Kylmäävät tilastot julki: Masennus pakottaa tuhansia suomalaisia työkyvyttömyyseläkkeelle – jopa kaksi kolmasosaa naisia

Nykysysteemillä sinulle myönnetään varhaiseläke vasta sitten kun työtapaturma on vienyt jalat ja olet itse psykoosin pyörteissä nakertanut hampailla omat kätesi irti.

Olisikohan tässä myös osasyy kehnoihin syntyyvystilastoihin. Kun ei yksinkertaisesti pysty eikä jaksa.

Kyllä minäkin joskus parikymppisenä kuvittelin, että minulla olisi joskus perhe, mutta olen nyt yli 35, eikä mennyt elämä kuten Strömsössä.

Vierailija kirjoitti:

Nykysysteemillä sinulle myönnetään varhaiseläke vasta sitten kun työtapaturma on vienyt jalat ja olet itse psykoosin pyörteissä nakertanut hampailla omat kätesi irti.

Höpöhöpö. Muutama vuosi kuntoutusta, niin voit taas olla töissä apuvälineiden turvin. Ainakin kuntouttavassa työtoiminnassa.

Vierailija kirjoitti:

Miten sen masennusdiagnoosin saa?

aloittaa jo nuorena käynnit mielesnterveyststossta, anoo psykoterapiaa, alkaa lääkityksen. Sitten siinä hyvin avitettu alku työelämässä uupumiselle.

Vierailija kirjoitti:

Trollit tulee taas kommentoimaan kuinka masennus ei ole sairaus :'D Pakko taas pädetä

Päteä

Ihmiset ovat nykyään aivan järkyttävän kylmiä ja ilkeitä toisilleen. Yhdistän tämän masennuksen lisääntymisen ihan suoraan somen ja erityisesti anonyyminä somessa käytyjen dialogien jatkumoksi. Ihmiset purkavat pahaa oloa toisiinsa, kun voi anonyymisti räyhätä, ja sellainen normaali, ystävällinen kanssakäyminen rajoittuu todella harvoihin tilanteisiin. Ei ihme, että ihmisillä on paha olla ja se kertaantuu sitten mielenterveysongelmina ja muuna.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä masennuin käytännössä työuupumuksen takia, mikä tuli opiskelun ja töiden yhdistämisestä. Tuo on ihan yleistä, että opiskelijat opiskelevat ja päälle menevät päivän päälle töihin illaksi. Tunsin melkoisia tehopakkauksia ja vertasin itseäni heihin. Päivät saattoivat venyä jopa kuusitoista tuntiseksi pahimmillaan, ja tunsin usein olevani ihan pihalla väsymyksestä. Olen luonteeltani hyvin sisukas, ja halusin vaan saada kaikki tehdyksi, ajatellen, että lepään -silloin joskus-. En tajunnut, että olin ajamassa sata lasissa päin seinää.

Lopulta vaan aivot tilttasi stressistä ja ylikuormituksesta, mikä rikkoi kaikkivoipaisuuden fantasian, että kun vaan riittävästi yrittää niin onnistuu. Päälle iski krooninen unettomuus, ja väsymyksen kierre.  En kyennyt enää mihinkään. Kävelylenkit jo vetivät voimat ihan pois ja tunsin oloni dementikoksi. Henkisellä tasolla oireilin voimakkaasti, eikä se ihme ollut. Sain erilaisia psyykkeeseen vaikuttavia pillereitä, jotka tekivät ongelmat vaan pahemmaksi. Sain niistä lopetusoireitakin, mitkä lisäsi pahaa oloa. Vietin pitkiä aikoja sängyssä muistamatta mikä päivä on. Edelleen tuntuu, etten ole päässyt entiseen toimintakykyyni, aivot ei toimi kuten ennen, ei saa nukuttua kuten ennen, ei palaudu kuten ennen, ei jaksa kuten ennen ja akut tyhjenee nopeasti eikä lataudu täyteen kuten ennen, ja olen masennuksen takia eläkkeellä. En tiedä onko ongelmani niinkään masennus, vaan se etten saa nukuttua ja poltin itseni loppuun, mistä en ole koskaan henkisesti toipunut. Minua yritetään patistaa kaikenlaiseen kuntouttavaan työtoimintaan, mutta en usko, että minusta välttämättä saa enää toimivaa ihmistä. Kokoajan saa olla veitsenterällä, menettääkö työkyvyttömyyseläkkeensä ja potkaistaan jonnekin työkkärin harmaan alueen ihmisten joukkoon, jotka oikeasti eivät edes ole työkuntoisia. Mitään kunnon terapiaakaan en ole saanut vieläkään, mutta silti ollaan työkokeiluun painostamassa. Pelkään, että jos joskus olisinkin työkuntoinen, joudun samaan tilanteeseen uudelleen, koska en ole käsitellyt asioita ja piirteitä itsessäni, mitkä ajavat tällaiseen. Yhteiskuntakin helposti nykyajan elämänmenolla ja ihanteilla ajaa tähän.

Ne jotka väittää, ettei ole olemassa työkyvyttömyyttä esimerkiksi masennuksen takia eivät väittäisi tätä, jos oikeasti kokisivat sen toimintakyvyttömyyden tilan, mihin voi ajautua, kun aivot on ihan tiltissä. Ei sitä voi edes sanoin kuvata mitä se on. En kyennyt edes itse huolehtimaan itsestäni pahimmassa voinnissa ja mielenterveyden horjuilua on hankala edes kuvata, kuinka raskasta se on. Siihen päälle iskee vielä häpeä ja turhautuminen omasta kyvyttömyydestä.

Vuoden täällä sinnitellyt Kelan, opiskeluiden ja palkkatöiden kurimuksessa, ja sama luultavasti edessä. Mitään hyvää en enää odota tulevaisuudelta, mihinkään en pysty, en saa aikaan mitään, unta en saa, joten keskittymisestäni ei tule mitään. Vatsa on sekaisin stressistä, jatkuva univaje vaivaa lääkkeillä nukutuista 3 - 4 h yöunista johtuen, en näe kunnolla eteeni, koska väsymys ja liian heikot rillit saavat minut näkemään harhoja, rahaa en töistäni juuri saa, koska opintotuki loppui, ja saan toimeentulotukea sillä ehdolla, että käyn samalla töissä. Joka kuun vaihe on kuin méstauslàvalle nousua: leikkaako Kela? Mitä se vaatii lisää? Joudunko asunnostani kadulle? Olen niin romuna sekä henkisesti että fyysisesti että alan ymmärtää ihmisiä, jotka ájavat päin rekkaa, tai  käyvät lähimmän óhikulkijan kimppuun päästäkseen vánkilaan. Jatkuvan ja kohtuuttoman syyttelyn alla eläminen ja entistä kovemmat tulosvaatimukset ovat saaneet minut víháamaan tätä maata. Välillä toivon kúoleváni itse, välillä toivón kúólemaa oikéiston kansanedustajille tai niiden tahtoa toteuttaville Kelan etuuskäsittélijöille, joiden vuoksi asiat ovat menneet tähän pisteeseen.

Kelan systeemi on kuin kauhuleffan kuilu ja heiluri, jossa etuuskäsittelijä toisensa jälkeen pistää tulemaan aina uuden terän uhkaamaan elämän syrjästä roikkumistasi. Syyttää sinua tilanteestasi, köyhyys ja sairaus ovat tietysti oma vikasi. Uhkaa viedä etuudet, huutaa lippua ja lappua, pitkittää tukien maksua ja tekee kaiken sen eteen, että varmasti syrjäytyisit. Sitten et enää jaksa, ja toivot, että voisit päästä irti ja pudoata siihen kuiluun tai saada terästä päähän. Putoat sinne pohjalle, etkä saa enää apua ja kuolet nälkään ja janoon, jollei pakkanen ehdi ensin. Ei Suomi ole ollut vuosiin mikään hyvinvointivaltio.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Muakin vähän masentaa, mutta pakko on töitä hakea ja työhaastatteluissa ravata, jos meinaa ihtesä elättää tuhlaamatta yhteiskunnan varoja. Kohta loppuu Kelasta rahat näiden muotisairaiden takia.

Juuri näin! Kaikkia masentaa ajoittain mutta kukaan ei saisi mitään jos kaikki heittäytyisivät tähän en jaksa kun masentaa - moodiin. Siinä olis supermasentujankin noustava vuoteesta töihin saadakseen ruokaa.

Minä pakenin masennusta töihin, kunnes ajoin itseni niin totaaliseen piippuun, että lopulta tsemppasin enää siinä, etten tekisi itselleni mitään. Mutta jos pakenee masennusta töihin, niin sitten ei uskota, että päässä ei olisi mitään vikaa, ”koska olethan sinä kyennyt töihin”. Eli jos haluaa itselleen apua, ei missään nimessä kannata yrittää tehdä töitä, koska sitä ei katsota eduksi, vaan todisteeksi siitä, että olet työkykyinen. Vaikka joka päivä miettisi erilaisia tapoja ottaa itsensä hen-gil-tä eikä ole nukkunut vuosikausiin kunnolla.

Eli masentuneet, ei kannata yrittää eikä tsempata, teitä tullaan rankaisemaan kaikesta yrittämisestä ettekä saa enää apua. Näin se vaan menee tässä mahtavassa maassa...

Oikeasti mo-de—t...mikä järki tässä sanasen_suu-rissa enää on?!?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä masennuin käytännössä työuupumuksen takia, mikä tuli opiskelun ja töiden yhdistämisestä. Tuo on ihan yleistä, että opiskelijat opiskelevat ja päälle menevät päivän päälle töihin illaksi. Tunsin melkoisia tehopakkauksia ja vertasin itseäni heihin. Päivät saattoivat venyä jopa kuusitoista tuntiseksi pahimmillaan, ja tunsin usein olevani ihan pihalla väsymyksestä. Olen luonteeltani hyvin sisukas, ja halusin vaan saada kaikki tehdyksi, ajatellen, että lepään -silloin joskus-. En tajunnut, että olin ajamassa sata lasissa päin seinää.

Lopulta vaan aivot tilttasi stressistä ja ylikuormituksesta, mikä rikkoi kaikkivoipaisuuden fantasian, että kun vaan riittävästi yrittää niin onnistuu. Päälle iski krooninen unettomuus, ja väsymyksen kierre.  En kyennyt enää mihinkään. Kävelylenkit jo vetivät voimat ihan pois ja tunsin oloni dementikoksi. Henkisellä tasolla oireilin voimakkaasti, eikä se ihme ollut. Sain erilaisia psyykkeeseen vaikuttavia pillereitä, jotka tekivät ongelmat vaan pahemmaksi. Sain niistä lopetusoireitakin, mitkä lisäsi pahaa oloa. Vietin pitkiä aikoja sängyssä muistamatta mikä päivä on. Edelleen tuntuu, etten ole päässyt entiseen toimintakykyyni, aivot ei toimi kuten ennen, ei saa nukuttua kuten ennen, ei palaudu kuten ennen, ei jaksa kuten ennen ja akut tyhjenee nopeasti eikä lataudu täyteen kuten ennen, ja olen masennuksen takia eläkkeellä. En tiedä onko ongelmani niinkään masennus, vaan se etten saa nukuttua ja poltin itseni loppuun, mistä en ole koskaan henkisesti toipunut. Minua yritetään patistaa kaikenlaiseen kuntouttavaan työtoimintaan, mutta en usko, että minusta välttämättä saa enää toimivaa ihmistä. Kokoajan saa olla veitsenterällä, menettääkö työkyvyttömyyseläkkeensä ja potkaistaan jonnekin työkkärin harmaan alueen ihmisten joukkoon, jotka oikeasti eivät edes ole työkuntoisia. Mitään kunnon terapiaakaan en ole saanut vieläkään, mutta silti ollaan työkokeiluun painostamassa. Pelkään, että jos joskus olisinkin työkuntoinen, joudun samaan tilanteeseen uudelleen, koska en ole käsitellyt asioita ja piirteitä itsessäni, mitkä ajavat tällaiseen. Yhteiskuntakin helposti nykyajan elämänmenolla ja ihanteilla ajaa tähän.

Ne jotka väittää, ettei ole olemassa työkyvyttömyyttä esimerkiksi masennuksen takia eivät väittäisi tätä, jos oikeasti kokisivat sen toimintakyvyttömyyden tilan, mihin voi ajautua, kun aivot on ihan tiltissä. Ei sitä voi edes sanoin kuvata mitä se on. En kyennyt edes itse huolehtimaan itsestäni pahimmassa voinnissa ja mielenterveyden horjuilua on hankala edes kuvata, kuinka raskasta se on. Siihen päälle iskee vielä häpeä ja turhautuminen omasta kyvyttömyydestä.

Vuoden täällä sinnitellyt Kelan, opiskeluiden ja palkkatöiden kurimuksessa, ja sama luultavasti edessä. Mitään hyvää en enää odota tulevaisuudelta, mihinkään en pysty, en saa aikaan mitään, unta en saa, joten keskittymisestäni ei tule mitään. Vatsa on sekaisin stressistä, jatkuva univaje vaivaa lääkkeillä nukutuista 3 - 4 h yöunista johtuen, en näe kunnolla eteeni, koska väsymys ja liian heikot rillit saavat minut näkemään harhoja, rahaa en töistäni juuri saa, koska opintotuki loppui, ja saan toimeentulotukea sillä ehdolla, että käyn samalla töissä. Joka kuun vaihe on kuin méstauslàvalle nousua: leikkaako Kela? Mitä se vaatii lisää? Joudunko asunnostani kadulle? Olen niin romuna sekä henkisesti että fyysisesti että alan ymmärtää ihmisiä, jotka ájavat päin rekkaa, tai  käyvät lähimmän óhikulkijan kimppuun päästäkseen vánkilaan. Jatkuvan ja kohtuuttoman syyttelyn alla eläminen ja entistä kovemmat tulosvaatimukset ovat saaneet minut víháamaan tätä maata. Välillä toivon kúoleváni itse, välillä toivón kúólemaa oikéiston kansanedustajille tai niiden tahtoa toteuttaville Kelan etuuskäsittélijöille, joiden vuoksi asiat ovat menneet tähän pisteeseen.

Sama täällä. Mitään väärää en ole tehnyt eli en ole yrittänyt huijata tai tehnyt kenellekään pahaa vaan kärsinyt ja nukkunut kotona toimittaen lausuntoa toisensa perään, mutta ei, ei auta vaan kohdellaan kuin rikollista ja saastaa. Kaksi vuotta tämä on ollut pahimmillaan. Se on ollut juuri tuota mitä kuvasit. Joka kuukausi uhkailua ja pelkoa mitä Kela keksii seuraavaksi. Ja hoito on jo psykiatrisella puolella ja monet B-lausunnot siitä ettei enää sängystä jaksa nousta ja toivoo kuolemaa niin ei kun TE-toimistoon mars tai viedään leipärahat...menisin jo junan alle jos ei olisi alakouluikäistä lasta. Olen anellut että älkää en jaksa enää mutta ei. Tämä on ihan rääkkäystä ja itsekin miettinyt ja raivonnut jo epätoivoisena milloin kenellekin ja miettinyt että kohta saavat maistaa omaa lääkettään jos tämä ei lopu sillä mä näännyn tähän. Olen jo niin täynnä vihaa että pelkään että pian tulee se hetki kun en enää mitenkään pysty hillitsemään itseäni mutta ei voi mitään. Kaikkeni olen tehnyt kuten kohtuullista ja sääntöjen mukaan on ja lääkärit kauhistellu tilannetta eli enempää en voi enkä kestä kohta enää. Kaiken tämän olen Kelallekin kertonut eli jos jotain tapahtuu, on vastuu heidän sillä tämä tilanne ei todellakaan ole jäänyt heille epäselväksi. Tämä kaikki on täysin absurdia, sillä mitä ihmettä he kuvittelevat tällä saavuttavansa! Ovat nyt läheltä nähneet kuinka ovat parissa vuodessa romuttaneet multakin viimeistkin terveyden rippeet ja olen joutunut haketumaan entistä tiiviimpään ja kalliimpaan hoitoon kestääkseni tätä eli ksutannukset ovat nousseet merkittävästi ainakin mun kohdalla mutta vieläkään ei ole takeita että tämä loppuisi. Armeliaampaa olisi jos mestaukset otettaisiin taas käyttöön jos tällä on tarkoitus päästä "huonosti tuottavasta" ihmisestä eroon. Uskokaa huviksenne jotka ette tästä tiedä että tämä on ihan hullua touhua eikä todellakaan mitään ihanaa helppojen ja hulppeiden tukien varassa hengailua. Pyydänkin, että te, jotka ette ole tätä kokeneet ette ilkkuisi ja  vaatisi lisä sanktioita muka "laiskoille", sillä siten upotamme Suomen kyllä ihan lopullisesti. Vähän sekava sepustus mutta niin on sietämätön olokin ettei parempaan nyt tässä asiassa pysty.

Tiedän parikin jotka ovat virallisesti masennuksen takia eläkkeellä vaikka todellinen syy on vakava fyysinen sairaus. Muuten ei eläkettä tippunut. Esim. tutulla vaikea epilepsia, toisella autoimmuunitauti. Tilastot ovat vääristyneet.

Usein järkevän mittainen sairasloma ja hyvä hoito auttaisi ihmistä kuntoutumaan, mutta sairaslomaa ei myönnetä (tai saat sairastaa ilman rahaa) eikä kuntoutusta. Mulla todettiin traumaperäinen stressihäiriö ja Kela vaatii lisää todistuksia siitä, että mitenniin muka en ole työkykyinen, miten muka vaikuttaa työkykyyn. Aikuispsykiatrialla hylättiin lähete, koska olen käynyt muutaman kerran tapaamassa koulun depressiohoitajaa, siinä on ilmeisesti riittävä hoitokontakti. Mitään perusteellisia tutkimuksia minulle ei ole tehty koko aikuisikäni aikana, vaikka olen oireillut voimakkaasti koko aikuisuuden (oireilut alkoi jo lapsena). Kela myönsi aikaisemmin 3 vuoden psykoterapian, mutta ei se auta traumataustan hoidossa, hoitosuhde pitäisi olla pidempi. Enkä silloin osannut valita oikeanlaista terapiasuuntausta, koska kun minua ei ole tutkittu kunnolla, en tiennyt kärsiväni traumaperäisestä stressihäiriöstä, mikä vaatisi traumaterapiaa.

Olen valmis tekemään töitä itseni eteen, mutta jos en juuri tällä hetkellä ole työkykyinen, niin en ole sitä pakottamallakaan. Tulottomaksi jättäminen vain pahentaa tilannetta ja pitkittää koko prosessia. Ja mitä pidempään menee siinä, että pääsen aikuispsykiatrian asiakkaaksi, niin sitä pidempään kuntoutuksessa menee. Ilmeisesti aikuispsykalla ajatellaan, että traumaperäisen stressihäiriön hoidossa juttelu kerran kuukaudessa depressiohoitajan kanssa on riittävää hoitoa?

Vierailija kirjoitti:

Mun luokalta yli puolet on masentuneita ja ne ilmoittaa aina suoraan, jos ne ei kykene tulee aamulla kouluun tai jos ne ei pysty olemaan tunnilla. Opettajat ymmärtää asian. Harmittaa kun moni masentuu. Miksi asialle ei tehdä mitään. :(

Missä oppilaitoksessa tällainen luokka on?

Masennus on kyllä sairaus, mutta osa ”masennuksista” olisi korjattavissa elintavoilla, raudan lisäämisellä kehoon, sekä thyroksiinilla.

Itsekin ymmärrän kyllä hyvin ihmisiä, jotka ovat masentuneita. Minulla nuo jaksot ovat olleet onneksi aika lieviä, mutta olen silti ollut aika väsynyt ja ahdistunut. Jotenkin syytän tästä myös nykyaikaa, kun pitäisi olla töissä niin tehokas ja sietää kiirettä sekä muutenkin olla niin sosiaalinen ja jaksava ihminen. Työttömyyskin ahdistaa ja se, kun hakee töitä eikä pääse. Monet työmaat ovat "huonoja" ja ihmiset kohtelevat muita huonosti. Jotenkin kaikki on aika tylyä ja raakaa ja et ole oikein mitään jos olet muita "heikompi" ja et jaksakaan samaa. Monet mieluummin pilkkaavat jo muutenkin ikävässä tilanteessa olevaa ihmistä kuin edes yrittäisivät ymmärtää. Olen itse vasta nuori ja tiedän, etten ole mikään "paras" ihminen nykyaikaan. Liian hiljainen, hidas ja ujo sekä vielä taipumusta masennukseen. Tämän takia en voi ajaa itseäni loppuun, koska silloin tulisi rumaa jälkeä ja en varmaan enää toipuisi kunnolla. Tämän takia olenkin sitten se huono vaihtoehto esim työpaikkaa hakiessa, kun jään jo valmiiksi niiden sosiaalistempien jalkoihin. Tietenkin vikaa on itsessäkin, mutta kyllä välillä pelottaa koko työelämä ja se miten kestän. 

Vierailija kirjoitti:

Usein järkevän mittainen sairasloma ja hyvä hoito auttaisi ihmistä kuntoutumaan, mutta sairaslomaa ei myönnetä (tai saat sairastaa ilman rahaa) eikä kuntoutusta. Mulla todettiin traumaperäinen stressihäiriö ja Kela vaatii lisää todistuksia siitä, että mitenniin muka en ole työkykyinen, miten muka vaikuttaa työkykyyn. Aikuispsykiatrialla hylättiin lähete, koska olen käynyt muutaman kerran tapaamassa koulun depressiohoitajaa, siinä on ilmeisesti riittävä hoitokontakti. Mitään perusteellisia tutkimuksia minulle ei ole tehty koko aikuisikäni aikana, vaikka olen oireillut voimakkaasti koko aikuisuuden (oireilut alkoi jo lapsena). Kela myönsi aikaisemmin 3 vuoden psykoterapian, mutta ei se auta traumataustan hoidossa, hoitosuhde pitäisi olla pidempi. Enkä silloin osannut valita oikeanlaista terapiasuuntausta, koska kun minua ei ole tutkittu kunnolla, en tiennyt kärsiväni traumaperäisestä stressihäiriöstä, mikä vaatisi traumaterapiaa.

Olen valmis tekemään töitä itseni eteen, mutta jos en juuri tällä hetkellä ole työkykyinen, niin en ole sitä pakottamallakaan. Tulottomaksi jättäminen vain pahentaa tilannetta ja pitkittää koko prosessia. Ja mitä pidempään menee siinä, että pääsen aikuispsykiatrian asiakkaaksi, niin sitä pidempään kuntoutuksessa menee. Ilmeisesti aikuispsykalla ajatellaan, että traumaperäisen stressihäiriön hoidossa juttelu kerran kuukaudessa depressiohoitajan kanssa on riittävää hoitoa?

Toisena traumaperäisen stressihäiriöisenä tuo psykoterapia on itseasiassa juuri oikea paikka päästä hoidattamaan traumaperäistä stressihäiriötä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Usein järkevän mittainen sairasloma ja hyvä hoito auttaisi ihmistä kuntoutumaan, mutta sairaslomaa ei myönnetä (tai saat sairastaa ilman rahaa) eikä kuntoutusta. Mulla todettiin traumaperäinen stressihäiriö ja Kela vaatii lisää todistuksia siitä, että mitenniin muka en ole työkykyinen, miten muka vaikuttaa työkykyyn. Aikuispsykiatrialla hylättiin lähete, koska olen käynyt muutaman kerran tapaamassa koulun depressiohoitajaa, siinä on ilmeisesti riittävä hoitokontakti. Mitään perusteellisia tutkimuksia minulle ei ole tehty koko aikuisikäni aikana, vaikka olen oireillut voimakkaasti koko aikuisuuden (oireilut alkoi jo lapsena). Kela myönsi aikaisemmin 3 vuoden psykoterapian, mutta ei se auta traumataustan hoidossa, hoitosuhde pitäisi olla pidempi. Enkä silloin osannut valita oikeanlaista terapiasuuntausta, koska kun minua ei ole tutkittu kunnolla, en tiennyt kärsiväni traumaperäisestä stressihäiriöstä, mikä vaatisi traumaterapiaa.

Olen valmis tekemään töitä itseni eteen, mutta jos en juuri tällä hetkellä ole työkykyinen, niin en ole sitä pakottamallakaan. Tulottomaksi jättäminen vain pahentaa tilannetta ja pitkittää koko prosessia. Ja mitä pidempään menee siinä, että pääsen aikuispsykiatrian asiakkaaksi, niin sitä pidempään kuntoutuksessa menee. Ilmeisesti aikuispsykalla ajatellaan, että traumaperäisen stressihäiriön hoidossa juttelu kerran kuukaudessa depressiohoitajan kanssa on riittävää hoitoa?

Toisena traumaperäisen stressihäiriöisenä tuo psykoterapia on itseasiassa juuri oikea paikka päästä hoidattamaan traumaperäistä stressihäiriötä. 

Niinhän se olisikin, mutta terapiaan en pääse, koska aikaisemmasta hoitosuhteesta on liian lyhyt aika (pari vuotta). Traumaperäisen stressihäiriön hoidossa ei taas 3-vuoden terapiasuhde väärällä terapiasuuntauksella auta. Kävin aikoinaan väärän suuntauksen terapeutilla, koska en tiennyt tarvitsevani juuri traumaterapiaa. Ja sitä traumaterapiaa en tule tällä hetkellä saamaan. Kirjoitin tästä kyllä edellisessä viestissäni.

Miksi juuri naiset masentuu noin paljon? Eikö nollaava alkoholi maistu vai?

-mies

Vierailija kirjoitti:

Miten sen masennusdiagnoosin saa?

Olemalla kliinisesti masentunut.

Vierailija kirjoitti:

Masennus myös merkitään diagnoosiin, koska muutoin ei pääse elävänä työkyvyttömyyseläkkeelle. Vaikka olisi kuinka sairas hyvänsä.

No minä ainakin pääsin. Fyysinen sairaus, ei mielenterveysdiagnooseja.

Vierailija kirjoitti:

Kuinkahan moni näistä kärsii vain raudanpuutteesta? Monesti jopa verikokein todettu raudanpuute jätetään tutkimatta ja hoitamatta, ja potilaalle annetaan masennusdiagnoosi. Ja raudanpuutteeseen ei toki masennuslääkkeet auta.

Tämä ei itse asiassa ole täysin tuulesta temmattua. On ollut lääketiteellistä keskustelua alentuneen varastoraudan ja masennuksen yhteydestä. Kummassakin puutetilassa (alhainen ferritiini / vähentyneet henkiset resurssit) on paljon yhteneviä oireita. Itse kumpaakin sairastaneena voin todeta, että ilman terapiaa en olisi masennuksesta toipunut, mutta myöskään ilman kuukasia kestävää lisäraudan nauttimista en olisi saanut toimintakykyäni takaisin. En väitä, että rautalisällä voisi parantaa masennuksia, mutta toivottomassa tilanteessa kaikki pienetkin vinkit ovat kokeilun arvoisia.