Lue keskustelun säännöt.
Millaista on lapseton 40+ elämä?
20.04.2019 |
Olen vielä (melko) nuori nainen, 27-vuotias. En tiedä haluanko lapsia tulevaisuudessa. Pelottaa tulenko olemaan todella yksinäinen 40 vuotiaana ilman lapsia vai voiko elämä olla ihan mukavaa.
Kommentit (101)
realiteetit kirjoitti:
Mikään ei ole niin katkera kuin lapsettomaksi jäänyt yli nelikymppinen nainen.
Kelpaavat lähinnä tekemään töitä, töitä ja töitä. Sitten voikin maatua pois.
.
Tiedän vielä katkerampia ihmistyyppejä: naisetta jäänyt mies sekä lastensa hylkäämä vanhempi nainen.
Kaikille hyvää elämää toivottaebän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Boring af, mutta hiljaisuutta toki saa just silloin, kun haluaa. Tämä siis varsinkin silloin, kun ei ole muutenkaan perhettä.
Sitä odotellessa, kun ikää tulee vielä lisää, eli omasta äidistäkään ei ole enää juttuseuraa. Ei ehkä itsellä kovin valoisa tulevaisuus edessä, kun makoilee yksin jossain vanhainkodissa, jossa tuskin sisaruksen lapset kovin ahkerasti vierailevat.
Ja lisäyksenä vielä, että hieman ihmetyttää täällä jotkut romantisoinnit, jotka antavat ymmärtää, että ihkua on ja seuraa piisaa jne. Ihan kiva, jos joillakin on näin, mutta lapsettomuus sulkee helposti lapsikuplien ulkopuolelle eikä mammat hellojen ja lapsien äärestä hirveästi ole lähdössä syömään, kylille, keikoille jne., vaan se on lähinnä lypsämistä saada heitä jonnekin.
Luulisin että lapsettomat haluavatkin olla lapsikuplien ulkopuolella lukuunottamatta lähipiiriä. Riippuu myös asuinpaikasta. Esim Helsingissä on tekemistä niin paljon kuin jaksaa sekä mahdollisuus saada useampia kavereita ym.
No kyllä minä ainakin haluaisin olla vanhojen kavereiden kanssa mahd. paljon tekemisissä. Tampereella ei ainakaan ole mitään "tule tänne, saat heti ikäisiäsi lapsettomia kavereita" -meininkiä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Lapsettoman elämä on taivaallista. Mieti nyt, voit elää vain itsellesi ja kehittää itseäsi ja välittää piut paut kenenkään lapsista. Älä hanki lapsia. Se on paras teko, minkä voit tehdä.
Taivaallista, itsekkäästi omaa napaa hedonistisesti tuijottaen? Hmmm, todellakin olisi syytä sinun kehittää hieman vielä itseäsi ;)
Itse olen sekä hedonisti, että antinatalisti. Henkilökohtaisen näkemykseni mukaan vapaaehtoinen lapsettomuuteni on paras ja reiluin mahdollinen vaihtoehto sekä minulle että kuvitteelliselle lapselleni.
Minusta sinun pitäisi hieman kehittää filosofiaasi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täydellistä. Vapaus tehdä mitä huvittaa. Työura huipussaan, liksaa tulee hyvin. Ystäviä ja sukulaisia ja seuraa piisaa aina kun sitä haluaa.
Juuri tuollaista. Matkustelen paljon. On varaa pitkiin lomiin. En ole kiinni missään. Vapaus.
No, ap saattaa nelikymppisenä olla työtön, sairas ja rahaton, omien vanhempiensa omaishuoltaja.
Ei ole mitään stereotyyppistä lapsetonta 4-kymppistä.
Vierailija kirjoitti:
Ihan radikaalivelanakin olen kyllä sitä mieltä, että lapsivapaana on paljon isompi todennäköisyys olla yksinäinen. Täytän tänä vuonna 40, ja olen koko aikuisikäni ollut yksinäinen. Mulla on puoliso ja yksi ystävä joka asuu yli 2000km päässä, ja siinä se. Ei ole sukua, enkä muita ystäviä ole vuosien mittaan onnistunut pysyvästi saamaan.
Ns väliaikaistenkin tuttavuuksien/kavereiden löytäminen ja tutustuminen on niin ison työn takana, etten ole sitäkään jaksanut tehdä enää viimeiseen viiteen vuoteen. Ei ole vaivan ja emotionaalisen panostuksen arvoista, kun nuo kaveruudet tuntuvat aina jäävän yksipuolisesti mun kannateltaviksi.
Olenko vanhana (yhä) yksinäinen? No lähes varmasti. Auttaisiko lisääntyminen? Oletettavasti, kun tulisi luultavasti paljon enemmän sosiaalista kanssakäymistä muiden lapsiperheiden kanssa.
Jep. Oli vapaaehtoisesti tai vasten tahtoaan lapseton (kuten minä, eli niin on vain päässyt käymään), niin fakta se on, että seuraa ja turvaverkostoa on huomattavasti vähemmän kuin lapsiperheillä. Lapsia tehdään osin myös opportunisista syistä, enkä kyllä näe siinä mitään pahaa.
Se on helppoa hehkuttaa ehkä joidenkin vielä nelikymppisenä lapsettomuutta, koska he eivät ole vielä ajatelleet elämäänsä pidemmälle. Minä taas olen ajatellut elämääni siihen pisteeseen saakka, että kuka minut esim. mahtaa haudata, jos satun vanhaksi elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Boring af, mutta hiljaisuutta toki saa just silloin, kun haluaa. Tämä siis varsinkin silloin, kun ei ole muutenkaan perhettä.
Sitä odotellessa, kun ikää tulee vielä lisää, eli omasta äidistäkään ei ole enää juttuseuraa. Ei ehkä itsellä kovin valoisa tulevaisuus edessä, kun makoilee yksin jossain vanhainkodissa, jossa tuskin sisaruksen lapset kovin ahkerasti vierailevat.
Ja lisäyksenä vielä, että hieman ihmetyttää täällä jotkut romantisoinnit, jotka antavat ymmärtää, että ihkua on ja seuraa piisaa jne. Ihan kiva, jos joillakin on näin, mutta lapsettomuus sulkee helposti lapsikuplien ulkopuolelle eikä mammat hellojen ja lapsien äärestä hirveästi ole lähdössä syömään, kylille, keikoille jne., vaan se on lähinnä lypsämistä saada heitä jonnekin.
Luulisin että lapsettomat haluavatkin olla lapsikuplien ulkopuolella lukuunottamatta lähipiiriä.
Taidat elää itsekin jonkinlaisessa kuplassa, jos ajattelet noin rajoittuneesti. Ei se, ettei halua omaa lasta tarkoita mitenkään automaattisesti sitä, ettei halua olla muiden lasten kanssa tekemisessä.
Elämä on ok nelikymppisenä ja lapsettomana. Välillä ahdistaa, mutta perheenäitinä vasta ahdistaiskin! Ihmisiä on paljon elämässä, mutta viihdyn hyvin itseksenikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
51 vee: lapseton sinkku.Aikani surin lapsettomuuttani, mutta en enää-lapset olisivat jo kuitenkin lentäneet pesästä.Eikä se aina edes ole niin ihanaa, kuin jotkut esittää.Välit poikki aikuisiin lapsiin tai lapset vain ottavat kaiken hyödyn.Nämä siis vain muutamia esimerkkejä.
Nykyisin olen tyytyväinen elämääni ja onnellinen.En edes huolisi ketään miestö-miksi?Helpommalla pääsee.Jos esim.panoseuraa kaipaisin, niin sitä löytyisi-nuorista ja komeista miehistä.Mutta enpä kaipaa sitäkään.Onni löytyy elämällä omannäköistä elämää, kukaan toinen ei voi ketään tehdäbonnelliselsi.Parisuhde on aina kompromisseja, yksin ei tarvitse kysellä, selitellä, ihmetellä ja yksinäinen ei tarvitse olla.Tunnen monta eronnutta +40 näistä, eikä kukaan enää halua parisuhdetta-liikaa vaivaa "hyötyyn"nähden.Tunnen myös monta +40 näistä, jotka haluaisivat olla yksin ja erota."Sitten, kun lapset ovat pesästä lennähtäneet, niin sitten"
En halunnut lapsia mutta aviomies tahtoi, joten nelikymppisenä saimme kaksi. He ovat suuri ilo elämässämme ja vaikea kuvitella elämää ilman heitä. Kun omat vanhemmat tulivat vanhoiksi, alkoivat sairastella ja lopulta kuolivat, olin todella onnellinen siitä, että minulla oli perhe tukenani.
Olisi ollut kamalaa haudata vanhemmat, jos olisin ollut yksin tai vaikka lapseton. Se oli se vaihe elämässä jolloin vasta ymmärsin lasten lopullisen arvon. Vaikka se on kuinka klisee, niin lapsissa elämä jatkuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mahtavaa! Ihana vapaus. Puhumattakaan siitä, miten hyvässä tilanteessa on sekä uran että tienaamisen suhteen. Kertaakaan ei ole vielä kaduttanut.
Missä on hippejä ja hamppua, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan radikaalivelanakin olen kyllä sitä mieltä, että lapsivapaana on paljon isompi todennäköisyys olla yksinäinen. Täytän tänä vuonna 40, ja olen koko aikuisikäni ollut yksinäinen. Mulla on puoliso ja yksi ystävä joka asuu yli 2000km päässä, ja siinä se. Ei ole sukua, enkä muita ystäviä ole vuosien mittaan onnistunut pysyvästi saamaan.
Ns väliaikaistenkin tuttavuuksien/kavereiden löytäminen ja tutustuminen on niin ison työn takana, etten ole sitäkään jaksanut tehdä enää viimeiseen viiteen vuoteen. Ei ole vaivan ja emotionaalisen panostuksen arvoista, kun nuo kaveruudet tuntuvat aina jäävän yksipuolisesti mun kannateltaviksi.
Olenko vanhana (yhä) yksinäinen? No lähes varmasti. Auttaisiko lisääntyminen? Oletettavasti, kun tulisi luultavasti paljon enemmän sosiaalista kanssakäymistä muiden lapsiperheiden kanssa.
Jep. Oli vapaaehtoisesti tai vasten tahtoaan lapseton (kuten minä, eli niin on vain päässyt käymään), niin fakta se on, että seuraa ja turvaverkostoa on huomattavasti vähemmän kuin lapsiperheillä. Lapsia tehdään osin myös opportunisista syistä, enkä kyllä näe siinä mitään pahaa.
Se on helppoa hehkuttaa ehkä joidenkin vielä nelikymppisenä lapsettomuutta, koska he eivät ole vielä ajatelleet elämäänsä pidemmälle. Minä taas olen ajatellut elämääni siihen pisteeseen saakka, että kuka minut esim. mahtaa haudata, jos satun vanhaksi elämään.
Aika monelle lapsellisellekin ensisijainen turvaverkko on kyllä yhteiskunta. Niin monia vanhuksia on hylättyinä laitoksiin ja omiin koteihin, kun aikuisten lasten voimavarat ja aika menee omiin lapsiin, työhön ja sen paletin pyörittämiseen.
Joka tapauksessa itse en kyllä uhraisi aikuiselämääni lapsille siksi, että en vanhuksena sitten mahdollisesti olisi niin yksinäinen. Mieluummin siis vapaa ja lapseton elämä suurimmaksi osaksi, ja hetkellinen yksinäisyys sitten vanhana ja raihnaisena. Mutta minä en olekaan koskaan kokenut yksin olemista rasitteena, vaan nautintona.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Samanlaista kuin kolmenkymppisenä. Käyn töissä ja harrastuksissa.
Vierailija kirjoitti:
Ja lisäyksenä vielä, että hieman ihmetyttää täällä jotkut romantisoinnit, jotka antavat ymmärtää, että ihkua on ja seuraa piisaa jne. Ihan kiva, jos joillakin on näin, mutta lapsettomuus sulkee helposti lapsikuplien ulkopuolelle eikä mammat hellojen ja lapsien äärestä hirveästi ole lähdössä syömään, kylille, keikoille jne., vaan se on lähinnä lypsämistä saada heitä jonnekin.
Ihmettelen tätä. Voisiko siihen olla jokin muu syy, jos seurasi ei sytytä?
Itse olen neljän lapsen kummi, enkä todellakaan koe, että jäisin mistään ulkopuolelle. Kavereiden ja sukulaisten lapset ovat mukana luontevasti kaikenlaisesta yhteisessä touhussa.
Viimeksi eilen olin Flamingossa uimassa kaverin ja tämän lasten kanssa. Oikein kivaa oli.
Missä on hippejä ja hamppua, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En halunnut lapsia mutta aviomies tahtoi, joten nelikymppisenä saimme kaksi. He ovat suuri ilo elämässämme ja vaikea kuvitella elämää ilman heitä. Kun omat vanhemmat tulivat vanhoiksi, alkoivat sairastella ja lopulta kuolivat, olin todella onnellinen siitä, että minulla oli perhe tukenani.
Olisi ollut kamalaa haudata vanhemmat, jos olisin ollut yksin tai vaikka lapseton. Se oli se vaihe elämässä jolloin vasta ymmärsin lasten lopullisen arvon. Vaikka se on kuinka klisee, niin lapsissa elämä jatkuu.
No näinpä juuri, ja tälleen sattumalta lapsettomana itse haluaisin kuulla, miten nämä hehkuttajat ovat varautuneet sitten omiin sairauksiin, ikävien asioiden käsittelyyn (esim. omien vanhempien vanhuus, sairaudet ja kuolema). Kenelle he siis ovat aikeissa kipata nämä kaikki jutut? Koska itsestäni se ainakin on pelottava ajatus, että loppujen lopuksi ei ole ketään. Ainoastaan voi toivoa, että sisaruksen lapset edes joskus käyvät moikkaamassa, mutta kai nyt heilläkin parempaa tekemistä on myöhemmin mahdollisesti omien perheittensä kanssa kuin hengailla jonkun vanhan tädin kanssa.
Kakkahattutäti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ja lisäyksenä vielä, että hieman ihmetyttää täällä jotkut romantisoinnit, jotka antavat ymmärtää, että ihkua on ja seuraa piisaa jne. Ihan kiva, jos joillakin on näin, mutta lapsettomuus sulkee helposti lapsikuplien ulkopuolelle eikä mammat hellojen ja lapsien äärestä hirveästi ole lähdössä syömään, kylille, keikoille jne., vaan se on lähinnä lypsämistä saada heitä jonnekin.
Ihmettelen tätä. Voisiko siihen olla jokin muu syy, jos seurasi ei sytytä?
Itse olen neljän lapsen kummi, enkä todellakaan koe, että jäisin mistään ulkopuolelle. Kavereiden ja sukulaisten lapset ovat mukana luontevasti kaikenlaisesta yhteisessä touhussa.
Viimeksi eilen olin Flamingossa uimassa kaverin ja tämän lasten kanssa. Oikein kivaa oli.
Aina löytyy näitä, jotka pyrkivät syyllistämään toisia. Tämä on kaksiteräinen miekka: toisaalta jotkut hokevat, että ei ehdi, ei ehdi, kun on ruuhkavuodet, mutta samanaikaisesti löytyy niitä huutelijoita, jotka sanovat, että ehtii ehtii, sinussa vain on vika.
No, rohkenen sanoa siltikin, koska tämä ilmiö toistuu kaikkien kohdalla lähipiirissä eli kukaan ei näe juurikaan toisiaan, että ei ole kyse mistään sellaisesta, kenen seura sytyttää ja kenen ei. On kyse siitä, että lapset tarvitsevat lapsenvahteja ja lasten kanssa myös halutaan olla. Toki puhun tässä nyt ensisijaisesti aikuisten ihmisten tapaamisista, sillä moni ei haluaisi ottaa lapsia ravintoloihin (tai baareihin) eikä muutenkaan aina kökkiä lasten kanssa. Enkä tietysti minäkään jaksaisi aina leikkiä lapsen/lasten kanssa tavatessa kaveria/kavereita.
Ei toisiin ihmisiin voi takertua. Kyllä jokaisen pitää löytää se oma mielekkyys elämästään. Ei elämää voi elää toisten kautta.
Minusta tuntuu, että yleensä onnellisimpia ovat ne, jotka keskittyvät omiin tekemisiinsä eivätkä vertaile itseään muihin. Olkoon sitten perheellisiä tai perheettömiä.
Missä on hippejä ja hamppua, siellä tarvitaan Nokian kumipamppua
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan radikaalivelanakin olen kyllä sitä mieltä, että lapsivapaana on paljon isompi todennäköisyys olla yksinäinen. Täytän tänä vuonna 40, ja olen koko aikuisikäni ollut yksinäinen. Mulla on puoliso ja yksi ystävä joka asuu yli 2000km päässä, ja siinä se. Ei ole sukua, enkä muita ystäviä ole vuosien mittaan onnistunut pysyvästi saamaan.
Ns väliaikaistenkin tuttavuuksien/kavereiden löytäminen ja tutustuminen on niin ison työn takana, etten ole sitäkään jaksanut tehdä enää viimeiseen viiteen vuoteen. Ei ole vaivan ja emotionaalisen panostuksen arvoista, kun nuo kaveruudet tuntuvat aina jäävän yksipuolisesti mun kannateltaviksi.
Olenko vanhana (yhä) yksinäinen? No lähes varmasti. Auttaisiko lisääntyminen? Oletettavasti, kun tulisi luultavasti paljon enemmän sosiaalista kanssakäymistä muiden lapsiperheiden kanssa.
Jep. Oli vapaaehtoisesti tai vasten tahtoaan lapseton (kuten minä, eli niin on vain päässyt käymään), niin fakta se on, että seuraa ja turvaverkostoa on huomattavasti vähemmän kuin lapsiperheillä. Lapsia tehdään osin myös opportunisista syistä, enkä kyllä näe siinä mitään pahaa.
Se on helppoa hehkuttaa ehkä joidenkin vielä nelikymppisenä lapsettomuutta, koska he eivät ole vielä ajatelleet elämäänsä pidemmälle. Minä taas olen ajatellut elämääni siihen pisteeseen saakka, että kuka minut esim. mahtaa haudata, jos satun vanhaksi elämään.
Aika monelle lapsellisellekin ensisijainen turvaverkko on kyllä yhteiskunta. Niin monia vanhuksia on hylättyinä laitoksiin ja omiin koteihin, kun aikuisten lasten voimavarat ja aika menee omiin lapsiin, työhön ja sen paletin pyörittämiseen.
No, en nyt tiedä. Ainakin itse soittelen usein äidilleni, joka ei edes ole missään laitoksessa. Kuvittelisin, että tällaisia perheitä on kuitenkin aika monta. Toki jotkut lapset lopettavat täysin yhteydenpidon, mutta prosentuaalisesti ovat varmasti vahvassa vähemmistössä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan radikaalivelanakin olen kyllä sitä mieltä, että lapsivapaana on paljon isompi todennäköisyys olla yksinäinen. Täytän tänä vuonna 40, ja olen koko aikuisikäni ollut yksinäinen. Mulla on puoliso ja yksi ystävä joka asuu yli 2000km päässä, ja siinä se. Ei ole sukua, enkä muita ystäviä ole vuosien mittaan onnistunut pysyvästi saamaan.
Ns väliaikaistenkin tuttavuuksien/kavereiden löytäminen ja tutustuminen on niin ison työn takana, etten ole sitäkään jaksanut tehdä enää viimeiseen viiteen vuoteen. Ei ole vaivan ja emotionaalisen panostuksen arvoista, kun nuo kaveruudet tuntuvat aina jäävän yksipuolisesti mun kannateltaviksi.
Olenko vanhana (yhä) yksinäinen? No lähes varmasti. Auttaisiko lisääntyminen? Oletettavasti, kun tulisi luultavasti paljon enemmän sosiaalista kanssakäymistä muiden lapsiperheiden kanssa.
Jep. Oli vapaaehtoisesti tai vasten tahtoaan lapseton (kuten minä, eli niin on vain päässyt käymään), niin fakta se on, että seuraa ja turvaverkostoa on huomattavasti vähemmän kuin lapsiperheillä. Lapsia tehdään osin myös opportunisista syistä, enkä kyllä näe siinä mitään pahaa.
Se on helppoa hehkuttaa ehkä joidenkin vielä nelikymppisenä lapsettomuutta, koska he eivät ole vielä ajatelleet elämäänsä pidemmälle. Minä taas olen ajatellut elämääni siihen pisteeseen saakka, että kuka minut esim. mahtaa haudata, jos satun vanhaksi elämään.
Mä kyllä näen paljonkin pahaa siinä, että tekee lapsia täyttämään vain OMIA tarpeitaan (= ei halua olla vanhana yksin) vaikkei edes pidä lapsista eikä niitä haluaisi muuten. Se on todella itsekästä, eikä ne lapset välttämättä edes ole sitten vanhana seurana. Etenkin, kun kuinka moni kykenisi olemaan hyvä vanhempi jos ei halua lapsia mutta tekee ne vain vanhuuden varaksi?
Itse en kyllä sure yhtään mitä kuolemani jälkeen tapahtuu, enhän minä ole sitä kärsimässä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ihan radikaalivelanakin olen kyllä sitä mieltä, että lapsivapaana on paljon isompi todennäköisyys olla yksinäinen. Täytän tänä vuonna 40, ja olen koko aikuisikäni ollut yksinäinen. Mulla on puoliso ja yksi ystävä joka asuu yli 2000km päässä, ja siinä se. Ei ole sukua, enkä muita ystäviä ole vuosien mittaan onnistunut pysyvästi saamaan.
Ns väliaikaistenkin tuttavuuksien/kavereiden löytäminen ja tutustuminen on niin ison työn takana, etten ole sitäkään jaksanut tehdä enää viimeiseen viiteen vuoteen. Ei ole vaivan ja emotionaalisen panostuksen arvoista, kun nuo kaveruudet tuntuvat aina jäävän yksipuolisesti mun kannateltaviksi.
Olenko vanhana (yhä) yksinäinen? No lähes varmasti. Auttaisiko lisääntyminen? Oletettavasti, kun tulisi luultavasti paljon enemmän sosiaalista kanssakäymistä muiden lapsiperheiden kanssa.
Jep. Oli vapaaehtoisesti tai vasten tahtoaan lapseton (kuten minä, eli niin on vain päässyt käymään), niin fakta se on, että seuraa ja turvaverkostoa on huomattavasti vähemmän kuin lapsiperheillä. Lapsia tehdään osin myös opportunisista syistä, enkä kyllä näe siinä mitään pahaa.
Se on helppoa hehkuttaa ehkä joidenkin vielä nelikymppisenä lapsettomuutta, koska he eivät ole vielä ajatelleet elämäänsä pidemmälle. Minä taas olen ajatellut elämääni siihen pisteeseen saakka, että kuka minut esim. mahtaa haudata, jos satun vanhaksi elämään.
Mä kyllä näen paljonkin pahaa siinä, että tekee lapsia täyttämään vain OMIA tarpeitaan (= ei halua olla vanhana yksin) vaikkei edes pidä lapsista eikä niitä haluaisi muuten. Se on todella itsekästä, eikä ne lapset välttämättä edes ole sitten vanhana seurana. Etenkin, kun kuinka moni kykenisi olemaan hyvä vanhempi jos ei halua lapsia mutta tekee ne vain vanhuuden varaksi?
Itse en kyllä sure yhtään mitä kuolemani jälkeen tapahtuu, enhän minä ole sitä kärsimässä.
Harvempi toimii noin kuin esitit. Jos kukaan. Vääristit lausettani, sillä sanoin, että "OSIN MYÖS opportunisista syistä". Se on 100 %:sti eri asia kuin se, että tekee lapsia täyttämään VAIN OMIA tarpeitaan.
Toisaalta, lasten tekeminen ja tekemättömyys on aina itsekästä.
Minä en usko että kokisin itseni yksinäiseksi, vaikka minulla olisi pelkästään puolisoni. Hän on aidosti paras ystäväni. Suhteemme tuntuu siltä että olisimme tunteneet pikkulapsista asti, vaikka tapasimme vasta noin 40-vuotiaina. Suhde on molemmille hyvin tärkeä, ehkä juuri siksi että meillä ei ole lapsia emmekä haluakaan. Suhteella ei ole siis muuta funktiota kuin tuottaa onnellisuutta meille kahdelle. Siksi pidämme siitä hyvää huolta, käytämme riittävästi aikaa keskusteluihin jos kohtaamme jonkin ristiriidan, kysymme toisiltamme joka päivä mitä kuuluu ja kerromme toisillemme synkimmätkin salaisuudet.
Minulla on myös ystäviä, useimmilla heistä on lapsia. He ilahtuvat kun käyn kylässä ja pidän seuraa joko lapsille (jolloin vanhemmat saavat hetken hengähtää) tai vauvaikäisen vanhemmille, jotka eivät oikein pääse poistumaan kotoaan. Lapsettomiakin ystäviä löytyy työkuvioista. Lisäksi viihdyn hyvin omissa oloissani, olen aina viihtynyt.
Ainoa tilanne, jossa tulen kokemaan itseni yksinäiseksi, on se jos mieheni sattuu kuolemaan nuorena. Toivon, että saamme elää yhdessä ihanan vanhuuden.
t. 19