Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olenko tyhmä kun luovun ystävästäni?
26.04.2019 |
Olimme läheisiä, todella läheisiä. Jopa niin läheisiä, että kuvittelimme olevamme ihastuneet toisiimme ja meno oli sen mukaista. Ystävyys kuitenkin oli myös vahva.
Myöhemmin ilmeni, ettei ihastusta ollutkaan ollut (en tiedä miksi käyttäytyi näin), suuttui asioista ja oli ilkeä ja ylimielinen minua kohtaan. Päätin, että antaa olla.
Toivoo ilmeisesti edelleen ystävyyttä ja että välit olisi hyvät, mutta ei kuitenkaan kysy kuulumisia moniin kuukausiin eikä mitään. Millainen ystävä sellainen on? Valehtelee, leikkii tunteilla eikä lopulta vaikuta kiinnostuneelta.
Välitin hänestä paljon, mutta tämä kaikki rikkoi luottamuksen, ja koska tuntuu, ettei häntä kiinnosta tarpeeksi sitä korjata, päätin luopua hänestä kokonaan.
Olenko kurja ihminen?
Kommentit (13)
Muistan lukeneeni tästä samasta asiasta aloituksia jo varmaan pari vuotta sitten. Pitäisikö sinun käsitellä asiaa vaikka terapeutin kanssa, jos tämä vaivaa sinua vieläkin näin paljon? Pääsisit elämässä eteenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Muistan lukeneeni tästä samasta asiasta aloituksia jo varmaan pari vuotta sitten. Pitäisikö sinun käsitellä asiaa vaikka terapeutin kanssa, jos tämä vaivaa sinua vieläkin näin paljon? Pääsisit elämässä eteenpäin.
Sen on kyllä kirjoittanut joku toinen henkilö, koska en ole aiemmin aiheesta avautunut. Kiva, jos joku muukin on kokenut saman.
En usko, että terapiasta on apua siihen, että tunteilla on leikitty. Ja itse on irrottauduttava ihmisestä. Kysyin vaan olenko teidän mielestä ikävä ihminen?
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan lukeneeni tästä samasta asiasta aloituksia jo varmaan pari vuotta sitten. Pitäisikö sinun käsitellä asiaa vaikka terapeutin kanssa, jos tämä vaivaa sinua vieläkin näin paljon? Pääsisit elämässä eteenpäin.
Sen on kyllä kirjoittanut joku toinen henkilö, koska en ole aiemmin aiheesta avautunut. Kiva, jos joku muukin on kokenut saman.
En usko, että terapiasta on apua siihen, että tunteilla on leikitty. Ja itse on irrottauduttava ihmisestä. Kysyin vaan olenko teidän mielestä ikävä ihminen?
ap
Ai tämäkin on "terapeuttihullun" aloitus. Se selittääkin paljon. Ja kyllä, olet kirjoittanut tästä tänne ennenkin, älä yritä esittää muuta.
Sopikaa ja antakaa anteeksi toisillenne.
Sitten on hyvä jatkaa reppu keveänä ja ilo sydämessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Muistan lukeneeni tästä samasta asiasta aloituksia jo varmaan pari vuotta sitten. Pitäisikö sinun käsitellä asiaa vaikka terapeutin kanssa, jos tämä vaivaa sinua vieläkin näin paljon? Pääsisit elämässä eteenpäin.
Sen on kyllä kirjoittanut joku toinen henkilö, koska en ole aiemmin aiheesta avautunut. Kiva, jos joku muukin on kokenut saman.
En usko, että terapiasta on apua siihen, että tunteilla on leikitty. Ja itse on irrottauduttava ihmisestä. Kysyin vaan olenko teidän mielestä ikävä ihminen?
ap
Ai tämäkin on "terapeuttihullun" aloitus. Se selittääkin paljon. Ja kyllä, olet kirjoittanut tästä tänne ennenkin, älä yritä esittää muuta.
Miksi osallistut keskusteluun, jos neuvot on tämänkaltaisia? Mitä se haittaa vaikka olisi monta aloitusta, keneltä se on pois? Minä ymmärrän ap täysin, koska itsellä sattui aikanaan vähän samankaltainen tilanne. Ihastuin, ja luulin että toinen samoin, mutta hän oli vaan bi-curious. En valitettavasti pystynyt jatkamaan ystävyyttä, koska tiedän että hän leikki parhaan ystävänsä tunteilla uteliaisuuttaan. Olemme tavallisissa väleissä, moikataan kun tavataan, ei muuta.
Mulla on vähän samantapainen tilanne. Ensin ihastuttiin (minä enemmän, hän vähemmän), suhde oli todella läheinen ja juteltiin ihan kaikesta. Tätä kesti muutaman vuoden. Jossain kohtaa sitten sovittiin että oltais enää vain ystäviä ja se oli molemmille ok - paitsi että sen jälkeen hänestä ei sitten kuulunutkaan enää mitään. Vähän aikaa jaksoin yrittää pitää yhteyttä yllä, laitoin viestiä ja kysyin kuulumisia, mutta keskustelut kuivuivat nopeasti kasaan. Totesin lopulta että ei vissiin olla edes ystäviä - tai sitten ystävyyskin merkitsee meille ihan eri asioita. Minun mielestäni ystävä ei ole sellainen, jonka kanssa suhde on vain sitä että "ei olla riidoissakaan".
Välitän silti hänestä ja olisin varmaan valmis vielä yrittämään uudestaan jos hän olisi yhtään mukana asiassa, mutta en ala siihen että kaikki yhteydenpito on vain minun puoleltani. Ystävyys ei toimi niin, siksi itsekin annan olla enkä pidä tätä ihmistä ystävänäni enää. Eikä enää edes tervehditä jos nähdään jossain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä olen elämäntilanteessa, jossa musta tuntuu että lääkärin diagnoosin näyttäminen ja hoitajani kommentti musta auttaisi valaisemaan elämäntilannettani eräälle uudelle tuttavuudelle, jonka seuraan aina hakeudun yhä uudestaan vaikka alkuun jännitti tosi voimakkaasti. En tiedä, mitä mun pitäisi ajatella tästä.
Vierailija kirjoitti:
Mulla on vähän samantapainen tilanne. Ensin ihastuttiin (minä enemmän, hän vähemmän), suhde oli todella läheinen ja juteltiin ihan kaikesta. Tätä kesti muutaman vuoden. Jossain kohtaa sitten sovittiin että oltais enää vain ystäviä ja se oli molemmille ok - paitsi että sen jälkeen hänestä ei sitten kuulunutkaan enää mitään. Vähän aikaa jaksoin yrittää pitää yhteyttä yllä, laitoin viestiä ja kysyin kuulumisia, mutta keskustelut kuivuivat nopeasti kasaan. Totesin lopulta että ei vissiin olla edes ystäviä - tai sitten ystävyyskin merkitsee meille ihan eri asioita. Minun mielestäni ystävä ei ole sellainen, jonka kanssa suhde on vain sitä että "ei olla riidoissakaan".
Välitän silti hänestä ja olisin varmaan valmis vielä yrittämään uudestaan jos hän olisi yhtään mukana asiassa, mutta en ala siihen että kaikki yhteydenpito on vain minun puoleltani. Ystävyys ei toimi niin, siksi itsekin annan olla enkä pidä tätä ihmistä ystävänäni enää. Eikä enää edes tervehditä jos nähdään jossain.
Kuulostaa tutulta. Kyllä minäkin välitän hänestä, ja kyllä hän aikanaan silloin tällöin pyysikin minua jonnekin ja oli ihan kivaa. Mutta kyllä se menneisyys vaikuttaa siten, että minä olisin halunnut nähdä, että ystävyytemme on hänelle oikeasti tärkeä, mutta jos ei oma-aloitteisesti ole kiinnostunut koskaan edes kuulumisista, niin ajattelen, että ystävyys ei sitten kestänyt.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et ole tyhmä, miksi hyväksyä ystävältä hyväksikäyttöä tai valehtelua. Ystävyys perustuu kuitenkin luottamukseen ja välittämiseen. Jos hän ei näytä kiinnostusta ystävyyttänne kohtaan, on ihan oikein antaa olla. Ei se koskaan kivalta tunnu, mutta miksi väkisin ylläpitää yksipuolista suhdetta?
Vierailija kirjoitti:
Mä olen elämäntilanteessa, jossa musta tuntuu että lääkärin diagnoosin näyttäminen ja hoitajani kommentti musta auttaisi valaisemaan elämäntilannettani eräälle uudelle tuttavuudelle, jonka seuraan aina hakeudun yhä uudestaan vaikka alkuun jännitti tosi voimakkaasti. En tiedä, mitä mun pitäisi ajatella tästä.
Minusta tuo näyttäminen olisi tosi hyvä idea. Moni peittelee diagnoosejaan leimautumisen pelossa, vaikka oikeasti ne voivat auttaa ymmärtämään, miksi toinen käyttäytyy kuten käyttäytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mä olen elämäntilanteessa, jossa musta tuntuu että lääkärin diagnoosin näyttäminen ja hoitajani kommentti musta auttaisi valaisemaan elämäntilannettani eräälle uudelle tuttavuudelle, jonka seuraan aina hakeudun yhä uudestaan vaikka alkuun jännitti tosi voimakkaasti. En tiedä, mitä mun pitäisi ajatella tästä.
Minusta tuo näyttäminen olisi tosi hyvä idea. Moni peittelee diagnoosejaan leimautumisen pelossa, vaikka oikeasti ne voivat auttaa ymmärtämään, miksi toinen käyttäytyy kuten käyttäytyy.
Eli heikon itsetunnon omaavan ihmisen (yksityisyyden-)rajoja olisit valmis loukkaamaan? Ymmärsinkö oikein?
Alue: Aihe vapaa
Jos ihmissuhteessa on enemmän miinuksia kuin plussia, ei sitä minusta ole järkevää väkisin ylläpitää.