Mistä se kertoo, että henkilö luulee muiden ihmisten aina tuijottavan häntä?

Huono itsetunto, pitää itseään rumana ja pelkää muiden ajattelevan samoin. Siksi ne tuijotukset tuntuu pahalta, kun ajattelee että tuijotukset johtuvat omasta rumuudesta.

Johtui ne tuijotukset mistä tahansa olisi tärkeää sivuuttaa ne ja yrittää vahvistaa itsetuntoa sellaiseksi, ettei muiden tuijotukset haittaa vaan ne voivat olla jopa imartelevia! Itse olen tyytyväinen ulkonäkööni, olen mielestäni miellyttävän näköinen ja jos huomaan jonkun tuijottavan, siitä tulee vain hyvä fiilis, koska ajattelen että olen tuijottajan mielestä kivannäköinen. Näin pitäisi jokaisen ajatella.

Aina on tässä viestiketjussa ehkä se 2 kertaa. 

Kyllä joskus käy niin, että joku tuijottaa. Mieheni sanoi minulle erään naisen tuijotuksesta ollessamme syömässä. Sanoin takaisin, että ai hänkin asian huomasi ja että toivoin olleeni väärässä enkä maininnut asiasta. En tiedä miksi henkilö tuijotti. Koitin miettiä tuijotinko häntä ensiksi. Joskus nimittäin saatan ajatuksissani katsoa johonkin hetken pidempään. Joko en ajattele mitään tai mieti, että onpa nätti kaulus tuossa takissa, kiva kuosi, onpa ihanan paksu tukka tuolla. Mutta tarkoitukseni ei ole häiritsevästi tuijottaa. 

olen muutaman kerran maininnut kaverilleni nuorempana huonoitsetuntoisena kuinka joku tuijotti. Ei olisi kannattanut. Luulevat omahyväiseksi, vaikka se oli epävarmuutta omasta ulkomuodosta, jota oli haukuttu useamman pojan taholta hyvin rumasti.

skitsofrenia tai psykoosi

Vierailija kirjoitti:

skitsofrenia tai psykoosi

Valitettavasti mielenterveysongelmille on toisenlaiset kriteerit kun täällä esille tuodut. Palstan mielestä vägintään joka toisella on jokin diagnoosi. Mutta teitä, hapannaamoja, kateuden ja vähättelyn ammattilaisia ei tietenkään IKINÄ vaivaa yhtään mikään.

Täytyy sanoa että lukeudun mielummin palstan ja nettitrollien mukaiseneen vähemmistöön kuin olen ns. normaali.

Olen itse hiukan samanlainen. Olin ala-asteella luokkani pisin, ja lisäksi ujo, ylipainoinen ja kömpelö. Tuntui aina, kuin olisin ollut norsu posliinikaupassa. Olin myös koulukiusattu koko peruskoulun, ja usein se jota tosiaan helposti tuijotettiin ja osoiteltiin ja jolle tirskuttiin, mitä ikinä teinkään.

Itsetuntoni on edelleen hiukan huono, ja vaikka olenkin tullut noista ajoista paljon eteenpäin niin useimmiten tekisi silti mieli vain hukkua massaan, ja jos vaistoan jonkun kiinnittäneen muhun huomiota niin ensimmäinen ajatukseni on että onkohan mulla lokinkakkaa tukassa, housut revenneet tai onko mussa jotakin muuta outoa tai vastenmielistä. Järjen kanssa noilla ajatuksilla ei ole juurikaan tekemistä, mutta lapsuudessa ja nuoruudessa selkärankaan piirtyneistä ajatusmalleista on vain joskus kovin vaikea päästä eroon.

Kaksi vaihtoehtoa: joko on vainoharhainen tai sitten ihmiset todella toljottavat sitä.

Vasta jotain 5 v sitten tajusin omat kamalat ajatusmallit. Käveltiin kaverin kanssa kadulla ja jotkut vastaantulevat kai katsoivat meitä, ja tanssin sanoa, että on inhottavaa kun ihmiset tuijottaa, vihaan sitä. Kaveri sanoi, että hän yleensä tulkitsee muiden katseet positiivisesti, että hän näyttää kivalta tai kiinnostavalta. Tajusin, että en koskaan ole edes osannut kuvitella mitään tuollaista. Aina jos joku katsoo pitkään, mulle kyse on siitä että mussa on jotain vikaa, miksi muuten se katsoisi? Hurjaa oli myös ymmärtää miten itsestään selvänä tuon asian olin ottanut, vaikka oikeasti olen ihan tavallisen näköinen nainen. Enkä edes itse tuijottele toisia mitenkään arvostelevasti vaan päin vastoin, joten siitäkään tuo ajatus ei ole voinut syntyä. Että huh, kun voikin olla huono itseluottamus.