Lue keskustelun säännöt.
Teinillä ei ole "elämää"
16-vuotias ei käy missään muualla kun koulussa. Kotona ei käy ketään häntä tapaamassa, eikä pidä yhteyttä keneenkään. Näin mennyt jo vuosia. Ei suostu puhumaan aiheesta. Mitä asialle voi vanhemmat tehdä?
Kommentit (279)
Olennaista on, että onko teini tilanteeseen tyytyväinen. Eli onko hän kotona, koska itse niin haluaa. Vai onko hän kotona, koska ei saa kavereita tai ei keksi muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Edelleen sanon, että kiusaaminen on kamalaa, kun sitä tapahtuu. En tiedä mistä paikkakunnasta tai vuosikymmenestä puhutaan... kamalaa jos kiusaaminen on oletusarvoinen tila! Itse en osaa ajatella jokaista vastaantulevaa teiniä potentiaalisena kiusaajana, joka vain odottaa saalista silmät kiiluen. Kai nyt ihmiset saavat elää elämäänsä ihan rauhassa jos jättävät muutkin rauhaan. Miksi muista pitää ajatella heti pahinta? Olenko oikeasti näin naiivi omassa kuplassa elelijä kun voin käsi raamatulla vannoa, ettei minua ole koskaan kiusattu vaikka olenkin aina ollut ns. ulkopuolinen?
Itsellä oli juuri tuollaista. Perheemme oli muuttanut pienelle paikkakunnalle ja siellä ala-asteella koko porukka teki jonkin päätöksen, että minä olin vapaata riistaa. Aiemmassa koulussa minulla ei ollut mitään ongelmia, joten en suostu uskomaan, että olisin ollut alun pitäen itse viallinen kappale. Tuolla kuitenkin oli niin, että jos minua esim. nähtiin kylillä vapaa-ajalla, niin otettiin kiinni ja kurmotettiin. Ahdistavia muistoja on paljon. Tulee mieleen, kun vanhemmat lähettivät kauppaan asialle ja jouduin odottamaan pitkään puskissa, että isot pojat lähtevät pois kaupan ovelta. Leimaaminen ja väkivalta tekivät tehokkaasti ulkopuoliseksi. Myöhemmin olen saanut tietää, että eräs julkisuudessa välillä esiintyvä ikäiseni näyttelijä koki tuolla samalla paikkakunnalla vastaavaa kuin minä. Ilmeisesti hän oli tuon ulkopuolella, mutta oli kyllä kaikki syy silti varoa myös tuntemattomia, koska saattoi käydä ilmi, että hekin tiesivät maineestani ja saattoivat käydä käsiksi. Juoruja oli levitetty naapurikylän koululaisille asti!
Samoja kokemuksia minulla. Muuton jälkeen kaikki alkoi mennä nopeasti pilalle. Aluksi sain kavereita ja olin ihan sosiaalinen nuori. Myöhemmin muutamat alkoivat kiusaamaan ja saivat siihen paljon porukkaa mukaan. Jäin tavallaan ihan yksin ja myös minulla alkoivat sellaiset tyypitkin pilkata joita en tuntenut. Aluksi vain koulussa, mutta myöhemmin vapaa-ajalla myös. Koulun vaihto ei auttanut, kun sielläkin oli näiden tyyppien parhaita kavereita. Myöhemmin tämä kaikki meni ihan yli ja aloin todella pelkäämään. Oli ihan todellinen uhka aina jos näki jotain oman ikäisiä jossain. Kaikki vaan paheni koko ajan. Lopulta minun oli osittain heidänkin takiaan muutettava pois. En voinut enää kulkea missään ilman pelkoa jonkun samaan joukkoon kuuluvan kohtaamisesta ja näitä tyyppejä olivat käytännössä kaikki oman ikäiset kuin vähän vanhemmat ja nuoremmatkin. Eivät siis todellakaan jättäneet rauhaan ja joskus sanoin vastaan, mutta se aiheutti vaan todella paljon lisää pahaa. Vanhemmat eivät tavallaan voineet auttaa minua. kun olimme uusia siellä ja mitään sukua yms ei ole siellä. Eivät hekään kyllä ymmärtäneet todella mitä tapahtui ja vähettelivät kun ei olisi saanut välittää mistään. Ei edes siitä, että kun ulkona ollessa kymmenet ihmiset piirittävät sinut. En ole vieläkään unohtanut ja muistan sen kaiken liian hyvin. En toivo sellaista kenellekään. Itsekin kuitenkin olin täysin syytön ja mitenkään en "ärsyttänyt" heitä. Nyt saan kulkea rauhassa tosin kaikki ei ole vieläkään laantunut. Kylmät väreet menee kun siellä joskus käyn. En koskaan ajatellut, että minulle käy niin.
Nykyisin ihmettelen, kun työn perässä pitäisi muka pystyä muuttamaan tyyliin minne vaan. Itse olen sitä mieltä, että juuri kouluikäisten lasten siirtäminen voi haastaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun mielestä näihin lapsen kaverisuhteisiin pitäisi puuttua ajoissa. Kaverilla nyt 11-vuotias poika, jolla ei eläissään ole ollut kaveria. On aina illat kotona. Vanhemmat ei jaksa tehdä sen eteen mitään, itse saa kaverinsa hankkia kuulemma.
Tämä johtuu siitä, että monet vanhemmat eivät edes pyri sosialisoimaan lapsiaan. He vain olettavat, että se tapahtuu itsestään kunhan menevät kouluun. Kotona annetaan oma läppäri/tabletti/puhelin, sen sijaan että kerrottaisiin, että nyt mennään ulos tai että lasta vietäisiin harrastuksiin. Sitten ihmetellään miksi lapsella ei ole kavereita tai kaverisuhteet eivät pysy.
Kyllä ne lapset on aina ennenkin kaverinsa itse hankkineet, ainoa, mitä vanhemman kannattaa ehkä tehdä, on heittää kersa pihalle keksimään tekemistä. Ei ennen vanhaankaan emännät ja isännät kävelleet pitkin kyliä etsimässä kavereita lapsilleen, hyvä, jos tiesivät, missä omat yli 6-vuotiaat päiväsaikaan pyörivät.
No ehkä se sosialisointi ja kavereiden hankkiminen ovat eri asia. Ensimmäinen on keino ja taito, jälkimmäinen enemmän konkreettinen asia, johon tätä taitoa tarvitaan. Kaveritaidot pitää opettaa, mutta niitä kavereita ei oikein voi aikuinen hankkia (toki perhetuttujen kanssa voi pyöriä). Mutta pitää myös muistaa, että teini ei itse ole aina 'viallinen', jos niitä kavereita ei saa.
Minun lapsuudessani koulussa pelattiin vain pelkkiä joukkuelajeja, ja ne eivät yksinkertaisesti olleet 'minun juttuni'. Vanhemmatkaan eivät sitä tajunneet, vaan yrittivät pakottaa kaikenlaisiin typeriin jääkiekko-harjoituksiin, ynnä muihin. Paljon mieluummin luin kotona kirjoja, tai pelasin/ohjelmoin tietokoneella (nettiä ei niihin aikoihin vielä ollut). Kaverit on kaikki samanlaista nörttiporukkaa.
Kavereita oli ala/yläaste/lukioajoilla vähän, kun samanmielistä väkeä ei useampaa luokalle sattunut. Asia muuttui täysin yliopistossa, jossa suurella osalla opiskelijoita oli samanlaiset harrastukset.
Ja lapsuudesta jäi pitkään kestänyt inho urheilua kohtaan. Olin sohvaperunana 30-vuotiaaksi saakka. Ostin kameran, ja yllättäen innostuin sitä kautta luontokuvauksesta, vasta sitten todella tajusin että liikunta voi olla muutakin kuin joukkuelajeja. Nykyään harrastan niiden nörttijuttuen lisäksi mm. patikointia ja geokätkentää. Laavuilla on usein tullut tavattua saman henkistä porukkaa.
Pitkän jutun pointti on se että kannattaa kokeilla myös vähän 'harvinaisempia' harrastuksia. Jos lapsi ei joukkuelajeista piittää, niin turha niitä on tyrkyttää. Muitakin harrastuksia on vaikka kuinka. Jos itse olisin nykypäivänä syntynyt, viettäisin varmaan mielläni aikaa askarteluverstaalla (hacklab), tai jossain anime- tai roolipelikerhossa.
Mitä vikaa siinä on, että viihtyy kotona omissa askareissaan ? Miksi pitäisi luuhuta jossain ostareissa tai epämääräisillä teillä huonojen kavereiden kanssa.
Ei ahkerat tai harrasteita omaavat teinit hengaile toistensa kanssa vapaa-ajalle. EI heillä ole aikaa, eikä mielenkiintoa.
Ajat ovat muuttuneet netin ym. vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä vikaa siinä on, että viihtyy kotona omissa askareissaan ? Miksi pitäisi luuhuta jossain ostareissa tai epämääräisillä teillä huonojen kavereiden kanssa.
Ei ahkerat tai harrasteita omaavat teinit hengaile toistensa kanssa vapaa-ajalle. EI heillä ole aikaa, eikä mielenkiintoa.
Ajat ovat muuttuneet netin ym. vuoksi.
Että penskat pysyis poissa silmistä. Hyvin harva vanhempi oikeasti pitää lapsistaan.
Vierailija kirjoitti:
Mitä vikaa siinä on, että viihtyy kotona omissa askareissaan ? Miksi pitäisi luuhuta jossain ostareissa tai epämääräisillä teillä huonojen kavereiden kanssa.
Ei ahkerat tai harrasteita omaavat teinit hengaile toistensa kanssa vapaa-ajalle. EI heillä ole aikaa, eikä mielenkiintoa.
Ajat ovat muuttuneet netin ym. vuoksi.
Kysy Petri Gerdin vanhemmilta, mitä vikaa siinä on kun lapsella ei ole kavereita. Vaikka siellä netissä sitten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse olin yläasteella tuollainen, koska ei ollut kavereita kenen kanssa mennä. Että sikäli tuo puheeksi ottaminen ja patistelu on aivan turhaa, pahentaa vaan asioita. Minua ei koskaan kiusattu, mutta yläasteelle mennessä ne muutamat parhaat kaverit menivät eri luokille eikä omalta luokalta löytynyt kavereita. Olen introvertti ja hyvin tarkka siitä etten tunge seuraan, jos toisia ei seura kiinnosta. Olen myös paljon mieluummin yksin kuin huonossa seurassa. Harrastin kamppailulajeja, joissa siihen aikaan ei paljon tyttöjä ollut ja jotenkin siinä iässä oli hankalaa olla vastakkaisen sukupuolen kaveri. Nyt vanhempana suurin osa kavereistani on miehiä, näin oli myös ihan lapsena. Ne tyttöjen ihqu daa jutut eivät vaan tuntuneet omilta.
Tämä jatkui myös lukiossa, mutta kun pääsin siitä työelämään koko maailma avautui ja näin että elämä koulun ulkopuolella on hemmetin erilaista, jotenkin normaalimpaa. Sain heti kavereita. Parin vuoden päästä jatkoin koulua, josta onneksi löysin muutaman hyvän kaverin ja muutenkin oli helpompaa, kun tiesi mitä koulumaailman ulkopuolella odottaa.
Eli minusta tuli ihan "normaali" järjen ihminen, perheellinen, työssäkäyvä, edelleenkin viihdyn itsekseni ja minulle riittää muutama kaveri elämässäni. Siis vaikka kökin kotona ns. parhaat (pahimmat) vuoteni. Ehtii sitä myöhemminkin.
Katsokaas kun nämä kullannuppunne osaa eristämisen taidon ryhmästä jos on hitusen erilainen kuin muut. Ei siihen paljon tarvita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meillä on sama homma pojan, 19 v, kanssa. Pääsee nyt ylioppilaaksi ja syksyllä pitäisi lähteä opiskelemaan. Hirvittää ajatuskin. Miten pärjää, kun ei ole yhtään kaveria eikä ole moneen vuoteen käynyt muualla kuin koulussa? Ainoan kaverin kanssa tiet erosivat peruskoulun jälkeen, kun kaveri meni amikseen ja alkoi seurustelemaan. Aluksi pitivät netin kautta yhteyttä, nyt ei enää pariin vuoteen sitäkään. Poika sanoo, ettei kaipaa ketään eikä halua käydä missään. Kotona on koneella, tosin ei vain pelaa, vaan on itsekseen opiskellut ohjelmointia ja on kyllä aika haka siinä. Lisäksi lukee, katsoo elokuvia, soittelee kitaraa ja käy koiran kanssa lenkillä.
Pariin vuoteen ei ole suostunut meidän kanssa lähtemään enää minnekään. On aina ollut sellainen, että ei olisi halunnut lähteä minnekään kotoa, ihan pienestä lähtien, eikä ole koskaan kauheasti välittänyt kavereiden seurasta, vaan tykkäsi aina eniten leikkiä yksin. Itkun kanssa lähti esim. kerhoon, jonne vähän pakottamalla häntä vein parin vuoden ajan. Myöhemmin käytiin yhdessä uimassa, hiihtämässä, kirjastossa, elokuvissa, syömässä, kahviloissa, kuntosalilla. Kyläiltiinkin ja osallistuttiin sukujuhliin, lomailla jonkin verran reissattiin, mutta ulkomaanmatkoihin ei kyllä ole ollut rahaa. Mitä vanhemmaksi poika tuli, sitä vaikeampi häntä oli saada lähtemään minnekään. Enää ei noin isoa voi pakottaa oikein minnekään.
Tyttö 16 v on erilainen. Ei mikään supersosiaalinen hänkään, mutta on hänellä kavereita, joiden kanssa on lähinnä viikonloppuisin. Iltaisin ei kuulemma koulun jälkeen jaksa oikein lähteä minnekään. Kuntosalilla käy kerran viikossa ja juoksulenkillä, muuten on kotona ja ompelee, leipoo, lukee, piirtää ja on tietysti puhelimella aina kun voi. Mutta lähtee esim. kaikkiin sukujuhliin, vaikka ei niistä oikein pidäkään.
Lykkääkö poika armeijaan menoa vai skippaa sen? Meillä 18-vuotias lukion tokaluokkalainen poika, joka on aina ollut introvertti ja ujo myös. Samat laulut kuin teilläkin: paljon yritystä kehittää sosiaalisia taitoja pienempänä mutta, kun oli yläasteikäinen, niin aina meni vaikeammaksi. Huolettaa kovasti ja miten esim. armeijassa pärjää. Aikoo sinne kuitenkin mennä
Lykkää. Aikoo "hoitaa asiat sille mallille, että ei tarvitse mennä". Kuulemma vapautuksen saa nykyään helposti, jos on jotain psyykkisiä ongelmia.
Tälläkin palstalla aikuiset ihmiset jatkuvasti valittaa kun ei ole ystäviä. Luin myös juuri kirjan yksinäisyydestä, oli kyllä surullista luettavaa, siinä vanhemmat ihmiset kertoivat yksinäisyydestään, miten se hallitsee koko elämää. Ei ole juttukumppania, ei tee mieli lähteä minnekään, kun aina pitäisi mennä yksin. Miten nuoren yksinäisyys ei huoleta joitakin? Ei se, että on ystävä tai pari, tarkoita, että pitäisi kaupungilla luuhata tai olla koko ajan menossa jonnekin. Meidänkin nuorella on perhe, ettei hän ihan yksinäinen ole, yhdessä syödään, juodaan iltateetä, katsotaan elokuvia, jutellaan. Mutta kun emme mekään täällä ikuisesti ole ja voihan olla, että sisarusten kanssa ei aikuisena pidetä kovin tiiviisti yhteyttä tai sisarukset vaikka kuolee aiemmin. Ja jos ei ole omaa perhettä, niin hyvin yksinäisiä vuosia tai vuosikymmeniä voi olla edessä. Olen kyllä vahvasti edelleen sitä mieltä, että jokaisella pitäisi olla ainakin yksi hyvä ystävä. Ja sieltä kotoa pitää lähteä joskus jonnekin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä olin tuollainen kotihiiri teininä. Olen sitä vielä näin aikuisenakin. Olen introvertti luonteeltani, joten viihdyn omissa oloissani. Teininä vietin päivät koulussa kavereiden kanssa, joten illat tahdoin olla itsekseni. Lataan akkuni sillä tavalla. Nyt aikuisena teen töitä ihmisten parissa, enkä missään nimessä kaipaa iltoihin (enkä yleensä viikonloppuihinkaan) muiden kuin oman perheeni seuraa.
Eli jos yksin oleminen on lapsen/teinin oma tahto ja valinta, en olisi huolissani.
Jos lapsi on ei viihdy isoissa ryhmissä, ei missään nimessä kannata pakottaa mihinkään ryhmä- tai joukkueharrastuksiin. Itse koin tuollaiset harrastukset vain ylimääräiseksi rasitteeksi ja olin niissä vielä hiljaisempi ja vetäytyvämpi kuin koulussa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ole huoleti, esim. itse aloitin viinan kittaamisen ja tupakan polttamisen vasta lukion lopuilla. Sitä jatkuikin sitten seuraavat kymmenen vuotta ja nyt on keuhkot ja veriarvot huonot. Lisäksi läski.
Pikkuhiljaa tässä koittanut palata takaisin terveisiin elämäntapoihin, jotka itsellä oli vielä kun olin 16. Ne kun olisi pitänyt niin kyllä olisinkin hyvässä kunnossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun mielestä näihin lapsen kaverisuhteisiin pitäisi puuttua ajoissa. Kaverilla nyt 11-vuotias poika, jolla ei eläissään ole ollut kaveria. On aina illat kotona. Vanhemmat ei jaksa tehdä sen eteen mitään, itse saa kaverinsa hankkia kuulemma.
Tämä johtuu siitä, että monet vanhemmat eivät edes pyri sosialisoimaan lapsiaan. He vain olettavat, että se tapahtuu itsestään kunhan menevät kouluun. Kotona annetaan oma läppäri/tabletti/puhelin, sen sijaan että kerrottaisiin, että nyt mennään ulos tai että lasta vietäisiin harrastuksiin. Sitten ihmetellään miksi lapsella ei ole kavereita tai kaverisuhteet eivät pysy.
Kyllä ne lapset on aina ennenkin kaverinsa itse hankkineet, ainoa, mitä vanhemman kannattaa ehkä tehdä, on heittää kersa pihalle keksimään tekemistä. Ei ennen vanhaankaan emännät ja isännät kävelleet pitkin kyliä etsimässä kavereita lapsilleen, hyvä, jos tiesivät, missä omat yli 6-vuotiaat päiväsaikaan pyörivät.
No ehkä se sosialisointi ja kavereiden hankkiminen ovat eri asia. Ensimmäinen on keino ja taito, jälkimmäinen enemmän konkreettinen asia, johon tätä taitoa tarvitaan. Kaveritaidot pitää opettaa, mutta niitä kavereita ei oikein voi aikuinen hankkia (toki perhetuttujen kanssa voi pyöriä). Mutta pitää myös muistaa, että teini ei itse ole aina 'viallinen', jos niitä kavereita ei saa.
Sosialisointi ja kaverien hankkiminen todellakin ovat eri asioita. Sosialisointihan siis tarkoittaa kansallistamista eli yksityisen omaisuuden siirtämistä suuremman yhteisön, esim valtion, käyttöön. Sillä siis pikemminkin menettää kavereita kuin saa.
Vierailija kirjoitti:
Jos tyttö, niin ei hätää. Viimeistään yliopistossa alkaa viettää prinsessan elämää. Miehiä, juhlia jne.
Jos poika, niin olen pahoillani. Ei oikein ole mitään tehtävissä, jos ei ole komeaksi ja meneväksi syntynyt.
Hohhoijaa. Ei mennyt ainakaan minulla noin. Olen nainen. Olin yksinäinen lapsi ja yliopistossa vieläkin yksinäisempi. Esim. yliopistossa yksi tyttö kutsui koko muun ryhmän kotiinsa bileisiin paitsi minut. Myös ne pari miespuolista "nörttiä". Supattelivat juhlista ja satuin kuulemaan.
No, tähän tottuu...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No mun mielestä näihin lapsen kaverisuhteisiin pitäisi puuttua ajoissa. Kaverilla nyt 11-vuotias poika, jolla ei eläissään ole ollut kaveria. On aina illat kotona. Vanhemmat ei jaksa tehdä sen eteen mitään, itse saa kaverinsa hankkia kuulemma.
Ei 11-vuotiaalle voi enää vanhemmat hankkia kavereita. Eikä vanhempien aikaansaamat kaverisuhteet yleensä kestä enää teini-iässä.
Höpö höpö.
Kyllä voi.
Lapsi tarvitsee tukea.
On hyvä olla läsnä lapselle.
Ovela kekseliäs aikuinen voi mahdollistaa paljon lapselleen... sille 16-vuotiaallakin.
Ei tarvi ajatella kymmenen vuoden päähän. Ajattelee yötä tilannetta ja toimii nyt.
Ei sen aikuisen bestistä tarvi hankkia. Sosiaalisuuden harjoittelemiseen voi tarvita apua. Sitä voi antaa.
... Siis tarkoitan tätä tilannetta. Toimii tässä tilanteessa. Aikuinen voi auttaa tosi paljon. Aikuinen voi mahdollistaa erilaisia tilanteita.
Kyllä ne lapset on aina ennenkin kaverinsa itse hankkineet, ainoa, mitä vanhemman kannattaa ehkä tehdä, on heittää kersa pihalle keksimään tekemistä. Ei ennen vanhaankaan emännät ja isännät kävelleet pitkin kyliä etsimässä kavereita lapsilleen, hyvä, jos tiesivät, missä omat yli 6-vuotiaat päiväsaikaan pyörivät.