Lue keskustelun säännöt.
Kukaan ihminen ei koskaan ole mulle ystävällinen, väsyttää
28.04.2019 |
Ei ole parisuhdetta, olen ikisinkku. Yhdenillanjutuista luovuin ajat sitten kun ei tule hyvä olo siitä että on jonkun seksilelu. Mutta nyt en aikoihin ole saanut mitään läheisyyttä keneltäkään mieheltä. Jotain kavereita/ystäviä on, ne ovatkin tärkeitä mutta aika vähän ehditään nähdä. Työssä on pelkkää kilpailua ja selkäänpuukottamista. Lapsuuden perheeni eli vanhempani lähinnä haukkuu minua jos ollaan yhteydessä. Tuntuu, että jaksaminen on lopussa...haluaisin vain joskus ystävällisen sanan, tukea, rohkaisua, läheisyyttä. Lähinnä joltain asiakaspalvelijalta saan ystävällisen hymyn joskus. t. Nainen 36v
Kommentit (59)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä olet tehnyt asioiden parantamiseksi? Olet varmasti mennyt avoimin mielin erilaisiin harrastuksiin, vapaaehtoistyöhön ja muihin paikkoihin, missä voisit löytää lisää ystäviä ja jopa parisuhteen? Olet myös varmasti ollut kaikille mukava ja ystävällinen, etkä ole ikinä koskaan milloinkaan valittanut kenellekään mitään asioitasi ja kaatanut kenenkään niskaan koko masentavaa elämääsi? Olet varmasti muista ihmisistä kiinnostunut, kuuntelet ja autat muita hymy huulilla ja avoimin mielin?
Oletko sinä itsekään tuollainen 24/7? Miksi muiden pitäisi olla?
No esimerkiksi siksi, että heillä ei ole kavereita ja kuitenkin haluaisi sellaisia? Ihmiset tykkää mukavista ihmisistä ja niillä ankeilla kus*päillä on sitten joitain kompensoivia ominaisuuksia ja kaverit hankittu jo lapsuudessa ja teini-iässä. Kukaan aikuinen ei muuten jaksa ihmisiä, jotka jo heti aluksi kaatavat koko elämänsä p*skan semituttavien niskaan. Kaikilla on omat murheensa, ja ystävien ongelmia jaksaa kuunnella, sillä ystävät vastavuoroisesti myös kuuntelevat sinun murheitasi. Random tuttujen murheita ei jaksa kuunnella, sillä heille ei halua avautua omasta elämästään.
En minä haluakaan random tuttuja vaan ystäviä.
Ja mitenköhän niitä ystäviä saa? Kuvitteletko sä, että tapaat ihmisen, kysyt "Ollaanko ystäviä?" ja sitten lähdette käsi kädessä hyppelemään kohti auringonlaskua? Ystävän löytäminen on yhtä onnenkantamoista kuin parisuhteen löytäminen. Pitää olla oikeanlaiset ihmiset jotka löytävät toisensa oikeanlaisessa tilanteessa. Ja se on todennäköisempää, jos lähtökohtaisesti hankit tuttuja ja sitä kautta tutustut pinnallisesti useisiin ihmisiin. Sitä kautta sitten saattaa löytyä ihmisiä, joiden kanssa bondaa paremmin ja siitä voi sitten lähteä syventämään suhdetta ensin kaveruuteen ja vuosien jälkeen jopa ystävyyteen. Sillä ystävyyden luominen "nollasta" on usein vuosien projekti.
sivusta... Ystäviä ei kasva joka oksalla ja he ovat niin harvinaisia jalokivia, ettei heitä ihminen tarvitsekaan kukkurakaupalla. Olemalla itse avoin, ystävällinen ja myötätuntoinen ihminen on hyvällä matkalla kohti ystävyyttä. Sellainen voi löytyä harrasteesta, kaupankassasta, kyllä itse juttelin eilen sellaisen kanssa ja tuli tunne, että me ollaan kavereita, jos ei nyt ystäviä, hän on siis tuttu jo vuosia, työmatkalta mistä vaan. Kun on itse itselleen ystävä, vetää toisia ystäviä puoleensa. Joten tärkeintä on ensin pitää itsestä hyvää huolta
Kuten sanottu, olen ollut tuollainen myötätuntoinen ja kiva ja ystävällinen, mutta koska kukaan ei halua olla edes hyvänpäivän tuttuni, alkaa se minunkin empatia karisemaan.
Olisitko mun ystävä tässä ja nyt? Mitä sulle kuuluu? aJattele, kesä on melkein ovella, nämä viikot ovat olleet aivan uskomattoman lämpimiä. Minä odotan jo vappua kun saa laittaa serpentiiniä kaulaan ja ottaa kuohuvaa. Mitä sä ajattelit tehdä Vappuna? Terkuin, sun ystäväsi
Syödä munkkeja.
no niin minäkin, vaikka pitäisi kyllä katsoa noita mittoja kun meinaa kilot nousta. heh t. sinun ystäväsi576
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä olet tehnyt asioiden parantamiseksi? Olet varmasti mennyt avoimin mielin erilaisiin harrastuksiin, vapaaehtoistyöhön ja muihin paikkoihin, missä voisit löytää lisää ystäviä ja jopa parisuhteen? Olet myös varmasti ollut kaikille mukava ja ystävällinen, etkä ole ikinä koskaan milloinkaan valittanut kenellekään mitään asioitasi ja kaatanut kenenkään niskaan koko masentavaa elämääsi? Olet varmasti muista ihmisistä kiinnostunut, kuuntelet ja autat muita hymy huulilla ja avoimin mielin?
Oletko sinä itsekään tuollainen 24/7? Miksi muiden pitäisi olla?
No esimerkiksi siksi, että heillä ei ole kavereita ja kuitenkin haluaisi sellaisia? Ihmiset tykkää mukavista ihmisistä ja niillä ankeilla kus*päillä on sitten joitain kompensoivia ominaisuuksia ja kaverit hankittu jo lapsuudessa ja teini-iässä. Kukaan aikuinen ei muuten jaksa ihmisiä, jotka jo heti aluksi kaatavat koko elämänsä p*skan semituttavien niskaan. Kaikilla on omat murheensa, ja ystävien ongelmia jaksaa kuunnella, sillä ystävät vastavuoroisesti myös kuuntelevat sinun murheitasi. Random tuttujen murheita ei jaksa kuunnella, sillä heille ei halua avautua omasta elämästään.
En minä haluakaan random tuttuja vaan ystäviä.
Jokainen ystävä on aluksi ollut random tuttu.
Joo, mutta kun ne random tutut ei koskaan muutu ystäviksi, niin se randomius ei enää riitä ihmissuhteeksi.
Siitä huolimatta ystävää ei voi saada suoraan. Tutustuessaan uusiin ihmisiin ei voi etukäteen tietää, kenestä tulee ystävä tai edes kaveri.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ihan sama kokemus. Tai no mies jaksoi olla ystävällinen, mutta kun en rakasta häntä. Otinkin hänet vain siksi, että hän piti minusta.
Mulla tuon vaikutuksen taustalla on ainakin äitini vääristelevä opetus ihmissuhteista mulle. Itsen piti olla sellainen hampaaton muille hymyilijä, vaikka nämä loukkaisivat minua, piti olla se, joka ymmärtää ja itseään ei saa tuoda esille, älä vain kerro että sinä olet saanut enemmän kuin toist (=mitään hyvää), heistä tulee muuten kateellisia (ja sekö oli siis minun vastuullani??).
Ei siinä silloin todellakaan tunne, että kukaan välittäisi itsestä p*skaakaan ja esim. toimisi MINUA kohtaan yhtään noilla samoilla opeilla!! Ei todellakaan. Muut ihmiset kyllä ottivat oikeudekseen arvostella minua esim. jos omassa ymmärryksesssään oli vikaa jne. Mutta jos ajattelin, että sellainen pitää selvittää, niin äitini hyökkäsi haukkumaan, että et saa rettelöidä! What? Asioiden selvittäminen, niin että minunkin käsitykset menee toistenkin kaaliin ei ole mitään rettelöintiä.
t.kristallikissaEli näkisin, että tilanteen taustalla (tunne, ettei minulle olla koskaan ystävällisiä tai välitetä) on se, että minulta on jopa kielletty asioiden selvittäminen minua loukanneiden ihmisten kanssa. Ei minulle se, että joku loukkaa minua tarkouta sitä, että se ihminen olisi paha, huono tai kelvoton ystävänä, vaan sitä, että hänen on aika oppia jotain uutta minusta ja toimia eri tavalla, jos haluaa olla ystäväni ja ellei halua, niin en mä tuhlaa aikaani häneen.
Mutta minua on kielletty selvittämästä asioita. Äitini demonisoi minut siitä, että kehtasinkin suuttua tai loukkaantua mistään. Itse oli tosi paska loukkaja, niin tietenkään sitä ei saanut paljastaa hänelle, eli piti leikkiä, kuin vika olisi itsessä, jos hänelle loukkaantuu tai suuttuu. Vaikka aivan varmasti ei ollut.
Niin koska en voinut hoitaa ystävyyssuhteitteni karikoita, ne kuolivat pois, en halunnut loppujenlopuksi viettää aikaa ihmisten kanssa, joita eivät minun tunteeni kiinnosta ja äiti oli siis opettnut, että MÄ LOUKKAAN tosia, jos sanon heille, mikä minua loukkasi. Aivan älytöntä hommaa. Sittemmin minusta tuli tosi arka pitämään puoliani ja sanomaan mitään, mistä näkisi, miltä minusta tuntuu, niin epäilen, että ihmiset eivät vain saa oikein kylmää eikä kuumaakaan kosketusta minuun. Jotenkin sellainen rentous ja luottamus puuttuu. Ja näen, että se on äitini vika. Työskentelen toki koko ajan korjatakseni asiaa, mutta se, etten ole saanut korjaamiseen apua taas on surkean terapiakentän vika.
t.kristallikissasivusta... Rakas kissanpentu, olet mulle jo kuin sisko. Todella hyvin sanottu, ja minulle ainakin tuli selväksi että sinua täytyy kohdella hyvin, kuten jokaista ihmistä tulee kohdella. Muistetaan että äitisi ei määritä sitä kuka olet, ja miten sinua kohdellaan. Olet ottanut vastuuta itsestäsi ja tarpeistasi ja määrittelet ne ääneen tänne. aivan huippua, olen todella todella todella ylpeä Sinusta.!!! Jatka samaan malliin ja kirjoita ajatuksiasi ja tuo ne näkyviksi toisille, siten saat vahvistusta omalle äänellesi. Sinun onnesi ei ole keneltäkään pois, sinulla on oikeus voida hyvin.
Kiitos, mielettömän kauniisti sanottu, kiitos!
Minusta terapeutien pitäisi PALJON PALJON PALJON PALJON enemmän ymmärtää, että kun terapiaan tulee joku, niin hänellä erittäin todennäköisesti on ongelmiaan vain sen takia, miten hänen vanhempansa ovat häntä kohdelleet. Ja jotenkin siis alkkiskotien kasvatteja mitenkään väheksymättä heille se on ollut selkeää aika varhaisesta asti, kenellä on ongelma. Eli vanhemmalla. Mutta sitten on monia koteja, joissa se, että ongelma on äiti tai isä tai molemmat EI OLE MITENKÄÄN selvää. Ja se tuottaa vioittuneita aikuisia, ja jos he menevät terapiaan, ja kuvitellaan, että pitää hoitaa siinä sen tulijan ongelmia, mennään pahasti metsään. Kun pitää hoitaa sinne tulleelle aiheutettuja ongelmia. Varsinkin juuri hänen minäsuhteeseensa aiheutettuja ongelmia niiden vaurioituneiden vanhempien takia.
t.kristallikissa
Ole hyvä ja niihän sä oletkin :) Hienosti analysoitu tuossa perhesuhteita ja niiden vaikutuksia ihmiseen. Nyt jatkat samaan malliin itsesi voimaantumista ja oman elämän suunnittelua, mikä saisi sut voimaan paremmin? mitkä asiat tekee sut onnelliseksi, ketkä ihmiset? osta kukkia kotiin ja nauti, sillä kohta on kesä! Halit ystävälle!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä olet tehnyt asioiden parantamiseksi? Olet varmasti mennyt avoimin mielin erilaisiin harrastuksiin, vapaaehtoistyöhön ja muihin paikkoihin, missä voisit löytää lisää ystäviä ja jopa parisuhteen? Olet myös varmasti ollut kaikille mukava ja ystävällinen, etkä ole ikinä koskaan milloinkaan valittanut kenellekään mitään asioitasi ja kaatanut kenenkään niskaan koko masentavaa elämääsi? Olet varmasti muista ihmisistä kiinnostunut, kuuntelet ja autat muita hymy huulilla ja avoimin mielin?
Oletko sinä itsekään tuollainen 24/7? Miksi muiden pitäisi olla?
No esimerkiksi siksi, että heillä ei ole kavereita ja kuitenkin haluaisi sellaisia? Ihmiset tykkää mukavista ihmisistä ja niillä ankeilla kus*päillä on sitten joitain kompensoivia ominaisuuksia ja kaverit hankittu jo lapsuudessa ja teini-iässä. Kukaan aikuinen ei muuten jaksa ihmisiä, jotka jo heti aluksi kaatavat koko elämänsä p*skan semituttavien niskaan. Kaikilla on omat murheensa, ja ystävien ongelmia jaksaa kuunnella, sillä ystävät vastavuoroisesti myös kuuntelevat sinun murheitasi. Random tuttujen murheita ei jaksa kuunnella, sillä heille ei halua avautua omasta elämästään.
En minä haluakaan random tuttuja vaan ystäviä.
Ja mitenköhän niitä ystäviä saa? Kuvitteletko sä, että tapaat ihmisen, kysyt "Ollaanko ystäviä?" ja sitten lähdette käsi kädessä hyppelemään kohti auringonlaskua? Ystävän löytäminen on yhtä onnenkantamoista kuin parisuhteen löytäminen. Pitää olla oikeanlaiset ihmiset jotka löytävät toisensa oikeanlaisessa tilanteessa. Ja se on todennäköisempää, jos lähtökohtaisesti hankit tuttuja ja sitä kautta tutustut pinnallisesti useisiin ihmisiin. Sitä kautta sitten saattaa löytyä ihmisiä, joiden kanssa bondaa paremmin ja siitä voi sitten lähteä syventämään suhdetta ensin kaveruuteen ja vuosien jälkeen jopa ystävyyteen. Sillä ystävyyden luominen "nollasta" on usein vuosien projekti.
sivusta... Ystäviä ei kasva joka oksalla ja he ovat niin harvinaisia jalokivia, ettei heitä ihminen tarvitsekaan kukkurakaupalla. Olemalla itse avoin, ystävällinen ja myötätuntoinen ihminen on hyvällä matkalla kohti ystävyyttä. Sellainen voi löytyä harrasteesta, kaupankassasta, kyllä itse juttelin eilen sellaisen kanssa ja tuli tunne, että me ollaan kavereita, jos ei nyt ystäviä, hän on siis tuttu jo vuosia, työmatkalta mistä vaan. Kun on itse itselleen ystävä, vetää toisia ystäviä puoleensa. Joten tärkeintä on ensin pitää itsestä hyvää huolta
Kuten sanottu, olen ollut tuollainen myötätuntoinen ja kiva ja ystävällinen, mutta koska kukaan ei halua olla edes hyvänpäivän tuttuni, alkaa se minunkin empatia karisemaan.
Oletko koskaan kokeillut terapiaa? Tarkoitan nyt siksi, että toisinaan ihmisillä on tapoja, joita he itse eivät tiedosta. Jos et ollenkaan itse kykene katsomaan omaa toimintaasi objekstiivisesti, niin ehkä terapia saattaisi auttaa tässä. Sillä mielestäni on hyvin epätavallista, että hyvällä tyypillä ja ihanalla ihmisellä ei ole kavereita. Taustalla saattaisi olla jotain sellaista, että et itse käsitä jotain omaa toimintaasi ja muut lukee sen eritavalla kuin sinä itse sen koet. Joku voi esim kokea tietynlaisen ystävällisyyden mielistelevänä, mikä taas antaa vilpillisen kuvan. Tai sitten liiallinen tuttavallisuus voi tuntua ripustautumiselta, joka on hyvin luotaantyöntävää. Ihmisten välinen kommunikaatio on hyvin hienovaraista ja jos ei ole sosiaalisesti kovin taitava, niin ei välttämättä osaa hienosäätää toimintaansa sellaiseksi, että muut kokisivat sinut helpostilähestyttäväksi ja miellyttäväksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mitä olet tehnyt asioiden parantamiseksi? Olet varmasti mennyt avoimin mielin erilaisiin harrastuksiin, vapaaehtoistyöhön ja muihin paikkoihin, missä voisit löytää lisää ystäviä ja jopa parisuhteen? Olet myös varmasti ollut kaikille mukava ja ystävällinen, etkä ole ikinä koskaan milloinkaan valittanut kenellekään mitään asioitasi ja kaatanut kenenkään niskaan koko masentavaa elämääsi? Olet varmasti muista ihmisistä kiinnostunut, kuuntelet ja autat muita hymy huulilla ja avoimin mielin?
Oletko sinä itsekään tuollainen 24/7? Miksi muiden pitäisi olla?
No esimerkiksi siksi, että heillä ei ole kavereita ja kuitenkin haluaisi sellaisia? Ihmiset tykkää mukavista ihmisistä ja niillä ankeilla kus*päillä on sitten joitain kompensoivia ominaisuuksia ja kaverit hankittu jo lapsuudessa ja teini-iässä. Kukaan aikuinen ei muuten jaksa ihmisiä, jotka jo heti aluksi kaatavat koko elämänsä p*skan semituttavien niskaan. Kaikilla on omat murheensa, ja ystävien ongelmia jaksaa kuunnella, sillä ystävät vastavuoroisesti myös kuuntelevat sinun murheitasi. Random tuttujen murheita ei jaksa kuunnella, sillä heille ei halua avautua omasta elämästään.
En minä haluakaan random tuttuja vaan ystäviä.
Jokainen ystävä on aluksi ollut random tuttu.
Joo, mutta kun ne random tutut ei koskaan muutu ystäviksi, niin se randomius ei enää riitä ihmissuhteeksi.
Siitä huolimatta ystävää ei voi saada suoraan. Tutustuessaan uusiin ihmisiin ei voi etukäteen tietää, kenestä tulee ystävä tai edes kaveri.
Totta, ei voikaan kukaan tietää millainen ihminen on vastassa. Mutta silti on ihana etsiä ja tutustua ihmisiin ja katsella ympärilleen, eikö? Aina voi löytää sielunkumppaninsa parhaassa tapauksessa! ja kamuja, ystäviä, tuttuja, hulluja vaikka mitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ihan sama kokemus. Tai no mies jaksoi olla ystävällinen, mutta kun en rakasta häntä. Otinkin hänet vain siksi, että hän piti minusta.
Mulla tuon vaikutuksen taustalla on ainakin äitini vääristelevä opetus ihmissuhteista mulle. Itsen piti olla sellainen hampaaton muille hymyilijä, vaikka nämä loukkaisivat minua, piti olla se, joka ymmärtää ja itseään ei saa tuoda esille, älä vain kerro että sinä olet saanut enemmän kuin toist (=mitään hyvää), heistä tulee muuten kateellisia (ja sekö oli siis minun vastuullani??).
Ei siinä silloin todellakaan tunne, että kukaan välittäisi itsestä p*skaakaan ja esim. toimisi MINUA kohtaan yhtään noilla samoilla opeilla!! Ei todellakaan. Muut ihmiset kyllä ottivat oikeudekseen arvostella minua esim. jos omassa ymmärryksesssään oli vikaa jne. Mutta jos ajattelin, että sellainen pitää selvittää, niin äitini hyökkäsi haukkumaan, että et saa rettelöidä! What? Asioiden selvittäminen, niin että minunkin käsitykset menee toistenkin kaaliin ei ole mitään rettelöintiä.
t.kristallikissaEli näkisin, että tilanteen taustalla (tunne, ettei minulle olla koskaan ystävällisiä tai välitetä) on se, että minulta on jopa kielletty asioiden selvittäminen minua loukanneiden ihmisten kanssa. Ei minulle se, että joku loukkaa minua tarkouta sitä, että se ihminen olisi paha, huono tai kelvoton ystävänä, vaan sitä, että hänen on aika oppia jotain uutta minusta ja toimia eri tavalla, jos haluaa olla ystäväni ja ellei halua, niin en mä tuhlaa aikaani häneen.
Mutta minua on kielletty selvittämästä asioita. Äitini demonisoi minut siitä, että kehtasinkin suuttua tai loukkaantua mistään. Itse oli tosi paska loukkaja, niin tietenkään sitä ei saanut paljastaa hänelle, eli piti leikkiä, kuin vika olisi itsessä, jos hänelle loukkaantuu tai suuttuu. Vaikka aivan varmasti ei ollut.
Niin koska en voinut hoitaa ystävyyssuhteitteni karikoita, ne kuolivat pois, en halunnut loppujenlopuksi viettää aikaa ihmisten kanssa, joita eivät minun tunteeni kiinnosta ja äiti oli siis opettnut, että MÄ LOUKKAAN tosia, jos sanon heille, mikä minua loukkasi. Aivan älytöntä hommaa. Sittemmin minusta tuli tosi arka pitämään puoliani ja sanomaan mitään, mistä näkisi, miltä minusta tuntuu, niin epäilen, että ihmiset eivät vain saa oikein kylmää eikä kuumaakaan kosketusta minuun. Jotenkin sellainen rentous ja luottamus puuttuu. Ja näen, että se on äitini vika. Työskentelen toki koko ajan korjatakseni asiaa, mutta se, etten ole saanut korjaamiseen apua taas on surkean terapiakentän vika.
t.kristallikissa
Ei oikein tunnu siltä että yrität korjata itsessäsi yhtään mitään, jatkuvasti paasaat täällä äidistäsi ja syytät ties mistä. Anna olla jo se äitisi, jos teillä ei ole ollut hyvä suhde, niin mitä sitten? Sinä olet aikuinen, sulla on oma perhe ollut jo kauan, sinä itse päätät miten suhtaudut kaikkeen, ei äitisi. Ei lapsuuden aikaiset asiat ole sellaisia että niitä pitäisi kantaa loppuelämänsä mukanaan, suuri osa ei nelikymppisenä juuri lapsuuttaan edes muista, saatika sitä että mistä on riidellyt äidin kanssa. Et todellakaan ole arka missään mielessä kun täällä lukee sun tempauksiasi vaan olet itsekin erittäin ikävä ihminen, ja se on sun omaa syytä, ei äitisi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ihan sama kokemus. Tai no mies jaksoi olla ystävällinen, mutta kun en rakasta häntä. Otinkin hänet vain siksi, että hän piti minusta.
Mulla tuon vaikutuksen taustalla on ainakin äitini vääristelevä opetus ihmissuhteista mulle. Itsen piti olla sellainen hampaaton muille hymyilijä, vaikka nämä loukkaisivat minua, piti olla se, joka ymmärtää ja itseään ei saa tuoda esille, älä vain kerro että sinä olet saanut enemmän kuin toist (=mitään hyvää), heistä tulee muuten kateellisia (ja sekö oli siis minun vastuullani??).
Ei siinä silloin todellakaan tunne, että kukaan välittäisi itsestä p*skaakaan ja esim. toimisi MINUA kohtaan yhtään noilla samoilla opeilla!! Ei todellakaan. Muut ihmiset kyllä ottivat oikeudekseen arvostella minua esim. jos omassa ymmärryksesssään oli vikaa jne. Mutta jos ajattelin, että sellainen pitää selvittää, niin äitini hyökkäsi haukkumaan, että et saa rettelöidä! What? Asioiden selvittäminen, niin että minunkin käsitykset menee toistenkin kaaliin ei ole mitään rettelöintiä.
t.kristallikissaEli näkisin, että tilanteen taustalla (tunne, ettei minulle olla koskaan ystävällisiä tai välitetä) on se, että minulta on jopa kielletty asioiden selvittäminen minua loukanneiden ihmisten kanssa. Ei minulle se, että joku loukkaa minua tarkouta sitä, että se ihminen olisi paha, huono tai kelvoton ystävänä, vaan sitä, että hänen on aika oppia jotain uutta minusta ja toimia eri tavalla, jos haluaa olla ystäväni ja ellei halua, niin en mä tuhlaa aikaani häneen.
Mutta minua on kielletty selvittämästä asioita. Äitini demonisoi minut siitä, että kehtasinkin suuttua tai loukkaantua mistään. Itse oli tosi paska loukkaja, niin tietenkään sitä ei saanut paljastaa hänelle, eli piti leikkiä, kuin vika olisi itsessä, jos hänelle loukkaantuu tai suuttuu. Vaikka aivan varmasti ei ollut.
Niin koska en voinut hoitaa ystävyyssuhteitteni karikoita, ne kuolivat pois, en halunnut loppujenlopuksi viettää aikaa ihmisten kanssa, joita eivät minun tunteeni kiinnosta ja äiti oli siis opettnut, että MÄ LOUKKAAN tosia, jos sanon heille, mikä minua loukkasi. Aivan älytöntä hommaa. Sittemmin minusta tuli tosi arka pitämään puoliani ja sanomaan mitään, mistä näkisi, miltä minusta tuntuu, niin epäilen, että ihmiset eivät vain saa oikein kylmää eikä kuumaakaan kosketusta minuun. Jotenkin sellainen rentous ja luottamus puuttuu. Ja näen, että se on äitini vika. Työskentelen toki koko ajan korjatakseni asiaa, mutta se, etten ole saanut korjaamiseen apua taas on surkean terapiakentän vika.
t.kristallikissaEi oikein tunnu siltä että yrität korjata itsessäsi yhtään mitään, jatkuvasti paasaat täällä äidistäsi ja syytät ties mistä. Anna olla jo se äitisi, jos teillä ei ole ollut hyvä suhde, niin mitä sitten? Sinä olet aikuinen, sulla on oma perhe ollut jo kauan, sinä itse päätät miten suhtaudut kaikkeen, ei äitisi. Ei lapsuuden aikaiset asiat ole sellaisia että niitä pitäisi kantaa loppuelämänsä mukanaan, suuri osa ei nelikymppisenä juuri lapsuuttaan edes muista, saatika sitä että mistä on riidellyt äidin kanssa. Et todellakaan ole arka missään mielessä kun täällä lukee sun tempauksiasi vaan olet itsekin erittäin ikävä ihminen, ja se on sun omaa syytä, ei äitisi.
sivusta... rakas trollitrollinen... mikäs on nyt sun ongelma? haluatko puhua mikä mieltäsi vaivaa oikeasti? tuskin kristallikissan vointi ja elämä sinua nyt niin koskettaa. älä siis pura pahaa oloasi häneen, vaan kerro miten voin auttaa Sinua? Tsemppiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
kuka kuuntelee avoimesta ikkunasta kun pikkulinnut livertää ulkona ja katselee kun kaikki puut on lehdessä ja aurinko paistaa?
Elät aika tavallista keski-ikäisen naisen elämää. Paitsi ettei sulla ole puolisoa eikä lapsia. Useimmilla on tuossa iässä jo molemmat tai ainakin joko puoliso tai lapsi(a). Jos on lapsia, elämä voi olla aika hektistä. Kun omat lapseni olivat vielä alaikäisiä, ei vanhemmus ollut vielä yhtä velvoittavaa kuin nykyisin. Lapset vietiin ja haettiin päiväkodista ja kerran vuodessa oli joku lyhyt vanhempaintapaaminen. Koulua lapset kävivät ihan itse ja vanhemmille vain vanhempainvartti kerran vuodessa. Lapset aloittivat usein harrastuksensa myöhemmin ja vielä siten, että harrastus oli sen verran kodin lähellä, että lapsi kykeni menemään sinne itsekin eikä vanhemman tarvinnut kuskata. Nyt vanhempien pitää "osallistua". Osallistua asioihin, jotka aiemmin olivat päiväkodin ja koulun asioita. Mokkapaloista puhumattakaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mene töihin johonkin missä on vähemmän naisia.
Vierailija kirjoitti:
Minä saan paljon ystävällisyyttä osakseni. Uskon siihen vaikuttavan paljonkin sen, että olen itse positiivinen ja ystävällinen muita kohtaan. Kokeileppa alkaa antamaan ihmisille (enemmän?) pieniä arkisia kohteliaisuuksia (kiva vaate/hiukset tms.), niin alat saamaan niitä (ja ylipäätään enemmän ystävällisyyttä) itsekin osaksesi.
En ajattele, ettetkö jo olisi itse ystävällinen, mutta arvailen että voisit panostaa lisää. Tai sitten olet vain ikävä kyllä päätynyt tekemisiin "huonojen" ihmisten kanssa. Vähän vaikuttaa myös siltä, että olet ehkä masentunut, ja koet asiat negatiivisempina kuin ne on tarkoitettu.
Jotkut paikkakunnat on ihan mahdottoman epäystävällisiä, kuten tämä maalaispitäjä. Kaikki tänne muuttaneet valittaa ettei heille puhuta eikä olla mukavia. Jopa kauppojen myyjät jaottelee asiakkaat tuttuihin ja tuntemattomiin. Aina ei auta oma asenne, sinusta vaan ei pidetä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minä saan paljon ystävällisyyttä osakseni. Uskon siihen vaikuttavan paljonkin sen, että olen itse positiivinen ja ystävällinen muita kohtaan. Kokeileppa alkaa antamaan ihmisille (enemmän?) pieniä arkisia kohteliaisuuksia (kiva vaate/hiukset tms.), niin alat saamaan niitä (ja ylipäätään enemmän ystävällisyyttä) itsekin osaksesi.
En ajattele, ettetkö jo olisi itse ystävällinen, mutta arvailen että voisit panostaa lisää. Tai sitten olet vain ikävä kyllä päätynyt tekemisiin "huonojen" ihmisten kanssa. Vähän vaikuttaa myös siltä, että olet ehkä masentunut, ja koet asiat negatiivisempina kuin ne on tarkoitettu.
Jotkut paikkakunnat on ihan mahdottoman epäystävällisiä, kuten tämä maalaispitäjä. Kaikki tänne muuttaneet valittaa ettei heille puhuta eikä olla mukavia. Jopa kauppojen myyjät jaottelee asiakkaat tuttuihin ja tuntemattomiin. Aina ei auta oma asenne, sinusta vaan ei pidetä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ihan sama kokemus. Tai no mies jaksoi olla ystävällinen, mutta kun en rakasta häntä. Otinkin hänet vain siksi, että hän piti minusta.
Mulla tuon vaikutuksen taustalla on ainakin äitini vääristelevä opetus ihmissuhteista mulle. Itsen piti olla sellainen hampaaton muille hymyilijä, vaikka nämä loukkaisivat minua, piti olla se, joka ymmärtää ja itseään ei saa tuoda esille, älä vain kerro että sinä olet saanut enemmän kuin toist (=mitään hyvää), heistä tulee muuten kateellisia (ja sekö oli siis minun vastuullani??).
Ei siinä silloin todellakaan tunne, että kukaan välittäisi itsestä p*skaakaan ja esim. toimisi MINUA kohtaan yhtään noilla samoilla opeilla!! Ei todellakaan. Muut ihmiset kyllä ottivat oikeudekseen arvostella minua esim. jos omassa ymmärryksesssään oli vikaa jne. Mutta jos ajattelin, että sellainen pitää selvittää, niin äitini hyökkäsi haukkumaan, että et saa rettelöidä! What? Asioiden selvittäminen, niin että minunkin käsitykset menee toistenkin kaaliin ei ole mitään rettelöintiä.
t.kristallikissaEli näkisin, että tilanteen taustalla (tunne, ettei minulle olla koskaan ystävällisiä tai välitetä) on se, että minulta on jopa kielletty asioiden selvittäminen minua loukanneiden ihmisten kanssa. Ei minulle se, että joku loukkaa minua tarkouta sitä, että se ihminen olisi paha, huono tai kelvoton ystävänä, vaan sitä, että hänen on aika oppia jotain uutta minusta ja toimia eri tavalla, jos haluaa olla ystäväni ja ellei halua, niin en mä tuhlaa aikaani häneen.
Mutta minua on kielletty selvittämästä asioita. Äitini demonisoi minut siitä, että kehtasinkin suuttua tai loukkaantua mistään. Itse oli tosi paska loukkaja, niin tietenkään sitä ei saanut paljastaa hänelle, eli piti leikkiä, kuin vika olisi itsessä, jos hänelle loukkaantuu tai suuttuu. Vaikka aivan varmasti ei ollut.
Niin koska en voinut hoitaa ystävyyssuhteitteni karikoita, ne kuolivat pois, en halunnut loppujenlopuksi viettää aikaa ihmisten kanssa, joita eivät minun tunteeni kiinnosta ja äiti oli siis opettnut, että MÄ LOUKKAAN tosia, jos sanon heille, mikä minua loukkasi. Aivan älytöntä hommaa. Sittemmin minusta tuli tosi arka pitämään puoliani ja sanomaan mitään, mistä näkisi, miltä minusta tuntuu, niin epäilen, että ihmiset eivät vain saa oikein kylmää eikä kuumaakaan kosketusta minuun. Jotenkin sellainen rentous ja luottamus puuttuu. Ja näen, että se on äitini vika. Työskentelen toki koko ajan korjatakseni asiaa, mutta se, etten ole saanut korjaamiseen apua taas on surkean terapiakentän vika.
t.kristallikissaOlet sä kyllä outo tyyppi. Et ilmeisesti osaa alkuunkaan puhua rakentavaan sävyyn, jos kerran "yrityksesi korjata väärinkäsityksiä" on tulkittu rettelöinniksi. Normaalit ihmiset osaa ratkoa erimielisyyksiäkin ystävällisesti. Onko sulla diagnosoitu asperger tai joku muu persoonallisuushäiriö?
Häh? Ei se outous minussa ole, vaan sekopää-äidissäni. Siis sanon siksi sekopää, että hän(kään) ei osaa riidellä. Hän sanoo kaikkea itseään vastaan kohdistuvaa toimintaa rettelöinniksi vaimentaakseen sen, etkö tajua? Ei hän sitä oikein arvioinut todellakaan. Ja vähemmästäkin kuka tahansa vain suuttuu lisää, kun omat oikeudet pitää puoliaan estetään.
Sellaisessa tilanteessa kyllä kuka tahansa vaikka raivostuu. Sillä ei ole mitään tekemistä reilun kohtelun kanssa, jollaiseen minä pyrin ystäviini nähden. Äitini ei pyrkinyt, eikä kuåyennyt, olemaan reilu. Siitä on minun mielestäni aivan oikeutettua raivostua hänelle. Jos hän sen jälkeenkään ei ymmärrä toivivansa epäreiluksi, luonnehäiriönsä on helppoa havaita.
t.kristallikissa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
hei kiltti ap, se juttu on nyt sun oma suhde suhun itseesi, mikä ei varmaan ole niin hyvä kun sulle puhutaan rumasti vanhempien osalta. siinähän kyse taas ei ole sinusta vaan siitä että heilläkin on kimurantti suhde itseensä ja siksi haukkuvat sinua. otapa elämäntehtäväksi katkaista kehno dialogi itsesi kanssa ja ala kehittämään jotain ihan muuta kannustavaa ja rakastavaa suhdetta suhun. siihen tarvitset tukea ja apua jotta opit sen. rohkeutta paljon, ja sitähän sinussa piisaa. Ihanaa päivää kultaseni, olet suloinen päivänsäde jonka säteet lämmittävät tänne saakka. Kiitos! Tsemppiä!!!
Tässä on hyvä kirjoitus, jossa on totuuden sanoja! Mä syytän mun äitiäni huonosta suhteesta itseeni. Äiti sitä torpedoi ja tuhosi, koska hänellä oli silmiensä edessä peili, josta heijastui hänen oma pahuutensa ja omat kärsimyksensä omien vanhempiensa takia (jonka siis kiistää, että sellaista ei ole ollut, "he yrittivät parhaansa", no, p*skaksi meni silti, ja äiti ei myönnä sitäkään) ja kohteli sillä minua, niin kuin se peilissä ollut paha olisi ollut se, minkä hän näkee minussa. No, minussa se ei ollut, mutta en mä tajunnut, että hän on noin sairas, persoonallisuushäiriöinen narsisti, ja se ehti vaikuttaa kaikkeen minussa.
t.kristallikissaMoi sisar,, kuule noin mä kirjoitin kun siltä tuntuu ja sen narsismin olen isäni osalta kokenut. Sä et ole yksin, kaikki mitä kirjoitat ja miten analysoit voisi olla kynästäni. Siksi näen että olet nyt todella hienolla polulla kun sait haukuttua äitisi ? ja jatka samaan malliin itsesi kuuntelua ja omien tarpeiden hoitamista ja koita äitiä työntää koko ajan kauemmaksi mielestä ja osana sinua. joudut luopumaan hänestä ja monesta mutta toisaalta sinä saat siinä jotain arvokkaampaa itsellesi mitä olet koskaan kokenut - itsesi. Sinä et halunnut tapella etkä sotia, mutta jos sotaan joutuu oman vanhemman kanssa niin itsensä siinä täytyy pelastaa lopulta jos haluaa jotenkin selviytyä. Pelasta itsesi, tuen sinua joka askeleella ja tsemppaan ajatuksissa. Tsemppiä!!!!!
Mä olen haukkunut äitini jo aika monta kertaa noin kaksikymppisestä eteenpäin, ja hän on joka kerta nujertanut minut sen jälkeen. Se ei ole lopettanut ajatuksiani siitä, että hän on väärässä ja hän on epäteilu. Ja että mun pitää löytää apua, että eihän se ole oikein, että ihminen, joka puolustaakseen itseään arvostelee ja haukkuu jonkun saa edelleen vain kuulla olevansa paha ja vaikka mitä. En siihen uskonut, mutta en vain tajunnut, miten äitini ei halua selvittää asioita. Kunnes tajusin, että kyseessähän on jonkinasteinen narsisti, silloin tajusin, että hän ei tulle ikinä selvittämään yhtän mitään :( Tavallaan kamala hetki, siinä todella tuntee menettävänsä vanhempansa, mutta on aivan totta niin kuin sanoit, että siinä saa polun, jolta löytää itsensä. Ja siis MÄ TIESIN, mä tiesin jo pienenä, mä KATSOIN VIERESTÄ, kun äiti tilaisuus tilaisuudelta eli hetki hetkeltä TUHOSI JA VEI mun suhteeni itseeni. Mä näin sen. Mutta mä en osannut tehdä mitään, mä osin arvelin että se onkin jotain normaalia kasvamisjuttua ja toisaalta mä en saanut ketään aikuista puoltamaan itseäni eli sitä, ettei suhdetta itseeni tuhottaisi! Vaikka mä vierestä katsoin, kun äiti teki niin!! Ajattelin, että saan tästä vielä aikuisena joskus kärsiä. Ja niin todellakin sain, mutta "pahimmin" kaikki tuli esiin, kun sain omia lapsia.
t.kristallikissa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ihan sama kokemus. Tai no mies jaksoi olla ystävällinen, mutta kun en rakasta häntä. Otinkin hänet vain siksi, että hän piti minusta.
Mulla tuon vaikutuksen taustalla on ainakin äitini vääristelevä opetus ihmissuhteista mulle. Itsen piti olla sellainen hampaaton muille hymyilijä, vaikka nämä loukkaisivat minua, piti olla se, joka ymmärtää ja itseään ei saa tuoda esille, älä vain kerro että sinä olet saanut enemmän kuin toist (=mitään hyvää), heistä tulee muuten kateellisia (ja sekö oli siis minun vastuullani??).
Ei siinä silloin todellakaan tunne, että kukaan välittäisi itsestä p*skaakaan ja esim. toimisi MINUA kohtaan yhtään noilla samoilla opeilla!! Ei todellakaan. Muut ihmiset kyllä ottivat oikeudekseen arvostella minua esim. jos omassa ymmärryksesssään oli vikaa jne. Mutta jos ajattelin, että sellainen pitää selvittää, niin äitini hyökkäsi haukkumaan, että et saa rettelöidä! What? Asioiden selvittäminen, niin että minunkin käsitykset menee toistenkin kaaliin ei ole mitään rettelöintiä.
t.kristallikissaEli näkisin, että tilanteen taustalla (tunne, ettei minulle olla koskaan ystävällisiä tai välitetä) on se, että minulta on jopa kielletty asioiden selvittäminen minua loukanneiden ihmisten kanssa. Ei minulle se, että joku loukkaa minua tarkouta sitä, että se ihminen olisi paha, huono tai kelvoton ystävänä, vaan sitä, että hänen on aika oppia jotain uutta minusta ja toimia eri tavalla, jos haluaa olla ystäväni ja ellei halua, niin en mä tuhlaa aikaani häneen.
Mutta minua on kielletty selvittämästä asioita. Äitini demonisoi minut siitä, että kehtasinkin suuttua tai loukkaantua mistään. Itse oli tosi paska loukkaja, niin tietenkään sitä ei saanut paljastaa hänelle, eli piti leikkiä, kuin vika olisi itsessä, jos hänelle loukkaantuu tai suuttuu. Vaikka aivan varmasti ei ollut.
Niin koska en voinut hoitaa ystävyyssuhteitteni karikoita, ne kuolivat pois, en halunnut loppujenlopuksi viettää aikaa ihmisten kanssa, joita eivät minun tunteeni kiinnosta ja äiti oli siis opettnut, että MÄ LOUKKAAN tosia, jos sanon heille, mikä minua loukkasi. Aivan älytöntä hommaa. Sittemmin minusta tuli tosi arka pitämään puoliani ja sanomaan mitään, mistä näkisi, miltä minusta tuntuu, niin epäilen, että ihmiset eivät vain saa oikein kylmää eikä kuumaakaan kosketusta minuun. Jotenkin sellainen rentous ja luottamus puuttuu. Ja näen, että se on äitini vika. Työskentelen toki koko ajan korjatakseni asiaa, mutta se, etten ole saanut korjaamiseen apua taas on surkean terapiakentän vika.
t.kristallikissaOlet sä kyllä outo tyyppi. Et ilmeisesti osaa alkuunkaan puhua rakentavaan sävyyn, jos kerran "yrityksesi korjata väärinkäsityksiä" on tulkittu rettelöinniksi. Normaalit ihmiset osaa ratkoa erimielisyyksiäkin ystävällisesti. Onko sulla diagnosoitu asperger tai joku muu persoonallisuushäiriö?
sivusta... hei sä vaikutat tosi hämmentyneeltä, joten mä voin hänen puolesta avata sulle mistä on kysymys, niin ehkä helpottaa. Hän on kärsinyt äitinsä vakavasta narsismista joka on diagnosoitu mielisairaus. siinä usein uhri sairastuu myös jollain tavalla narsismiin, muttei yhtä pahasti yleensä narsisti. Narsismi vanhemman osalta on henkisen väkivallan muoto, jossa lapsi kärsii pitkään omista ongelmista aikuisena. Hän siis käy läpi isoja juttuja tällä hetkellä ja on siksi omissa pyörteissään ja yrittää pitää itseään kasassa,, hän ei varmaan tarkoita sinullekaan mitään pahaa, ok? toivottavasti tämä selvensi asiaa jotenkin. tsemppiä sullekin!
En tarkoitakaan, todella. Minusta on hämmentävää, että joku kokee minun tunteeni äitiäni kohtaan itseään loukkaavina, jos siitä on kysymys? Ja siis jopa se on minusta hämmentävää, että tunteeni lapsiini joku kokee itseään loukkaavina. Se ei muuta käsittelyprosessiani yhtään, kokeeko joku tunteeni(!!) loukkaavina, vai minkälaisina, joten se ei ainakaan hyödytä tulla esittelemään niitä minulle. Sellainen kannattaa käsitellä omassa itsessä, jos ventovieraiden tunteet, jotka eivät kohdistu loukkaantujaan, loukkaavat. Ihan vilpittömästi sanoen.
t.kriatallikissa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ihan sama kokemus. Tai no mies jaksoi olla ystävällinen, mutta kun en rakasta häntä. Otinkin hänet vain siksi, että hän piti minusta.
Mulla tuon vaikutuksen taustalla on ainakin äitini vääristelevä opetus ihmissuhteista mulle. Itsen piti olla sellainen hampaaton muille hymyilijä, vaikka nämä loukkaisivat minua, piti olla se, joka ymmärtää ja itseään ei saa tuoda esille, älä vain kerro että sinä olet saanut enemmän kuin toist (=mitään hyvää), heistä tulee muuten kateellisia (ja sekö oli siis minun vastuullani??).
Ei siinä silloin todellakaan tunne, että kukaan välittäisi itsestä p*skaakaan ja esim. toimisi MINUA kohtaan yhtään noilla samoilla opeilla!! Ei todellakaan. Muut ihmiset kyllä ottivat oikeudekseen arvostella minua esim. jos omassa ymmärryksesssään oli vikaa jne. Mutta jos ajattelin, että sellainen pitää selvittää, niin äitini hyökkäsi haukkumaan, että et saa rettelöidä! What? Asioiden selvittäminen, niin että minunkin käsitykset menee toistenkin kaaliin ei ole mitään rettelöintiä.
t.kristallikissaEli näkisin, että tilanteen taustalla (tunne, ettei minulle olla koskaan ystävällisiä tai välitetä) on se, että minulta on jopa kielletty asioiden selvittäminen minua loukanneiden ihmisten kanssa. Ei minulle se, että joku loukkaa minua tarkouta sitä, että se ihminen olisi paha, huono tai kelvoton ystävänä, vaan sitä, että hänen on aika oppia jotain uutta minusta ja toimia eri tavalla, jos haluaa olla ystäväni ja ellei halua, niin en mä tuhlaa aikaani häneen.
Mutta minua on kielletty selvittämästä asioita. Äitini demonisoi minut siitä, että kehtasinkin suuttua tai loukkaantua mistään. Itse oli tosi paska loukkaja, niin tietenkään sitä ei saanut paljastaa hänelle, eli piti leikkiä, kuin vika olisi itsessä, jos hänelle loukkaantuu tai suuttuu. Vaikka aivan varmasti ei ollut.
Niin koska en voinut hoitaa ystävyyssuhteitteni karikoita, ne kuolivat pois, en halunnut loppujenlopuksi viettää aikaa ihmisten kanssa, joita eivät minun tunteeni kiinnosta ja äiti oli siis opettnut, että MÄ LOUKKAAN tosia, jos sanon heille, mikä minua loukkasi. Aivan älytöntä hommaa. Sittemmin minusta tuli tosi arka pitämään puoliani ja sanomaan mitään, mistä näkisi, miltä minusta tuntuu, niin epäilen, että ihmiset eivät vain saa oikein kylmää eikä kuumaakaan kosketusta minuun. Jotenkin sellainen rentous ja luottamus puuttuu. Ja näen, että se on äitini vika. Työskentelen toki koko ajan korjatakseni asiaa, mutta se, etten ole saanut korjaamiseen apua taas on surkean terapiakentän vika.
t.kristallikissasivusta... Rakas kissanpentu, olet mulle jo kuin sisko. Todella hyvin sanottu, ja minulle ainakin tuli selväksi että sinua täytyy kohdella hyvin, kuten jokaista ihmistä tulee kohdella. Muistetaan että äitisi ei määritä sitä kuka olet, ja miten sinua kohdellaan. Olet ottanut vastuuta itsestäsi ja tarpeistasi ja määrittelet ne ääneen tänne. aivan huippua, olen todella todella todella ylpeä Sinusta.!!! Jatka samaan malliin ja kirjoita ajatuksiasi ja tuo ne näkyviksi toisille, siten saat vahvistusta omalle äänellesi. Sinun onnesi ei ole keneltäkään pois, sinulla on oikeus voida hyvin.
Kiitos, mielettömän kauniisti sanottu, kiitos!
Minusta terapeutien pitäisi PALJON PALJON PALJON PALJON enemmän ymmärtää, että kun terapiaan tulee joku, niin hänellä erittäin todennäköisesti on ongelmiaan vain sen takia, miten hänen vanhempansa ovat häntä kohdelleet. Ja jotenkin siis alkkiskotien kasvatteja mitenkään väheksymättä heille se on ollut selkeää aika varhaisesta asti, kenellä on ongelma. Eli vanhemmalla. Mutta sitten on monia koteja, joissa se, että ongelma on äiti tai isä tai molemmat EI OLE MITENKÄÄN selvää. Ja se tuottaa vioittuneita aikuisia, ja jos he menevät terapiaan, ja kuvitellaan, että pitää hoitaa siinä sen tulijan ongelmia, mennään pahasti metsään. Kun pitää hoitaa sinne tulleelle aiheutettuja ongelmia. Varsinkin juuri hänen minäsuhteeseensa aiheutettuja ongelmia niiden vaurioituneiden vanhempien takia.
t.kristallikissaOle hyvä ja niihän sä oletkin :) Hienosti analysoitu tuossa perhesuhteita ja niiden vaikutuksia ihmiseen. Nyt jatkat samaan malliin itsesi voimaantumista ja oman elämän suunnittelua, mikä saisi sut voimaan paremmin? mitkä asiat tekee sut onnelliseksi, ketkä ihmiset? osta kukkia kotiin ja nauti, sillä kohta on kesä! Halit ystävälle!
Voi kiitos! Ihanaa positiivisuutta, sitä tässä on kaivattukin! Samoin sinulle!
t.kristallikissa
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on ihan sama kokemus. Tai no mies jaksoi olla ystävällinen, mutta kun en rakasta häntä. Otinkin hänet vain siksi, että hän piti minusta.
Mulla tuon vaikutuksen taustalla on ainakin äitini vääristelevä opetus ihmissuhteista mulle. Itsen piti olla sellainen hampaaton muille hymyilijä, vaikka nämä loukkaisivat minua, piti olla se, joka ymmärtää ja itseään ei saa tuoda esille, älä vain kerro että sinä olet saanut enemmän kuin toist (=mitään hyvää), heistä tulee muuten kateellisia (ja sekö oli siis minun vastuullani??).
Ei siinä silloin todellakaan tunne, että kukaan välittäisi itsestä p*skaakaan ja esim. toimisi MINUA kohtaan yhtään noilla samoilla opeilla!! Ei todellakaan. Muut ihmiset kyllä ottivat oikeudekseen arvostella minua esim. jos omassa ymmärryksesssään oli vikaa jne. Mutta jos ajattelin, että sellainen pitää selvittää, niin äitini hyökkäsi haukkumaan, että et saa rettelöidä! What? Asioiden selvittäminen, niin että minunkin käsitykset menee toistenkin kaaliin ei ole mitään rettelöintiä.
t.kristallikissaEli näkisin, että tilanteen taustalla (tunne, ettei minulle olla koskaan ystävällisiä tai välitetä) on se, että minulta on jopa kielletty asioiden selvittäminen minua loukanneiden ihmisten kanssa. Ei minulle se, että joku loukkaa minua tarkouta sitä, että se ihminen olisi paha, huono tai kelvoton ystävänä, vaan sitä, että hänen on aika oppia jotain uutta minusta ja toimia eri tavalla, jos haluaa olla ystäväni ja ellei halua, niin en mä tuhlaa aikaani häneen.
Mutta minua on kielletty selvittämästä asioita. Äitini demonisoi minut siitä, että kehtasinkin suuttua tai loukkaantua mistään. Itse oli tosi paska loukkaja, niin tietenkään sitä ei saanut paljastaa hänelle, eli piti leikkiä, kuin vika olisi itsessä, jos hänelle loukkaantuu tai suuttuu. Vaikka aivan varmasti ei ollut.
Niin koska en voinut hoitaa ystävyyssuhteitteni karikoita, ne kuolivat pois, en halunnut loppujenlopuksi viettää aikaa ihmisten kanssa, joita eivät minun tunteeni kiinnosta ja äiti oli siis opettnut, että MÄ LOUKKAAN tosia, jos sanon heille, mikä minua loukkasi. Aivan älytöntä hommaa. Sittemmin minusta tuli tosi arka pitämään puoliani ja sanomaan mitään, mistä näkisi, miltä minusta tuntuu, niin epäilen, että ihmiset eivät vain saa oikein kylmää eikä kuumaakaan kosketusta minuun. Jotenkin sellainen rentous ja luottamus puuttuu. Ja näen, että se on äitini vika. Työskentelen toki koko ajan korjatakseni asiaa, mutta se, etten ole saanut korjaamiseen apua taas on surkean terapiakentän vika.
t.kristallikissaEi oikein tunnu siltä että yrität korjata itsessäsi yhtään mitään, jatkuvasti paasaat täällä äidistäsi ja syytät ties mistä. Anna olla jo se äitisi, jos teillä ei ole ollut hyvä suhde, niin mitä sitten? Sinä olet aikuinen, sulla on oma perhe ollut jo kauan, sinä itse päätät miten suhtaudut kaikkeen, ei äitisi. Ei lapsuuden aikaiset asiat ole sellaisia että niitä pitäisi kantaa loppuelämänsä mukanaan, suuri osa ei nelikymppisenä juuri lapsuuttaan edes muista, saatika sitä että mistä on riidellyt äidin kanssa. Et todellakaan ole arka missään mielessä kun täällä lukee sun tempauksiasi vaan olet itsekin erittäin ikävä ihminen, ja se on sun omaa syytä, ei äitisi.
Käytännössä en yritäkään korjata (sen prosessin tein jo noin 20-40-vuotiaana), vaan prosessoin suhdetta itseeni. Ja siinä äitini tuhosi sitä aikuisen voimalla, auktoriteetillä ja virheellisyydellä. Ikävää, jos tämän ajatteleminen triggeröi sinua. Ehkä sinulle ei ole tullut mieleen, että isommat ja vahvemmat voivat oikeasti satuttaa pienempiään, vaikka kuvittelevat vikojen olevankin muissa (pienissä), vaikka ei olekaan.
t.kristallikissa
Vierailija kirjoitti:
Eli kaikissa muissa on vika, mutta ei sinussa ap, niinkö?
Tuo nyt on aika julmaa sanoa kärsivälle läheisellesi, mutta toivon, että "Siperia" opettaa sinullekin joukon empatiaa ja lempeyttä.
sivusta... hei sä vaikutat tosi hämmentyneeltä, joten mä voin hänen puolesta avata sulle mistä on kysymys, niin ehkä helpottaa. Hän on kärsinyt äitinsä vakavasta narsismista joka on diagnosoitu mielisairaus. siinä usein uhri sairastuu myös jollain tavalla narsismiin, muttei yhtä pahasti yleensä narsisti. Narsismi vanhemman osalta on henkisen väkivallan muoto, jossa lapsi kärsii pitkään omista ongelmista aikuisena. Hän siis käy läpi isoja juttuja tällä hetkellä ja on siksi omissa pyörteissään ja yrittää pitää itseään kasassa,, hän ei varmaan tarkoita sinullekaan mitään pahaa, ok? toivottavasti tämä selvensi asiaa jotenkin. tsemppiä sullekin!