Lue keskustelun säännöt.
Millaista on lapseton 40+ elämä?
20.04.2019 |
Olen vielä (melko) nuori nainen, 27-vuotias. En tiedä haluanko lapsia tulevaisuudessa. Pelottaa tulenko olemaan todella yksinäinen 40 vuotiaana ilman lapsia vai voiko elämä olla ihan mukavaa.
Kommentit (101)
Olen 41.
Elämä on työntäyteistä ja muutenkin kiireistä. Nautin silti joka hetkestä. Miesystävän kanssa olemme olleet yhdessä kolme vuotta, emme asu saman katon alla emmekä koskaan varmaan tulekaan asumaan, nautimme kummatkin sen verran omasta tilasta.
Eniten seurana minulla käy naapurissa asuva veljentyttö, hän on raskaana ja olen asiasta todella innoissani :) Koskaan en ole kärsinyt vauvakuumeesta, mutta aina olen pitänyt vauvoista.
Vapaa-aika kuluu sarjoja katsellessa ja urheillessa sekä matkustelen miesystävän kanssa. Pitkäaikainen haaveeni on ollut ostaa jostain ihanasta vanhasta kerrostalosta asunto ja remontoida se itselleni täydelliseksi, tuon haaveen toteutuminen on nyt aika lähellä, mikä jännittää minua kovasti.
Kunhan työtahti hidastuu ja asuntoprojekti on valmis (vuosi 2022 on tavoitteena) aion ostaa itselleni koiran. Haave, johon ei juuri nyt ole aikaa.
Tämä on samaan aikaan kiireistä ja leppoista, juuri minun näköistä arkea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan radikaalivelanakin olen kyllä sitä mieltä, että lapsivapaana on paljon isompi todennäköisyys olla yksinäinen. Täytän tänä vuonna 40, ja olen koko aikuisikäni ollut yksinäinen. Mulla on puoliso ja yksi ystävä joka asuu yli 2000km päässä, ja siinä se. Ei ole sukua, enkä muita ystäviä ole vuosien mittaan onnistunut pysyvästi saamaan.
Ns väliaikaistenkin tuttavuuksien/kavereiden löytäminen ja tutustuminen on niin ison työn takana, etten ole sitäkään jaksanut tehdä enää viimeiseen viiteen vuoteen. Ei ole vaivan ja emotionaalisen panostuksen arvoista, kun nuo kaveruudet tuntuvat aina jäävän yksipuolisesti mun kannateltaviksi.
Olenko vanhana (yhä) yksinäinen? No lähes varmasti. Auttaisiko lisääntyminen? Oletettavasti, kun tulisi luultavasti paljon enemmän sosiaalista kanssakäymistä muiden lapsiperheiden kanssa.
Jep. Oli vapaaehtoisesti tai vasten tahtoaan lapseton (kuten minä, eli niin on vain päässyt käymään), niin fakta se on, että seuraa ja turvaverkostoa on huomattavasti vähemmän kuin lapsiperheillä. Lapsia tehdään osin myös opportunisista syistä, enkä kyllä näe siinä mitään pahaa.
Se on helppoa hehkuttaa ehkä joidenkin vielä nelikymppisenä lapsettomuutta, koska he eivät ole vielä ajatelleet elämäänsä pidemmälle. Minä taas olen ajatellut elämääni siihen pisteeseen saakka, että kuka minut esim. mahtaa haudata, jos satun vanhaksi elämään.
Mä kyllä näen paljonkin pahaa siinä, että tekee lapsia täyttämään vain OMIA tarpeitaan (= ei halua olla vanhana yksin) vaikkei edes pidä lapsista eikä niitä haluaisi muuten. Se on todella itsekästä, eikä ne lapset välttämättä edes ole sitten vanhana seurana. Etenkin, kun kuinka moni kykenisi olemaan hyvä vanhempi jos ei halua lapsia mutta tekee ne vain vanhuuden varaksi?
Itse en kyllä sure yhtään mitä kuolemani jälkeen tapahtuu, enhän minä ole sitä kärsimässä.
Harvempi toimii noin kuin esitit. Jos kukaan. Vääristit lausettani, sillä sanoin, että "OSIN MYÖS opportunisista syistä". Se on 100 %:sti eri asia kuin se, että tekee lapsia täyttämään VAIN OMIA tarpeitaan.
Toisaalta, lasten tekeminen ja tekemättömyys on aina itsekästä.
Nythän puhutaan nimenomaan ihmisistä jotka eivät halua lapsia, että pitäisikö niitä silti tehdä jos se auttaisi vanhuuden yksinäisyyteen. Eli se olisi ainoa syy tehdä niitä lapsia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halunnut lapsia mutta aviomies tahtoi, joten nelikymppisenä saimme kaksi. He ovat suuri ilo elämässämme ja vaikea kuvitella elämää ilman heitä. Kun omat vanhemmat tulivat vanhoiksi, alkoivat sairastella ja lopulta kuolivat, olin todella onnellinen siitä, että minulla oli perhe tukenani.
Olisi ollut kamalaa haudata vanhemmat, jos olisin ollut yksin tai vaikka lapseton. Se oli se vaihe elämässä jolloin vasta ymmärsin lasten lopullisen arvon. Vaikka se on kuinka klisee, niin lapsissa elämä jatkuu.No näinpä juuri, ja tälleen sattumalta lapsettomana itse haluaisin kuulla, miten nämä hehkuttajat ovat varautuneet sitten omiin sairauksiin, ikävien asioiden käsittelyyn (esim. omien vanhempien vanhuus, sairaudet ja kuolema). Kenelle he siis ovat aikeissa kipata nämä kaikki jutut? Koska itsestäni se ainakin on pelottava ajatus, että loppujen lopuksi ei ole ketään. Ainoastaan voi toivoa, että sisaruksen lapset edes joskus käyvät moikkaamassa, mutta kai nyt heilläkin parempaa tekemistä on myöhemmin mahdollisesti omien perheittensä kanssa kuin hengailla jonkun vanhan tädin kanssa.
En ymmärrä. Tuo oma yksinäisyyden ja ikävien asioiden pelkoko on asia, jonka vuoksi kannattaa hankkia lapsia? Samat murheet joutuvat sitten rakkaat lapsetkin kantamaan elämän myötä. Parempi olla syntymättä.
Jokainen tyylillään. Itse 40+, enkä voisi kuvitellakaan enää elämää ilman lapsiani. Työ ja harrastukset ovat ihan ok, mutta tuntisin elämäni hyvinkin merkityksettömäksi ilman perhettä. Toisaalta myös lapsuudenperheeni on minulle tärkeä ja suuri voimavara elämässä. Ehkä siksi halusin myös oman perheen, jotta itse tuntisin elämäni täydemmäksi ja merkityksellisemmäksi.
Pidän vain harvoista ihmisistä eli ilman perhettä tuntisin todennäköisesti paljon yksinäisyyttä elämässäni. Ystävät ovat aina olleet jotenkin niin ailahtelevaisia ja pinnallisia, tai sitten roikkujia. En millään jaksaisi jotain 40 v naisjoukkoa yhteisellä lomamatkalla tms. Ajatuskin kauhistuttaa. Jos ei lapsia olisi tullut, elelisin mieluummin susiparina mieheni kanssa. Ilman parisuhdetta en voisi kuvitella eläväni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halunnut lapsia mutta aviomies tahtoi, joten nelikymppisenä saimme kaksi. He ovat suuri ilo elämässämme ja vaikea kuvitella elämää ilman heitä. Kun omat vanhemmat tulivat vanhoiksi, alkoivat sairastella ja lopulta kuolivat, olin todella onnellinen siitä, että minulla oli perhe tukenani.
Olisi ollut kamalaa haudata vanhemmat, jos olisin ollut yksin tai vaikka lapseton. Se oli se vaihe elämässä jolloin vasta ymmärsin lasten lopullisen arvon. Vaikka se on kuinka klisee, niin lapsissa elämä jatkuu.No näinpä juuri, ja tälleen sattumalta lapsettomana itse haluaisin kuulla, miten nämä hehkuttajat ovat varautuneet sitten omiin sairauksiin, ikävien asioiden käsittelyyn (esim. omien vanhempien vanhuus, sairaudet ja kuolema). Kenelle he siis ovat aikeissa kipata nämä kaikki jutut? Koska itsestäni se ainakin on pelottava ajatus, että loppujen lopuksi ei ole ketään. Ainoastaan voi toivoa, että sisaruksen lapset edes joskus käyvät moikkaamassa, mutta kai nyt heilläkin parempaa tekemistä on myöhemmin mahdollisesti omien perheittensä kanssa kuin hengailla jonkun vanhan tädin kanssa.
Minusta kuulostaa kammottavalle, että omien vanhempien sairauksien ja kuoleman aiheuttama tuska "kipataan" omille lapsille. En tiedä tarkoititko tätä oikeasti, yritin miettiä muitakin tulkintavaihtoehtoja, mutta en keksinyt. Voi niitä lapsiparkoja, jotka on tähän maailmaan tuollaisen syyn varjolla saatettu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halunnut lapsia mutta aviomies tahtoi, joten nelikymppisenä saimme kaksi. He ovat suuri ilo elämässämme ja vaikea kuvitella elämää ilman heitä. Kun omat vanhemmat tulivat vanhoiksi, alkoivat sairastella ja lopulta kuolivat, olin todella onnellinen siitä, että minulla oli perhe tukenani.
Olisi ollut kamalaa haudata vanhemmat, jos olisin ollut yksin tai vaikka lapseton. Se oli se vaihe elämässä jolloin vasta ymmärsin lasten lopullisen arvon. Vaikka se on kuinka klisee, niin lapsissa elämä jatkuu.No näinpä juuri, ja tälleen sattumalta lapsettomana itse haluaisin kuulla, miten nämä hehkuttajat ovat varautuneet sitten omiin sairauksiin, ikävien asioiden käsittelyyn (esim. omien vanhempien vanhuus, sairaudet ja kuolema). Kenelle he siis ovat aikeissa kipata nämä kaikki jutut? Koska itsestäni se ainakin on pelottava ajatus, että loppujen lopuksi ei ole ketään. Ainoastaan voi toivoa, että sisaruksen lapset edes joskus käyvät moikkaamassa, mutta kai nyt heilläkin parempaa tekemistä on myöhemmin mahdollisesti omien perheittensä kanssa kuin hengailla jonkun vanhan tädin kanssa.
En ymmärrä. Tuo oma yksinäisyyden ja ikävien asioiden pelkoko on asia, jonka vuoksi kannattaa hankkia lapsia? Samat murheet joutuvat sitten rakkaat lapsetkin kantamaan elämän myötä. Parempi olla syntymättä.
Elämässä on murheita, valitsi minkä polun tahansa. En usko lastenhankinnan johtuvan niinkään yksinäisyyden pelosta, kun läheisyyden kaipuusta. Jos tykkää ihmisten kanssa elämisestä ja asioiden jakammisesta toisten kanssa, yrittää varmasti perustaa perheen. Yksin elävät ihmiset eivät ehkä kaipaa läheisyyttä samalla tavalla. Ja en puhu vain fyysisestä läheisyydestä, vaan henkisestä. Vain jakamalla arjen toisen ihmisen kanssa, pääsee henkisesti lähelle. Ja silloinkin vain, jos on valmis avaamaan itsensä. Kaikki eivät tähän pysty, vaan pelkäävät toisia ja pitävät muureja yllä. Luottamuksenpuutetta kai.
Vierailija kirjoitti:
Olen 41.
Elämä on työntäyteistä ja muutenkin kiireistä. Nautin silti joka hetkestä. Miesystävän kanssa olemme olleet yhdessä kolme vuotta, emme asu saman katon alla emmekä koskaan varmaan tulekaan asumaan, nautimme kummatkin sen verran omasta tilasta.
Eniten seurana minulla käy naapurissa asuva veljentyttö, hän on raskaana ja olen asiasta todella innoissani :) Koskaan en ole kärsinyt vauvakuumeesta, mutta aina olen pitänyt vauvoista.
Vapaa-aika kuluu sarjoja katsellessa ja urheillessa sekä matkustelen miesystävän kanssa. Pitkäaikainen haaveeni on ollut ostaa jostain ihanasta vanhasta kerrostalosta asunto ja remontoida se itselleni täydelliseksi, tuon haaveen toteutuminen on nyt aika lähellä, mikä jännittää minua kovasti.
Kunhan työtahti hidastuu ja asuntoprojekti on valmis (vuosi 2022 on tavoitteena) aion ostaa itselleni koiran. Haave, johon ei juuri nyt ole aikaa.
Tämä on samaan aikaan kiireistä ja leppoista, juuri minun näköistä arkea.
Kuulostaa mukavalta. :)
Unohdin omassa kirjoituksessani mainita harrastukseni, joka on huonokuntoisten asuntojen kunnostaminen ja myyminen voitolla. Se tuli mieleen tästä tekstistäsi. On ihanaa puuhaa, mutta vain silloin kun sitä ei tarvitse tehdä kello kädessä, vaan on mahdollisuus suunnitella ja toteuttaa rauhassa omaan tahtiin. Lapsiperheenä tämäkään puuha tuskin onnistuisi stressittömästi. Pari täysremonttia vanhoihin jugend-asuntoihin olen jo elämäni aikana tehnyt, ja kolmas on toivottavasti nyt kesällä tai alkusyksystä edessä, kun haluamme miehen kanssa lisää tilaa yhteiselle elämälle.
t. 19
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halunnut lapsia mutta aviomies tahtoi, joten nelikymppisenä saimme kaksi. He ovat suuri ilo elämässämme ja vaikea kuvitella elämää ilman heitä. Kun omat vanhemmat tulivat vanhoiksi, alkoivat sairastella ja lopulta kuolivat, olin todella onnellinen siitä, että minulla oli perhe tukenani.
Olisi ollut kamalaa haudata vanhemmat, jos olisin ollut yksin tai vaikka lapseton. Se oli se vaihe elämässä jolloin vasta ymmärsin lasten lopullisen arvon. Vaikka se on kuinka klisee, niin lapsissa elämä jatkuu.No näinpä juuri, ja tälleen sattumalta lapsettomana itse haluaisin kuulla, miten nämä hehkuttajat ovat varautuneet sitten omiin sairauksiin, ikävien asioiden käsittelyyn (esim. omien vanhempien vanhuus, sairaudet ja kuolema). Kenelle he siis ovat aikeissa kipata nämä kaikki jutut? Koska itsestäni se ainakin on pelottava ajatus, että loppujen lopuksi ei ole ketään. Ainoastaan voi toivoa, että sisaruksen lapset edes joskus käyvät moikkaamassa, mutta kai nyt heilläkin parempaa tekemistä on myöhemmin mahdollisesti omien perheittensä kanssa kuin hengailla jonkun vanhan tädin kanssa.
En ymmärrä. Tuo oma yksinäisyyden ja ikävien asioiden pelkoko on asia, jonka vuoksi kannattaa hankkia lapsia? Samat murheet joutuvat sitten rakkaat lapsetkin kantamaan elämän myötä. Parempi olla syntymättä.
Elämässä on murheita, valitsi minkä polun tahansa. En usko lastenhankinnan johtuvan niinkään yksinäisyyden pelosta, kun läheisyyden kaipuusta. Jos tykkää ihmisten kanssa elämisestä ja asioiden jakammisesta toisten kanssa, yrittää varmasti perustaa perheen. Yksin elävät ihmiset eivät ehkä kaipaa läheisyyttä samalla tavalla. Ja en puhu vain fyysisestä läheisyydestä, vaan henkisestä. Vain jakamalla arjen toisen ihmisen kanssa, pääsee henkisesti lähelle. Ja silloinkin vain, jos on valmis avaamaan itsensä. Kaikki eivät tähän pysty, vaan pelkäävät toisia ja pitävät muureja yllä. Luottamuksenpuutetta kai.
Itse en halua lapsia siitäkään syystä, että en usko yrityksistä huolimatta pystyväni saavuttamaan tuollaista henkistä yhteyttä lapsiperhe-elämässä, sillä sellainen uuvuttaisi minut täysin, ja uupuneena muutun ikäväksi ihmiseksi. Sen sijaan tuo yhteys on mahdollista saavuttaa ihan vain puolisonkin kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Olen 41.
Elämä on työntäyteistä ja muutenkin kiireistä. Nautin silti joka hetkestä. Miesystävän kanssa olemme olleet yhdessä kolme vuotta, emme asu saman katon alla emmekä koskaan varmaan tulekaan asumaan, nautimme kummatkin sen verran omasta tilasta.
Eniten seurana minulla käy naapurissa asuva veljentyttö, hän on raskaana ja olen asiasta todella innoissani :) Koskaan en ole kärsinyt vauvakuumeesta, mutta aina olen pitänyt vauvoista.
Vapaa-aika kuluu sarjoja katsellessa ja urheillessa sekä matkustelen miesystävän kanssa. Pitkäaikainen haaveeni on ollut ostaa jostain ihanasta vanhasta kerrostalosta asunto ja remontoida se itselleni täydelliseksi, tuon haaveen toteutuminen on nyt aika lähellä, mikä jännittää minua kovasti.
Kunhan työtahti hidastuu ja asuntoprojekti on valmis (vuosi 2022 on tavoitteena) aion ostaa itselleni koiran. Haave, johon ei juuri nyt ole aikaa.
Tämä on samaan aikaan kiireistä ja leppoista, juuri minun näköistä arkea.
Kuulostaa aika samalta kuin minun, ikäisesi lapsettoman naisen elämä. Minun miesystävälläni on lapsia, ja olen tullut siihen tulokseen että on vain hyvä etten itse lapsia koskaan saanut. Toisaalta minulla ei ollut koskaan erityistä vauvakuumettakaan, uskon että se on vahva viesti siitä ettei minulla ole oikein taipumuksia äidiksi.
Minulla ei olisi voimia olla päivittäin lasten kanssa. Koen sen myös liian suureksi vastuuksi. Koko ajan pitää huolehtia etteivät toilaile ja telo itseään ja lisäksi vielä tarkkailla sanomisiaan ja tiedostaa että he kuuntelevat kaiken ja saattavat muistaa sanomiset loppuikänsä.
Minua ei myöskään rehellisesti sanottuna kiinnosta tippaakaan käykö joku katsomassa minua vanhainkodissa. En kaipaa erityisesti vieraita nytkään, miksi kaipaisin sen enempää sitten kun olen väsyneempi? Voi hyvin käydä niin, että vietän vanhuuteni yksin, eikä se ole minulle mikään uhkakuva. Eläkepäivinä ehdin hyvin sitten lukea lukulistaani lyhyemmäksi ja katsoa elokuvat joihin nyt ei ole aikaa. Se houkuttelee minua paljon enemmän kuin kahvitella ja yrittää keksiä juteltavaa jonkun ihan eri planeetalla elävän lapsenlapsen kanssa, joka kuvittelee itsensä hyvinkin jaloksi ja uhrautuvaiseksi tultuaan minua häiritsemään... ;)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
40v on uusi 30, melkein teinejä siis vielä, sun täytyy kysyä asiaa paljon vanhemmilta.
Miltä tuntuu olla 70v jos ei ole lapsia ja kavereita alkaa kuolla ympriltä.
Alkaa kuolla? Eiköhän tuohon mennessä suurin osa kavereista ole jo kuollut
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan radikaalivelanakin olen kyllä sitä mieltä, että lapsivapaana on paljon isompi todennäköisyys olla yksinäinen. Täytän tänä vuonna 40, ja olen koko aikuisikäni ollut yksinäinen. Mulla on puoliso ja yksi ystävä joka asuu yli 2000km päässä, ja siinä se. Ei ole sukua, enkä muita ystäviä ole vuosien mittaan onnistunut pysyvästi saamaan.
Ns väliaikaistenkin tuttavuuksien/kavereiden löytäminen ja tutustuminen on niin ison työn takana, etten ole sitäkään jaksanut tehdä enää viimeiseen viiteen vuoteen. Ei ole vaivan ja emotionaalisen panostuksen arvoista, kun nuo kaveruudet tuntuvat aina jäävän yksipuolisesti mun kannateltaviksi.
Olenko vanhana (yhä) yksinäinen? No lähes varmasti. Auttaisiko lisääntyminen? Oletettavasti, kun tulisi luultavasti paljon enemmän sosiaalista kanssakäymistä muiden lapsiperheiden kanssa.
Jep. Oli vapaaehtoisesti tai vasten tahtoaan lapseton (kuten minä, eli niin on vain päässyt käymään), niin fakta se on, että seuraa ja turvaverkostoa on huomattavasti vähemmän kuin lapsiperheillä. Lapsia tehdään osin myös opportunisista syistä, enkä kyllä näe siinä mitään pahaa.
Se on helppoa hehkuttaa ehkä joidenkin vielä nelikymppisenä lapsettomuutta, koska he eivät ole vielä ajatelleet elämäänsä pidemmälle. Minä taas olen ajatellut elämääni siihen pisteeseen saakka, että kuka minut esim. mahtaa haudata, jos satun vanhaksi elämään.
Mä kyllä näen paljonkin pahaa siinä, että tekee lapsia täyttämään vain OMIA tarpeitaan (= ei halua olla vanhana yksin) vaikkei edes pidä lapsista eikä niitä haluaisi muuten. Se on todella itsekästä, eikä ne lapset välttämättä edes ole sitten vanhana seurana. Etenkin, kun kuinka moni kykenisi olemaan hyvä vanhempi jos ei halua lapsia mutta tekee ne vain vanhuuden varaksi?
Itse en kyllä sure yhtään mitä kuolemani jälkeen tapahtuu, enhän minä ole sitä kärsimässä.
Harvempi toimii noin kuin esitit. Jos kukaan. Vääristit lausettani, sillä sanoin, että "OSIN MYÖS opportunisista syistä". Se on 100 %:sti eri asia kuin se, että tekee lapsia täyttämään VAIN OMIA tarpeitaan.
Toisaalta, lasten tekeminen ja tekemättömyys on aina itsekästä.
Nythän puhutaan nimenomaan ihmisistä jotka eivät halua lapsia, että pitäisikö niitä silti tehdä jos se auttaisi vanhuuden yksinäisyyteen. Eli se olisi ainoa syy tehdä niitä lapsia.
Ei puhuta. Kommentissani, jota hän lainasi ja jota hän käytti viestinsä pohjana, ei puhuttu tällaisesta asiasta. Henkilö tarttui siihen, kun minä en nähnyt näissä osin opportunistisissa syissä mitää pahaa, että hän taas näkee paljonkin pahaa, jos tekee lapset VAIN OMIEN tarpeiden takia. Niin minäkin näen siinä paljon pahaa, mutta en siinä, jos paljon muitakin syitä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halunnut lapsia mutta aviomies tahtoi, joten nelikymppisenä saimme kaksi. He ovat suuri ilo elämässämme ja vaikea kuvitella elämää ilman heitä. Kun omat vanhemmat tulivat vanhoiksi, alkoivat sairastella ja lopulta kuolivat, olin todella onnellinen siitä, että minulla oli perhe tukenani.
Olisi ollut kamalaa haudata vanhemmat, jos olisin ollut yksin tai vaikka lapseton. Se oli se vaihe elämässä jolloin vasta ymmärsin lasten lopullisen arvon. Vaikka se on kuinka klisee, niin lapsissa elämä jatkuu.No näinpä juuri, ja tälleen sattumalta lapsettomana itse haluaisin kuulla, miten nämä hehkuttajat ovat varautuneet sitten omiin sairauksiin, ikävien asioiden käsittelyyn (esim. omien vanhempien vanhuus, sairaudet ja kuolema). Kenelle he siis ovat aikeissa kipata nämä kaikki jutut? Koska itsestäni se ainakin on pelottava ajatus, että loppujen lopuksi ei ole ketään. Ainoastaan voi toivoa, että sisaruksen lapset edes joskus käyvät moikkaamassa, mutta kai nyt heilläkin parempaa tekemistä on myöhemmin mahdollisesti omien perheittensä kanssa kuin hengailla jonkun vanhan tädin kanssa.
En ymmärrä. Tuo oma yksinäisyyden ja ikävien asioiden pelkoko on asia, jonka vuoksi kannattaa hankkia lapsia? Samat murheet joutuvat sitten rakkaat lapsetkin kantamaan elämän myötä. Parempi olla syntymättä.
Ei tietenkään. Mutta tässä toteamme nyt faktoja tilanteestamme realistisesti. Eli niin makaa kuin petaa. Ei näitä tiettyjä huonoja puolia voi niin vain ohittaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En halunnut lapsia mutta aviomies tahtoi, joten nelikymppisenä saimme kaksi. He ovat suuri ilo elämässämme ja vaikea kuvitella elämää ilman heitä. Kun omat vanhemmat tulivat vanhoiksi, alkoivat sairastella ja lopulta kuolivat, olin todella onnellinen siitä, että minulla oli perhe tukenani.
Olisi ollut kamalaa haudata vanhemmat, jos olisin ollut yksin tai vaikka lapseton. Se oli se vaihe elämässä jolloin vasta ymmärsin lasten lopullisen arvon. Vaikka se on kuinka klisee, niin lapsissa elämä jatkuu.No näinpä juuri, ja tälleen sattumalta lapsettomana itse haluaisin kuulla, miten nämä hehkuttajat ovat varautuneet sitten omiin sairauksiin, ikävien asioiden käsittelyyn (esim. omien vanhempien vanhuus, sairaudet ja kuolema). Kenelle he siis ovat aikeissa kipata nämä kaikki jutut? Koska itsestäni se ainakin on pelottava ajatus, että loppujen lopuksi ei ole ketään. Ainoastaan voi toivoa, että sisaruksen lapset edes joskus käyvät moikkaamassa, mutta kai nyt heilläkin parempaa tekemistä on myöhemmin mahdollisesti omien perheittensä kanssa kuin hengailla jonkun vanhan tädin kanssa.
Minusta kuulostaa kammottavalle, että omien vanhempien sairauksien ja kuoleman aiheuttama tuska "kipataan" omille lapsille. En tiedä tarkoititko tätä oikeasti, yritin miettiä muitakin tulkintavaihtoehtoja, mutta en keksinyt. Voi niitä lapsiparkoja, jotka on tähän maailmaan tuollaisen syyn varjolla saatettu.
Nyt sotketaan toistuvasti kaksi asiaa. Se, että toteaa, että lapsettomalla ei ole turvaverkkoa vanhuksena, ei tarkoita sitä, että joku tekisi tai kannattaisi tehdä lapsia vain turvaverkon ilosta. Se tarkoittaa lapsettoman elämän faktaa, eikä vastaa mitenkään siihen kysymykseen, miltä pohjalta kannattaisi lapsia tehdä.
Eihän tässä nimenomaan ole niitä lapsiparkoja. Se ei silti estä tiedostamasta oman elämänsä heikkoja kohtia. Perheestä on monelle tukea ja iloa, eikä perhettä hommata vain puhtaasta jaloudesta ja sen takia, että voidaan sitten elää yksin ja itsenäisesti vuosikymmenet.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ensinnäkin sinulla on paljon aikaa vielä miettiä asiaa.
Paljonhan se riippuu siitäkin, saavatko ystäväsi lapsia. Jos suurimmalla osalla on omat perheet, saatat helpoti jäädä hieman ulkopuolelle. Tai sitten et, jos ystäväsi ovat fiksuja. Mutta jos ystävillä on lapsia, on paljon enemmän yhteistä kun itselläkin on samantyyppinen elämäntilanne. Mutta tuo pelkästään on tietenkin typerä syy hankkia lapsia.
Riippuu tietysti, mutta jos katsotaan tilastoja ja harrastetaan todennäköisyyslaskentaa, niin tyypillisellä 40-vuotiaalla on lapsi tai lapsia. Voisi siis puhua jonkinlaisesta onnenpotkusta, jos kaveriporukassa on useampia lapsettomia.
Olen itse 40v ja kaikki ystäväni ovat 40 tai hiukan päälke - meistä kenelläkään ei ole lapsia eikä todennäköisesti tulekaan. Eli ei kaikilla nelikymppisillä todellakaan lapsia ole.
Oletteko löytäneet kaveriporukan nimenomaan lapsettomuuden perusteella? Tai esim. baarissa tutustuneet toisiinne vanhemmalla iällä. Tämä eri asia kuin esim. se, että puhutaan lapsuuden tai nuoruuden kaveriporukasta.
Niin tai näin, todennäköisyyslaskenta ei poissulje tällaista tilannetta. Kuten sanoin, voi sattua joskus onnenpotku sattumalta.
Törmäsinpä tähän vanhaan ketjuun. Olen tuo, jolle vastasit. Olemme näiden lapsettomien ystävieni kanssa tunteneet jo yläasteelta saakka ja olemme nyt siis jo yli 40v. Meillä ei kenelläkään ole edelleenkään lapsia.
Mä olen 42v ja molemmat lapset muuttaneet jo omilleen. Heidän isästään olen eronnut. Eli tavallaan olen yksin vaikka äiti olenkin. Lapsilla omat elämät, koulut ja työt, ei heillä ole aikaa minua viihdyttää enkä sitä odotakaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan radikaalivelanakin olen kyllä sitä mieltä, että lapsivapaana on paljon isompi todennäköisyys olla yksinäinen. Täytän tänä vuonna 40, ja olen koko aikuisikäni ollut yksinäinen. Mulla on puoliso ja yksi ystävä joka asuu yli 2000km päässä, ja siinä se. Ei ole sukua, enkä muita ystäviä ole vuosien mittaan onnistunut pysyvästi saamaan.
Ns väliaikaistenkin tuttavuuksien/kavereiden löytäminen ja tutustuminen on niin ison työn takana, etten ole sitäkään jaksanut tehdä enää viimeiseen viiteen vuoteen. Ei ole vaivan ja emotionaalisen panostuksen arvoista, kun nuo kaveruudet tuntuvat aina jäävän yksipuolisesti mun kannateltaviksi.
Olenko vanhana (yhä) yksinäinen? No lähes varmasti. Auttaisiko lisääntyminen? Oletettavasti, kun tulisi luultavasti paljon enemmän sosiaalista kanssakäymistä muiden lapsiperheiden kanssa.
Jep. Oli vapaaehtoisesti tai vasten tahtoaan lapseton (kuten minä, eli niin on vain päässyt käymään), niin fakta se on, että seuraa ja turvaverkostoa on huomattavasti vähemmän kuin lapsiperheillä. Lapsia tehdään osin myös opportunisista syistä, enkä kyllä näe siinä mitään pahaa.
Se on helppoa hehkuttaa ehkä joidenkin vielä nelikymppisenä lapsettomuutta, koska he eivät ole vielä ajatelleet elämäänsä pidemmälle. Minä taas olen ajatellut elämääni siihen pisteeseen saakka, että kuka minut esim. mahtaa haudata, jos satun vanhaksi elämään.
Minä olen ajatellut tuon hautauskysymyksen niin että se ei ole enää minun ongelmani joten turha sitä on miettiä.
Onnellista on. En ole koskaan halunnut lapsia ja se on minulle ihan itsestään selvää. Miehelläni on aikuiset lapset, joita tapaamme harvoin. Minua ei haittaisi vaikkei tavattaisi, en elä muiden ihmisten kautta. Kaipaan paljon omaa rauhaa ja aikaa. Olen erittäin tyytyväinen tähän korona-aikaan kun ei tarvitse työkavereitakaan nähdä. Ystäviäni tapaan harvakseltaan ja se on aina tosi kivaa, vaikkei yhtään huvittaisi lähteä minnekään.
Elämä voi olla lapsettomalle 40+ ihan ok elämää, kunhan on hyväksynyt lapsettomuutensa riittävän ajoissa ja oppinut keskittämään huomionsa lapsettomuuden hyviin puoliin. (Ei huolia lapsen elämästä, paljon vapaa-aikaa jne.) Kannattaa kuitenkin kasvattaa paksu nahka, koska etenkin työväenluokkaiselle kansanosalle lapseton nainen on pilkan ja vainon kohde, siitäkin huolimatta kuinka yleistä lapsettomuus nykyään on.
realiteetit kirjoitti:
Mikään ei ole niin katkera kuin lapsettomaksi jäänyt yli nelikymppinen nainen.
Kelpaavat lähinnä tekemään töitä, töitä ja töitä. Sitten voikin maatua pois.
Hah, sinä taidat olla se kaikkein katkerin ja onnettomin ilmestys. No, toivottavasti löydät vielä elämääsi jotain sisältöä 😂
*opportunistisista siis, copy-pastessa uudestaan sama virhe.