Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Lotta Näkyvä aikoo huiputtaa kaikki maailman yli 8 kilometriä korkeat vuoret
22.04.2019 |
Onko tällä asiasta jotain kokemusta vai onko tämä näitä netistä luettuja kivoja juttuja joista innostunut?
https://www.iltalehti.fi/viihdeuutiset/a/8599db9d-c1d9-4177-bab9-759b9e…
Kilimanjaro ei ole sama asia kuin Everest tai K2. On itseasiassa aika todennäköistä, että menehtyy yrittäessä.
Kommentit (6087)
Jotenkin hengästyttävää ajatella noita vuorien korkeuksia ja luonnon mahtavuutta. Kun miettii, että lentokoneen lentokorkeus on n. 10-11 tuhatta kilometriä ja silloin ikkunasta alas maahan katsottaessa kaikki on niin käsittämättlmän pientä, horisontissa näkyy tummaa taivasta (ikään kuin oltaisiin jo "avaruuden rajalla") ja maapallon pinnan kaarevuuden huomaa. Ja sitten miettii, että Mt. Everest on melkein sen 9 tuhatta korkea. Kertakaikkiaan vau. Ja sinne ihmisiä kiipeää. Olisi upeaa nähdä Everest lentokoneen ikkunasta, sehän on "melkein" koneen ikkunoiden korkeudella :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Intiaan iskenyt hirmumyrsky vaikuttaa nyt myös tuuliin Everestillä, jossa kiipeilijät olivat valmistautuneet lähiaikoina huipulle menoon. Homma viivästyy nyt tämän vuoksi.
Enpä haluaisi olla siellä teltassa nyt.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta menetti ne tekiessään sitä mitä rakasti. Voiko ihanampaa asiaa ollakaan!
Heille se riski on ok, mahdollinen saavutus on sen arvoinen. Sinä et sitä ymmärrä eikä sinun tarvitsekaan.
Veikkaisin, että siinä vaiheessa kun olet menettänyt molemmat kätesi sekä jalkasi, saattaa olla, ettei saavutuksen arvo ylitä menetystä.
Ei vaan riski on riski. Kiipeilijä tietää että voi vammautua tai kuolla. Ei sitä jälkeenpäin voi perua. Raajan/raajojen menettäminen varmasti harmittaa mutta sen mahdollisuuden on tietänyt jo etukäteen.
Riskit tiedostetaan, jotta niihin osataan varautua ja niitä pyritään välttämään, mutta tuskin yksikään kiipeilijä todellisuudessa on varautunut siihen millaista elämä on raajojen menetyksen jälkeen. Jos pystyisi palaamaan ajassa taaksepäin siihen päätökseen teetkö jotain missä voi vammautua sen jälkeen kun on oikeasti vammautunut niin varmasti jättäisi sen asian tekemättä.
99 % varmastikin uskoo, ettei itselle käy mitään. Tuokaan kiipeilijä (lääkäri btw) ei varmasti pidä raajojen menetystä jonkun vuoren huipulle kiipeämisen arvoisena.
Eli et edelleenkään tajua. Se on ihan ok.
Ihmisillä on ihan yleisesti hyvin voimakas positiivisuusharha. Eli ihmiset aina kuvittelee että itselle käy paremmin kuin jollekin toiselle kävisi vastaavassa tilanteessa. Ihmiset ei usko, että niille itselleen voisi ikinä tapahtua mitään pahaa. Vain lievästi masentuneet ovat täysin realistisia silloin kun omista asioista on kyse, pahasti masentuneilla on sitten negatiivisuusharha.
Valtaosa ihmisten huonoista päätöksistä perustuu juuri tähän posiitivisuusharhaan. Evolutiivisesti se on ilmeisesti ollut kannattavaa, että ihminen jaksaa yrittää epätoivoisessakin tilanteessa, koska luulee tilannetta paremmaksi kuin mitä ajattelisi jos joku muu olisi siinä. Koska aina joskus jollakulla on hyvä tuuri.
Sanoisin, että extreme-lajien harrastajilla on vielä voimakkaampi posiitivisuusharha kuin muilla. Kyllä ne tietää, että lajissa voi kulla. Mutta ne ei usko hetkeäkään, että MINÄ voisin kuolla.
Jokainen itseni tuntema kiipeilijä, sekä myös moni haastatteluista "tutuksi" tullut, on erittäin tietoinen siitä että juuri MINÄ voin kuolla. Samoin esim. tuo edellä mainittu David Lama.
Kuinka monta kiipeilijää tunnet? Entä uskotko, että he sanovat niin tosissaan vai lisätäkseen dramatiikkaa harrastukseensa eli tavallaan antaakseen itsestään mahdollisimman pelottoman, rohkean ja riskejä pelkäämättömän vaikutelman, juuri kuten Lottakin vaikuttaa haluavan tehdä?
Tunnen neljä joista kaksi harrastaa ihan noita korkeimpia. Ovat oikeasti nöyriä ja mukavia ihmisiä. En tiedä mikä into sinulla on epäillä jokaisen sanoja mutta itse tuppaan luottaa ystävieni kertomaan.
En voi millään uskoa, että joku lajiin intohimoisesti suhtautuva ja siinä tietoa, taitoa ja kokemusta omaava tietoisesti ajattelisi olevansa kuolemanvaarassa tai edes loukkaantuvansa. Kukaan ei kiipeile kasitonnisille kuollakseen vaan ainakin ne kokeneimmat varmasti luottavat niihin kykyihin, tietoon, taitoon ja kokemukseensa arvioida riskit ja välttää niitä. Tämäkin kuolemantapaus voidaan ohittaa ajatuksella, ettei itselle voisi käydä näin, koska - ja pitkä lista syitä miksi itse olisi selvinnyt. Voi sanoa tiedostavansa riskit, mutta taatusti kukaan ei todellisuudessa usko, että jotain tapahtuu ennen kuin on jo liian myöhäistä.
Jotta voi arvioida riskit, on tiedostettava, mitä ne riskit ovat. Vuorilla on kuolemanvaarassa ja siellä voi loukkaantua. Jos tätä ei tietoisesti ajattele ennen kiipeilemään lähtemistä, on todella amatööri ja kaiken lisäksi tyhmä. Ammattilaiset lähtevät sinne nimenomaan ajatuksella "Tämä voi olla viimeinen matkani". Vain sen tiedostamalla suhtautuu kohtaamiinsa vaaroihin riittävällä vakavuudella eikä lähde hölmöilemään, koska "ei minulle kuitenkaan mitään satu".
Jos olet sama kuin tuo joka edellä kirjoitti jollekin tästä asiasta tyyliin "et edelleenkään tajua" niin tämä viimeisin tekstisi kyllä kertoo, että puhut itsekin siitä samasta asiasta, mistä kaikki muutkin eli siitä, että vaikka kiipeilijät tiedostavat olevansa kuolemanvaarassa ja voivansa loukkaantua he tekevät sen ennen kaikkea jotta osaavat varautua riskeihin, osaavat arvioida olosuhteita ja ennakoida vaaratilanteita eivätkä hölmöile eli pohjimmainen ajatus ja luottamus on, että he selviävät.
Emme puhu ollenkaan samasta asiasta. Sinä väität, että kiipeilijän ajatus on "Kyllä minä selviän". Minä väitän, että kiipeilijän ajatus on "On hyvin todennäköistä, että en selviä, mutta olen silti valmis yrittämään". Kaksi täysin eri asiaa. Sinun vaihtoehdossasi kiipeilijä kiipeää siksi, että luottaa selviävänsä. Minun vaihtoehdossani kiipeilijä kiipeää siksi, että haluaa ottaa riskin, vaikka ei voi luottaa varmuudella selviävänsä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta menetti ne tekiessään sitä mitä rakasti. Voiko ihanampaa asiaa ollakaan!
Heille se riski on ok, mahdollinen saavutus on sen arvoinen. Sinä et sitä ymmärrä eikä sinun tarvitsekaan.
Veikkaisin, että siinä vaiheessa kun olet menettänyt molemmat kätesi sekä jalkasi, saattaa olla, ettei saavutuksen arvo ylitä menetystä.
Ei vaan riski on riski. Kiipeilijä tietää että voi vammautua tai kuolla. Ei sitä jälkeenpäin voi perua. Raajan/raajojen menettäminen varmasti harmittaa mutta sen mahdollisuuden on tietänyt jo etukäteen.
Riskit tiedostetaan, jotta niihin osataan varautua ja niitä pyritään välttämään, mutta tuskin yksikään kiipeilijä todellisuudessa on varautunut siihen millaista elämä on raajojen menetyksen jälkeen. Jos pystyisi palaamaan ajassa taaksepäin siihen päätökseen teetkö jotain missä voi vammautua sen jälkeen kun on oikeasti vammautunut niin varmasti jättäisi sen asian tekemättä.
99 % varmastikin uskoo, ettei itselle käy mitään. Tuokaan kiipeilijä (lääkäri btw) ei varmasti pidä raajojen menetystä jonkun vuoren huipulle kiipeämisen arvoisena.
Eli et edelleenkään tajua. Se on ihan ok.
Ihmisillä on ihan yleisesti hyvin voimakas positiivisuusharha. Eli ihmiset aina kuvittelee että itselle käy paremmin kuin jollekin toiselle kävisi vastaavassa tilanteessa. Ihmiset ei usko, että niille itselleen voisi ikinä tapahtua mitään pahaa. Vain lievästi masentuneet ovat täysin realistisia silloin kun omista asioista on kyse, pahasti masentuneilla on sitten negatiivisuusharha.
Valtaosa ihmisten huonoista päätöksistä perustuu juuri tähän posiitivisuusharhaan. Evolutiivisesti se on ilmeisesti ollut kannattavaa, että ihminen jaksaa yrittää epätoivoisessakin tilanteessa, koska luulee tilannetta paremmaksi kuin mitä ajattelisi jos joku muu olisi siinä. Koska aina joskus jollakulla on hyvä tuuri.
Sanoisin, että extreme-lajien harrastajilla on vielä voimakkaampi posiitivisuusharha kuin muilla. Kyllä ne tietää, että lajissa voi kulla. Mutta ne ei usko hetkeäkään, että MINÄ voisin kuolla.
Jokainen itseni tuntema kiipeilijä, sekä myös moni haastatteluista "tutuksi" tullut, on erittäin tietoinen siitä että juuri MINÄ voin kuolla. Samoin esim. tuo edellä mainittu David Lama.
Kuinka monta kiipeilijää tunnet? Entä uskotko, että he sanovat niin tosissaan vai lisätäkseen dramatiikkaa harrastukseensa eli tavallaan antaakseen itsestään mahdollisimman pelottoman, rohkean ja riskejä pelkäämättömän vaikutelman, juuri kuten Lottakin vaikuttaa haluavan tehdä?
Tunnen neljä joista kaksi harrastaa ihan noita korkeimpia. Ovat oikeasti nöyriä ja mukavia ihmisiä. En tiedä mikä into sinulla on epäillä jokaisen sanoja mutta itse tuppaan luottaa ystävieni kertomaan.
En voi millään uskoa, että joku lajiin intohimoisesti suhtautuva ja siinä tietoa, taitoa ja kokemusta omaava tietoisesti ajattelisi olevansa kuolemanvaarassa tai edes loukkaantuvansa. Kukaan ei kiipeile kasitonnisille kuollakseen vaan ainakin ne kokeneimmat varmasti luottavat niihin kykyihin, tietoon, taitoon ja kokemukseensa arvioida riskit ja välttää niitä. Tämäkin kuolemantapaus voidaan ohittaa ajatuksella, ettei itselle voisi käydä näin, koska - ja pitkä lista syitä miksi itse olisi selvinnyt. Voi sanoa tiedostavansa riskit, mutta taatusti kukaan ei todellisuudessa usko, että jotain tapahtuu ennen kuin on jo liian myöhäistä.
Jotta voi arvioida riskit, on tiedostettava, mitä ne riskit ovat. Vuorilla on kuolemanvaarassa ja siellä voi loukkaantua. Jos tätä ei tietoisesti ajattele ennen kiipeilemään lähtemistä, on todella amatööri ja kaiken lisäksi tyhmä. Ammattilaiset lähtevät sinne nimenomaan ajatuksella "Tämä voi olla viimeinen matkani". Vain sen tiedostamalla suhtautuu kohtaamiinsa vaaroihin riittävällä vakavuudella eikä lähde hölmöilemään, koska "ei minulle kuitenkaan mitään satu".
Jos olet sama kuin tuo joka edellä kirjoitti jollekin tästä asiasta tyyliin "et edelleenkään tajua" niin tämä viimeisin tekstisi kyllä kertoo, että puhut itsekin siitä samasta asiasta, mistä kaikki muutkin eli siitä, että vaikka kiipeilijät tiedostavat olevansa kuolemanvaarassa ja voivansa loukkaantua he tekevät sen ennen kaikkea jotta osaavat varautua riskeihin, osaavat arvioida olosuhteita ja ennakoida vaaratilanteita eivätkä hölmöile eli pohjimmainen ajatus ja luottamus on, että he selviävät.
Emme puhu ollenkaan samasta asiasta. Sinä väität, että kiipeilijän ajatus on "Kyllä minä selviän". Minä väitän, että kiipeilijän ajatus on "On hyvin todennäköistä, että en selviä, mutta olen silti valmis yrittämään". Kaksi täysin eri asiaa. Sinun vaihtoehdossasi kiipeilijä kiipeää siksi, että luottaa selviävänsä. Minun vaihtoehdossani kiipeilijä kiipeää siksi, että haluaa ottaa riskin, vaikka ei voi luottaa varmuudella selviävänsä.
Monille ihmisille vuorikiipeily on myös ammatti ja elinkeino, kuten Veikka Gustafssonille aikanaan sekä mitä ilmeisemmin tälle Don Bowielle tällä hetkellä. Ei kukaan tee työtä ajatuksella, että "todennäköisesti kuolen, mutta kokeillaan nyt silti" vaan luottamuksella siihen, että ammattitaito, kokemus, tiedot ja taidot riittää selviämään. Aivan kuten itsekin tuossa aiemmin sanoit: "Jotta voi arvioida riskit, on tiedostettava, mitä ne riskit ovat." Kun ne riskit on tiedostettu "suhtautuu kohtaamiinsa vaaroihin riittävällä vakavuudella eikä lähde hölmöilemään". Ei kukaan ole väittänyt, että vuorikiipeilijän asenne olisi, että "olen valmis ottamaan riskejä, koska luotan että selviän". Siinä vaiheessa kun kiipeilijä lopullisesti menettää uskonsa selviämiseen ja ajattelee kuolevansa, hän todennäköisesti jää sinne rinteelle.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta menetti ne tekiessään sitä mitä rakasti. Voiko ihanampaa asiaa ollakaan!
Heille se riski on ok, mahdollinen saavutus on sen arvoinen. Sinä et sitä ymmärrä eikä sinun tarvitsekaan.
Veikkaisin, että siinä vaiheessa kun olet menettänyt molemmat kätesi sekä jalkasi, saattaa olla, ettei saavutuksen arvo ylitä menetystä.
Ei vaan riski on riski. Kiipeilijä tietää että voi vammautua tai kuolla. Ei sitä jälkeenpäin voi perua. Raajan/raajojen menettäminen varmasti harmittaa mutta sen mahdollisuuden on tietänyt jo etukäteen.
Riskit tiedostetaan, jotta niihin osataan varautua ja niitä pyritään välttämään, mutta tuskin yksikään kiipeilijä todellisuudessa on varautunut siihen millaista elämä on raajojen menetyksen jälkeen. Jos pystyisi palaamaan ajassa taaksepäin siihen päätökseen teetkö jotain missä voi vammautua sen jälkeen kun on oikeasti vammautunut niin varmasti jättäisi sen asian tekemättä.
99 % varmastikin uskoo, ettei itselle käy mitään. Tuokaan kiipeilijä (lääkäri btw) ei varmasti pidä raajojen menetystä jonkun vuoren huipulle kiipeämisen arvoisena.
Eli et edelleenkään tajua. Se on ihan ok.
Ihmisillä on ihan yleisesti hyvin voimakas positiivisuusharha. Eli ihmiset aina kuvittelee että itselle käy paremmin kuin jollekin toiselle kävisi vastaavassa tilanteessa. Ihmiset ei usko, että niille itselleen voisi ikinä tapahtua mitään pahaa. Vain lievästi masentuneet ovat täysin realistisia silloin kun omista asioista on kyse, pahasti masentuneilla on sitten negatiivisuusharha.
Valtaosa ihmisten huonoista päätöksistä perustuu juuri tähän posiitivisuusharhaan. Evolutiivisesti se on ilmeisesti ollut kannattavaa, että ihminen jaksaa yrittää epätoivoisessakin tilanteessa, koska luulee tilannetta paremmaksi kuin mitä ajattelisi jos joku muu olisi siinä. Koska aina joskus jollakulla on hyvä tuuri.
Sanoisin, että extreme-lajien harrastajilla on vielä voimakkaampi posiitivisuusharha kuin muilla. Kyllä ne tietää, että lajissa voi kulla. Mutta ne ei usko hetkeäkään, että MINÄ voisin kuolla.
Jokainen itseni tuntema kiipeilijä, sekä myös moni haastatteluista "tutuksi" tullut, on erittäin tietoinen siitä että juuri MINÄ voin kuolla. Samoin esim. tuo edellä mainittu David Lama.
Kuinka monta kiipeilijää tunnet? Entä uskotko, että he sanovat niin tosissaan vai lisätäkseen dramatiikkaa harrastukseensa eli tavallaan antaakseen itsestään mahdollisimman pelottoman, rohkean ja riskejä pelkäämättömän vaikutelman, juuri kuten Lottakin vaikuttaa haluavan tehdä?
Tunnen neljä joista kaksi harrastaa ihan noita korkeimpia. Ovat oikeasti nöyriä ja mukavia ihmisiä. En tiedä mikä into sinulla on epäillä jokaisen sanoja mutta itse tuppaan luottaa ystävieni kertomaan.
En voi millään uskoa, että joku lajiin intohimoisesti suhtautuva ja siinä tietoa, taitoa ja kokemusta omaava tietoisesti ajattelisi olevansa kuolemanvaarassa tai edes loukkaantuvansa. Kukaan ei kiipeile kasitonnisille kuollakseen vaan ainakin ne kokeneimmat varmasti luottavat niihin kykyihin, tietoon, taitoon ja kokemukseensa arvioida riskit ja välttää niitä. Tämäkin kuolemantapaus voidaan ohittaa ajatuksella, ettei itselle voisi käydä näin, koska - ja pitkä lista syitä miksi itse olisi selvinnyt. Voi sanoa tiedostavansa riskit, mutta taatusti kukaan ei todellisuudessa usko, että jotain tapahtuu ennen kuin on jo liian myöhäistä.
Jotta voi arvioida riskit, on tiedostettava, mitä ne riskit ovat. Vuorilla on kuolemanvaarassa ja siellä voi loukkaantua. Jos tätä ei tietoisesti ajattele ennen kiipeilemään lähtemistä, on todella amatööri ja kaiken lisäksi tyhmä. Ammattilaiset lähtevät sinne nimenomaan ajatuksella "Tämä voi olla viimeinen matkani". Vain sen tiedostamalla suhtautuu kohtaamiinsa vaaroihin riittävällä vakavuudella eikä lähde hölmöilemään, koska "ei minulle kuitenkaan mitään satu".
Jos olet sama kuin tuo joka edellä kirjoitti jollekin tästä asiasta tyyliin "et edelleenkään tajua" niin tämä viimeisin tekstisi kyllä kertoo, että puhut itsekin siitä samasta asiasta, mistä kaikki muutkin eli siitä, että vaikka kiipeilijät tiedostavat olevansa kuolemanvaarassa ja voivansa loukkaantua he tekevät sen ennen kaikkea jotta osaavat varautua riskeihin, osaavat arvioida olosuhteita ja ennakoida vaaratilanteita eivätkä hölmöile eli pohjimmainen ajatus ja luottamus on, että he selviävät.
Emme puhu ollenkaan samasta asiasta. Sinä väität, että kiipeilijän ajatus on "Kyllä minä selviän". Minä väitän, että kiipeilijän ajatus on "On hyvin todennäköistä, että en selviä, mutta olen silti valmis yrittämään". Kaksi täysin eri asiaa. Sinun vaihtoehdossasi kiipeilijä kiipeää siksi, että luottaa selviävänsä. Minun vaihtoehdossani kiipeilijä kiipeää siksi, että haluaa ottaa riskin, vaikka ei voi luottaa varmuudella selviävänsä.
sehän on kaistapäistä hommaa koska menehtymismahikset on suurta luokkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta menetti ne tekiessään sitä mitä rakasti. Voiko ihanampaa asiaa ollakaan!
Heille se riski on ok, mahdollinen saavutus on sen arvoinen. Sinä et sitä ymmärrä eikä sinun tarvitsekaan.
Veikkaisin, että siinä vaiheessa kun olet menettänyt molemmat kätesi sekä jalkasi, saattaa olla, ettei saavutuksen arvo ylitä menetystä.
Ei vaan riski on riski. Kiipeilijä tietää että voi vammautua tai kuolla. Ei sitä jälkeenpäin voi perua. Raajan/raajojen menettäminen varmasti harmittaa mutta sen mahdollisuuden on tietänyt jo etukäteen.
Riskit tiedostetaan, jotta niihin osataan varautua ja niitä pyritään välttämään, mutta tuskin yksikään kiipeilijä todellisuudessa on varautunut siihen millaista elämä on raajojen menetyksen jälkeen. Jos pystyisi palaamaan ajassa taaksepäin siihen päätökseen teetkö jotain missä voi vammautua sen jälkeen kun on oikeasti vammautunut niin varmasti jättäisi sen asian tekemättä.
99 % varmastikin uskoo, ettei itselle käy mitään. Tuokaan kiipeilijä (lääkäri btw) ei varmasti pidä raajojen menetystä jonkun vuoren huipulle kiipeämisen arvoisena.
Eli et edelleenkään tajua. Se on ihan ok.
Ihmisillä on ihan yleisesti hyvin voimakas positiivisuusharha. Eli ihmiset aina kuvittelee että itselle käy paremmin kuin jollekin toiselle kävisi vastaavassa tilanteessa. Ihmiset ei usko, että niille itselleen voisi ikinä tapahtua mitään pahaa. Vain lievästi masentuneet ovat täysin realistisia silloin kun omista asioista on kyse, pahasti masentuneilla on sitten negatiivisuusharha.
Valtaosa ihmisten huonoista päätöksistä perustuu juuri tähän posiitivisuusharhaan. Evolutiivisesti se on ilmeisesti ollut kannattavaa, että ihminen jaksaa yrittää epätoivoisessakin tilanteessa, koska luulee tilannetta paremmaksi kuin mitä ajattelisi jos joku muu olisi siinä. Koska aina joskus jollakulla on hyvä tuuri.
Sanoisin, että extreme-lajien harrastajilla on vielä voimakkaampi posiitivisuusharha kuin muilla. Kyllä ne tietää, että lajissa voi kulla. Mutta ne ei usko hetkeäkään, että MINÄ voisin kuolla.
Jokainen itseni tuntema kiipeilijä, sekä myös moni haastatteluista "tutuksi" tullut, on erittäin tietoinen siitä että juuri MINÄ voin kuolla. Samoin esim. tuo edellä mainittu David Lama.
Kuinka monta kiipeilijää tunnet? Entä uskotko, että he sanovat niin tosissaan vai lisätäkseen dramatiikkaa harrastukseensa eli tavallaan antaakseen itsestään mahdollisimman pelottoman, rohkean ja riskejä pelkäämättömän vaikutelman, juuri kuten Lottakin vaikuttaa haluavan tehdä?
Tunnen neljä joista kaksi harrastaa ihan noita korkeimpia. Ovat oikeasti nöyriä ja mukavia ihmisiä. En tiedä mikä into sinulla on epäillä jokaisen sanoja mutta itse tuppaan luottaa ystävieni kertomaan.
En voi millään uskoa, että joku lajiin intohimoisesti suhtautuva ja siinä tietoa, taitoa ja kokemusta omaava tietoisesti ajattelisi olevansa kuolemanvaarassa tai edes loukkaantuvansa. Kukaan ei kiipeile kasitonnisille kuollakseen vaan ainakin ne kokeneimmat varmasti luottavat niihin kykyihin, tietoon, taitoon ja kokemukseensa arvioida riskit ja välttää niitä. Tämäkin kuolemantapaus voidaan ohittaa ajatuksella, ettei itselle voisi käydä näin, koska - ja pitkä lista syitä miksi itse olisi selvinnyt. Voi sanoa tiedostavansa riskit, mutta taatusti kukaan ei todellisuudessa usko, että jotain tapahtuu ennen kuin on jo liian myöhäistä.
Jotta voi arvioida riskit, on tiedostettava, mitä ne riskit ovat. Vuorilla on kuolemanvaarassa ja siellä voi loukkaantua. Jos tätä ei tietoisesti ajattele ennen kiipeilemään lähtemistä, on todella amatööri ja kaiken lisäksi tyhmä. Ammattilaiset lähtevät sinne nimenomaan ajatuksella "Tämä voi olla viimeinen matkani". Vain sen tiedostamalla suhtautuu kohtaamiinsa vaaroihin riittävällä vakavuudella eikä lähde hölmöilemään, koska "ei minulle kuitenkaan mitään satu".
Jos olet sama kuin tuo joka edellä kirjoitti jollekin tästä asiasta tyyliin "et edelleenkään tajua" niin tämä viimeisin tekstisi kyllä kertoo, että puhut itsekin siitä samasta asiasta, mistä kaikki muutkin eli siitä, että vaikka kiipeilijät tiedostavat olevansa kuolemanvaarassa ja voivansa loukkaantua he tekevät sen ennen kaikkea jotta osaavat varautua riskeihin, osaavat arvioida olosuhteita ja ennakoida vaaratilanteita eivätkä hölmöile eli pohjimmainen ajatus ja luottamus on, että he selviävät.
Emme puhu ollenkaan samasta asiasta. Sinä väität, että kiipeilijän ajatus on "Kyllä minä selviän". Minä väitän, että kiipeilijän ajatus on "On hyvin todennäköistä, että en selviä, mutta olen silti valmis yrittämään". Kaksi täysin eri asiaa. Sinun vaihtoehdossasi kiipeilijä kiipeää siksi, että luottaa selviävänsä. Minun vaihtoehdossani kiipeilijä kiipeää siksi, että haluaa ottaa riskin, vaikka ei voi luottaa varmuudella selviävänsä.
Monille ihmisille vuorikiipeily on myös ammatti ja elinkeino, kuten Veikka Gustafssonille aikanaan sekä mitä ilmeisemmin tälle Don Bowielle tällä hetkellä. Ei kukaan tee työtä ajatuksella, että "todennäköisesti kuolen, mutta kokeillaan nyt silti" vaan luottamuksella siihen, että ammattitaito, kokemus, tiedot ja taidot riittää selviämään. Aivan kuten itsekin tuossa aiemmin sanoit: "Jotta voi arvioida riskit, on tiedostettava, mitä ne riskit ovat." Kun ne riskit on tiedostettu "suhtautuu kohtaamiinsa vaaroihin riittävällä vakavuudella eikä lähde hölmöilemään". Ei kukaan ole väittänyt, että vuorikiipeilijän asenne olisi, että "olen valmis ottamaan riskejä, koska luotan että selviän". Siinä vaiheessa kun kiipeilijä lopullisesti menettää uskonsa selviämiseen ja ajattelee kuolevansa, hän todennäköisesti jää sinne rinteelle.
Tuo lause "olen valmis ottamaan riskejä, koska luotan että selviän" tarkoittaa siis tässä tapauksessa holtitonta ja suunnittelematonta riskinottoa ajatuksella, että "selviän mistä vain", jota tuskin kukaan vuorikiipeilyyn sen vaatimalla kunnioituksella suhtautuva ajattelee.
Aloittelijoiden, kuten esim. Lotan näkemys ennen riittävän kokemuksen karttumista toki vielä kuulostaa juuri siltä, että luottamus omaan selviytymiseen on kova eikä edes ymmärrystä lajin todellisista vaaroista ole vielä karttunut, joten asenne saattaa olla se mainitsemasi, että "selviän mistä vaan, vaikka ryömisin perille, niin tulen saavuttamaan tavoitteeni enkä koskaan luovuta". Yksikään lajiin kunnolla perehtynyt ei ottaisi tuonkaltaista riskiä.
Mielenkiintoinen (ja tietysti myös surullinen) tarina Everestiltä:
https://www.explorersweb.com/everest_k2/news.php?id=10134
Mitä tapahtuu, jos edellisvuonna Everestiltä ihmeenkaupalla hengissäselvinnyt toimii seuraavana vuonna oppaana sokealle henkilölle Everestin huipulle... tämä tapahtui siis 2006.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jotenkin hengästyttävää ajatella noita vuorien korkeuksia ja luonnon mahtavuutta. Kun miettii, että lentokoneen lentokorkeus on n. 10-11 tuhatta kilometriä ja silloin ikkunasta alas maahan katsottaessa kaikki on niin käsittämättlmän pientä ...
Korjaan itseäni: lentokorkeus siis 10-11 km, ei sentään 10-11 tuhatta km :D
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen (ja tietysti myös surullinen) tarina Everestiltä:
https://www.explorersweb.com/everest_k2/news.php?id=10134
Mitä tapahtuu, jos edellisvuonna Everestiltä ihmeenkaupalla hengissäselvinnyt toimii seuraavana vuonna oppaana sokealle henkilölle Everestin huipulle... tämä tapahtui siis 2006.
Opas ei selvästi ole omannut riittävää tieto-taitoa tai fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia toimiakseen oppaana toiselle. Samalla tavoin Annapurnalla kuolleen miehen oppaan toimintaa on myös kyseenalaistettu ajatuksella, että tämä on ehkä liikaa tsempannut opastettavaansa huipulle ja jättänyt huomiotta ne merkit, joista asiantuntija olisi osannut arvioida etteivät hänen voimansa tule riittämään riittävän nopeaan alastuloon, lopultahan opas sitten jätti opastettavansa yksin rinteeseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos tulee mieleen ottaa pin-up-kuvia instaan niin tulee mieleen myös seksi. Siis Californian treenausleirillä tai ilmanalaan tottumisen jälkeen basecampilla. Voisi kuvitella.
Vierailija kirjoitti:
Jos tulee mieleen ottaa pin-up-kuvia instaan niin tulee mieleen myös seksi. Siis Californian treenausleirillä tai ilmanalaan tottumisen jälkeen basecampilla. Voisi kuvitella.
Voisin myös kuvitella, että nimenomaan siellä perusleirissä, missä Lottakin on itseään kuvaillut ja aikaa kulutetaan viikkotolkulla ilmanalaan totuttautumiseen ja sopivan sääikkunan odotteluun lähinnä muiden leirillä olioiden kanssa seurusteluun, ei tuokaan ajatus ole poissuljettu, aurinkoisella vuoren rinteellä voi olla hyvinkin kuumat oltavat ja ”Vuoristo-oloissa häveliäisyys ja etiketti lentävät pissan mukana teltasta ulos”.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos lähtisin vaellusreissulle Everestin perusleirille ja takaisin, niin kerätäänkö noillakin vaelluksilla omat ulosteet pussiin ja tuotaisiin takaisin?
Vierailija kirjoitti:
Jos tulee mieleen ottaa pin-up-kuvia instaan niin tulee mieleen myös seksi. Siis Californian treenausleirillä tai ilmanalaan tottumisen jälkeen basecampilla. Voisi kuvitella.
Pin-up kuvien ottamisessa mielessä on pikemminkin raha, ei seksi. Sponsorit, mainokset, seuraajamäärien kasvu, lisää rahaa Lotalle. Businessnainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos lähtisin vaellusreissulle Everestin perusleirille ja takaisin, niin kerätäänkö noillakin vaelluksilla omat ulosteet pussiin ja tuotaisiin takaisin?
Siinä on kyllä matkalla ihan majoituspaikkojakin, joten tuskin tarvitsee kakkapussejaan kanniskella. Käsittääkseni perusleirilläkin jätehuolto on jollain tavoin keskitetysti järjestetty. Siellä perusleirillähän majoittuvat vain ne retkikunnat, joiden jäsenet ovat kiipeilemässä Everestille tai Lhotselle eikä vaellus perusleirille ainakaan pääsääntöisesti sisällä yöpymistä siinä leirissä. Maisemat ovat varmasti henkeäsalpaavan upeat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen (ja tietysti myös surullinen) tarina Everestiltä:
https://www.explorersweb.com/everest_k2/news.php?id=10134
Mitä tapahtuu, jos edellisvuonna Everestiltä ihmeenkaupalla hengissäselvinnyt toimii seuraavana vuonna oppaana sokealle henkilölle Everestin huipulle... tämä tapahtui siis 2006.
Opas ei selvästi ole omannut riittävää tieto-taitoa tai fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia toimiakseen oppaana toiselle. Samalla tavoin Annapurnalla kuolleen miehen oppaan toimintaa on myös kyseenalaistettu ajatuksella, että tämä on ehkä liikaa tsempannut opastettavaansa huipulle ja jättänyt huomiotta ne merkit, joista asiantuntija olisi osannut arvioida etteivät hänen voimansa tule riittämään riittävän nopeaan alastuloon, lopultahan opas sitten jätti opastettavansa yksin rinteeseen.
Kyseinen kiipeilijä oli anestesialääkäri. Luulisi hänen olleen paremmin kuin hyvin olleen itse selvillä omasta tilanteestaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen (ja tietysti myös surullinen) tarina Everestiltä:
https://www.explorersweb.com/everest_k2/news.php?id=10134
Mitä tapahtuu, jos edellisvuonna Everestiltä ihmeenkaupalla hengissäselvinnyt toimii seuraavana vuonna oppaana sokealle henkilölle Everestin huipulle... tämä tapahtui siis 2006.
Opas ei selvästi ole omannut riittävää tieto-taitoa tai fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia toimiakseen oppaana toiselle. Samalla tavoin Annapurnalla kuolleen miehen oppaan toimintaa on myös kyseenalaistettu ajatuksella, että tämä on ehkä liikaa tsempannut opastettavaansa huipulle ja jättänyt huomiotta ne merkit, joista asiantuntija olisi osannut arvioida etteivät hänen voimansa tule riittämään riittävän nopeaan alastuloon, lopultahan opas sitten jätti opastettavansa yksin rinteeseen.
Kyseinen kiipeilijä oli anestesialääkäri. Luulisi hänen olleen paremmin kuin hyvin olleen itse selvillä omasta tilanteestaan.
Ehkä, mutta kaupallista toimintaa kritisoidaan juuri siitä, että usein niissä kiipeilevät luottavat tai ovat muutoin liikaa oppaan asiantuntemuksen varassa. Ko. lääkärihän ei ollut edes täysi amatööri sillä hänellä oli jo yksi kasitonnisen huiputus takanaan joten toki monella tavoin eri tilanne kuin tuossa edellä kuvatussa tapauksessa, missä opas ei välittänyt silminnähden selkeistä merkeistä opastettavansa jaksamattomuuden suhteen vaan hänen arvionsa mukaan kaikki oli kunnossa ennen kuin opastettavansa kuoli.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos lähtisin vaellusreissulle Everestin perusleirille ja takaisin, niin kerätäänkö noillakin vaelluksilla omat ulosteet pussiin ja tuotaisiin takaisin?
Siinä on kyllä matkalla ihan majoituspaikkojakin, joten tuskin tarvitsee kakkapussejaan kanniskella. Käsittääkseni perusleirilläkin jätehuolto on jollain tavoin keskitetysti järjestetty. Siellä perusleirillähän majoittuvat vain ne retkikunnat, joiden jäsenet ovat kiipeilemässä Everestille tai Lhotselle eikä vaellus perusleirille ainakaan pääsääntöisesti sisällä yöpymistä siinä leirissä. Maisemat ovat varmasti henkeäsalpaavan upeat.
Niin ja sanottakoon vielä, että ei niitä omia jätöksiä ikävä kyllä sieltä vuorten rinteiltäkään yleensä pois kanniskella ja tyhjät happipullot, repaleiset teltat ymv. roskat eivät ole se tärkein asia, minkä alaskuljetuksesta kiipeilijät noissa olosuhteissa jaksavat välittää ja olla huolissaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mutta menetti ne tekiessään sitä mitä rakasti. Voiko ihanampaa asiaa ollakaan!
Heille se riski on ok, mahdollinen saavutus on sen arvoinen. Sinä et sitä ymmärrä eikä sinun tarvitsekaan.
Veikkaisin, että siinä vaiheessa kun olet menettänyt molemmat kätesi sekä jalkasi, saattaa olla, ettei saavutuksen arvo ylitä menetystä.
Ei vaan riski on riski. Kiipeilijä tietää että voi vammautua tai kuolla. Ei sitä jälkeenpäin voi perua. Raajan/raajojen menettäminen varmasti harmittaa mutta sen mahdollisuuden on tietänyt jo etukäteen.
Riskit tiedostetaan, jotta niihin osataan varautua ja niitä pyritään välttämään, mutta tuskin yksikään kiipeilijä todellisuudessa on varautunut siihen millaista elämä on raajojen menetyksen jälkeen. Jos pystyisi palaamaan ajassa taaksepäin siihen päätökseen teetkö jotain missä voi vammautua sen jälkeen kun on oikeasti vammautunut niin varmasti jättäisi sen asian tekemättä.
99 % varmastikin uskoo, ettei itselle käy mitään. Tuokaan kiipeilijä (lääkäri btw) ei varmasti pidä raajojen menetystä jonkun vuoren huipulle kiipeämisen arvoisena.
Eli et edelleenkään tajua. Se on ihan ok.
Ihmisillä on ihan yleisesti hyvin voimakas positiivisuusharha. Eli ihmiset aina kuvittelee että itselle käy paremmin kuin jollekin toiselle kävisi vastaavassa tilanteessa. Ihmiset ei usko, että niille itselleen voisi ikinä tapahtua mitään pahaa. Vain lievästi masentuneet ovat täysin realistisia silloin kun omista asioista on kyse, pahasti masentuneilla on sitten negatiivisuusharha.
Valtaosa ihmisten huonoista päätöksistä perustuu juuri tähän posiitivisuusharhaan. Evolutiivisesti se on ilmeisesti ollut kannattavaa, että ihminen jaksaa yrittää epätoivoisessakin tilanteessa, koska luulee tilannetta paremmaksi kuin mitä ajattelisi jos joku muu olisi siinä. Koska aina joskus jollakulla on hyvä tuuri.
Sanoisin, että extreme-lajien harrastajilla on vielä voimakkaampi posiitivisuusharha kuin muilla. Kyllä ne tietää, että lajissa voi kulla. Mutta ne ei usko hetkeäkään, että MINÄ voisin kuolla.
Jokainen itseni tuntema kiipeilijä, sekä myös moni haastatteluista "tutuksi" tullut, on erittäin tietoinen siitä että juuri MINÄ voin kuolla. Samoin esim. tuo edellä mainittu David Lama.
Kuinka monta kiipeilijää tunnet? Entä uskotko, että he sanovat niin tosissaan vai lisätäkseen dramatiikkaa harrastukseensa eli tavallaan antaakseen itsestään mahdollisimman pelottoman, rohkean ja riskejä pelkäämättömän vaikutelman, juuri kuten Lottakin vaikuttaa haluavan tehdä?
Tunnen neljä joista kaksi harrastaa ihan noita korkeimpia. Ovat oikeasti nöyriä ja mukavia ihmisiä. En tiedä mikä into sinulla on epäillä jokaisen sanoja mutta itse tuppaan luottaa ystävieni kertomaan.
En voi millään uskoa, että joku lajiin intohimoisesti suhtautuva ja siinä tietoa, taitoa ja kokemusta omaava tietoisesti ajattelisi olevansa kuolemanvaarassa tai edes loukkaantuvansa. Kukaan ei kiipeile kasitonnisille kuollakseen vaan ainakin ne kokeneimmat varmasti luottavat niihin kykyihin, tietoon, taitoon ja kokemukseensa arvioida riskit ja välttää niitä. Tämäkin kuolemantapaus voidaan ohittaa ajatuksella, ettei itselle voisi käydä näin, koska - ja pitkä lista syitä miksi itse olisi selvinnyt. Voi sanoa tiedostavansa riskit, mutta taatusti kukaan ei todellisuudessa usko, että jotain tapahtuu ennen kuin on jo liian myöhäistä.
Jotta voi arvioida riskit, on tiedostettava, mitä ne riskit ovat. Vuorilla on kuolemanvaarassa ja siellä voi loukkaantua. Jos tätä ei tietoisesti ajattele ennen kiipeilemään lähtemistä, on todella amatööri ja kaiken lisäksi tyhmä. Ammattilaiset lähtevät sinne nimenomaan ajatuksella "Tämä voi olla viimeinen matkani". Vain sen tiedostamalla suhtautuu kohtaamiinsa vaaroihin riittävällä vakavuudella eikä lähde hölmöilemään, koska "ei minulle kuitenkaan mitään satu".
Jos olet sama kuin tuo joka edellä kirjoitti jollekin tästä asiasta tyyliin "et edelleenkään tajua" niin tämä viimeisin tekstisi kyllä kertoo, että puhut itsekin siitä samasta asiasta, mistä kaikki muutkin eli siitä, että vaikka kiipeilijät tiedostavat olevansa kuolemanvaarassa ja voivansa loukkaantua he tekevät sen ennen kaikkea jotta osaavat varautua riskeihin, osaavat arvioida olosuhteita ja ennakoida vaaratilanteita eivätkä hölmöile eli pohjimmainen ajatus ja luottamus on, että he selviävät.
Emme puhu ollenkaan samasta asiasta. Sinä väität, että kiipeilijän ajatus on "Kyllä minä selviän". Minä väitän, että kiipeilijän ajatus on "On hyvin todennäköistä, että en selviä, mutta olen silti valmis yrittämään". Kaksi täysin eri asiaa. Sinun vaihtoehdossasi kiipeilijä kiipeää siksi, että luottaa selviävänsä. Minun vaihtoehdossani kiipeilijä kiipeää siksi, että haluaa ottaa riskin, vaikka ei voi luottaa varmuudella selviävänsä.
Monille ihmisille vuorikiipeily on myös ammatti ja elinkeino, kuten Veikka Gustafssonille aikanaan sekä mitä ilmeisemmin tälle Don Bowielle tällä hetkellä. Ei kukaan tee työtä ajatuksella, että "todennäköisesti kuolen, mutta kokeillaan nyt silti" vaan luottamuksella siihen, että ammattitaito, kokemus, tiedot ja taidot riittää selviämään. Aivan kuten itsekin tuossa aiemmin sanoit: "Jotta voi arvioida riskit, on tiedostettava, mitä ne riskit ovat." Kun ne riskit on tiedostettu "suhtautuu kohtaamiinsa vaaroihin riittävällä vakavuudella eikä lähde hölmöilemään". Ei kukaan ole väittänyt, että vuorikiipeilijän asenne olisi, että "olen valmis ottamaan riskejä, koska luotan että selviän". Siinä vaiheessa kun kiipeilijä lopullisesti menettää uskonsa selviämiseen ja ajattelee kuolevansa, hän todennäköisesti jää sinne rinteelle.
Sinähän se tiedätkin, mitä Veikka Gustafsson tai Don Bowie miettivät. Mutta jankuta vain omaa mantraasi. Minä luotan ennemmin noiden ammattilaisten haastatteluissa kertomiin näkemyksiin. Niissä tulee aina ilmi, että kiipeilijät nimenomaan ajattelevat, että jokainen yritys voi olla se viimeinen. Jos niin ei ajattelisi, yliarvioisi omat kykynsä pahasti ja se olisi noissa oloissa hyvinkin kohtalokasta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen (ja tietysti myös surullinen) tarina Everestiltä:
https://www.explorersweb.com/everest_k2/news.php?id=10134
Mitä tapahtuu, jos edellisvuonna Everestiltä ihmeenkaupalla hengissäselvinnyt toimii seuraavana vuonna oppaana sokealle henkilölle Everestin huipulle... tämä tapahtui siis 2006.
Opas ei selvästi ole omannut riittävää tieto-taitoa tai fyysisiä ja psyykkisiä ominaisuuksia toimiakseen oppaana toiselle. Samalla tavoin Annapurnalla kuolleen miehen oppaan toimintaa on myös kyseenalaistettu ajatuksella, että tämä on ehkä liikaa tsempannut opastettavaansa huipulle ja jättänyt huomiotta ne merkit, joista asiantuntija olisi osannut arvioida etteivät hänen voimansa tule riittämään riittävän nopeaan alastuloon, lopultahan opas sitten jätti opastettavansa yksin rinteeseen.
Kunnon arviointi on hankalampi juttu. Jos kuka tahansa 7 500m yläpuolella kiipeilevä vietäisiin lääkärin vastaanotolle, olisi seuraava osoite ensiapu ja hengityskone. Sen verran alhaalla happisaturaatio on parhaassakin tapauksessa.
Kommunikaatio on yleensä rajallista koska eteneminen on tyyliin 5-10 askelta ja pysähdys vetämään happea keuhkoihin. On ihan tyypillistä etteivät kiipeilijät puhu tuntikausiin, koska kaikki happi ja energia tarvitaan liikkumiseen.
Väsyminen on myös eri asia kuin lähempänä merenpintaa, koska ravinto ei imeydy ja energiaa tosiaan kuluu se 10 000 kcal/päivä. Kun energia loppuu, se loppuu kokonaan ja hyvinkin äkillisesti. Vuoristotautiin pätee sama, HAPE ja etenkin HACE voivat muuttaa kiipeilijän kunnon hyvästä kuolemanvakavaksi 15 minuutissa.
Vuoren rinteelle jättäminen oli selvä tapaus. Jokainen tuolla oleva tietää että on kaksi mahdollisuutta: kävelet alempaan leiriin turvaan asap, tai todennäköisesti kuolet. Kukaan ei sinne jää eikä ketään jätetä, jos on syytä uskoa mahdollisuuteen päästä alemmas. Pelastusoperaatio on aina viimeinen oljenkorsi, jonka varaan ei voi laskea mitään.
Lääkäristä puheen ollen, Chin oli lääkäri ja kokenut kiipeilijä.
Ketju on lukittu.
Alue: Aihe vapaa
Juuri näin. Itse olen viettänyt loka-tammikuun Kiinan maaseudulla melkoisen alkeellisissa oloissa, sisällä välillä pakkasta jne. Vaikka meitä oli porukka nuoria niin viimeisenä siellä mielessä paneminen oli likaisena, kylmissään ja väsyneenä 12 tunnin päivän jälkeen.