Kaverini sanoi: "Eihän kukaan nyt toisten lapsista tykkää!"

Jäin lapsettomaksi, mutta pidän muidenkin lapsista. Tietenkin.

Olen aina tykännyt lapsista, omia tietty rakastan yli kaiken. Omien lasten ikäisten kanssa on helpoin jutella, kun tietää parhaiten mistä sen ikäisten jutuissa kyse. Nyt kun omat jo koululaisia katselen muiden vauvoja haikeasti ihaillen. Harmi kun vauvat eivät enää kierrä juhlissa sylistä syliin kuten ennen. Olisi niin ihanaa selitellä pienokaisia ja toisaalta sitä kautta olen itsekin jo pikkukoululaisena oppinut vauvoja käsittelemään.

No omasta tykkään ja osasta muitakin,en kaikista...

Vierailija kirjoitti:

Ihan tottahan tuo on.

Omia lapsia ei ole, ja muiden lapsista en tykkää, aikka niiden kanssa touhuankin paljon.

Ja kaikki joilla on omia lapsia, sanovat että muiden lapset ovat perseestä, heidän lapset pimpistä :)

Kyllä teidän kaikkien lapset on täysin perseestä ja kamalia.

T. vela

Oma on aina oma. Ja sitte on ne toisten lapset.

Vierailija kirjoitti:

Kamalan moni on itsekäs ja mallintaa maailmaa pman navan kautta.

Mulla on viisi lasta itsellä ka rakastan kaikkia lapsia. Siis oikeasti RAKASTAN. Jokainen lapsi, terve, vammainen, kuriton, hiljainen, adhd, siis millainen tahansa, on ainutlaatuinen yksilö, maailmankaikkeuden ihme, rakas ja ihana.

Hoidan toisten lapsia, annan lasten hyväksi kuulausilahjoittajana joka kuukausi 100e rahaa (tätä tehnyt jo 15 vuotta eli ihan kohtuu summa, menee ero järjestöille) ja olen kaikille lapsille kiltti ja ystävällinen, kehun ja sanon jotain kaunista.

Syy tähän on oma helvetillinen kauhulapsuus jossa minua eo rakastettu, vain hakattiin ja kaltoinkohdeltiin. Siksi empatiani on aina lasten puolella kun tiedän sen avuttomuuden ja riippuvuuden jota lapsi kokee aikusesta - silloinkin jos aikuinen on psykopaatti. Olen oppinut että mitä enemmän rakastaa muita (tuntemattomia), sitä enemmän itse eheytyy ja saa sitä rakkautta mitä lapsena en saanut.

Siksi rakastan jokaista maailman lasta.

Meetkö tapaamaan äitiäsi huomenna?

Ehkä äitisi ei vaan pitänyt lapsista?

Jos olit pienenä ruma lihava ja adhd?

Tuotitko vanhemmillesi pettymyksen?

Vierailija kirjoitti:

Lapset tuijottaa?`Minä en ole 43-vuotiaaksi mennessä huomioinut semmoista erityisesti. Lapset on uteliaita, tai ainakin pitäisi olla, jos ovat älykkäitä. Älykäs lapsi on aina utelias. Mutta jos pikkuihminen minua katsoo, niin siitä vaan. Ei vaivaa yhtään.

Ja lasten "esiintyminen". Jos ihminen haluaa jakaa itsestään jotain, tarinaa tai taitoja, vanha tai nuori, niin voin kyllä katsoa. Lapsilla se voi mennä yli, joten jossain vaiheessa voi lopettaa katsomisen ja todeta, että "hienoa, että osaat, mutta nyt minun täytyy..." Lapsille sanotaan suoraan asiat. Ei kerätä jotain salavihaa ja haudota, kuinka tuokin muksu vaan tossa pomppii ja minun pitää esittää kiinnostunutta. Normaalia kohteliaisuutta on katsoa toisen näyttämää asiaa, mutta aikuisuuteen kuuluu myös osata vetää raja vieraammallekin lapselle. Sellainen aikuinen, joka ei osaa tehdä sitä luontevasti ja saamatta stressiä, on tumpelo. Ongelma on siinä aikuisessa. Harjoitelkaapa sitä, että sanotte lapsille asiat suoraan. Se on helppoa. Lapset ei ota siitä itseensä, kun aikuinen jämäkästi ja ystävällisesti toteaa asian. Jos haluan vieraan lapsen lähteävän meiltä, totean sen ilman selityksiä. Ne tottelee kyllä, no hard feelings kummallekaan. Sitten on näitä aikuisia, jotka ei osaa ja alkaa kiukuta itsekseen ja kieroilee, vinoilee, ilmeilee ja vihjailee. Ei lapsille vihjata, ei pienen lapsen "esiintymishalulle" tai isomman lapsen "venähtäville vierailuille". Lapsille sanotaan, ei anneta "merkkejä" ja päivitellä, miksei tajua niistä.

lapsi tuijottaa ja äiti selittää vieressä esim että mustiin pukeutuva metallisti nainen on "ruma "ja "poikkeava"

Vierailija kirjoitti:

No vanha sanontahan on, että omat lapset ja muiden kakarat! :D Taitaa olla totta toinen puoli.

Ennenvanhaan sanottiin: ” Lapsi pissaa lirittää, mutta piika kusta sohottaa”.

muiden lapset, jotka tunnen, ovat ihan ok. Ei suurta ”tykkäämistä”, mutta toimeen tullaan. Heissäkin tietty eroja persoonissa, osa on hiukan ärsyttäviä ja en ainakaan esim hoitoon ottaisi tai muuten aikaani viettäisi näiden muksujen kanssa, mutta kun vanhempansa katsovat niiden perään, niin asia ok. Tuntemattomat lapset yhdentekeviä, kuten tuntemattomat aikuisetkin.

Hmm. En tykkää lapsista yleisesti, siis vain siitä syystä että ovat lapsia. Mutta en myöskään ole tykkäämättä, aika neutraaleina pidän lapsia. Mutta joidenkin lasten kanssa sitä on samalla taajuudella ja saa hyviä keskusteluja aikaan, ihan pientenkin kanssa. Heistä tykkään. Omista lapsistani tietenkin eniten.

Kyllä mä itse sekä äitinä, tätinä, naapurin tätinä ja kummitätinäkin olen vähän sitä mieltä, että ei sekään että sydän pakahtuu toisten lapsista ja silmät kiiluen odotetaan juhlissa vauvaa syliin, ole ihan "normaalia". Tai jokuhan aukko siinä ihmisellä on, jota yrittää lapsen läheisyydellä täyttää silloin. Toisten lapsista tykkään usein, omiani rakastan ja esimerkiksi perhepäivähoitajana toimiessani lapsiin "rakastuin". Mutta se on se tiivis päivittäinen hoivasuhde mikä sen rakkauden synnyttää, ei se että toinen itsessään on lapsi tai tietynlainen lapsi. Olen vakaasti sitä mieltä, että rakkauteen tarvitaan jonkinlainen suhde, tykätä voi ilmankin erityistä suhdetta. Minulla ei ole vielä lapsenlapsia (vanhin nyt teini), mutta en tiedä, voiko lastenlastakaan rakastaa samalla tavalla kuin omaa lasta, ellei häneen muodostu tiivis hoivaava suhde. Tai jos rakastaa ilman että tapaa usein ja hoitaa, niin rakastaako sitä lopulta ajatusta, että tuossa on minun perimäni, tavallaan rakastaa lasta itsensä jatkeena eikä omana persoonana? Vaikea kysymys, enkä usko että monikaan mummo uskaltaa asiaa pohtia kovin syvällisesti, itsestä voi löytyä vaikka ja mitä.

Anteeksi jos joku koki kirjoitukseni loukkaavaksi. Tarkoitan vain, että jos joku oikein koko sydämestään rakastaa lapsia vain koska nämä ovat lapsia ja puistoissa, sukujuhlissa yms. hakeutuu aina hoivaamaan ja leikittämään lapsia vaikka näihin ei olisi varsinaista "suhdetta", niin ei sekään minun mielestäni ihan normaalia ole. Eli tavallaan tykätä ihmisestä vain koska hän on lapsi, ihan kuin se lapsi olisi objekti, ei ihminen lainkaan jolla on oma persoonansa, tarpeensa ja ihmissuhteensa.

Vaikea kirjoittaa tätä tämän paremmin, joku ymmärtää, joku ei. Itse tykkään pääsääntöisesti kavereiden ja sukulaisten lapsista, mutta on kyllä sellaisia tapauksia, joita en mielelläni hoida tmv. En ajattele näiden olevan mitään ihmishirviöitä, mutta itselläni ei lempeys riitä sen verran että vapaaehtoisesti leikin lapsen kanssa joka käyttäytyy lähes kokoajan ärsyttävästi (eri asia jos työkseni hoitaisin, silloin tietysti tunteet sivuun ja leikkimään).

Välttelen nykyään puolisoni lapsia. Johtuu ihan hänen exästään. Vielä olisi tätä tilannetta 10 vuotta.

Lapset ovat mukavia, mutta parempi pysyä etäällä.

Pidän kyllä muistakin lapsista, mutten todellakaan kaikista. Joidenkin lasten kanssa vaan synkkaa vähän paremmin kuin toisten, sama toki pätee aikuisiinkin.

Pidän esim kummilapsestani, parhaan ystäväni lapsista ja muutamasta muusta tutusta lapsesta. Veljen lapsia en voi sietää, vaikka tiedän ettei se ole lasten, vaan kasvatuksen (/sen puutteen) syy. Veljen lapset mm. kiusaavat perheen kissoja, meluavat jatkuvasti, lällättelevät aikuisille yms muuta rasittavaa.

Vierailija kirjoitti:

Jäin lapsettomaksi, mutta pidän muidenkin lapsista. Tietenkin.

♡

Tämä ketju vastaa hyvin toisen ketjun kysymykseen: "Onko Suomi lapsivihamielinen?"

Huh, huh. Ihminen saa tuntea, mitä tuntee, mutta minusta on hirvittävän surullista ja tyhjää, jos hoivavietti kohdistuu vain omiin lapsiin, eikä hellyys ollenkaan herää muiden lasten kanssa. Toki on luonnollista, että joku toisen lapsi herättää enemmån hellyyttä kuin toinen, mutta että vain omat! Onko naiset saaneet hormonitoimintansa sekaisin kemikaaleilla, lääkkeillä ja jalostetulla ruoalla, vai onko naisen hoivavietti oikeasti vain yliarvostettu myytti, vai riippuuko moni asia vain siitä, miten on itse lapsrna tullut kohdelluksi?

Kyllä tunnen lempeyttä muiden lapsia kohtaan, lasten käytös usein heijastaa vanhempien käytöstä eli toki kavereiden lapset läheisiä mutta ventovieraista lapsista pidän yhtälailla. Itselläni yksi oma lapsi.

Minä en ole koskaan erityisemmin pitänyt lapsista. Myös monet aikuiset ovat rasittavia, joten on luonnollista että vielä useammat lapsetkin ovat, koska he eivät vielä ole oppineet hillitsemään itseään. Suhtaudun lapsiin kuin aikuisiin, kohtuu neutraalisti. Lapsille ehkä annan rasittavaa käytöstä enemmän anteeksi kuin aikuisille, mutta silti monet lapset ovat ärsyttäviä. En kuitenkaan kohtele heitä huonosti, vaan kunnioittavasti kuten kaikkia aikuisiakin. Siltikin ne ovat ärsyttäviä. Omanikin ovat, varmasti muiden silmissä vielä ärsyttävämpiä kuin omissani. En juurikaan puhu muille lapsistani, koska oletan ettei heitä kiinnosta. Kuten ei minuakaan kiinnosta muiden lapset. Omassa elämässäni omat lapseni ovat rasittavuudesta huolimatta minulle kaikki kaikessa ja rakastan heitä. Silti ymmärrän myös sen, etteivät he ole kenenkään muun silmissä erityisiä kuin minun ja mieheni. Eikä tästä mitään numeroa kannata tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju vastaa hyvin toisen ketjun kysymykseen: "Onko Suomi lapsivihamielinen?"

Huh, huh. Ihminen saa tuntea, mitä tuntee, mutta minusta on hirvittävän surullista ja tyhjää, jos hoivavietti kohdistuu vain omiin lapsiin, eikä hellyys ollenkaan herää muiden lasten kanssa. Toki on luonnollista, että joku toisen lapsi herättää enemmån hellyyttä kuin toinen, mutta että vain omat! Onko naiset saaneet hormonitoimintansa sekaisin kemikaaleilla, lääkkeillä ja jalostetulla ruoalla, vai onko naisen hoivavietti oikeasti vain yliarvostettu myytti, vai riippuuko moni asia vain siitä, miten on itse lapsrna tullut kohdelluksi?

Ei kai se hoivavietti noin toimi. On melko normaalia että hoivahalu herää, kun tulee tilanne että joudut kantamaan vastuuta lapsesta vaikka ihan lyhyen hetken. Mutta jos lapsi on jo hoivaajansa seurassa, niin eihän siinä olisi mitään järkeä että kaikilla (naisilla) heräisi mystinen hoivavietti vain lapsen nähdessään, ja syöksyivät hoivaamaan tätä lasta kuin kanaemo konsanaan. Pääsääntöisesti hoivavietin herättää sellainen lapsi, jota vähintäänkin potentiaalisesti voi joutua hoivaamaan.

Miettikää nyt eläimiäkin. Mitä siinä tapahtuisi, jos kymmenen naaras lintua syöksyisi pikku poikasten luo kun nämä ovat emonsa kanssa. Tappelu siitä tulisi, emo nokkisi toisia. Ei hoivavietti synny vain siitä kun näkee poikasen, vaan sitä kun näkee poikasen avuttomana ilman emoa.

Yhtäältä on tunteet, toisaalta teot. Nämä eivät ole mitenkään irrallaan toisistaan, mutta oikeudentuntoinen aikuinen kohtelee kaikkia niin arvokkaasti kuin kykenee, ikään katsomatta, herättivätpä nämä ihmiset hänessä minkälaisia tunteita tahansa. Teot ovat siis tärkempiä kuin se, mitä kulloinkin sisimmässään tuntee.

Vierailija kirjoitti:

Kammottavia "äitejä" naiset jotka ei välitä muista lapsista kuin omistaan. Äidinrakkaus joka ulottuu vain omiin jälkeläisiin ei ole rakkautta ollenkaan. Lapset on ihan eri asia kuin se pitääkö jostain aikuisesta vai ei. Lapset on lapsia, oli keitä tahansa, ja normaalissa naisessa, varsinkin äidissä ne herättää äidilliset tunteet. Omat lapset tietenkin kaikista tärkeimmät ja niitä rakastaa vielä enemmän, se on selvää. Mutta jos ei pysty välittämään vieraista lapsista niin tuskin "rakkaus" omiin lapsiinkaan on oikeaa, epäitsekästä rakkautta vaan pelkkää itsekkyyttä. :( Tuollaisten äitienkö takia lasteni kaverit viihtyy niin hyvin meillä, kun meillä heistä välitetään.

Äidinrakkaus ei ole sama asia kuin suojelemisen halu. Jos tuntee samoin ihan kaikkia lapsia kohtaan kuin omiaan kohtaan, ei äidinrakkaudesta tiedä mitään.