Miksi kukaan ei nykyisin ehdi tavata?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko pariutuneet ja kentis saaneet vielä lapsiakin? Yksi syy myös on, että kun opiskelut on opiskeltu ja ollaan töissä, on varaa harrastaa kaikenlaista. Monilla sinkuillakin on paljon harrastuksia ja muuta ohjelmaa vapaa-ajalleen. 

Osa on osa ei. Niille, jotka ovat ei aiemmin ole ollut mikään ongelma tavata vaikka on mies ja lapsia. Opiskelut on meillä kaikilla olleet takana jo vähintään 10 vuotta sitten, joten sekään ei selitä asiaa. Harrastukset ymmärrän, mutta ei kai niissäkään kaikki vapaa-aika pitäisi mennä. 

Monille tulee uusia ihmissuhteita elämään. Uusia kavereita, uusia ystäviä. Ja tietysti myös lasten kasvaessa lisääntyy lasten harrastuksiin kuskaamiset. 

Täysin ymmärrettävää, että tulee uusia ihmisiä ja ystäviä. Mutta sitä en ymmärrä, että niiden takia hylätään ne vanhat jo vuosia toimineet ystävyyssuhteet. Vai ovatko ihmiset nykyisin niin kykenemättömiä pitkäjänteisyyteen, ettei edes ihmissuhteita saada ylläpidettyä vaan koko ajan pitää hypätä ystävyydestä ja suhteesta toiseen. 

En usko, että kyse on tuosta. Pikemminkin siitä, että jossain vaiheessa ihmissuhteita vaan on sen verran paljon, että on kiirettä. Kun vielä laskee mukaan ne omat ja lasten harrastukset, lasten koulujutut (nykyisinhän vanhemmat joutuvat osallistumaan lastensa koulunkäyntiin aivan ei tavalla kuin vielä 30 vuotta sitten) , puoliso, oma ja puolison suku (jos ollaan läheisissä väleissä) ja kenties vielä puolison kanssa yhteiset ystävät. Muistan vielä hyvin ajan, jolloin huhtikuun lopussa mulla oli kalenterista kaikki viikonloput varattuja lokakuuhun asti. 

No tuohan on juuri sitä, että hylätään vanhat uusien suhteiden tieltä. Kasataan aina vaan uusia kavereita ja tiputetaan vanhat pois sitä mukaa kun kalenteri täytyy. Niille uusille ei tietenkään sanota ei vain siksi, että järjestettäisiin aikaa vanhoille ystäville. Perhekiireet eivät sitä paitsi selitä sinkkujen kiireisyyttä, joka minun kokemusteni perusteella on paljon suurempaa kuin perheellisten.

Ei niille uusillekaan ole välttämättä yhtään sen enempää aikaa kuin vanhoille. Mutta kun ihmissuhteita on paljon, jokaista kohti aikaa on vähemmän. Ja voihan sinkuillakin  olla vaikkapa sisarusten lapsia tai kummilapsia, joita hoitavat välillä tai haluavat muuten nähdä. 

Vähemmän aikaa on eri asia kuin ei aikaa lainkaan. Tässä puhuttiin siitä, etteivät ystävät ehdi tavata enää ollenkaan. Se on mielestäni niiden ystävien hylkäämistä. Keksityt kiireet ovat sitten "pätevä" syy sille hylkäämiselle. 

Aloituksessa puhuttiin tapaamisten lisäksi viestittelystä ja puhelimessa puhumisesta.

Joita niitäkään ei "ehditä" tehdä kun on niin "kiire". 

Mun kokemuksen mukaan kavereilla on joskus niin paljon työstressiä tai menoja sukulaisten ja kumppanien kanssa, ettei aikaa ja energiaa riitä ystäville. Itselläni ei taas mitään noista oikein ole, siis työtä, sukulaisia tai kumppania, niin tunnen oloni ajoittain yksinäiseksi, kun sosiaalisuus rajoittuu niihin ystävien näkemisiin. Tolkuttoman pitkään ei kuitenkaan olla oltu näkemättä hiljaisimpinakaan aikoina, joten ei siinä mielessä ole ongelmaa, että suhteet uhkaisivat katketa. Ennemminkin kavereita ei vaan taida olla minulle tähän elämäntilanteeseen tarpeeksi paljon.

Kuvaa hyvin nykyistä minä-keskeistä maailmaa. Keskitytään vain omaan napaan ja unohdetaan ystävät, kun on niin hirveä kiire juosta tuli p'rseen alla kaikkialle. Sitten ihmetellään vanhainkodissa, kun kukaan ei tule tapaamaan. Niin, olisiko kannattanut aikanaan pitää huolta niistä ihmissuhteistakin? Enkä nyt sano, että vanhusten yksinäisyys olisi aina itse aiheutettua. Mutta nykysysteemillä se yhä enenevässä määrin tulee olemaan, jos tahti ei muutu. 

Digitaaliset viihdykkeet ovat korvanneet ihmissuhteet.

Minulle kävi niin, että perheelliset (ex)-ystävät olivat aina todella kiireisiä. Sitten kun tarvitsivat lapsenvahtia oli kyllä helpostikin aikaa soittaa tai laittaa viestiä. Harmi vaan ettei minulla pidemmän päälle ollutkaan aikaa juosta lapsenvahtina. Autan kyllä mielelläni niitä ystäviäni, jotka ovat yhteydessä muutenkin kuin ilmaista lapsenvahtia tarvitessaan. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko pariutuneet ja kentis saaneet vielä lapsiakin? Yksi syy myös on, että kun opiskelut on opiskeltu ja ollaan töissä, on varaa harrastaa kaikenlaista. Monilla sinkuillakin on paljon harrastuksia ja muuta ohjelmaa vapaa-ajalleen. 

Osa on osa ei. Niille, jotka ovat ei aiemmin ole ollut mikään ongelma tavata vaikka on mies ja lapsia. Opiskelut on meillä kaikilla olleet takana jo vähintään 10 vuotta sitten, joten sekään ei selitä asiaa. Harrastukset ymmärrän, mutta ei kai niissäkään kaikki vapaa-aika pitäisi mennä. 

Monille tulee uusia ihmissuhteita elämään. Uusia kavereita, uusia ystäviä. Ja tietysti myös lasten kasvaessa lisääntyy lasten harrastuksiin kuskaamiset. 

Täysin ymmärrettävää, että tulee uusia ihmisiä ja ystäviä. Mutta sitä en ymmärrä, että niiden takia hylätään ne vanhat jo vuosia toimineet ystävyyssuhteet. Vai ovatko ihmiset nykyisin niin kykenemättömiä pitkäjänteisyyteen, ettei edes ihmissuhteita saada ylläpidettyä vaan koko ajan pitää hypätä ystävyydestä ja suhteesta toiseen. 

En usko, että kyse on tuosta. Pikemminkin siitä, että jossain vaiheessa ihmissuhteita vaan on sen verran paljon, että on kiirettä. Kun vielä laskee mukaan ne omat ja lasten harrastukset, lasten koulujutut (nykyisinhän vanhemmat joutuvat osallistumaan lastensa koulunkäyntiin aivan ei tavalla kuin vielä 30 vuotta sitten) , puoliso, oma ja puolison suku (jos ollaan läheisissä väleissä) ja kenties vielä puolison kanssa yhteiset ystävät. Muistan vielä hyvin ajan, jolloin huhtikuun lopussa mulla oli kalenterista kaikki viikonloput varattuja lokakuuhun asti. 

Meillä on neljä jääkiekkoilevaa poikaa ja olemme aina ehtineet tavata ystäviämme vähintään parin kuukauden välein. Osaa useamminkin. Aikaa löytyy, jos vain haluaa sitä järjestää. 

Kaikkia viittätoista kaveria sekä molempien sukulaisia ja lasten kummeja? Parin kuukauden välein?

Lasten kummit ovat meidän ystäviämme ja sukulaisiamme. Kaikkia sukulaisia emme tietenkään tapaa parin kuukauden välein. Vain niitä läheisimpiä. Kavereita emme haali enempää kuin ehdimme tavata. Panostamme ihmissuhteissa laatuun, emme määrään. 

Noinhan sen pitäisi ollakin. Mä aikoinaan totesin, että ihmisiä vaan tuli muuttojen, työpaikan vaihdosten, uuden ammatin opiskelun yms vuoksi niin paljon, että jossain vaiheessa oli pakko ruveta karsimaan. Niitä, jotka asuivat kauempana, tuli jo etäisyyden vuoksi tavattua harvemmin eikä vanhat yhteiset muistot kanna loputtomiin, jos ei ole enää nykyhetkessä elämässä mukana. 

Vierailija kirjoitti:

Digitaaliset viihdykkeet ovat korvanneet ihmissuhteet.

Totta. Ja lisäksi some. On perjantai ja jo kahden aikaan alkoi tulla viestejä, joihin pitäisi vastata. Yleensä viestejä alkaa tulla vasta neljän jälkeen. Joskus kaipaan aikaa, kun viestejä saattoi lähettää vain kännykällä ja jokainen viesti maksoi erikseen. 

Jos ihminen ei ehdi kirjoittaa muutamaa tekstiviestiä silloin tällöin tai tavata ystäväänsä vaikkapa pari tuntia joka toinen kuukausi, hänellä on pahoja elämänhallinnan ongelmia. Ajankäyttönsä saa muokattua niin, että ystävillekin jää aikaa, jos vain osaa ja haluaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko pariutuneet ja kentis saaneet vielä lapsiakin? Yksi syy myös on, että kun opiskelut on opiskeltu ja ollaan töissä, on varaa harrastaa kaikenlaista. Monilla sinkuillakin on paljon harrastuksia ja muuta ohjelmaa vapaa-ajalleen. 

Osa on osa ei. Niille, jotka ovat ei aiemmin ole ollut mikään ongelma tavata vaikka on mies ja lapsia. Opiskelut on meillä kaikilla olleet takana jo vähintään 10 vuotta sitten, joten sekään ei selitä asiaa. Harrastukset ymmärrän, mutta ei kai niissäkään kaikki vapaa-aika pitäisi mennä. 

Monille tulee uusia ihmissuhteita elämään. Uusia kavereita, uusia ystäviä. Ja tietysti myös lasten kasvaessa lisääntyy lasten harrastuksiin kuskaamiset. 

Täysin ymmärrettävää, että tulee uusia ihmisiä ja ystäviä. Mutta sitä en ymmärrä, että niiden takia hylätään ne vanhat jo vuosia toimineet ystävyyssuhteet. Vai ovatko ihmiset nykyisin niin kykenemättömiä pitkäjänteisyyteen, ettei edes ihmissuhteita saada ylläpidettyä vaan koko ajan pitää hypätä ystävyydestä ja suhteesta toiseen. 

En usko, että kyse on tuosta. Pikemminkin siitä, että jossain vaiheessa ihmissuhteita vaan on sen verran paljon, että on kiirettä. Kun vielä laskee mukaan ne omat ja lasten harrastukset, lasten koulujutut (nykyisinhän vanhemmat joutuvat osallistumaan lastensa koulunkäyntiin aivan ei tavalla kuin vielä 30 vuotta sitten) , puoliso, oma ja puolison suku (jos ollaan läheisissä väleissä) ja kenties vielä puolison kanssa yhteiset ystävät. Muistan vielä hyvin ajan, jolloin huhtikuun lopussa mulla oli kalenterista kaikki viikonloput varattuja lokakuuhun asti. 

Meillä on neljä jääkiekkoilevaa poikaa ja olemme aina ehtineet tavata ystäviämme vähintään parin kuukauden välein. Osaa useamminkin. Aikaa löytyy, jos vain haluaa sitä järjestää. 

Kaikkia viittätoista kaveria sekä molempien sukulaisia ja lasten kummeja? Parin kuukauden välein?

Kahdessa kuukaudessa on keskimäärin 60 päivää. Siinä on neljä kokonaista päivää jokaiselle viidelletoista kaverille. Ei siis mitään ongelmaa. Sukulaisissa voi vierailla välillä erikseenkin niin ei tarvitse molempien aikaa käyttää jokaisessa sukulaispaikassa. Saa hoidettua "kaksi kärpästä yhdellä iskulla". Kummit ainakin meilläpäin valitaan ystävistä tai sukulaisista, joten mitään erillistä "kummiaikaa" ei tarvita. 

Vierailija kirjoitti:

Kuvaa hyvin nykyistä minä-keskeistä maailmaa. Keskitytään vain omaan napaan ja unohdetaan ystävät, kun on niin hirveä kiire juosta tuli p'rseen alla kaikkialle. Sitten ihmetellään vanhainkodissa, kun kukaan ei tule tapaamaan. Niin, olisiko kannattanut aikanaan pitää huolta niistä ihmissuhteistakin? Enkä nyt sano, että vanhusten yksinäisyys olisi aina itse aiheutettua. Mutta nykysysteemillä se yhä enenevässä määrin tulee olemaan, jos tahti ei muutu. 

Ei ne ystävät ja kaverit välttämättä ole itsekään siinä kunnossa, että tulisivat vanhainkotiin tapaamaan. Joillain ei ole enää edes ajokorttia ja jos asuu vähänkin kauempana, ei kaikkien eläke riitä taksilla ajelemiseen. Sitäpaitsi kaverit voivat olla itsekin jossain toisessa vanhainkodissa. Järkevintä siis ajatella niin, että jos vanhainkotiin joutuu, ystävystyy muiden siellä asuvien kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ovatko pariutuneet ja kentis saaneet vielä lapsiakin? Yksi syy myös on, että kun opiskelut on opiskeltu ja ollaan töissä, on varaa harrastaa kaikenlaista. Monilla sinkuillakin on paljon harrastuksia ja muuta ohjelmaa vapaa-ajalleen. 

Osa on osa ei. Niille, jotka ovat ei aiemmin ole ollut mikään ongelma tavata vaikka on mies ja lapsia. Opiskelut on meillä kaikilla olleet takana jo vähintään 10 vuotta sitten, joten sekään ei selitä asiaa. Harrastukset ymmärrän, mutta ei kai niissäkään kaikki vapaa-aika pitäisi mennä. 

Monille tulee uusia ihmissuhteita elämään. Uusia kavereita, uusia ystäviä. Ja tietysti myös lasten kasvaessa lisääntyy lasten harrastuksiin kuskaamiset. 

Täysin ymmärrettävää, että tulee uusia ihmisiä ja ystäviä. Mutta sitä en ymmärrä, että niiden takia hylätään ne vanhat jo vuosia toimineet ystävyyssuhteet. Vai ovatko ihmiset nykyisin niin kykenemättömiä pitkäjänteisyyteen, ettei edes ihmissuhteita saada ylläpidettyä vaan koko ajan pitää hypätä ystävyydestä ja suhteesta toiseen. 

En usko, että kyse on tuosta. Pikemminkin siitä, että jossain vaiheessa ihmissuhteita vaan on sen verran paljon, että on kiirettä. Kun vielä laskee mukaan ne omat ja lasten harrastukset, lasten koulujutut (nykyisinhän vanhemmat joutuvat osallistumaan lastensa koulunkäyntiin aivan ei tavalla kuin vielä 30 vuotta sitten) , puoliso, oma ja puolison suku (jos ollaan läheisissä väleissä) ja kenties vielä puolison kanssa yhteiset ystävät. Muistan vielä hyvin ajan, jolloin huhtikuun lopussa mulla oli kalenterista kaikki viikonloput varattuja lokakuuhun asti. 

Meillä on neljä jääkiekkoilevaa poikaa ja olemme aina ehtineet tavata ystäviämme vähintään parin kuukauden välein. Osaa useamminkin. Aikaa löytyy, jos vain haluaa sitä järjestää. 

Kaikkia viittätoista kaveria sekä molempien sukulaisia ja lasten kummeja? Parin kuukauden välein?

Kahdessa kuukaudessa on keskimäärin 60 päivää. Siinä on neljä kokonaista päivää jokaiselle viidelletoista kaverille. Ei siis mitään ongelmaa. Sukulaisissa voi vierailla välillä erikseenkin niin ei tarvitse molempien aikaa käyttää jokaisessa sukulaispaikassa. Saa hoidettua "kaksi kärpästä yhdellä iskulla". Kummit ainakin meilläpäin valitaan ystävistä tai sukulaisista, joten mitään erillistä "kummiaikaa" ei tarvita. 

Mulla taas on kahdessa kuukaudessa keskimäärin 8 vapaapäivää. Ystäväni ja kaverini eivät asu ihan naapurissa vaan lähimpienkin luokse matkaan menee edestakaisin 2 tuntia. Ei oikein arki-iltaisin töiden jälkeen viitsi lähteä vaan parempi tavata viikonloppuna, jolloin on koko päivä aikaa. 

Kuulostaa tutulta. Ilmeisesti joillain on oikeasti kiireitä ja jotkut haluavat antaa kiireen tunnun. On kai jotenkin noloa sanoa, että joo, mulle käy jotakuinkin aina. 

Lisäksi kaksi seikkaa, joista itse asiassa just tänäänkin puhuin irl:

a) ei kyetä nopeisiin liikkeisiin, koska ne tulevat nopeasti

b) ei kyetä suunnittelemaan ennakkoon, koska siihen on niin pitkä aika - ainahan voi eteen tulla myös jokin erityinen luksustapahtuma, jolle pitää pitää paikkaa; näin ollen myös ehdotus 3 kuukauden päässä olevasta tapaamisesta on huono

Jäljelle jää siis lopulta vain nurina ja saamattomuus. 

Olen ihmetellyt samaa. Viestiin vastaaminenkin saattaa kestää toista viikkoa (ei, en oleta että kukaan vastaisi välittömästi, mutta viikko on mielestäni liian pitkä aika yhden viestin kirjoittamiselle). Sitten ollaan niin kauhean pahoillaan. "Sä olet kyllä ollut mielessä" Juupa juu. Jos olen oikeasti ollut mielessä, niin kyllä sen viestinkin ehtisi kirjoittaa. Se ei vie yli viittä minuuttia edes minun 80v isältäni, joka kirjoittaa tekstiviestejä noin kaksi kertaa vuodessa. Saati sellaiselta, joka kirjoittelee niitä päivittäin. 

Klassikko on myös "katson kalenteria ja palaan asiaan". Minkä jälkeen vaivutaan hiljaiseloon. 

T. Viestin 32 kirjoittaja. 

Laitoin juuri viime viikolla viestiä eräälle, jota luulin läheiseksi ystäväkseni. Meillä on perheessä haasteellinen tilanne ja kerroin vähän päivitystä sen suhteen. Lisäksi kysyin, mitä hänelle kuuluu. Vastaus tuli eilen ja oli suunnilleen tällainen: "Ihan ok. Oon miettinyt teitä paljon."

Ja tuon kirjoittamiseen meni toista viikkoa? Eikä siinä miettiessä tullut mieleen kysäistä, miten meillä menee? No, eipä tarvitse enää kysellä hänen kuulumisiaan, kun on noin vaikeaa niitä kertoa. 

Vierailija kirjoitti:

Olen ihmetellyt samaa. Viestiin vastaaminenkin saattaa kestää toista viikkoa (ei, en oleta että kukaan vastaisi välittömästi, mutta viikko on mielestäni liian pitkä aika yhden viestin kirjoittamiselle). Sitten ollaan niin kauhean pahoillaan. "Sä olet kyllä ollut mielessä" Juupa juu. Jos olen oikeasti ollut mielessä, niin kyllä sen viestinkin ehtisi kirjoittaa. Se ei vie yli viittä minuuttia edes minun 80v isältäni, joka kirjoittaa tekstiviestejä noin kaksi kertaa vuodessa. Saati sellaiselta, joka kirjoittelee niitä päivittäin. 

Mä ymmärrän tuon. On mullakin välillä tilanteita, joissa pitää ihan miettiä, että mitähän jollekin nyt oikein kirjoittaisi, kun mitään varsinaista asiaa ei ole. Kun ei elämässä ole tapahtunut yhtään mitään erityistä. Arki rullaa ihan kuten ennenkin. Pyrin kuitenkin pitämään yhteyttä ystäviini ja kavereihini ihan vain kysymällä, mitä kuuluu, ja vastaamalla itse viesteihin edes jotain. Mutta kun on päivittäin niitä pidempiäkin viestejä, joihin vastaa ihan ajatuksen kanssa ja jossa toinen lähettää miltei samantien uuden viestin, jossa keskustelu jatkuu, niin välillä tuntuu, että takki on ihan tyhjä. 

Vierailija kirjoitti:

Laitoin juuri viime viikolla viestiä eräälle, jota luulin läheiseksi ystäväkseni. Meillä on perheessä haasteellinen tilanne ja kerroin vähän päivitystä sen suhteen. Lisäksi kysyin, mitä hänelle kuuluu. Vastaus tuli eilen ja oli suunnilleen tällainen: "Ihan ok. Oon miettinyt teitä paljon."

Ja tuon kirjoittamiseen meni toista viikkoa? Eikä siinä miettiessä tullut mieleen kysäistä, miten meillä menee? No, eipä tarvitse enää kysellä hänen kuulumisiaan, kun on noin vaikeaa niitä kertoa. 

Olisi kannattanut kertoa samassa viestissä, miten teillä menee nyt, kun kerroit päivitystä haasteellisesta tilanteestanne. Vai ilmenikö asia viestin sisällöstä ja sen vuoksi ko henkilö ei kysynyt asiaa erikseen?

Kyse ei ole ehtimisestä, vaan haluamisesta. Jos jotain asiaa oikeasti haluaa, sille löytyy myös aikaa. Ei välttämättä joka päivä tai edes joka viikko, mutta löytyy kuitenkin. Ihan samalla logiikalla kuin alkoholisti löytää aina rahaa viinaan, vaikka olisi kuinka köyhä. Kun jotain tosissaan haluaa, sen saavuttamiseen löytyy myös keinot. Vertaus oli huono ja ontuva, mutta havainnollisti ehkä pointtiani. 

Vierailija kirjoitti:

Kyse ei ole ehtimisestä, vaan haluamisesta. Jos jotain asiaa oikeasti haluaa, sille löytyy myös aikaa. Ei välttämättä joka päivä tai edes joka viikko, mutta löytyy kuitenkin. Ihan samalla logiikalla kuin alkoholisti löytää aina rahaa viinaan, vaikka olisi kuinka köyhä. Kun jotain tosissaan haluaa, sen saavuttamiseen löytyy myös keinot. Vertaus oli huono ja ontuva, mutta havainnollisti ehkä pointtiani. 

Haluamisesta ja jaksamisesta. Just eilen luin juttua, että suomalaiset nukkuvat nykyisin vähän ja huonosti. Eli jo levon määrä ja laatu on muuttunut muutamassa vuosikymmenessä. Lisäksi sosiaalista elämää on tullut enemmän. Viestiä pukkaa milloin missäkin whatsappryhmässä tms. Osaan pitää ottaa kantaa, osaan ei. Työelämäkään ei ole enää omassa kopperossa yksin puurtamista vaan tiimityötä. Mä luulen, että en ole ainoa, joka on alkanut nauttimaan siitä, että saa olla ihan rauhassa. 

Olen suhdannealalla, ja nyt on tosi paljon töitä. Lisäksi minulla on pitkäaikaissairaus, josta en paljoa huutele, ja välillä lusikat todella vähissä. Ja erityislapsi... Ehdin kyllä viestitellä saman päivän aikana. Mutta älkää vaan tulko meille yllätyskylään, koti ei kestä katseita, tiskit ja pyykit pestään ja ruoat laitetaan, mutta eipä paljoa enempää.