Kaverini sanoi: "Eihän kukaan nyt toisten lapsista tykkää!"

Jos tietää, ettei omista lapsista tykkää kukaan muu kuin äiti ja isä, niin miten niille lapsille käy, jos äiti ja isä kuolevat onnettomuudessa tai sairastuvat vakavasti. Onko mieltä tehdä lapsia, jos tietää, ettei kukaan pidä heistä?

Oikeasti, kannattaisi useammin miettiä, mitä suustaan päästää.

Tai sitten vaan hyväksytään se asia ja ymmärretään, ettei kukaan järkevä voi noilla premisseillä haluta monta lasta.

Kestän sukulaislapsia en muita. Omia ei ole. Jos olisi en kestäis ku omia. Edelleenkään mun ei tartte tykätä kestään vieraasta kakarasta. Ne on perseestä, kitisee ja vanhemmat tanssii niiden pillien mukaan. Opettakaa siitoksenne käytöstavoille niin niitä voisi sietää. Se Jemina-Petteri vaikka onkin sun silmäterä, ei saa tehdä ihan mitä huvittaa vaan käytöstavat noudattaa myös sitä.

Sukulaislapsia voi määräillä ja ohjata vähän ku omia. Kuitenkin elatusvastuu jää pois mutta saa olla sukulaisena roolissa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä ainakin pidän muidenkin lapsista, välitän heistä, lapset herättää minussa hellyyttä ja suojelunhalua. Ja ystävien lapsia ihan rakastan. Se ei poissulje sitä että omat on kaikista rakkaimmat ja tärkeimmät.

Ihanko tosissasi voit sanoa, että rakastat kavereidesi lapsia? Kuinka paljon? Uhraisitko esim. henkesi heidän puolestaan?

En todellakaan pidä. Minun on vaikea edes teeskennellä hyväksyväni muiden penskoja, jos niitä porukassa sattuu olemaan. Niiden kohellus vetää väkisinkin naamaa norsunv#tulle.

Minä voin sanoa, että pidän koirista. Oma koirani on tietysti minulle älyttömän rakas. Mutta vaikka lähtökohtaisesti olen koiraihminen, en silti halua päätyä kosketuksiin muiden koirien kanssa, koska en tunne niiden elekieltä enkä ole varma, miten niitä pitäisi lähestyä. Lisäksi minua ahdistaa se, että jos menen koirallisen kaverini luo esim. kahville, koira änkeää syliin läähättämään tai puskee kuononsa pullapöytään. Se on minusta ällöttävää - vaikka oman koirani vastaava käytös minun kodissani ei häiritse minua. Toki vieraiden läsnäollessa käsken koiraani aina pysymään kaukana muiden sylistä ja varsinkin tarjoiluista.

Lasten kanssa sama juttu. He ovat vieraita olentoja eivätkä käyttäydy aikuisnormien mukaan. En tiedä, mitä heille pitäisi tehdä, ja minua ärsyttää, kun he eivät puhu kunnolla ja inisevät. Ja varsinkin jos he rynnivät ja rääkyvät. En pidä kovista äänistä.

Tykkään monista lapsista ja yksi päivä kun olin lenkillä niin  2 lasta opetteli ajamaan pyörällä samaan suuntaan kuin minä kävelin, joten seurasin heitä silmänurkasta pidemmän aikaa. Isompi kannusti pienempää niin rohkaisevasti ja pienempi oppi ajamaan ensimmäistä kertaa :)

Oli kiva hetki nähdä

Vela

Vierailija kirjoitti:

Minä voin sanoa, että pidän koirista. Oma koirani on tietysti minulle älyttömän rakas. Mutta vaikka lähtökohtaisesti olen koiraihminen, en silti halua päätyä kosketuksiin muiden koirien kanssa, koska en tunne niiden elekieltä enkä ole varma, miten niitä pitäisi lähestyä. Lisäksi minua ahdistaa se, että jos menen koirallisen kaverini luo esim. kahville, koira änkeää syliin läähättämään tai puskee kuononsa pullapöytään. Se on minusta ällöttävää - vaikka oman koirani vastaava käytös minun kodissani ei häiritse minua. Toki vieraiden läsnäollessa käsken koiraani aina pysymään kaukana muiden sylistä ja varsinkin tarjoiluista.

Lasten kanssa sama juttu. He ovat vieraita olentoja eivätkä käyttäydy aikuisnormien mukaan. En tiedä, mitä heille pitäisi tehdä, ja minua ärsyttää, kun he eivät puhu kunnolla ja inisevät. Ja varsinkin jos he rynnivät ja rääkyvät. En pidä kovista äänistä.

Minä taas ryntään etenkin pentukoirien luo :) Monet koirat kyllä hakeutuvat itse luokseni vaikka eivät tunne.

En mitenkään automaattisesti pidä lapsista. Etenkin nykylapset käyttäytyvät siihen malliin, että ne eivät herätä minussa minkäänlaista suojelunhalua tai hellyydentunteita. Toisin kuin eläimet.

Kaikkia kanssaihmisiä kohtaan pitää olla ystävällinen, eritoten lapsia ja vanhuksia. Valtion sivistyneisyys punnitaan siinä miten sen heikoimpia kohdellaan. Maissa jossa lapsille hymyillään ja osoitetaan huomiota on mukava ilmpiiri. Lapset on meidän kaikkien tulevaisuus.

Suvussa pari mummoa joiden lapsenlapset ovat heistä ihmeen ihania kuten kuuluukin, mutta muille lapsille ovat tylyjä ja inhoavan oloisia. Jotenkin inhottavaa, mitä jos heidän kullannuppujaan kohdeltaisiin niin. Aika pieni sydän johon mahtuu vain oma jälkeläinen.

Toki muita lapsia kohtaan osoitettu ystävällisyys on enemmän tai vähemmän pintaa koska on ihan hullu ajatus että pitäisi jotenkin sydämellä pitää vieraasta ihmisestä, vaikka Jaanasta kaupassa yhtä paljon kuin ystävästään Tiinasta. Tietenkin lapsissakin joku on läheisempi

Suhtaudun lapsiin niin kuin ihmisiin yleensäkin. Jotkut ovat jees, jotkut eivät ja suurin osa neutraaleja.

Omistani tietenkin tykkään ja paljon. Mutta on myös lapsia jotka ärsyttävät minua. Suurin osa on neutraaleja. Uusperhettä en haluaisi, sillä koen jo ajatuksen siitä, että olisin pakotettu tykkäämään jonkun toisen lapsista. Koen, että näin olisi tehtävä jos saman katon alla asutaan. Mitä jos en tykkäisikään vaikka kuinka yritän? Enhän voi pakottautua kenestä tahansa aikuisestakaan tykkämään jos en pysty.

Omista tykkään koska ne osaavat käyttäytyä. Jos muiden lapset eivät osaa, tulee halu kopauttaa niitä ja etenkin niiden vanhempia silmien väliin.

Suurin osa muitten kersoista on ärsyttäviä jollain tavalla, mutta mun mielestä ei mun tarvi kauheesti tykätä toisten lapsista, pääasia että omistani tykkään vaikka nekin on joskus ärsyttäviä, ja minä niitten mielestä.

Minä pidän lapsista. Juttelen aina myös tuttujen lapsille, jos tapaan koko perheen. Jos joku tuttu on joutunut ottamaan esim. nuoremman lapsen mukaan isoveljen treeneihin, pidän usein hiukan seuraa myös tälle pienemmälle lapselle, jolla ei ole oikein mitään tekemistä. Pidän lasteni kavereista ja juttelen heille aina sopivissa väleissä. Esim. yökylään tulevien kavereiden kanssa on mukavaa syödä aamiainen yhdessä.

Pidän mukavista lapsista, mutta en ole ikinä pitänyt niitä söpöinä tai kokenut mitään suojelunhalua tai hellyyttä heitä kohtaan. Lapset ovat olleet ihan vain ihmisiä, eivätkä mitenkään kiinnostavia sellaisia

Kunnes veljeni sai pojan, voi että rakastuin ihan sydänjuuria myöten! Niin suloinen pieni pallero, tädin oma kultamussukka 😍 Sydän pakahtuu kun poika hymyilee minulle.

Omia lapsia ei ole, mutta olettaisin että rakastuisin niihin vielä perusteellisemmin.

Toisista lapsista pidän ja toisista en, riippuu lapsesta. Omat kuitenkin ykkösenä. Enkä lähtisi uusioisäksi mihinkään perheeseen.

Viivissä & Wagnerissa oli joskus käsittelyssä tämä kysymys, että pidätkö lapsista. Muistaakseni Wagner vastasi, että se on ihan sama kuin jos kysyisi, että pidätkö aikuisista. Minulla on aika lailla tämä sama suhtautuminen. Lapsi tai aikuinen, joko pidän tai en.

Tämä on hyvä kysymys.

Olen aina tykännyt saman ikäsistä kun omat lapseni olivat. Tietysti omat ja siskoni ovat ehdottomat ykköset.

Nyt kun lapseni ovat aikuisia, eikä enää pienempiä lähistöllä, niin olen huomannut etten lähemmin pidäkkään lapsista.

Jos joskus mummo tulisi niin tietty taas muuttuisin, olishan se mahtava asia.

Kammottavia "äitejä" naiset jotka ei välitä muista lapsista kuin omistaan. Äidinrakkaus joka ulottuu vain omiin jälkeläisiin ei ole rakkautta ollenkaan. Lapset on ihan eri asia kuin se pitääkö jostain aikuisesta vai ei. Lapset on lapsia, oli keitä tahansa, ja normaalissa naisessa, varsinkin äidissä ne herättää äidilliset tunteet. Omat lapset tietenkin kaikista tärkeimmät ja niitä rakastaa vielä enemmän, se on selvää. Mutta jos ei pysty välittämään vieraista lapsista niin tuskin "rakkaus" omiin lapsiinkaan on oikeaa, epäitsekästä rakkautta vaan pelkkää itsekkyyttä. :( Tuollaisten äitienkö takia lasteni kaverit viihtyy niin hyvin meillä, kun meillä heistä välitetään.

Vierailija kirjoitti:

Kammottavia "äitejä" naiset jotka ei välitä muista lapsista kuin omistaan. Äidinrakkaus joka ulottuu vain omiin jälkeläisiin ei ole rakkautta ollenkaan. Lapset on ihan eri asia kuin se pitääkö jostain aikuisesta vai ei. Lapset on lapsia, oli keitä tahansa, ja normaalissa naisessa, varsinkin äidissä ne herättää äidilliset tunteet. Omat lapset tietenkin kaikista tärkeimmät ja niitä rakastaa vielä enemmän, se on selvää. Mutta jos ei pysty välittämään vieraista lapsista niin tuskin "rakkaus" omiin lapsiinkaan on oikeaa, epäitsekästä rakkautta vaan pelkkää itsekkyyttä. :( Tuollaisten äitienkö takia lasteni kaverit viihtyy niin hyvin meillä, kun meillä heistä välitetään.

Jos ovellesi ilmestyisi 2000 kpl muiden lapsia, majoittaisitko ja ruokkisitko rakkaudessasi heidät kaikki?

Oma lapsi voi olla adoptoitukin. Olennaista on suhde lapseen. Eivät kaikki pidä omistakaan, jos tuntuvat liian vierailta.