Tunnenpa itseni tyhmäksi, kun en väikkäriaikana edes ajatellut yhteiskunnan tukien nostamista
Nyt kun Hesarissa vaaditaan sitä, että väikkäriä tekevien pitäisi olla oikeutettuja ansiosidonnaiseen, etteivät ole opiskelijoita.
Tein oman väikkärin nuorena, viime vuosikymmenellä. Olin ollut jo koulutustani vastaavassa työssä maisterin jälkeen. Aloitin kokopäiväisen väikkärin kun sain täydet apurahat.
Pidin itseäni tosi onnekkaana, kun onnistuin saamaan koko ajaksi täydet apurahat ja välillä alle vuodeksi palkatun tutkijanpaikan. Mutta olihan se tosi tiukkaa rahallisesti ja varsinkin mieletön stressi, kun lähdin siitä, että jos yksi apuraha loppuu enkä saa uutta, niin en tiedä miten elätän itseni. Joten tein ihan mielettömästi töitä varmistaakseni rahoituksen ja tingin tosi paljosta. Heti kun pystyin, palasin takaisin työelämään yritysmaailmaan.
Nyt tuntuu tosi hölmöltä, kun ajattelen, että olisin voinut ottaa paljon iisimmin, jos olisin vain ajatellut hakevani yhteiskunnan tukia jos apurahat loppuvat. Ei vain ihan rehellisesti tullut edes mieleen.
Eikö ainakin aiemmin apurahatutkijat rinnastettu yrittäjiin? Yrittäjien on myös vaikea päästä yhteiskunnan tukien varaan.