Julkinen minä ja aito minä ovat kuin yö ja päivä

Otsikon mukaisesti olen kokenut koko aikuiselämäni. Aito minäni tuntuu ärsyttävän sekalaisia ihmisiä siksi, että olen liian yksityiskohtainen, liian syvissä vesissä ja liian epäkonventionaalinen ajatuksiltani. Lisäksi minulla ei ole mitään tarvetta miellyttää muita.

Joskus parikymppisenä lähdin tietoisesti muokkaamaan persoonaani. Introverttiydestäni huolimatta osaan esittää supersosiaalista ja tarvittaessa otan milloin bimbon roolin ja milloin napakan ja auktoriteettia omaavan roolin. Mukaudun lähes kameleonttimaisesti vastapuolen ajatusmaailmaan saadakseni asiat sujumaan helposti eteenpäin.

Ongelma on se, että olen oikeasti todella yksinäinen. Kun kommunikaatio on alkujaan lähtenyt eräänlaisen naamarin kanssa liikkeelle, roolista on myöhemminkään vaikeaa päästä eroon. Ihmissuhteeni jäävät pinnallisiksi siksi, etten osaa olla oma, aito itseni seurassa. Tämä pätee myös miessuhteisiini (olen nainen). Minuun on nähtävästi helppo ihastua mutta kun sitä miehen ihastuksen kohdetta ei oikeastaan ole, en koe roolini kautta minkäänlaisia ihastuksen tunteita. Samalla ajattelen, että oikeasti minulle sopivat miehet taidan karkottaa erilaisia rooleja vetäessäni.

Minulla on hyvä olo lähestulkoon vain sillon, kun olen yksin kotona. Ulos kotoa lähtiessä se aito minä naamioituu niin tehokkaasti, etten edes itse osaa tunnistaa itseäni ollessani muiden ihmisten seurassa.

Onko jollakin muulla tätä samaa ongelmaa tai onko joku päässyt tästä eroon? Kaikki katsantokulmat kiinnostavat!