50v mies ei pääse yli 80v äidin kuolemasta? Normaalia?

Missä ajassa? Vuosi on ihan normaali suruaika. Eri vuodenaikoina käydään läpi asioita, joita on koettu edesmenneen rakkaan kanssa kyseisenä vuodenaikana. Samoin käydään vuodenkiertoon kuuluvat juhlat ja niihin liittyvät muistot läpi. Se on normaalia surutyötä, ei mitään "ylitsepääsemättömyyttä".

Vierailija kirjoitti:

Joo rankkaa on elämä. Varmaan kokee, että noin pitää sanoa. Tai sitten ei ole ollut elämässä vastoinkäymisiä, joiden avulla olisi voinut vähän saada kokemusta ja kasvaa ihmisenä.

Et taida paljon Selänteestä tietää tai elämästä ymmärtää jos epäilet että ei ole ollut vastoinkäymisiä. Se että on rikas ei tarkoita että elämässä ei ole vastoinkäymisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en pääse yli isäni kuolemasta.

M 46

Olisko sitten aika ryhdistäytyä?

Ensin isäni kasvatti minut ja sitten teimme töitä rinta rinnan 30 vuotta. Luuletko että elämänmuutos on helppo?

Kerro toki miten elämäni palautuu ns nomaaliksi.

Elämänmuutoksesi on osa luonnon kiertokulkua. Mikä sen hyväksymisessä on pahinta? Elämäsi on nyt normaalia uudenlaisena.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en pääse yli isäni kuolemasta.

M 46

Olisko sitten aika ryhdistäytyä?

Tavallaan totta siinä mielessä, että jossain vaiheessa surusta pitää päästää irti ja mennä eteenpäin. Ehkä "ryhdistäytyä" on kuitenkin väärä termi.

Eipä yllätä, ettei palstalla ymmärretä. Kyllähän n. 50 vuodessa ehtii vähän kiintyä äitiinsä... Mutta tänne on pesiytynyt ihmisiä, joilla tuntuu olevan tosi etäiset välit vanhempiinsa. Huomattu useissa ketjuissa.

Vierailija kirjoitti:

Joo rankkaa on elämä. Varmaan kokee, että noin pitää sanoa. Tai sitten ei ole ollut elämässä vastoinkäymisiä, joiden avulla olisi voinut vähän saada kokemusta ja kasvaa ihmisenä.

Vastoinkäyminen on se, kun auto hajoaa, yt-neuvottelut iskevät, jalka murtuu, tai saa klamydian.

Läheisen kuolema on ihan jotain muuta, tai sitten kyseinen läheinen ei niin kovin läheinen ollutkaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en pääse yli isäni kuolemasta.

M 46

Olisko sitten aika ryhdistäytyä?

Ensin isäni kasvatti minut ja sitten teimme töitä rinta rinnan 30 vuotta. Luuletko että elämänmuutos on helppo?

Kerro toki miten elämäni palautuu ns nomaaliksi.

Elämänmuutoksesi on osa luonnon kiertokulkua. Mikä sen hyväksymisessä on pahinta? Elämäsi on nyt normaalia uudenlaisena.

Miksi sinun on vaikea hyväksyä tai myöntää että yleensä ihminen suree ja kaipaa kun joku läheinen kuolee? Ja oletko tietämätön siitä että kriisi, hyvä tai huono, vie ihmisen aina joksikin aikaa tolaltaan ja uusi tilanne pelottaa/mietityttää/hämmentää?

Vierailija kirjoitti:

Eipä yllätä, ettei palstalla ymmärretä. Kyllähän n. 50 vuodessa ehtii vähän kiintyä äitiinsä... Mutta tänne on pesiytynyt ihmisiä, joilla tuntuu olevan tosi etäiset välit vanhempiinsa. Huomattu useissa ketjuissa.[/

Näin on ja se selkeesti näkyy myös käytöksessä.

Kitkeryys ja katkeruus näkyy.

Vierailija kirjoitti:

Jännä kyllä nää naisten asenteet tällä palstalla. Aikuinen mies ei saa surra omaisiaan, koska sitä pidetään akkamaisena.

Mistä tiedät että tuota ihmettelevät ovat naisia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan normaalia kun äiti on ollut oikeasti tärkeä. Ei siitä niin pitkä aika ole. Teemu on avoin ja rehellinen tunteidensa kanssa.

Ei nyt kovin normaalia. Menee yli tämä länsimainen kaikkivoipaisuus. Ihmistenkö tulisi olla ikuisia kuten esineet?

ja kukas sellaista on väittänyt tai vaatinut? normaalia on surra ja kaivata. kerron sinulle salaisuuden: se kuuluu ihmisyyten, terveeseen sellaiseen.

On normaalia menettää vanhat vanhemmat.

Teemu Selänne rukoilee? Ja vielä päivittäin? Nyt meni kyllä rispektit häntä kohtaan täysin. Luulin, että on tolkun ihminen, mutta ei näköjään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en pääse yli isäni kuolemasta.

M 46

Olisko sitten aika ryhdistäytyä?

Ensin isäni kasvatti minut ja sitten teimme töitä rinta rinnan 30 vuotta. Luuletko että elämänmuutos on helppo?

Kerro toki miten elämäni palautuu ns nomaaliksi.

Elämänmuutoksesi on osa luonnon kiertokulkua. Mikä sen hyväksymisessä on pahinta? Elämäsi on nyt normaalia uudenlaisena.

Ei ole normaalia. Jos elämä on ollut vuosikymmeniä tiivistä läheisyyttä isän kanssa ja yhtäkkiä isä on poissa on se ko henkilölle kaikkea muuta kuin normaali tilanne. Aikanaan toki muuttuu normaaliksi mutta ei se sormia napsauttamalla tapahdu.

Sinua ei ehkä mikään hetkauta mutta kaikki eivät -onneksi- ole kuin sinä.

Vierailija kirjoitti:

On normaalia menettää vanhat vanhemmat.

On on, yhtä normaalia on tuntea ikävää ja haluttomuutta menetykseen.

Isäni kuoli 32 vuotta sitten. Vieläkin on ikävä ja ajattelen häntä usein ja näen unia, jossa hän on voimissaan ja iloisena.  En halua koskaan päästä "yli", jos se tarkoittaa sitä, että en muistele ja kaipaa. Yksi lapsenlapsistani on isäni kaltainen velikulta. Kerron heillekin tarinoita isopapasta.

Sukupolvien ketjun pitää linkittyä yhteen ja rakkaus ja muistot ovat paras liima siihen.

Ihmeellisen tunteeton aloittaja kyllä on. Se, että osaa rakastaa, on lahja, myös se, että kaipaa on lahja.

Vierailija kirjoitti:

On normaalia menettää vanhat vanhemmat.

Sitä tuskin kukaan kiistääkään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jotkut ei pääse yli edes koiran kuolemasta.

Miten niin edes?

On tieteellisesti tutkittu tosiasia että lemmikin menettämisen suru voi olla jopa suurempi kuin jonkun läheisen ihmisen menetyksen aiheuttama.

Ainakin minulle oli pahempi koiran kuin spurgu-isän kuolema.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä kyllä nää naisten asenteet tällä palstalla. Aikuinen mies ei saa surra omaisiaan, koska sitä pidetään akkamaisena.

Mistä tiedät että tuota ihmettelevät ovat naisia?

Tällä palstalla on paljon naisia joista huomaa että heille on hyvinkin tarkkaa mikä on miesmäistä ja miehelle sopivaa ja mikä ei. Se mikä ei ole on naismaista / homomaista ja huomaa miten naisia ärsyttää kovastikin nuo asiat. Ja sitten huudetaan kurkku suorana kun miehet sanoo mikä heistä ei ole naisellista / naisille sopivaa. 

On eri asia säilyttää läheisestään muistoa mielessään, kuin junnata ja velloa surussa.  Lähinnä se on itsekkyyttä, ettei päästä menemään. Mitä lehteen tulee, niin olisko kuitenkin maksettu palkkio/pärstäkuva jutun aitona juurena...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä en pääse yli isäni kuolemasta.

M 46

Olisko sitten aika ryhdistäytyä?

Ensin isäni kasvatti minut ja sitten teimme töitä rinta rinnan 30 vuotta. Luuletko että elämänmuutos on helppo?

Kerro toki miten elämäni palautuu ns nomaaliksi.

Sanon tämän hyvällä -- minusta sinä olet onnekas että sinulla oli noin läheinen suhde isääsi ja sait tehdä hänen kanssaan yhdessä jotakin kehittävää pitkään. Sanoisin että se on todella harvinaista aikuisiällä. Useimmat ihmiset muuttavat kauas toisaalle ellei ole isosta kaupungista, ja sitten nähdään vanhempia lähinnä juhlapäivinä ja soitellaan.