Lotta Näkyvä aikoo huiputtaa kaikki maailman yli 8 kilometriä korkeat vuoret

Siellähän on maamerkkeinä niitä ruumiita jotka ovat sulaneet esiin. On siis mahdollisuus ikuiseen maineeseen. Mä luulen että Näkyvä on lukenut saman naistenlehden jutun kuin minäkin, jossa suomalainen nainen kertoi omista kiipeilyistään. Oli inspiroiva stoori.

Tämä on muuten säilynyt yllättävän mielenkiintoisena keskusteluketjuna. En aiheesta juuri mitään tiedä ja nyt intouduin koko illaksi selailemaan netistä eri juttuja. Todella kiehtovia tarinoita!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on yhtään kiinnostunut kiipeilystä ja siihen liittyvästä riskinotosta, kannattaa katsoa Free Solo. Tai edes jotain Alex Honnoldin haastatteluja youtubesta. Ehkä sen jälkeen ymmärtää paremmin, miksi jotkut ottavat niin suuria riskejä "vain" kiipeilläkseen.

Minulle jäi mieleen tuosta dokkarista myös se, kun Honnold täytti psykologista testauslomaketta ja kysymyksen "oletko masentunut" kohdalla mietti todella pitkään. Ei näytetty mitä vastasi.

Ja mulle jäi mieleen se, mitä kertoi isästään. En ole varma oliko se tuossa dokumentissa vai jossain haastattelussa, mutta Honnoldin isä kuoli suhteellisen nuorena sydänkohtaukseen. Ruokavalio oli huono eikä hän harrastanut mitään liikuntaa, ei ottanut mitään riskejä... Paitsi juuri niiden huonojen elämäntapojen muodossa. Seurauksena kuolema.

Honnold puhuu myös seurauksen ja riskin erottamisesta. Kiipeilyssä putoamisella voi olla hyvin suuret seuraukset, usein hengenlähtö. Toisaalta riski putoamiseen voi puolestaan olla hyvin pieni, jos on valmistauduttu ja harjoiteltu tarpeeksi hyvin.

Toisaalta hommaan liittyy riskejä, jouta et voi mitenkään ennakoida kuten lumivyöry.

Vierailija kirjoitti:

Jotkut saattaa olla niin sekaisin hallusinaatioista, että lähtee väärään suuntaan, takaisin huipulle kiipeämään. Tai sitten ottaa itsensä irti köysistä ja astuu tyhjyyteen.

Kyllähän näistä aiheista ja niukasti selviytyneiden kohtaloista löytyy dokkareita. Jotkut ovat paleltuneet pahasti ja menettäneet sormensa ja varpaansa.

https://allthatsinteresting.com/wordpress/wp-content/uploads/2018/05/gr…

https://en.wikipedia.org/wiki/Green_Boots

Ja joistakin tulee "matkailunähtävyyksiä" joista saa sitten länsimainen pulska turisti nauttia reitin varrella vuosien ajan, kun sherpat puskevat / vetävät sedän Everestin huipulle...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oliko noissa 14 8-tonnisen huiputtaneissa yhtäkään naista?

En tunnista kaikkia nimiä, mutta heitä on kovin vähän ja nimet kuulosti miehiltä. Ihan vaan että miehillä fysiikka on kuitenkin vähän erilainen, ihan siksi o urheilussa miesten ja naisten sarjat. 

Tietääkö joku siis naisen, joka on päässyt ilman lisähappea kaikille 14 huipulle?

Suomalainen Noora Toivonen kuoli sille helpolle kasitonniselle joskus 2000-luvun alussa.

Lotta olisi siis ihan ensimmäisiä naisia, joka olisi käynyt kaikilla 14 huipulla. Kun siis vaikka Veikka Gustafsson on ainoa suomalainen joka on siihen pystynyt ja oli ammattimainen vuorikiipeilijä varmasti kymmenen vuotta ennen kuin teki sen. Kiipesi mm. Everestille lisähapella ainakin kerran ennen tuota.

Itselläni on opiskelukaveri, joka putosi Mont Blancilla railoon ja kuoli sinne n. 20 vuotta sitten. Oli kokenut kiipeilijä, mutta niin vaan meni lumisillalta kymmeniä metriä alas ja se oli sitten siinä. Viisi vuotta sai omaiset odottaa hautajaisia, joka oli kuolleeksi julistaminen.

Mikään kasitonninen ei varmasti ole helppo!

Ärsyttää miten näitä arvoita täällä esitetään!

Tuossa kyseisessä vuoressa on valehuippu tai -huippuja. Saattoi olla, että lähtivät vahingossa väärään suuntaan ja olivatko sitten pudonneet. Kelikin taisi olla huono, siis näkyvyys.

Aivan totta. Kirjoitin huonosti. Jo tuo on vaativa ja jotain sattui siellä, kuten vuorilla usein sattuu.

Jäljistä päätellen olivat nimenomaan eksyneet ja pudonneet.

Vaikeista vaikeimmista yksi "helpoimmista" tuo Cho Oyu, eikä siltikään todellakaan mikään aloittelijan paikka.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on muuten säilynyt yllättävän mielenkiintoisena keskusteluketjuna. En aiheesta juuri mitään tiedä ja nyt intouduin koko illaksi selailemaan netistä eri juttuja. Todella kiehtovia tarinoita!

Aivan, koska kiipeilyyn liittyy niin teknisen puolen jutut, kuten itse kiipeilijöiden kokemukset, kuten heidän läheisten kokemukset ja itse luonto, sää ja vuoret sekä vielä pelastusoperaatiot ja onnettomuudet ja kaikki tilastot. Moneksi tunniksi tutkittavaa!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on yhtään kiinnostunut kiipeilystä ja siihen liittyvästä riskinotosta, kannattaa katsoa Free Solo. Tai edes jotain Alex Honnoldin haastatteluja youtubesta. Ehkä sen jälkeen ymmärtää paremmin, miksi jotkut ottavat niin suuria riskejä "vain" kiipeilläkseen.

Minulle jäi mieleen tuosta dokkarista myös se, kun Honnold täytti psykologista testauslomaketta ja kysymyksen "oletko masentunut" kohdalla mietti todella pitkään. Ei näytetty mitä vastasi.

Ja mulle jäi mieleen se, mitä kertoi isästään. En ole varma oliko se tuossa dokumentissa vai jossain haastattelussa, mutta Honnoldin isä kuoli suhteellisen nuorena sydänkohtaukseen. Ruokavalio oli huono eikä hän harrastanut mitään liikuntaa, ei ottanut mitään riskejä... Paitsi juuri niiden huonojen elämäntapojen muodossa. Seurauksena kuolema.

Honnold puhuu myös seurauksen ja riskin erottamisesta. Kiipeilyssä putoamisella voi olla hyvin suuret seuraukset, usein hengenlähtö. Toisaalta riski putoamiseen voi puolestaan olla hyvin pieni, jos on valmistauduttu ja harjoiteltu tarpeeksi hyvin.

Toisaalta hommaan liittyy riskejä, jouta et voi mitenkään ennakoida kuten lumivyöry.

Ei jokaisessa rinteessä ole ennakoimatonta lumivyöryn riskiä. Enkä nyt väitä, että kaiken pystyisi ennakoimaan kiipeillessä tai elämässä muutenkaan, mutta riskejä voi minimoida.

Vierailija kirjoitti:

Sääliksi käy poikaystävää kun Lotta viettää yöt teltassa kuuman kiipeilyopettajan kanssa ja kylminä öinä jakavat kehonlämpöä 😁

Saattaapa siinä tohinassa open kullikin kovettua.

Ei riitä kunnioitusta henkilöille, jotka lesoilee lähes mahdottomalla tehtävällä omaan kokemukseensa nähden. Eli paljon melua tyhjästä, kuka vaan voi kehuskella vaikka millä, eri asia sitten se todellisuus.

Vierailija kirjoitti:

Tämä on muuten säilynyt yllättävän mielenkiintoisena keskusteluketjuna. En aiheesta juuri mitään tiedä ja nyt intouduin koko illaksi selailemaan netistä eri juttuja. Todella kiehtovia tarinoita!

Minua kiehtoo myös, vaikka itse olen sohvaperuna. Samoin I shouldn't be alive -tarinat (tv-sarja ja muutenkin). Ihmiset jotka ovat selviytyneet lähes mahdottomista tilanteista. En toivottavasti ikinä joudu samaan ja silti ahmin näitä tarinoita.

Vierailija kirjoitti:

Oliko noissa 14 8-tonnisen huiputtaneissa yhtäkään naista?

Tietääkö joku siis naisen, joka on päässyt ilman lisähappea kaikille 14 huipulle?

Ensimmäinen nainen:

https://en.wikipedia.org/wiki/Edurne_Pasaban

Toinen nainen, ensimmäinen ilman lisähappea:

https://en.wikipedia.org/wiki/Gerlinde_Kaltenbrunner

Muita ei ole, yksi korealainen on kiivennyt 13 ja jäänyt 14. huipusta jonkun parin sadan metrin päähän.

Muistan mielenkiintoisen dokkarin norjalaisesta kokeneesta kiipeilijänaisesta joka oli miehensä kanssa K2:lla.

Homma meni pahasti pieleen ja seurueesta kuoli useampi.

Naisen mies, Rolf, kuoli myös. Lumivyöry vaan vei ilmeisesti mukanaan, kun tulivat alaspäin. Laskeutuminen oli mennyt aika myöhäiseksi, oli hämärää /pimeää, ja nainen kertoi miten ei yhtäkkiä miehen otsalampun valoa enää erottanut matkan päästä.

Kun nainen tuli alaspäin , hän oli ihan loppu, ja hänelle tuli tunne että tämä Rolf kulki hänen mukanaan ja auttoi häntä alas. Jotenkin siis henkenä ikään kuin auttoi häntä ja kannusti häntä alas.

Onpas täällä kovia vuorikiipeilyasiantuntijoita paikalla.

Varmaan käyneet itsekin muutaman huipun valloittamassa. 😀

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on yhtään kiinnostunut kiipeilystä ja siihen liittyvästä riskinotosta, kannattaa katsoa Free Solo. Tai edes jotain Alex Honnoldin haastatteluja youtubesta. Ehkä sen jälkeen ymmärtää paremmin, miksi jotkut ottavat niin suuria riskejä "vain" kiipeilläkseen.

Minulle jäi mieleen tuosta dokkarista myös se, kun Honnold täytti psykologista testauslomaketta ja kysymyksen "oletko masentunut" kohdalla mietti todella pitkään. Ei näytetty mitä vastasi.

Ja mulle jäi mieleen se, mitä kertoi isästään. En ole varma oliko se tuossa dokumentissa vai jossain haastattelussa, mutta Honnoldin isä kuoli suhteellisen nuorena sydänkohtaukseen. Ruokavalio oli huono eikä hän harrastanut mitään liikuntaa, ei ottanut mitään riskejä... Paitsi juuri niiden huonojen elämäntapojen muodossa. Seurauksena kuolema.

Honnold puhuu myös seurauksen ja riskin erottamisesta. Kiipeilyssä putoamisella voi olla hyvin suuret seuraukset, usein hengenlähtö. Toisaalta riski putoamiseen voi puolestaan olla hyvin pieni, jos on valmistauduttu ja harjoiteltu tarpeeksi hyvin.

Toisaalta hommaan liittyy riskejä, jouta et voi mitenkään ennakoida kuten lumivyöry.

Ei jokaisessa rinteessä ole ennakoimatonta lumivyöryn riskiä. Enkä nyt väitä, että kaiken pystyisi ennakoimaan kiipeillessä tai elämässä muutenkaan, mutta riskejä voi minimoida.

Ihminen itse on se itsensä suurin riski. En usko, että yksikään noista railoon tippuneesta on ottanut askeleen silti eteenpäin vaikka tuntui ”väärältä”. Ja keli muuttuu vuoristossa todella nopeaan. Siihen ei voi varautua. Ei tietenkään kaikkialla ole lumivyöryvaaraa, mutta monessa saattaa tulla sitten alas taas kiviä sen edestä.

Paras riskin minimointi on kävellä polkuja pitkin siihen asti kun niitä on, jos korkealle haluaa päästä. Kiipeily on riskialtista vaikka sitten ihan koulun voimistelusalissa.

Luonto on aina ihmistä vahvempi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos on yhtään kiinnostunut kiipeilystä ja siihen liittyvästä riskinotosta, kannattaa katsoa Free Solo. Tai edes jotain Alex Honnoldin haastatteluja youtubesta. Ehkä sen jälkeen ymmärtää paremmin, miksi jotkut ottavat niin suuria riskejä "vain" kiipeilläkseen.

Minulle jäi mieleen tuosta dokkarista myös se, kun Honnold täytti psykologista testauslomaketta ja kysymyksen "oletko masentunut" kohdalla mietti todella pitkään. Ei näytetty mitä vastasi.

Ja mulle jäi mieleen se, mitä kertoi isästään. En ole varma oliko se tuossa dokumentissa vai jossain haastattelussa, mutta Honnoldin isä kuoli suhteellisen nuorena sydänkohtaukseen. Ruokavalio oli huono eikä hän harrastanut mitään liikuntaa, ei ottanut mitään riskejä... Paitsi juuri niiden huonojen elämäntapojen muodossa. Seurauksena kuolema.

Honnold puhuu myös seurauksen ja riskin erottamisesta. Kiipeilyssä putoamisella voi olla hyvin suuret seuraukset, usein hengenlähtö. Toisaalta riski putoamiseen voi puolestaan olla hyvin pieni, jos on valmistauduttu ja harjoiteltu tarpeeksi hyvin.

Toisaalta hommaan liittyy riskejä, jouta et voi mitenkään ennakoida kuten lumivyöry.

Ei jokaisessa rinteessä ole ennakoimatonta lumivyöryn riskiä. Enkä nyt väitä, että kaiken pystyisi ennakoimaan kiipeillessä tai elämässä muutenkaan, mutta riskejä voi minimoida.

No näissä yli 8000m vuorissa, joista nyt puhutaan, se ennakoimaton lumivyöryn riski on. Homma on osaksi aina arpapeliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset haukkuu täällä porukalla kaunista naista. Oletteko nähneet Lotan opettajan? Hemmetin komea mies.

Kukaan ei haku Lottaa koska hän on kaunis. Itse olen vain sitä mieltä, että vuoristokiipeily on vaarallista ja itsekästä ja varsinkin perheellisille. Jo pelkkä kalliokiipeily on typerää, mutta ei sentään laita pelastajia tai avustajajoukkoja vaaraan. Lotta voisi nauttia tuosta opettajastaan ehkä jollain muulla tavalla kuin 8000 metrissä?

Ehkä jos sinä kävisit, joskus jonkun vuoristokiipeilyyn liittyvän henkilön hautajaisissa, voisi sinunkin asenteesi muuttua? Ja kyllä tunnen myös ihmisiä, jotka ovat kiivennet noita 8000 metrin vuoria ja selvinneet hengissä ja siltikin olen tätä mieltä ilman kateuden häivää.

Onko nämä kuolleiden puolisot sitten erityisen katkeria ja vihaisia miehilleen, kun harrastivat vaarallista lajia? Kiinnostaa noin muuten vain, aina sanotaan vain että "hän kuoli tehden sitä mitä rakasti" jne.

No mun paras ystävä kuoli Jämijärvellä, ja edelleen oon sitä mieltä että "hän kuoli tehden sitä mitä rakasti". Ei se ihminen olisi ollut onnellinen ilman hyppäämistä. Oli kuin hänen DNA:hansa olisi kirjattu intohimo seikkailuihin, adrenaliiniin, extremekokemuksiin.

Kyllä, ystäväni olisi edelleen hengissä ilman tuota harrastusta - paitsi jos olisi jäänyt vaikkapa auton alle, mikä on paljon yleisempää ja aivan yhtä surullinen kuolema. Totta kai meillä on valtava ikävä ja suru on suuri koko meidän loppuelämämme, mutta en mä ajattele että voi kunpa mun ystävä olisi elänyt vanhaksi mutta elämättä siten kuin halusi.

Se palo noihin juttuihin on sellainen, että jos sitä ei ole (niin kuin itselläni ei), ei välltämättä pysty ymmärtämään miksi sinne vuorelle, taivaalle, luolaan, sukeltamaan jne. on pakko päästä.

Kyllä minä ymmärrän, että pakosta heillä on oltava kova palo asiaan. Eihän kukaan käyttäisi niin paljon aikaa ja rahaa siihen muuten, mutta olen siltikin sitä mieltä ettei nuo vaaralliset lajit ole perheellisen hommia. Se on vaan niin itsekästä puolisoa ja lapsia kohtaan. Ja kuten aiemmin kirjoitin, ulkopuolisena kaikkein katkeroittavinta on, kun noiden pelastajien lapset jäävät ilman isää, koska eihän noita mistään helpoista paikoista koskaan pelasteta.

No, sekin on kunkin perheen sisäinen asia. Etenkin jos harrastus on ollut tiedossa jo ennen perheen perustamista. Eihän muuten perheelliset voisi olla poliiseja ja palomiehiäkään, kun niissäkin voi jonain päivänä olla tulematta kotiin. Myös se pelastaja on tehnyt vaarallisen ammatinvalinnan (monet kiipeilijät/extremeharrastajat sanovat, että heitä ei tarvitse tulla pelastamaan tai varsinkaan ruumista noutamaan, sillä kenenkään ei tarvitse riskeerata omaa henkeään heidän takiaan). 

Tämän siis kirjoittaa sohvalla istuja, enkä ikimaailmassa lähtisi kiipeilemään itse. Mutta en myöskään voi tuomita sinne menijää, oli sitten perhettä tai ei. On lapsettomallakin menehtyneellä yleensä kuitenkin omat vanhemmat, sukulaisia, ystäviä; on meidänkin suru raskasta. Ihmiset nyt vaan ottaa riskejä, toiset enemmän ja toiset vähemmän. 

Tietenkin nämä ammattipelastajat ovat ihan itse valinneet ammattinsa ja monet pelastajat ovat ihan vapaaehtoisia, mutta onhan se nyt ihan selvää, ettei niitä pelastettavia olisi,jos ei noita kaikenmaailman kiipeilijöitä ja yrittäjää olisi liikkeellä. Minä tuomitsen, koska olen nähnyt suht läheltä näitä perheitä, joita asia koskettaa ja silloin ei tule muuta fiilistä kuin, että itsekästä on.

No kuten sanoin paras ystäväni kuoli. Olen siis kokenut oman ja nähnyt hänen perheensä tuskan. Ja monta kertaa on kysytty että miksi hänen piti olla siellä. Mutta lopulta mielen valtaa rauha siitä että hän oli onnellinen. Eli tuomitse jos haluat mutta minä en niin tule koskaan tekemään.

Aika eri asia, ystävälläsi ei ole mitään velvollisuuksia sinua kohtaan. Sen sijaan esimerkiksi omia lapsiaan kohtaan todellakin on velvollisuus yrittää pysyä hengissä. Se on sitä vastuunkantoa siitä että on pannut lapset alulle ja sitä ei mikään ”extremen palo” muuta.

Vierailija kirjoitti:

Onpas täällä kovia vuorikiipeilyasiantuntijoita paikalla.

Varmaan käyneet itsekin muutaman huipun valloittamassa. 😀

En ole, koska tiedän ettei minusta olisi siihen. A) koska jo 2000m ukkosmyrskyssä oleminen on jo ihan tarpeeksi pelottava kokemus minulle. B) kärsin jo 3000 metrin jälkeen vuoristotaudista C) Nämä 8000m valloittaneet joita tunnen ovat kiipeilleet ihan pienestä asti ja minä en. D) En tekisi sitä perheelleni E) En käyttäisi niin paljoa rahaa tuollaiseen. F) Olen varma, etten selviäisi siitä reissusta hengissä.

Mutta nämä asiat eivät estä minua tietämästä korkeista vuorista ja kiipeilystä asioita.

SaaTehdäPerässä kirjoitti:

121212 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin neljä vuotta sitten aikeissa kiipeä Mount Everestille. Kävin kaiken maailma kiipeilykurssit systeemit jne jne. Kun tuli se päivä, että nyt mennään. Katsoin alhaalta sitä vuorta. EI mitään toivoa. Sanoin siinä ihan suoraan kaikille, että minusta ei ole tohon toi on vaan liian paha mulle. Petyin itteeni niin paljon että itkin siellä, koska se vuori vei voiton olemuksellaan. Ei se ole mikään leikkipaikka mihin mennää huvikseen rämpimään. Se on tosi paikka missä pitää aidosti miettiä asioita ja ne, jotka sinne on menny on kyllä aika spesiaali-ihmisiä ainakin minun silmissä. Minä olin ammattilaisten matkassa ja silti päätin, että ei helvtti pysty.

Ja muut kasitonniset ovat eri asia kuin Everest.

En tiedä millaisen järjestäjän mukana siellä olit, mutta useimmat tarjoavat kaiken ylös kannetuista happipulloista huoltotelttoihin kokkeineen ja lääkäreineen. Molemmilla reiteillä on tikkaat pahimmissa paikoissa ja kiinteät köydet. Haasteiksi jää vuoristotauti, kylmyys, fyysinen rasitus, jne.

Jos Everestin perusleiri olisi merenpinnan tasolla, huipulle pääsisi melkeinpä kuka tahansa.

Vuoret kuten K2 tai Annapurna sisältävät samat haasteet, mutta sen lisäksi vaativat kovan luokan kiipeilytaitoja ja kykyä selvitä ilman kymmenien ihmisten tiimiä palveluineen. Niille ei ole kovakuntoisella turistilla mitään asiaa.

Ihan vain tilastojen valossa, kuolemantapausten määrä suhteessa huiputtajiin:

Kilimanjaro 0,007%

Everest 3,87%

K2 26,5%

Annapurna 35%

Ja tämä siitä huolimatta että kahdelle jälkimmäiselle harvemmin eksyy turisteja.

Mutta jos Lotta tosissaan aikoo kokeilla - mitä epäilen - yrittää saa.

Todennäköisesti hän menee sinne köysirataa tai vastaavaa pitkin tai sitten kuten tuolla aiemminkin puhuttiin, niin muut hoitavat työn ja hän tulee siinä mukana. Eipä silti, ei sekään mitään lasten leikkiä varmasti ole. Pääasia kuitenkin on, että tekee sitä, mikä tuntuu itsestä hyvältä.

Onko siellä köysirata? Eikö vuoria huiputeta kiipeilemällä. Osa kiivetään ja osa kävellään.

[/quote]

Toisaalta hommaan liittyy riskejä, jouta et voi mitenkään ennakoida kuten lumivyöry.[/quote]

Ei jokaisessa rinteessä ole ennakoimatonta lumivyöryn riskiä. Enkä nyt väitä, että kaiken pystyisi ennakoimaan kiipeillessä tai elämässä muutenkaan, mutta riskejä voi minimoida.[/quote]

Kaikilla kasitonnisilla osa menehtyneistä on kuollut juuri lumivyöryihin. Osalla niistä lumivyöry on yleisin kuolinsyy. Putoaminen on vain yksi mahdollinen kuolintapa. Monet kuolevat esimerkiksi vuoristotautiin, hypotermiaan tai lumisokeuden aiheuttamiin ongelmiin. Suurin riski taitavat olla täysin yllättäen muuttuvat sääolosuhteet. Myrskyssä kiipeilijät voivat eksyä, pudota, paleltua tai sairastua vuoristotautiin matkan hidastuessa. Noissa olosuhteissa myös muiden auttaminen on suuri riski omalle hengelle. Kun yksi loukkaantuu, sairastuu tai uupuu, voivat myös auttamaan jääneet kiipeilykaverit menettää oman henkensä. Oma lukunsa ovat sitten kokemattomat tai uhkarohkeat kiipeilijät, jotka voivat omilla valinnoillaan vaaraantaa monen muunkin elämän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Naiset haukkuu täällä porukalla kaunista naista. Oletteko nähneet Lotan opettajan? Hemmetin komea mies.

Kukaan ei haku Lottaa koska hän on kaunis. Itse olen vain sitä mieltä, että vuoristokiipeily on vaarallista ja itsekästä ja varsinkin perheellisille. Jo pelkkä kalliokiipeily on typerää, mutta ei sentään laita pelastajia tai avustajajoukkoja vaaraan. Lotta voisi nauttia tuosta opettajastaan ehkä jollain muulla tavalla kuin 8000 metrissä?

Ehkä jos sinä kävisit, joskus jonkun vuoristokiipeilyyn liittyvän henkilön hautajaisissa, voisi sinunkin asenteesi muuttua? Ja kyllä tunnen myös ihmisiä, jotka ovat kiivennet noita 8000 metrin vuoria ja selvinneet hengissä ja siltikin olen tätä mieltä ilman kateuden häivää.

Onko nämä kuolleiden puolisot sitten erityisen katkeria ja vihaisia miehilleen, kun harrastivat vaarallista lajia? Kiinnostaa noin muuten vain, aina sanotaan vain että "hän kuoli tehden sitä mitä rakasti" jne.

No mun paras ystävä kuoli Jämijärvellä, ja edelleen oon sitä mieltä että "hän kuoli tehden sitä mitä rakasti". Ei se ihminen olisi ollut onnellinen ilman hyppäämistä. Oli kuin hänen DNA:hansa olisi kirjattu intohimo seikkailuihin, adrenaliiniin, extremekokemuksiin.

Kyllä, ystäväni olisi edelleen hengissä ilman tuota harrastusta - paitsi jos olisi jäänyt vaikkapa auton alle, mikä on paljon yleisempää ja aivan yhtä surullinen kuolema. Totta kai meillä on valtava ikävä ja suru on suuri koko meidän loppuelämämme, mutta en mä ajattele että voi kunpa mun ystävä olisi elänyt vanhaksi mutta elämättä siten kuin halusi.

Se palo noihin juttuihin on sellainen, että jos sitä ei ole (niin kuin itselläni ei), ei välltämättä pysty ymmärtämään miksi sinne vuorelle, taivaalle, luolaan, sukeltamaan jne. on pakko päästä.

Kyllä minä ymmärrän, että pakosta heillä on oltava kova palo asiaan. Eihän kukaan käyttäisi niin paljon aikaa ja rahaa siihen muuten, mutta olen siltikin sitä mieltä ettei nuo vaaralliset lajit ole perheellisen hommia. Se on vaan niin itsekästä puolisoa ja lapsia kohtaan. Ja kuten aiemmin kirjoitin, ulkopuolisena kaikkein katkeroittavinta on, kun noiden pelastajien lapset jäävät ilman isää, koska eihän noita mistään helpoista paikoista koskaan pelasteta.

No, sekin on kunkin perheen sisäinen asia. Etenkin jos harrastus on ollut tiedossa jo ennen perheen perustamista. Eihän muuten perheelliset voisi olla poliiseja ja palomiehiäkään, kun niissäkin voi jonain päivänä olla tulematta kotiin. Myös se pelastaja on tehnyt vaarallisen ammatinvalinnan (monet kiipeilijät/extremeharrastajat sanovat, että heitä ei tarvitse tulla pelastamaan tai varsinkaan ruumista noutamaan, sillä kenenkään ei tarvitse riskeerata omaa henkeään heidän takiaan). 

Tämän siis kirjoittaa sohvalla istuja, enkä ikimaailmassa lähtisi kiipeilemään itse. Mutta en myöskään voi tuomita sinne menijää, oli sitten perhettä tai ei. On lapsettomallakin menehtyneellä yleensä kuitenkin omat vanhemmat, sukulaisia, ystäviä; on meidänkin suru raskasta. Ihmiset nyt vaan ottaa riskejä, toiset enemmän ja toiset vähemmän. 

Tietenkin nämä ammattipelastajat ovat ihan itse valinneet ammattinsa ja monet pelastajat ovat ihan vapaaehtoisia, mutta onhan se nyt ihan selvää, ettei niitä pelastettavia olisi,jos ei noita kaikenmaailman kiipeilijöitä ja yrittäjää olisi liikkeellä. Minä tuomitsen, koska olen nähnyt suht läheltä näitä perheitä, joita asia koskettaa ja silloin ei tule muuta fiilistä kuin, että itsekästä on.

No kuten sanoin paras ystäväni kuoli. Olen siis kokenut oman ja nähnyt hänen perheensä tuskan. Ja monta kertaa on kysytty että miksi hänen piti olla siellä. Mutta lopulta mielen valtaa rauha siitä että hän oli onnellinen. Eli tuomitse jos haluat mutta minä en niin tule koskaan tekemään.

Aika eri asia, ystävälläsi ei ole mitään velvollisuuksia sinua kohtaan. Sen sijaan esimerkiksi omia lapsiaan kohtaan todellakin on velvollisuus yrittää pysyä hengissä. Se on sitä vastuunkantoa siitä että on pannut lapset alulle ja sitä ei mikään ”extremen palo” muuta.

Toki, mutta tunsimme toisemme yli 20 vuotta, asuimme yhdessä jne. Ei ihan pieni menetys sekään, vaikka totta kai lapsen ja vanhemman suhde on erityinen. Ihan jokainen ihminen kuitenkin ottaa riskin astuessaan kadulle. Joku haluaa ottaa sen riskin ja astua vuoren rinteelle. Sori, mutta en tule koskaan muuttamaan mieltäni tässä asiassa. Näiden ihmisten pitää mennä ja tehdä. Samoinhan Norjaan kuolleita sukeltajia haukuttiin. Ja heidän kaverinsa sanoivat että te ette ymmärrä että meidän täytyy päästä tekemään sitä. Ja niin se on heidän mielissään.