Lue keskustelun säännöt.
Toistuva riitely parisuhteessa
26.04.2019 |
Alkaa olla toivoton olo. Ollaan seurusteltu kaksi vuotta ja olosuhteiden pakosta asutaan eri paikkakunnilla. Näemme yleensä viikonloppuisin, joskus voi viikko olla väliä. Meillä on usein tosi mukavaa yhdessä ja kumpikin on sitoutunut suhteeseen. Mutta. Meillä on lisääntyvässä määrin riitoja joiden peruskaava on, että itse tahdon puhua asian halki ja oon mielestäni järkevä. Puoliso sanoo, että oon täynnä negaa, hän ei kestä sitä ja vetäytyy pois. Jota mä en taas kestä, koska se tuntuu tosi loukkaavalta. Puoliso sanoo, että se on hänen tapansa suojella itseään ja mua tilanteesta. Näistä jää tosi paha olo päiviksi ja pahimmillaan sama toistuu hetken kuluttua uudelleen. Miten näistä pääsisi eroon? En halua hyvää suhdetta tälläisellä pilata.
Kommentit (80)
Olen ollut naimisissa tuollaisen ihmisen kanssa. Tiedän, ap, mitä tarkoitat, vaikka oletkin todennäköisesti yli kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin minä.
Kyse on arjen perusvuorovaikutuksesta ja siihenhän kuuluu sanojen lisäksi kaikki ilmeet, eleet eli nonverbaalinen viestintä. Toivoisit, että toinen osoittaisi pienillä eleillä ja sanoilla sinulle, että olet hänelle tärkeä, ei niinkään suuria tulevaisuuden suunnitelmien tekemistä. Olenko oikeassa`?
Toimintatapanne osoittaa välittämistä ovat erilaiset arjessa. En usko, että miesystäväsi muuttaa toimintatapojaan, hän vaikuttaa sellaiselta.
Yksi kompromissiperustainen ratkaisu tähän olisi, että sinä ja miehesi listaisitte paperille tapanne toimia ja mietitte, mitä joustoa molemmat olette näissä tilanteissa valmiit tekemään, siitäkin huolimatta, vaikka tunne olisi toinen. Esim. vaikka miehestäsi tuntuisi, että hän ei halua sanoa sinulle mitään, sopisitte, että hän voisi vain ottaa sinua kädestä kiinni eikä sanoa mitään ja sinun kompromissisi olisi, ettet sitten jatka enää kyselyjä enempää. Mutta, miesystäväsi ei oikein vaikuta halukkaalta kompromissien tekemiseen.
Toinen ratkaisumalli on sitten alistuminen. Tämä taas tarkoittaisi sitä, että sinun täytyisi alistua hyväksymään hänen tapansa toimia etkä siten saisi tyydytystä omille tarpeillesi tarpeeksi, koskaan. Vaje kasvaa ja kerääntyy. Välillä tuntuu, ettei toimintatapojenne ero haittaa, mutta tämä tunne ei taas tule siitä, mitä miehesi on tehnyt tai olisi muuttanut toimintaansa vaan mitä muuta henkistä energiaa olet elämässäsi saanut, jostakin muusta sinulle tärkeästä asiasta.
Omaa empaattisuuden tunnetyhjiötä yrität täyttää miehen kiintymyksellä, mutta sinulla voi olla suurempikin tunnetyhjiö. Haluaisit tuntea, että sinut hyväksytään varauksetta, vikoinesi, kaikkinesi, mutta et ole saanut olla täysin ja turvallisesti oma itsesi aiemminkaan esim. lapsuuden perheessäsi. Et ole sitä todennäköisesti tiedostanut, mutta nyt tällainen tosiasi näkyy tämänhetkisessä parisuhteessa henkisenä epävarmuutena: et tunne olevasi tarpeeksi tärkeä ellet saa mieheltäsi sitä tunnetta. Tärkeyden tunteen sinun kuitenkin pitäisi saada muualta eli itseltäsi, tunteesta, että olet arvokas omana itsenäsi.
No niin, aikasmoista syväluotausta pelkän palstakirjoittelun perusteella, mutta sanohan ap, olenko yhtään jäljillä vai täysin hakoteillä? Voi olla, että kirjoitin pelkkää tuubaa elämästäsi, mutta pahalla en sitä tarkoita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli mikä mua kalvaa? Tiedän, että on täysin sitoutunut minuun ja on vakavissaan liikkeellä. Enimmäkseen huomioi mua, kommunikaatio toimii jne. Mutta nämä kierteet on ikäänkuin kausittaista, välillä päästään yli ja sitten taas kaikki on hyvin. Tätä viimeisintä on kestänyt pari kolme viikkoa. Lähti siitä, kun mulla oli viikonloppuna paha olo erään viikolla tapahtuneen vuoksi, hän aisti sen ja sitten siitä syntyi keskustelu, täysin turha. Mutta siitä lähtien vire on ollut outo, vaikka hyviäkin hetkiä on ollut niin aina se epävarmuus palaa. Toisen tarkkailu ja se mun tarve ”selvittää” asia. Mutta kun se ei voi selvitä, kun toinen vetäytyy. Tämä kuulostaa jo omaan korvaanikin tosi hullulta ja olen niin turhautunut.
Eli olisitko halunnut mieheltäsi ongelmallisessa tilanteessa enemmän empatiaa ja ymmärrystä, muttet sitä saanut?
Siis kuulostaa yllättävän hyvältä analyysiltö kyllä. Ehkä tuo toinen ei todellisuudessa ole aivan noin tunnekylläistä kuun tekstissä, mutta mini kohta täsmäsi. Huonoina hetkinä tarvitsisin vain ihan pientä osoitusta, että olen tärkeä. Mua satuttaa, kynnen saa sitä ja kun yritän selittää asiaa, hän sanoo että se tuntuu hänestä pahalta.
Sitoutumisen taso on riittävä sinällään, siitä en valita.
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut naimisissa tuollaisen ihmisen kanssa. Tiedän, ap, mitä tarkoitat, vaikka oletkin todennäköisesti yli kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin minä.
Kyse on arjen perusvuorovaikutuksesta ja siihenhän kuuluu sanojen lisäksi kaikki ilmeet, eleet eli nonverbaalinen viestintä. Toivoisit, että toinen osoittaisi pienillä eleillä ja sanoilla sinulle, että olet hänelle tärkeä, ei niinkään suuria tulevaisuuden suunnitelmien tekemistä. Olenko oikeassa`?
Toimintatapanne osoittaa välittämistä ovat erilaiset arjessa. En usko, että miesystäväsi muuttaa toimintatapojaan, hän vaikuttaa sellaiselta.
Yksi kompromissiperustainen ratkaisu tähän olisi, että sinä ja miehesi listaisitte paperille tapanne toimia ja mietitte, mitä joustoa molemmat olette näissä tilanteissa valmiit tekemään, siitäkin huolimatta, vaikka tunne olisi toinen. Esim. vaikka miehestäsi tuntuisi, että hän ei halua sanoa sinulle mitään, sopisitte, että hän voisi vain ottaa sinua kädestä kiinni eikä sanoa mitään ja sinun kompromissisi olisi, ettet sitten jatka enää kyselyjä enempää. Mutta, miesystäväsi ei oikein vaikuta halukkaalta kompromissien tekemiseen.
Toinen ratkaisumalli on sitten alistuminen. Tämä taas tarkoittaisi sitä, että sinun täytyisi alistua hyväksymään hänen tapansa toimia etkä siten saisi tyydytystä omille tarpeillesi tarpeeksi, koskaan. Vaje kasvaa ja kerääntyy. Välillä tuntuu, ettei toimintatapojenne ero haittaa, mutta tämä tunne ei taas tule siitä, mitä miehesi on tehnyt tai olisi muuttanut toimintaansa vaan mitä muuta henkistä energiaa olet elämässäsi saanut, jostakin muusta sinulle tärkeästä asiasta.
Omaa empaattisuuden tunnetyhjiötä yrität täyttää miehen kiintymyksellä, mutta sinulla voi olla suurempikin tunnetyhjiö. Haluaisit tuntea, että sinut hyväksytään varauksetta, vikoinesi, kaikkinesi, mutta et ole saanut olla täysin ja turvallisesti oma itsesi aiemminkaan esim. lapsuuden perheessäsi. Et ole sitä todennäköisesti tiedostanut, mutta nyt tällainen tosiasi näkyy tämänhetkisessä parisuhteessa henkisenä epävarmuutena: et tunne olevasi tarpeeksi tärkeä ellet saa mieheltäsi sitä tunnetta. Tärkeyden tunteen sinun kuitenkin pitäisi saada muualta eli itseltäsi, tunteesta, että olet arvokas omana itsenäsi.
No niin, aikasmoista syväluotausta pelkän palstakirjoittelun perusteella, mutta sanohan ap, olenko yhtään jäljillä vai täysin hakoteillä? Voi olla, että kirjoitin pelkkää tuubaa elämästäsi, mutta pahalla en sitä tarkoita.
Anteeksi kirjoitusvirheet, kiireessä kirjoitettua. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen ollut naimisissa tuollaisen ihmisen kanssa. Tiedän, ap, mitä tarkoitat, vaikka oletkin todennäköisesti yli kaksikymmentä vuotta nuorempi kuin minä.
Kyse on arjen perusvuorovaikutuksesta ja siihenhän kuuluu sanojen lisäksi kaikki ilmeet, eleet eli nonverbaalinen viestintä. Toivoisit, että toinen osoittaisi pienillä eleillä ja sanoilla sinulle, että olet hänelle tärkeä, ei niinkään suuria tulevaisuuden suunnitelmien tekemistä. Olenko oikeassa`?
Toimintatapanne osoittaa välittämistä ovat erilaiset arjessa. En usko, että miesystäväsi muuttaa toimintatapojaan, hän vaikuttaa sellaiselta.
Yksi kompromissiperustainen ratkaisu tähän olisi, että sinä ja miehesi listaisitte paperille tapanne toimia ja mietitte, mitä joustoa molemmat olette näissä tilanteissa valmiit tekemään, siitäkin huolimatta, vaikka tunne olisi toinen. Esim. vaikka miehestäsi tuntuisi, että hän ei halua sanoa sinulle mitään, sopisitte, että hän voisi vain ottaa sinua kädestä kiinni eikä sanoa mitään ja sinun kompromissisi olisi, ettet sitten jatka enää kyselyjä enempää. Mutta, miesystäväsi ei oikein vaikuta halukkaalta kompromissien tekemiseen.
Toinen ratkaisumalli on sitten alistuminen. Tämä taas tarkoittaisi sitä, että sinun täytyisi alistua hyväksymään hänen tapansa toimia etkä siten saisi tyydytystä omille tarpeillesi tarpeeksi, koskaan. Vaje kasvaa ja kerääntyy. Välillä tuntuu, ettei toimintatapojenne ero haittaa, mutta tämä tunne ei taas tule siitä, mitä miehesi on tehnyt tai olisi muuttanut toimintaansa vaan mitä muuta henkistä energiaa olet elämässäsi saanut, jostakin muusta sinulle tärkeästä asiasta.
Omaa empaattisuuden tunnetyhjiötä yrität täyttää miehen kiintymyksellä, mutta sinulla voi olla suurempikin tunnetyhjiö. Haluaisit tuntea, että sinut hyväksytään varauksetta, vikoinesi, kaikkinesi, mutta et ole saanut olla täysin ja turvallisesti oma itsesi aiemminkaan esim. lapsuuden perheessäsi. Et ole sitä todennäköisesti tiedostanut, mutta nyt tällainen tosiasi näkyy tämänhetkisessä parisuhteessa henkisenä epävarmuutena: et tunne olevasi tarpeeksi tärkeä ellet saa mieheltäsi sitä tunnetta. Tärkeyden tunteen sinun kuitenkin pitäisi saada muualta eli itseltäsi, tunteesta, että olet arvokas omana itsenäsi.
No niin, aikasmoista syväluotausta pelkän palstakirjoittelun perusteella, mutta sanohan ap, olenko yhtään jäljillä vai täysin hakoteillä? Voi olla, että kirjoitin pelkkää tuubaa elämästäsi, mutta pahalla en sitä tarkoita.
Olen toinen samanlainen. Ja toki se tunne pitää löytää omasta itsestään, mutta on vaikeaa, jos toinen aiheuttaa siihen koko ajan vajetta, vaikka ihan vahingossa ja tahtomattaan. Ehkä silloin ei vaan olla sopivia yhteen, vaikka kuinka rakastettaisiin?
Minä yritin hartiavoimin ratkoa ongelmia ja parantaa suhdetta. Toinen matkusti tarakalla. Eihän hänellä ollut mitään korjattavaa. Hänen mielestä olisin ollut täydellinen, ellen olisi yrittänyt kohentaa suhdetta.
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä mitä ihmeen asioita sellaiset voivat olla, että niistä pitää jatkuvasti sanoa puolisolle. Mun parisuhde soljuu oikein mukavasti, ei tarvitse olla nipottamassa tai ylipäätään mitenkään kritisoimassa tai aloittamassa jotain ihmeen keskusteluja, joista toiselle tulee paha mieli/ suuttuu/ lähtee pois tilanteesta. Kai meillä sitten on joku elämää suurempi yhteys mieheni kanssa, kun meillä on vain todella mukavaa yhdessä. Teemme yhdessä kaikkea ja keskustelemme paljon, mutta ei koskaan toista kritisoivasti.
Tässä on se oleellinen juttu, mitä "ihmeen keskustelut" kenellekin on. Meillä esim. jos sanon että voisinkohan ruveta käymään parina arki-iltana lenkillä, niin se on vaatimista. Jos kysyn, että ehtiikö hän vaihtaa renkaat nyt viikonloppuna vai hoidanko minä asian (joko liikkeessä tai isäni avustuksella koska juu, yksin en osaa) niin se on painostamista. Hän sanoo tekevänsä, ja kun viikon päästä kysyn samasta asiasta uudelleen koska se on hoitamatta, se on valittamista. Jos lasten iltahommat ovat karanneet ihan hirveäksi perserkkeilyksi, niin jos otan mahdollisimman nätisti puheeksi että voitaiskohan molemmat vähän ryhdistäytyä ja yhdessä luotsata ralli tiiviisti läpi jotta lapset oppisivat että kun sanotaan niin pitää toteutta silloin eikä vartin päästä, niin se on syyttelyä. Jos tuskailen ääneen että hitto kun tuo modeemi ei taaskaan toimi niin mies ahdistuu että "raivoan hänelle" niin kuin se olisi hänen syytään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei meillä ollut mitään asioita ennen kuin vasta 15 vuoden kuluttua. Kai se on merkki siitä, että pitäisi tajuta erota, kun alkaa olla hankausta, mutta kun toisaalta sitä haluaisi yrittää korjata asiat eikä luovuttaa heti. Mutta aika vaikea tietää oikeaa aikaa, paitsi siinä vaiheessa, kun on totaalisen kypsä ja jo suurin piirtein vihaa toista tai oma elämänilo täysin sammunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä mitä ihmeen asioita sellaiset voivat olla, että niistä pitää jatkuvasti sanoa puolisolle. Mun parisuhde soljuu oikein mukavasti, ei tarvitse olla nipottamassa tai ylipäätään mitenkään kritisoimassa tai aloittamassa jotain ihmeen keskusteluja, joista toiselle tulee paha mieli/ suuttuu/ lähtee pois tilanteesta. Kai meillä sitten on joku elämää suurempi yhteys mieheni kanssa, kun meillä on vain todella mukavaa yhdessä. Teemme yhdessä kaikkea ja keskustelemme paljon, mutta ei koskaan toista kritisoivasti.
Tässä on se oleellinen juttu, mitä "ihmeen keskustelut" kenellekin on. Meillä esim. jos sanon että voisinkohan ruveta käymään parina arki-iltana lenkillä, niin se on vaatimista. Jos kysyn, että ehtiikö hän vaihtaa renkaat nyt viikonloppuna vai hoidanko minä asian (joko liikkeessä tai isäni avustuksella koska juu, yksin en osaa) niin se on painostamista. Hän sanoo tekevänsä, ja kun viikon päästä kysyn samasta asiasta uudelleen koska se on hoitamatta, se on valittamista. Jos lasten iltahommat ovat karanneet ihan hirveäksi perserkkeilyksi, niin jos otan mahdollisimman nätisti puheeksi että voitaiskohan molemmat vähän ryhdistäytyä ja yhdessä luotsata ralli tiiviisti läpi jotta lapset oppisivat että kun sanotaan niin pitää toteutta silloin eikä vartin päästä, niin se on syyttelyä. Jos tuskailen ääneen että hitto kun tuo modeemi ei taaskaan toimi niin mies ahdistuu että "raivoan hänelle" niin kuin se olisi hänen syytään.
Ei herran jestas miten raskasta elämää. En todellakaan tajua miten joku jaksaa tuollaista. Oli lapsia tai ei, en alkaisi tuhlata omaa elämääni ja mielenrauhaani moisen draamailijan katseluun. Pitäähän aikuisten ihmisten pystyä puhumaan normaalilla äänensävyllä normaaleista arkipäivän ongelmatilanteista. Jos ei puhuminen onnistuisi, alkaisin jakaa elämää kahteen osoitteeseen. Silloin saisi mielensäpahoittaja hoitaa elämänsä niin kuin haluaa, ja hoitaa myös lapset 50/50.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Avainkysymys: haluaako molemmat tehdä töitä että suhde olisi hyvä?
Kertomasi perusteella mies ottaa mielellään rusinat pullasta, mutta muuten haluaa lähinnä, että jätät sen rauhaan (= myöhemmin, etenkin jos muutatte yhteen = että tukit turpasi). Lopulta eroatte. Kannattaisiko erota jo nyt, kun se on vielä helppoa?
Tossa suhteessa susta tulee lopulta väsynyt, vihainen, kireä ja pettynyt.
Mies ei sua rakasta.
Rakastava ihminen tahtoo, että toisella on hyvä olla.
Luulen, että yritän nyt vain itse rauhoittua tässä ja lakata ajattelemasta mitä toinen mahtaa miettiä. Mä itse näen sen kaiken tavallaan rakkauden ilmentymänä, mua kiinnostaa meidän suhde ja toisen mielipiteet suuresti. Meillä on ollut rankka suhteen alku ja mulla on edelleen paljon stressiä omassa arjessani, se molemmat tiedostavat. Oon yrittänyt olla tuomatta kaikkea painolastia suhteeseen, mutta ei se vain aina mene niin. Hän sanoo, että tuntee jo mun hengityksestä, koska olen kireä ja hän pelkää sitä.
Eli molemmat tässä tarkkailee ja jännittää, yrittää päästä asian yli, kunnes taas tasapaino suistuu.
Ja muuten, hän on nainen. En aiemmin maininnut siitä enkä omaa sukupuoltani, mutta kiintoisaa miten oletettua on, että hän on mies ja minä nainen. Molemmat siis olemme naisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aika vaikea saada selkoa ap:n ongelmasta. Tuollainen saattaa turhauttaa myös miestä.
Vierailija kirjoitti:
Aika vaikea saada selkoa ap:n ongelmasta. Tuollainen saattaa turhauttaa myös miestä.
Tai tässä tapauksessa siis naista. Sanotaan siis vaikka puolisoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Luulen, että yritän nyt vain itse rauhoittua tässä ja lakata ajattelemasta mitä toinen mahtaa miettiä. Mä itse näen sen kaiken tavallaan rakkauden ilmentymänä, mua kiinnostaa meidän suhde ja toisen mielipiteet suuresti. Meillä on ollut rankka suhteen alku ja mulla on edelleen paljon stressiä omassa arjessani, se molemmat tiedostavat. Oon yrittänyt olla tuomatta kaikkea painolastia suhteeseen, mutta ei se vain aina mene niin. Hän sanoo, että tuntee jo mun hengityksestä, koska olen kireä ja hän pelkää sitä.
Eli molemmat tässä tarkkailee ja jännittää, yrittää päästä asian yli, kunnes taas tasapaino suistuu.
Ja muuten, hän on nainen. En aiemmin maininnut siitä enkä omaa sukupuoltani, mutta kiintoisaa miten oletettua on, että hän on mies ja minä nainen. Molemmat siis olemme naisia.
Jokaisessa suhteessa on feminiinistä ja maskuliinista energiaa. Veikaan hänen olevan teidän suhteessa enemmän "mies" ja sinun "nainen".
Olen viestin 43 kirjoittaja. Kiitos, ap, kun vastasit.
Viestin nro 48 kirjoittajalle: allekirjoitan jokaisen sanasi eli olen samaa mieltä. Joskus olisi vain parempi myöntää, ettei kaksi ihmistä, hyvästä tahdosta huolimatta, sovi toisilleen arjessa, mutta väljempänä suhteena se voisi toimia. Tai sitten pelkkinä kavereina.
Viestin 49 kirjoittaja: juuri tuo onkin sitä arjen vuorovaikutuksen erilaisuutta, joka samanlaisena luonteena kuin sinä nostaa v¤%n huippuunsa, kun tuntuu, että mitään ei saisi sanoa, ei varsinkaan itselleen tyypillisellä tavalla. Ja vaikka kuinka yrittäisi ystävällisesti viestittää asiat miehelle, suurinpiirtein anellen ja madellen "Olisikohan mitenkään mahdollista..." jne., se on miehen mielestä aina jotenkin negatiivista. Varsinkin omat turhautumisen purkaukseni (sinulla esimerkissäsi modeemi) olivat ihan liikaa miehelle. Hänen tiuskimistaan väsymyksestä ym. piti kyllä ymmärtää, mutta itse ei olisi saanut sanoa mitään negatiivista miehen kuulleen. Että sellaista reiluutta.
Ap:ltä kysyisin, oletko täysin varma, että olet onnellinen suhteessa tai ylipäänsä tyytyväinen elämääsi, jos siihen kuuluu monen muun asian ohella tuollainen suhde?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä en ymmärrä mitä ihmeen asioita sellaiset voivat olla, että niistä pitää jatkuvasti sanoa puolisolle. Mun parisuhde soljuu oikein mukavasti, ei tarvitse olla nipottamassa tai ylipäätään mitenkään kritisoimassa tai aloittamassa jotain ihmeen keskusteluja, joista toiselle tulee paha mieli/ suuttuu/ lähtee pois tilanteesta. Kai meillä sitten on joku elämää suurempi yhteys mieheni kanssa, kun meillä on vain todella mukavaa yhdessä. Teemme yhdessä kaikkea ja keskustelemme paljon, mutta ei koskaan toista kritisoivasti.
Tässä on se oleellinen juttu, mitä "ihmeen keskustelut" kenellekin on. Meillä esim. jos sanon että voisinkohan ruveta käymään parina arki-iltana lenkillä, niin se on vaatimista. Jos kysyn, että ehtiikö hän vaihtaa renkaat nyt viikonloppuna vai hoidanko minä asian (joko liikkeessä tai isäni avustuksella koska juu, yksin en osaa) niin se on painostamista. Hän sanoo tekevänsä, ja kun viikon päästä kysyn samasta asiasta uudelleen koska se on hoitamatta, se on valittamista. Jos lasten iltahommat ovat karanneet ihan hirveäksi perserkkeilyksi, niin jos otan mahdollisimman nätisti puheeksi että voitaiskohan molemmat vähän ryhdistäytyä ja yhdessä luotsata ralli tiiviisti läpi jotta lapset oppisivat että kun sanotaan niin pitää toteutta silloin eikä vartin päästä, niin se on syyttelyä. Jos tuskailen ääneen että hitto kun tuo modeemi ei taaskaan toimi niin mies ahdistuu että "raivoan hänelle" niin kuin se olisi hänen syytään.
Voi hyvänen aika! Tämä jos jokin ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä. Miten voit elää noin? Jos haluat jatkaa tuossa liitossa, eikö pitäisi tehdä jotakin jo toisin? Mene hyvä nainen sinne lenkille äläkä kysele mieheltä mitään. Vie oma autosi renkaanvaihtoon (itse käytin ja maksoin 20€) ja illalla sanot miehelle, että tänään on sinun vuorosi hoitaa lasten iltatoimet - minä menen sillä aikaa kuntosalille.
Onhan sen miehenkin pakko alkaa toimia kun et puhu mitään vaan teet ja jätät hänet tekemään. Jos mies on niin sikamainen että jättää lapset hoitamatta, lienee selvää ettei ole ansainnut perhe-elämää ja joutaa kiertoon.
Muuttaako se tilannetta mitenkään, jos vetäytyjä onkin toinen nainen? Mun mielestä muuttaa, koska kahden naisen suhteessa dynamiikka on väkisinkin vähän eri kuin heteroilla.
Olen viestin 57 ja viestin 43 kirjoittaja: Vaikka itse olen perushetero, perusvuorovaikutuksessa mielestäni ei ole merkitystä, onko kyseessä mies vai nainen. Monet esimerkit nyt vain sattuvat olemaan perinteisista parisuhteista.
Vierailija kirjoitti:
Muuttaako se tilannetta mitenkään, jos vetäytyjä onkin toinen nainen? Mun mielestä muuttaa, koska kahden naisen suhteessa dynamiikka on väkisinkin vähän eri kuin heteroilla.
Ei se ole erilainen. Toinen on se enemmän nainen ja toinen enemmän mies. Ja aivan samalla tavalla myös kahden miehen välillä on se toinen enemmän mies ja toinen nainen.
Siihen tarvitaan kaksi. Jos toinen osapuoli ei halua, niin yksin ei voi voittaa ongelmia.
Se, mitä en edelleenkään ymmärrä, on että mikä ap:ta nyt siis oikeasti kalvaa. En saanut vastausta kysymykseeni odottaisiko hän mieheltä jotain, esim. ehdotusta yhteenmuuttoon, kosintaa, vahvempaa sitoutumista puheissaan tms.