, ja vastaukseksi saan uhriutumisen "jaa no kai se on sitten lähdettävä huoh". Äitini on vielä työelämässä. Miksi lupailee asioita joita ei pidä? En odottaisi mitään, jos ei lupaisi.

Sitten, miehen vanhemnat asuvat samalla paikkakunnalla miehen siskon perheen kanssa, ja auttavat heitä jatkuvasti (useita kertioja viikossa, lasten ja koiran hoitoa). Ollaan pyydetty meille, ei usein jaksa tulla (ymmärrän kyllä välimatkan). Mutta olisiko reilua että olisivat vähemmän miehen siskon perheen apuna ja auttaisivat myös meitä välillä.

Vituttaa.

Eli. Ennen lapsien syntymää, äitisi lupasi auttaa: Kai huomasit ensimäisen syntymän jälkeen, ettei auta. Miksi teit toisen kuvitellen, että nyt auttaisi enemmän, kun ei ensimäisenkään aikana auttanut.

Minulta onneksi lapset ei ole kysyneet, voivatko tehdä lapsia, jos autan. Ovat ihan itse osanneet päättää.

Miehen vanhemmat hoitaa lähellä asuvan lapsensa lapsia. Toivot, että hoitaisivat vähemmän. Mitä se sinua auttaisi, jos anoppisi ja appesi sanoisivat tyttärelleen, että sun lapset ei saa tulla enää meille, kun me ei jakseta lähteä kauas hoitamaan pojan lapsia. Ei niitä sinun lapsia sen enempää hoidetaisi, vaikka kieltäytyisivät hoitamasta tyttärensä lapsia. Onneksi meillä kaukana asuvat lapset eivät kiellä meitä pitämästä useammin yhteyttä naapurissa asuvaan poikaamme. Olisi ikävää, jos joutuisin sanomaan, että siskosi sanoi, että saamme vain kaksi kertaa vuodessa käydä teillä ja olla lastenlasten kanssa, kun siskosi ei pääse käymään kuin kaksi kertaa vuodessa Suomessa. Sillai niinku lapsena lapset jakaa jäätelöä mittatikun kanssa. Kellekkään ei enempää. 

Ja mies auttaa iltaisin, minkä ehtii. Oletko tehnyt lapset jollekkin muulle, koska mies auttaa teitä, eikä hoida omia lapsiaan iltaisin ja viikonloppuisin, vaan auttaa sinua. Meillä ei mies auttanut minua lastenhoidossa, vaan hoisi omia lapsiaan aina töiden jälkeen ja viikonloppuisin ja lomilla. Se ei ollut auttamista, vaan isyyttä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Just tämän ketjun innoittamana muisteltiin miehen kanssa omien lasten hoitoa. Omat lapset on syntyneet 90-luvun lopussa ja 2000 alussa.

Muistutin miehelle, että miniöille ei sitten ikinä kerrota, miten on hoidettu lapset, sillä muuten ei varmaan saada ikinä lapsenlapsia hoitoon. Koska meillä lastenhoito oli aika vanhanaikaista. Eli ei sanoitettu tunteita ja pyöritty tuntikausia uhmaikäisen kanssa psykoterapoimassa, mistä uhma johtuu. Jos kiukutteli, niin huoneeseen jäähdytelemään tunteita ja kiukkua ei palkitu hyysäämällä, vaan erottamalla laumasta ja miettimällä käyttäytymistään.

Kun ei ollut tekemistä, käskettiin pihalle leikkimään. Kun äiti puhui puhelimessa, ei keskeytetty, koska se oli aikuisten juttu. Kun ikävystytti, sanottiin, että hyvä homma, ratkaiskaapa itse ongelma.

Ei nukutettu tuntikausia illalla, vaan pistettiin sänkyyn ja hyvät yöt ja nukkumaan. En siis koskaan lukenut iltasatuja, että ymmärtäisivät, että nukkuminen on nukkumista varten, eikä sitä, että venytetään ja vanutetaan nukkumista satujen varjolla tuntikausia. Luin kyllä paljon, mutta päivällä. Iltapesut ja pisut ja sänkyyn ja sitten alkoi aikuisten aika.

Talossa ei ollut paljon romua, kun en halunnut hoitopöytiä, enkä krääsää. Vauvat hoidettiin muovitetun froteen päällä sängyllä ja heti kun pää kantoi, niin puin sylissä ja vaihdoin vaipat sylissä. Muutenkaan en hommannut sitä tavaramäärää, mitä vauvoille yleensä hommataan.

Eli lapset ajettiin sisään kotiin, eikä niin päin, että koti muutettiin lasten ehdoille. Kurikin taisi olla aika kova.

Ja nyt kun juttelee lasten kanssa, niin kaikki sanoo, että heillä oli hyvä lapsuus. Eivät ole kuulemma traumoja saaneet, vaikka kiukkukohtauksesta joutui lähtemään miettimään tekoaan ja kielenkäyttöään. 

Siksi sitä ei niin uupunut kait ollut, kun ei koko ajan pyöritty viihdyttämäsä lapsia ja sanoittamassa tunteita ja pyöritty lasten ympärillä.

Hoitoapua ei ole saatu isovanhemmilta.

Uskon että tässä on paljon perää. Samalla lailla meilläkin on menty. Sillä poikkeuksella, että iltasadut meillä kyllä luettiin aina, ja se oli aivan koko perheen arkipäivän kohokohta. Kun iltarutiinit oli säännölliset, oli helpotus siinä, että kun "nukkuputken" pään sai auki, tiesi että se menee kuin juna vääjäämättä pääteasemalle ja vekarat nukkumaan tyytyväisinä sänkyihinsä. Ei meillä hoitoaamuina neuvoteltu, laitettaisko kurakelillä kumpparit vai ei. Sen kerran kun yksi muksu sai päähänsä ettei laita, ja potki saappaat eteisen nurkkaan, iskä kantoi sekä muksun että kurasaappaat auton takakonttiin, pisti kontin kiinni ja lähdettiin koulun kautta päiväkotiin. Peräkontista tuli hyväntuulinen jälkikasvu, kumpparit jalassa, ja marssi päikkärin eteiseen, eikä sen koommin tarvittu "susta tuntuu että kurasaappaat rajoittaa sun menemistä"-sanoituksia.

:D :D :D

Äitini sai apua aikoinaan omilta vanhemmiltaan, jotka kuitenkin kuolivat jo kuuskymppisinä suorilta jaloilta. Eli hän sai apua, mutta hänen ei tarvinnut omia vanhempiaan auttaa. No, oma äitini ei ollut kiinnostunut auttamaan lastenlasten hoidossa, mutta häntä on pitänyt myöhemmin auttaa kaikessa mahdollisessa laskujen maksusta, ruohonleikkauksesta, kaupassakäynnistä, siivouksesta, veroilmoituksista, lääkärireissuilla jne jne jne lähtien. Jo parikymmentä vuotta eikä loppua näy.

Vierailija kirjoitti:

Ap: Hoidatko toisen lapsen, jos sellaisen tekisin. Teen toisen, jos lupaat ottaa sen hoidettavaksi

Äiti: Voin joskus hoitaa ja auttaa

Ap: No sitten tänään pannaankin peitto heilumaan, kun äidiltä on lupa hellinnyt ja hän jaksaa hoitaa meidän lapset. Ihanaa.

Tämä piristi päiväni!

Ap on kyllä uskomattomat itsekäs. Jos äitinsä on ENNEN kahden lapsen syntymää (eli vähintään kaksi vuotta sitten) sanonut auttavansa, ap:n pieneen itsekeskeiseen mieleen ei ole tullut, että tilanne on voinut äidilläkin muuttua kahdessa vuodessa. Jaksaminen, terveydentila.

On ihan käsittämättömän lapsellista ajatella, että jos on small talkina ennen yhdenkään lapsen syntymää sanottuna, että "autanhan minä", se tarkoittaisi että kyllä se mummo hyppää kun ap käskee. Ap:n äitihän saattoi tarkoittaa vaikka auttavansa kerran tai kahdesti vuodessa, jos ei frekvenssistä puhuttu. Ja jos yksikään lapsi ei ollut vielä syntynyt, "sopimus" tuskin kattaa kahta lasta...

Voi myös olla että lapset on niin hankalia ettei niitä noin vain jaksakaan. Tai ap:lla on niin paljon sääntöjä, ettei kukaan jaksa hoitaa lapsia niiden mukaan.

Joku kirjoitti siitä, koska viimeksi ap on vaivautunut kyselemään äitinsä vointia... Luulenpa ettei sille ole uhrattu ajatustakaan.

Oma siskoni juoksutti aikanaan äitäni 2 h bussimatkan päässä vahtimassa lapsiaan kokonaisia viikonloppuja tai kippasi lapsensa äidille viikonlopuksi. Äitini on sairaalloisen velvollisuudentuntoinen luonne ja teki tietysti mitä täydellinen supermummu tekee. Minä näin miten järjettömän uupunut äiti oli ja purki sen rähjäämällä isälleni kuin mikäkin raivohullu. Välillä se rähjäsi niille lapsillekin kun oli niin uupunut. Siskoni ei piitannut siitä tietenkään pätkääkään, tärkeintä oli että minäminäminä pääsi litkimään kuplivaa kavereidensa kanssa.

No, minä päätin tuota katsellessa että hoidan itse omat mukulani. Kenenkään muun ei tarvitse niiden takia itseään uuvuttaa ja raivota. Ja niin olen tehnyt. Toki tässä auttaa se että minulla on muitakin elpymiskeinoja kuin baareissa juokseminen.

Vierailija kirjoitti:

Vietä lasten kanssa välillä laiskoja päiviä. Ei ole pakko mennä minnekään, ei edes ulos. Lojukaa ja syökää jotain helppoa ruokaa, vaikka eineksiä. Joka päivä ei tarvitse tehdä kotitöitä, kunhan lapset ruokkii. Älä stressaa, se on lapsista ikävää. Ota rennosti!

Tämä on kyllä ehkä parhain neuvo. Miksi stressata kaikesta, kun on mahdollisuus chillailla. Toista se on työelämässä.

Jos ap. äiti on luvannut jotakin jo vuosia sitten, elämäntilanne on voinut muuttua moneen kertaan.

Ja ihmiset nyt sattuvat lupailemaan kaikenlaista esim. vannovat vihkivalassa rakastaa kuolemaan saakka ja joka toinen pari tämän peruu ja eroavat.

Eikö lasten isä hoida lapsiaan?

Itsekin olen ajoittain todella väsynyt, olen 2v pojan yksinhuoltaja. Omat vanhemmat 400km päässä, lapsen isän vanhempia ei kiinnosta, asuvat myös kaukana.

Mutta pakko jaksaa, itse valintani tein. En odota tai vaadi hoitoapua perheeltä, ainoa mikä vituttaa on lapsen isä jota ei kiinnosta.

Ja ei, lapsen isä ei ollut yhden illan juttu vaan otin avioeron painavista syistä.

Tsemppiä ap, päivä kerrallaan <3

Minun siskoni syyttää minua itsekkääksi ”kun en auta”. Hän ei koskaan kysele minun asioitani. Olen sairastellut tosi paljon viime aikoina. Onneksi ei ole vielä lastenlapsia.

T. Kuusokymppinen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpas tylyjä vastauksia.

Tietenkään isovanhemmilla ei sinänsä ole mitään velvollisuutta huolehtia lapsenlapsistaan, mutta tässä tapauksessa aloittajan oma äiti on itse aiemmin luvannut auttaa ja miehen vanhemmat taas auttavat kyllä toisten lapsenlasten kanssa, joten ymmärrän jos aloittajaa harmittaa se, että onkin jäänyt yksin.

Kovasti täällä heristetään sormea, että lälläslää mitäs läksit, mutta eiköhän jokainen meistä kaipaisi läheisiltään tukea ja turvaa kuormittavina aikoina. En usko, että näistä tylyttäjistä kovin moni on joutunut pärjäämään elämässä ihan ypöyksin ilman minkäänlaista apua tai tukiverkkoa.

Siis ap ei olisi tehnyt lapsia, jos hänen äitinsä ei olisi luvannut niitä hoitaa? WTF?

Grow up - jos minä hankin lapsia, en voi milloinkaan edellyttää, että joku toinen niitä hoitaisi. Voin vain olla kiitollinen siitä, jos välillä saan apua.

T. Omat lapseni hoitanut, ei apua isovanhemmilta, mies poissa suuren osan viikosta, siinä sivussa hoidin opiskelut ja työn. Mutta olenkin +60, meidän ikäisillemme lapsien saanti, työ siinä sivussa jne. oli normaalia elämää. Emme edes koskaan ajatelleet, että toisten ihmisten pitäisi hoitaa lapsemme (päivähoitoa lukuunottamatta) tai tulla hoitamaan, jos me miehemme kanssa haluaisimme omaa aikaa. Mikä teitä nuorempia oikein vaivaa? Yhyy, äitini ei halua hoitaa lapsiani.

Ok, eli hoidit lapset, työn ja opiskelut ihan ypöyksin, samanaikaisesti, ilman mitään apua yhtään keneltäkään.

Jos olit normaalin 8tunnin työpäivän+työmatkat töissä, kuka niitä lapsia silloin katsoi? Entä opiskelujen ajan, varmasti piti luennoilla käydä, lukea tentteihin ja tehdä opiskelutehtäviä? Kuka niitä lapsia silloin hoiti? Ihan logistisesti ja ajallisesti kiinnostaa tällaisten "minä-itse-tein-kaiken-yksin." ihmisten järjestelyt, koska itse en ainakaan ole superihminen joka pystyy olemaan monessa paikassa samanaikaisesti ja tehdä lapsille ruokaa ja istua tentissä samaan aikaan, tai olla luennolla ja työpaikalla samanaikaisesti, mutta jos teillä vanhemmilla ja viisaammilla on jotain käytännön vinkkejä tähän, niin laittakaa ihmeessä tulemaan.

En ole tuo mummo (vasta kolmekymppinen joten tuon mummon lasten ikäluokkaa) mutta haluaisin yrittää vastata.

Ennenvanhaan oli mahdollista laittaa lapsi jo vauvana päiväkotiin ja jo päiväkoti-ikäiset saattoivat olla ulkona ilman vanhempiaan, (ehkä ala-asteikäisten vahdittavina kuitenkin).

Vanhemmille ei ollut vaatimuksia ohjata lasten leikkejä tai olla muutenkaan kokoajan läsnä.

Mummoikäisillä on ollut siis mahdollisuus viettää ns. omaa-aikaa huomattavasti enemmän ilman, että ympäristö tuomitsee ja syyttelee lasten laiminlyönnistä.

Eli ne ohjeet olisivat luultavasti, komenna lapset omaan huoneeseen tai pue lapset ja lähetä pihalle, sillä lailla saat omaa aikaa tehdä mitä haluat.

Koska tuo mystinen ennenvanhaan oli? Seimeen sai lapsen, jos oli yksinhuoltaja tai perheen elanto oli kokonaan naisen vastuulla. Muussa tapauksessa piti hankkia kotiin hoitaja. Siihen oli harvalla varaa. Ja näitä seimipaikkoja ei ollut edes jokaisessa kaupungissa!

Kun lapset oli pihalla, ei äidillä ollut omaa aikaa. Vai miellätkö sinä pyykinpesun pulsaattorikoneella ja tiskaamisen omaksi ajaksi?

Mystinen ennenvanhaan oli ennen kotihoidontukea eli ennen 1980-luvun puoliväliä. Yleensä alle 1-vuotiaat laitettiin perhepäivähoitoon ja sitä vanhemmat pääsivät jo päiväkotiin. 

Kai tiedät, että tuolloin vain 38% alle kouluikäisistä oli hoidossa kodin ulkopuolella? Näin ainakin väittää THL tilastoissaan. Alle 1v ikäinen päivähoidossa oli harvinaisuus, koska päivähoitopaikkoja ei ollut. Kauppojen ilmoitustauluilla etsittiin hoitopaikkaa niille lapsille, joiden vanhempien oli ns. pakko mennä töihin eli työnantaja ei joustanut yhtään. Muistelen, miten meilläkin oli 1980-luvun alussa satunnaisia hoitolapsia 2-6 kk odottamassa sitä, että heille löytyi oikea hoitopaikka. Meillä äiti oli kotona ja hoiti halvaantuneen isoäidin ja 3 lasta ja siinä sivussa vielä hoitolapsia. Jostain syystä hän ei koskaan mennyt isän kanssa treffeille, ihan oli ne treffailut hoidettu jo ennen lasten hankkimista.

Tottakai tiedän. Mulla oli itsellänikin yksi "ilmoitustaululapsi" hoidossa sen aikaa, kun olin itse lapseni kanssa kotona. Siihen aikaan oli vielä perheverotus sekä verotuksen lapsivähennykset, joten miesten palkka riitti nykyistä paremmin koko perheen elättämiseen. Ja kun työtilanne oli mikä oli, ei naisetkaan pelänneet, ettei kotiäitivuosien jälkeen löytyisi enää töitä. 

Ja silti kirjoitit, että alle 1v menivät perhepäivähoitoon  - miten niin menivät, kun sellaista ei käytännössä edes ollut kuin yksityisenä palveluna. naapurin lapsen hoitaminen kotona ei ole perhepäivähoitoa.

Koska siihen aikaan puhuttiin perhepäivähoitajasta, vaikka tosiasiassa kyseessä oli vain joku äiti, joka halusi hoitaa omaa lastaan kotonaan, mutta tienata samalla vähän lisää rahaa. Kuka vaan saattoi ottaa hoitolapsia, koska ei edellytetty mitään - lyhyttäkään - koulutusta eikä mikään instanssi valvonut heidän toimintaansa. Hoidossa olevat lapset olivat joko perhepäivähoidossa tai päiväkodissa. Perhepäivähoitoa oli monen tasoista juuri siksi, ettei lastenhoidolle ollut vielä mitään vaatimuksia eikä myöskään valvontaa. Kuka vaan sai ottaa hoitolapsia. Juuri sitähän tämä kauppojen ilmoitustauluilla, lyhtypylväissä yms paikoissa lasten hoidontarpeesta ilmoittaminen oli, että etsittiin jotain sellaista henkilöä, joka ottaisi lapsen hoitoon. 

Olet oikeassa, perhepäivähoitajien taso vaihteli suuresti.

Olin 70-luvulla perhepäivähoitajana 17vuotiaana pari vuotta ja minkäänlaista alan koulutusta ei ollut ja lapsia oli VIISI, nuorin oli muutaman kuukauden ikäinen vauva ja vanhin lapsi 6v.

Hertsileijaa, miten lasten vanhemmat edes jättivät lapsensa, kun vanhempieni koti oli pieni kolmio, jossa hoidin lapset. Ja täysin ummikko lastenhoidossa, eikä kokemusta