Kylmäävät tilastot julki: Masennus pakottaa tuhansia suomalaisia työkyvyttömyyseläkkeelle – jopa kaksi kolmasosaa naisia

Vaikea sanoa tarkkaa syytä sille, miksi juuri naiset ovat enemmän työkyvyttömyyseläkkeellä masennuksen vuoksi. Joku täällä kommentoi, että se voisi naisten töiden laadusta. Totta. Naiset työskentelevät enemmän pienpalkkaisissa töissä, joissa monissa on jatkuva kiire ja muuta. Ovatko nämä naiset juuri näistä töistä, ehkä.

En ihmettele, että masennus on nousussa nykyisessä yhteiskunnassa.  Tästähän oli vastikään uutinen, että ulkomaillakin masennuksen määrä on noussut. Lisäksi työuupumuksen ja burn-outin oireet ovat lisääntyneet.

Vierailija kirjoitti:

Olen yksi niistä. En vain pärjännyt maailmassa. Nyt joutuu pärjäämään tonnin eläkkeellä, ja töitä ei edes saa tehdä tai menee sekin eläke. Ei tarvi nousta aamulla töihin, mutta eipä voi muutakaan tehdä, kun ei ole rahaa mihinkään muuhun kuin kävelyllä käymiseen. Elämä on pas kaa. Kunpa saisi niitä eutanasiapillereitä, lähtisin ensimmäisten joukossa pois rasittamasta yhteiskuntaa turhalla olemassaolollani. 

Ole onnellinen, että saat sen eläkkeesi. Eivät kaikki saa, vaikka oikeasti olisivat työkyvyttömiä. Ja sitten tulee kaikenmaailman kuntouttavat työtoiminnat ja työkokeilut ja yritetään savustaa pois työkyvyttömyyseläkkeeltä vielä pienemmälle rahalle.

Masentuvatko perheelliset naiset useammin? Kun on kaksi työtä.

Ihmisiä ei ole luotu siihen jatkuvaan kiireeseen, mihin maailma on mennyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Haha taitaa se yksi ja sama trolli tehtailla näitä "masennus ei ole sairaus" trollikommentteja jotka ovat tasoa 0/5 :D

No ihan selkeästi sama trolli tehnyt avauksen ja vastannut siihen ekana.

Nro 18 vastaa:

Yläasteella kävin koulupsykologilla useita kertoja, sen jälkeen nuorisopsykiatrian polilla oli hoitosuhde, sen jälkeen siirryin mielenterveystoimiston asiakkaaksi, sen jälkeen työterveyshuollon ja aikuispsykiatrian puolelle, jouduin pitkille sairaslomille, pääsin kuntoutukseen, en kuntoutunut ja pääsin osa-aikaeläkkeelle, sitten työnantaja kyllästyi hyysäämiseeni ja laittoi työolot sellaiseksi, että en enää pystynyt töihin ollenkaan ja pyrin eläkkeelle. Sain paperit ensimmäisellä kerralla, ja aikaa koulupsykologilta eläkepapereihin meni 30 vuotta. 

Minkä suuruinen eläke ja muut lisät on? Eli siis paljonko saat rahaa kuussa?

Vierailija kirjoitti:

Masentuvatko perheelliset naiset useammin? Kun on kaksi työtä.

Mun suvussa ainakin. Mutta jotkut heistä tekee silti töitä ja lopulta ovat rasittaneet itsensä.

Vierailija kirjoitti:

Muakin vähän masentaa, mutta pakko on töitä hakea ja työhaastatteluissa ravata, jos meinaa ihtesä elättää tuhlaamatta yhteiskunnan varoja. Kohta loppuu Kelasta rahat näiden muotisairaiden takia.

Eläkkeelle pääseminen ei ole todellakaan helppoa. Tiedän sen omakohtaisesta kokemuksesta. Itse sain parikymppisenä laajan aivoverenvuodon ja 2 infarktia. Ei ollut yksinkertaista tällaisessakaan tilanteessa.

Ja kuinka usein syyllinen onkaan media lietsotessaan kaikenmaailman pelkoja ihmisille mitä ei useinkaan edes ole.

Maailman onnellisimman maan etuja <3

Täytyy varmaankin olla todella vaikea masennus, että sen perusteella työkyvyttömyyseläke myönnetään. Masennushan käsittääkseni edelleen diagnosoidaan keskustelun sekä korkeintaan käyttäytymisen havainnoinnin perusteella eli ilman tutkimuksellisia löydöksiä (esim. verikokeet, kuvantaminen, biopsia).

Mitä masennuksen perusteella eläkkeelle päässeet ovat sanoneet, miten käyttäytyneet? Ja tulevatko kaikki masentuneet tasavertaisesti kohdelluiksi terveydenhuoltojärjestelmässä?

Vierailija kirjoitti:

Olisko niin, että erityisesti naisvaltaisten alojen työtahti on kiihtynyt entisestään? Kun työ vie kaikki mehut, ei vapaa-aikana ehdi kunnolla palautua, ei saa nukuttua, ei jaksa harrastaa. Ja kun sen työn lisäksi meillä keski-ikäisillä naisilla on usein myös omat vanhemmat hoidettavana, yhteiskunta ei enää hoida ja ihmiset elävät aina vain vanhemmaksi ja ovat viimeisinä vuosinaan todella huonokuntoisia. Joillakin on vielä lapset kotona tai muuten tarvitsevat tukea. Tuntuu, että kaikki kaatuu niskaan, oma elämä jää kokonaan elämättä. Sellainen tunne ainakin mulla on, nyt kun lapset ovat kohta omillaan, niin pitää huolehtia vanhuksista ja mielessä on, että ehtiikö tässä nauttia enää elämästä ollenkaan? Muistisairas vanhus voi elää vaikka 100-vuotiaaksi ja tarvita apua kotona elämiseen vuosien ajan. Masentavaa. Haluaisin tehdä vaikka mitä, mutta en jaksa eikä ole aikaa, työ, perhe ja vanhukset vie kaiken ajan ja imee mehut. Olen varmasti ainakin lievästi masentunut, mutta toistaiseksi jaksan painaa menemään. 

Näin juuri. Ja sitten kun raja tulee vastaan eikä jaksa enää, ei saa hoitoa ajoissa jos ollenkaan. Sitten se loputkin voimat vievä taistelu vasta alkaakin. Alkaa taistelu sairauslomista, sv-päivärahasta ym. Mitään ei saa ilman hirveää rumbaa jos saa sittenkään. Ihan kuin joku niitä huvikseen hakisi ja koulutetut lääkärit kirjoittelisivat kevyesti lausuntoja. Ja kun et jaksa, vedetään keppi esiin josko sillä vielä nousis. Ei nouse. Lisä rankaisu ja nöyryytys vaan takaa sen, että sen jälkeen on varmasti työkyvytön jos ei vielä ennen sitä ihan kokonaan ollut. Pitkään tai lopullisesti. Viimeinen naula tähän arkkuun on se, kun yrität kertoa tilanteestasi saadaksesi apua alkaakin ihmisten ivailu ja ilkeys. Huudetaan ylimielisenä lumihiutaletta, omaa vikaa ja muuta paskaa, vau...Ja sitten hämmästellään että mistä ihmeestä tämä ilmiö johtuu...niin, hmmm, mistä voi johtua, ei ymmärrä ei...pitänee perustaa joku asiantuntijoista koostuva työryhmä jos toinenkin selvittelemään tätä kovin "mystistä" ilmiötä. Itse olen nyt jauhautunut puolikuoliaaksi tässä myllyssä eikä musta saa ihmistä enää tekemälläkään vaan eläke kohta edessä. Ihan helvetin ihmeellinen juttu kerta kaikkiaan...

Faith kirjoitti:

Täytyy varmaankin olla todella vaikea masennus, että sen perusteella työkyvyttömyyseläke myönnetään. Masennushan käsittääkseni edelleen diagnosoidaan keskustelun sekä korkeintaan käyttäytymisen havainnoinnin perusteella eli ilman tutkimuksellisia löydöksiä (esim. verikokeet, kuvantaminen, biopsia).

Mitä masennuksen perusteella eläkkeelle päässeet ovat sanoneet, miten käyttäytyneet? Ja tulevatko kaikki masentuneet tasavertaisesti kohdelluiksi terveydenhuoltojärjestelmässä?

Tuossa vaiheessa ihminen on usein jo menettänyt elämänhalunsa, toivonsa ja pitkälti myös toimintakykynsä. Voi olla vakavaa uupumusta. Taustalla voi olla pitkään jatkuneita isoja vaikeuksia ja/tai pahasti traumatisoineita tapahtumia. Esim. jotain tuollaista, mutta tilanteet ja ihmiset ovat aina yksilöllisiä eli oire- ja tilannekuva vaihtelee.

Minä masennuin käytännössä työuupumuksen takia, mikä tuli opiskelun ja töiden yhdistämisestä. Tuo on ihan yleistä, että opiskelijat opiskelevat ja päälle menevät päivän päälle töihin illaksi. Tunsin melkoisia tehopakkauksia ja vertasin itseäni heihin. Päivät saattoivat venyä jopa kuusitoista tuntiseksi pahimmillaan, ja tunsin usein olevani ihan pihalla väsymyksestä. Olen luonteeltani hyvin sisukas, ja halusin vaan saada kaikki tehdyksi, ajatellen, että lepään -silloin joskus-. En tajunnut, että olin ajamassa sata lasissa päin seinää.

Lopulta vaan aivot tilttasi stressistä ja ylikuormituksesta, mikä rikkoi kaikkivoipaisuuden fantasian, että kun vaan riittävästi yrittää niin onnistuu. Päälle iski krooninen unettomuus, ja väsymyksen kierre.  En kyennyt enää mihinkään. Kävelylenkit jo vetivät voimat ihan pois ja tunsin oloni dementikoksi. Henkisellä tasolla oireilin voimakkaasti, eikä se ihme ollut. Sain erilaisia psyykkeeseen vaikuttavia pillereitä, jotka tekivät ongelmat vaan pahemmaksi. Sain niistä lopetusoireitakin, mitkä lisäsi pahaa oloa. Vietin pitkiä aikoja sängyssä muistamatta mikä päivä on. Edelleen tuntuu, etten ole päässyt entiseen toimintakykyyni, aivot ei toimi kuten ennen, ei saa nukuttua kuten ennen, ei palaudu kuten ennen, ei jaksa kuten ennen ja akut tyhjenee nopeasti eikä lataudu täyteen kuten ennen, ja olen masennuksen takia eläkkeellä. En tiedä onko ongelmani niinkään masennus, vaan se etten saa nukuttua ja poltin itseni loppuun, mistä en ole koskaan henkisesti toipunut. Minua yritetään patistaa kaikenlaiseen kuntouttavaan työtoimintaan, mutta en usko, että minusta välttämättä saa enää toimivaa ihmistä. Kokoajan saa olla veitsenterällä, menettääkö työkyvyttömyyseläkkeensä ja potkaistaan jonnekin työkkärin harmaan alueen ihmisten joukkoon, jotka oikeasti eivät edes ole työkuntoisia. Mitään kunnon terapiaakaan en ole saanut vieläkään, mutta silti ollaan työkokeiluun painostamassa. Pelkään, että jos joskus olisinkin työkuntoinen, joudun samaan tilanteeseen uudelleen, koska en ole käsitellyt asioita ja piirteitä itsessäni, mitkä ajavat tällaiseen. Yhteiskuntakin helposti nykyajan elämänmenolla ja ihanteilla ajaa tähän.

Ne jotka väittää, ettei ole olemassa työkyvyttömyyttä esimerkiksi masennuksen takia eivät väittäisi tätä, jos oikeasti kokisivat sen toimintakyvyttömyyden tilan, mihin voi ajautua, kun aivot on ihan tiltissä. Ei sitä voi edes sanoin kuvata mitä se on. En kyennyt edes itse huolehtimaan itsestäni pahimmassa voinnissa ja mielenterveyden horjuilua on hankala edes kuvata, kuinka raskasta se on. Siihen päälle iskee vielä häpeä ja turhautuminen omasta kyvyttömyydestä.

Kuinkahan moni näistä kärsii vain raudanpuutteesta? Monesti jopa verikokein todettu raudanpuute jätetään tutkimatta ja hoitamatta, ja potilaalle annetaan masennusdiagnoosi. Ja raudanpuutteeseen ei toki masennuslääkkeet auta.

Kivunlievitys on muuttunut parin viimeisen vuosikymmenen aikana. Siinä missä aiemmin määrättiin kipuun kipulääkkeitä, nykyisin ei enää määrätä. Tilapäiseen kipuun määrätään edelleenkin, mutta krooniseen kipuun on erittäin vaikea saada lääkitystä. Jatkuva, vuosia kestänyt kipu aiheuttaa maksennusta. 

Kipukroonikot ovat usein naisia. Raskauden aikana ei ymmärretä käyttää ristiselkää tukevia vaatteita. Raskaus ja synnytys muuttavat lantion luiden asentoa eikä se asento palaudu koskaan enää ennalleen.  Iän myötä tulee myös monille nivelrikkoakin, johon Panadolit ja Buranat eivät enää auta. Silti pitää jatkaa töissä, nostella terveydenhuollossa potilaita, päiväkodissa lapsia jne tai istua paikoillaan, mikä taas on kipeällä ristiselälle erittäin huono juttu. Kun keskustelee ruumiillista työtä tekevien miesten, joilla on lonkissa ja/tai polvissa nivelrikkoa, kanssa, kyllä se työnteko on heillekin hyvin vaikeaa ja aiheuttaa monesti masennustakin.

Moni mies hoitaa masennustaan viinalla. Päihderiippuvaiselle työelämästä syrjäytyneille harvemmin masennusperusteisia eläkkeitä myönnetään.

Jos Suomi haluaa menestyä eli saada ihmiset töihin ja pysymään ne siellä, on tämä sairas rankaisuun perustuva toimintakulttuuri lopetettava. Tämän olisi tapahduttava sekä käytännön- mutta myös asenteiden tasolla. Jos vaikeuksiin joutunutta/sairastunutta halveksitaan ja sanktioidaan, on varmaa ettei se ainakaan edistä hänen tilannettaan yhtään. Jotkut kestävät sitäkin paremmin, mutta on se silti aina haitallisempaa kuin mahdollisuuksien ja avun tarjoaminen/etsiminen. Tämän olisi ulotuttava kaikkeen viranomaistoimintaan aina Kelasta, TE-toiminnasta kaikkeen muuhunkin erityisesti sos.terv.sektorilla. Ajoissa annettu apu on aina tehokkainta, myös kustannusten kannalta sillä ihmisistähän suomalaiset eivät välitä. Mutta siis niiden rakkaiden veroeurojenne takia kannattaa miettiä niin töissä kuin muuallakin kuinka muita kohtelee. Ihan oikeasti se toisi säästöjä vaikka kuinka tekisi mieli tapansa mukaan olla se vittumainen ääliö.

Vierailija kirjoitti:

Minä masennuin käytännössä työuupumuksen takia, mikä tuli opiskelun ja töiden yhdistämisestä. Tuo on ihan yleistä, että opiskelijat opiskelevat ja päälle menevät päivän päälle töihin illaksi. Tunsin melkoisia tehopakkauksia ja vertasin itseäni heihin. Päivät saattoivat venyä jopa kuusitoista tuntiseksi pahimmillaan, ja tunsin usein olevani ihan pihalla väsymyksestä. Olen luonteeltani hyvin sisukas, ja halusin vaan saada kaikki tehdyksi, ajatellen, että lepään -silloin joskus-. En tajunnut, että olin ajamassa sata lasissa päin seinää.

Lopulta vaan aivot tilttasi stressistä ja ylikuormituksesta, mikä rikkoi kaikkivoipaisuuden fantasian, että kun vaan riittävästi yrittää niin onnistuu. Päälle iski krooninen unettomuus, ja väsymyksen kierre.  En kyennyt enää mihinkään. Kävelylenkit jo vetivät voimat ihan pois ja tunsin oloni dementikoksi. Henkisellä tasolla oireilin voimakkaasti, eikä se ihme ollut. Sain erilaisia psyykkeeseen vaikuttavia pillereitä, jotka tekivät ongelmat vaan pahemmaksi. Sain niistä lopetusoireitakin, mitkä lisäsi pahaa oloa. Vietin pitkiä aikoja sängyssä muistamatta mikä päivä on. Edelleen tuntuu, etten ole päässyt entiseen toimintakykyyni, aivot ei toimi kuten ennen, ei saa nukuttua kuten ennen, ei palaudu kuten ennen, ei jaksa kuten ennen ja akut tyhjenee nopeasti eikä lataudu täyteen kuten ennen, ja olen masennuksen takia eläkkeellä. En tiedä onko ongelmani niinkään masennus, vaan se etten saa nukuttua ja poltin itseni loppuun, mistä en ole koskaan henkisesti toipunut. Minua yritetään patistaa kaikenlaiseen kuntouttavaan työtoimintaan, mutta en usko, että minusta välttämättä saa enää toimivaa ihmistä. Kokoajan saa olla veitsenterällä, menettääkö työkyvyttömyyseläkkeensä ja potkaistaan jonnekin työkkärin harmaan alueen ihmisten joukkoon, jotka oikeasti eivät edes ole työkuntoisia. Mitään kunnon terapiaakaan en ole saanut vieläkään, mutta silti ollaan työkokeiluun painostamassa. Pelkään, että jos joskus olisinkin työkuntoinen, joudun samaan tilanteeseen uudelleen, koska en ole käsitellyt asioita ja piirteitä itsessäni, mitkä ajavat tällaiseen. Yhteiskuntakin helposti nykyajan elämänmenolla ja ihanteilla ajaa tähän.

Ne jotka väittää, ettei ole olemassa työkyvyttömyyttä esimerkiksi masennuksen takia eivät väittäisi tätä, jos oikeasti kokisivat sen toimintakyvyttömyyden tilan, mihin voi ajautua, kun aivot on ihan tiltissä. Ei sitä voi edes sanoin kuvata mitä se on. En kyennyt edes itse huolehtimaan itsestäni pahimmassa voinnissa ja mielenterveyden horjuilua on hankala edes kuvata, kuinka raskasta se on. Siihen päälle iskee vielä häpeä ja turhautuminen omasta kyvyttömyydestä.

Vuoden täällä sinnitellyt Kelan, opiskeluiden ja palkkatöiden kurimuksessa, ja sama luultavasti edessä. Mitään hyvää en enää odota tulevaisuudelta, mihinkään en pysty, en saa aikaan mitään, unta en saa, joten keskittymisestäni ei tule mitään. Vatsa on sekaisin stressistä, jatkuva univaje vaivaa lääkkeillä nukutuista 3 - 4 h yöunista johtuen, en näe kunnolla eteeni, koska väsymys ja liian heikot rillit saavat minut näkemään harhoja, rahaa en töistäni juuri saa, koska opintotuki loppui, ja saan toimeentulotukea sillä ehdolla, että käyn samalla töissä. Joka kuun vaihe on kuin méstauslàvalle nousua: leikkaako Kela? Mitä se vaatii lisää? Joudunko asunnostani kadulle? Olen niin romuna sekä henkisesti että fyysisesti että alan ymmärtää ihmisiä, jotka ájavat päin rekkaa, tai  käyvät lähimmän óhikulkijan kimppuun päästäkseen vánkilaan. Jatkuvan ja kohtuuttoman syyttelyn alla eläminen ja entistä kovemmat tulosvaatimukset ovat saaneet minut víháamaan tätä maata. Välillä toivon kúoleváni itse, välillä toivón kúólemaa oikéiston kansanedustajille tai niiden tahtoa toteuttaville Kelan etuuskäsittélijöille, joiden vuoksi asiat ovat menneet tähän pisteeseen.

Jotain vikaa tässä yhteiskunnassa on

Vierailija kirjoitti:

Olisko niin, että erityisesti naisvaltaisten alojen työtahti on kiihtynyt entisestään?

Asiaan vaikuttaa myös se että miehellä on masennuksen aikana reilu kolme kertaa suurempi todennäköisyys tehdä itsemurha. Eli vähemmän masentuneita miehiä saikulla, enempi haudassa. Masentuneet miehet myös äärimmäisen harvoin ilmoittavat asiasta kellekään, kun mielisairaus koetetaan heikkoutena, lääkitsevät sitten itseään leijonapullolla.