Lue keskustelun säännöt.
Miksi sitä pidetään hyvänä asiana, että vaikenee vaikeuksistaan?
Miksi tämä on monille ylpeilyn aihe? Pelkäävätkö ihmiset niin kovasti muiden reaktiota, jos paljastuu, että he elävät ihan samanlaista elämää iloineen ja suruineen kuin toisetkin? Miksi joillekin on niin tärkeää pitää kulissit kunnossa, vaikka tapahtuisi mitä? Eihän kukaan osaa olla kunnolla tukena, jos ei tiedä, että toisella on vaikeaa.
Kommentit (322)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi maailmassa niistä tunteistaan pitäisi puhua, ellei halua?
Kaikki ei saa puhumisesta yhtään mitään hyvää, tulee vaan yhä pahempi olo kaiken ikävän kertaamisesta.
Perhesurmissa on kyse paljon muustakin kun puhumisesta, oman perheensä surmaavat ovat vakavasti mt-ongelmaisia, niin vakavasti ettei siihen auta mikään tutuille puhuminen.
Mielenterveyden ongelmat suurimmaksi osaksi syntyvät epäterveissä olosuhteissa ja vuorovaikutussuhteissa. Jos alunalkaenkin olisi opittu puhumaan ja kuuntelemaan, ennen kaikkea myötätuntoon, ei ehkä olisikaan sairastuttu.
Tai jos alunalkaenkin olisi opittu ratkaisemaan ongelmat niiden kanssa, jotka ovat ongelmaan osallisia, ei olisi tarvetta elää saman ongelman keskellä kenties vuosikausiakin ja hakea myötäntuntoa sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko ongelmaan ja jolla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa itse ongelmaan. On olemassa tunneihmisiä ja järki-ihmisiä. Järki-ihmiset haluavat eroon koko ongelmasta, tunneihmisille taas on tärkeämpää saada myötätuntoa kuin ratkaista alkuperäinen ongelma. Tietenkin on olemassa ongelmia, joita ei kukaan voi ratkaista. Vaikkapa lapsen kuolema tai oma parantumaton sairaus. Useimmilta järki-ihmisiltäkin löytyy myötätuntoa ihmisille, joille on tapahtunut jotain tuollaista. Sen sijaan sellaisille, joilla ei ole aikomustakaan tehdä ongelmalle mitään, ei aikomustakaan ratkaista sitä tai tekee toistuvasti ja ihan tietoisesti samaa virhettä uudelleen ja uudelleen, myötätunto valitettavasti rapisee sitä mukaa, miten usein samasta asiasta valittaa.
Joo, miksi pitää valittaa ellei kerran edes halua mitään ratkaisua. Ja sellaisille, jotka eivät voi auttaa kuitenkaan. Kippaa vaan oman pahan olonsa muiden päälle.
Ja sitten nämä puheripuliset, jotka eivät ymmärrä etteivät kaikki halua puhua tai olla jotakin tukihenkilöitä ja terapeutteja. Tai koe edes sitä avautujaa läheiseksi.
No jos sinä ahdistut pahasti toisen kertoessa menettäneensä työnsä, niin tämä kertoo enemmän sinusta kuin tästä "avautujasta".
Mun mielestä kertoo aika paljon myös "avautujasta", joka ei tippaakaan ota huomioon sitä, että kuulijalla saattaa itsellään olla paljon suurempiakin huolia ja murheita kuin työpaikan menettäminen.
No miten tämä toisen murhe niitä omia huolia lisää? Se on toisen suru, ei sinun tarvitse sitä kantaa vaikka hetken osoittaisit myötätuntoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi maailmassa niistä tunteistaan pitäisi puhua, ellei halua?
Kaikki ei saa puhumisesta yhtään mitään hyvää, tulee vaan yhä pahempi olo kaiken ikävän kertaamisesta.
Perhesurmissa on kyse paljon muustakin kun puhumisesta, oman perheensä surmaavat ovat vakavasti mt-ongelmaisia, niin vakavasti ettei siihen auta mikään tutuille puhuminen.
Mielenterveyden ongelmat suurimmaksi osaksi syntyvät epäterveissä olosuhteissa ja vuorovaikutussuhteissa. Jos alunalkaenkin olisi opittu puhumaan ja kuuntelemaan, ennen kaikkea myötätuntoon, ei ehkä olisikaan sairastuttu.
Tai jos alunalkaenkin olisi opittu ratkaisemaan ongelmat niiden kanssa, jotka ovat ongelmaan osallisia, ei olisi tarvetta elää saman ongelman keskellä kenties vuosikausiakin ja hakea myötäntuntoa sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko ongelmaan ja jolla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa itse ongelmaan. On olemassa tunneihmisiä ja järki-ihmisiä. Järki-ihmiset haluavat eroon koko ongelmasta, tunneihmisille taas on tärkeämpää saada myötätuntoa kuin ratkaista alkuperäinen ongelma. Tietenkin on olemassa ongelmia, joita ei kukaan voi ratkaista. Vaikkapa lapsen kuolema tai oma parantumaton sairaus. Useimmilta järki-ihmisiltäkin löytyy myötätuntoa ihmisille, joille on tapahtunut jotain tuollaista. Sen sijaan sellaisille, joilla ei ole aikomustakaan tehdä ongelmalle mitään, ei aikomustakaan ratkaista sitä tai tekee toistuvasti ja ihan tietoisesti samaa virhettä uudelleen ja uudelleen, myötätunto valitettavasti rapisee sitä mukaa, miten usein samasta asiasta valittaa.
Joo, miksi pitää valittaa ellei kerran edes halua mitään ratkaisua. Ja sellaisille, jotka eivät voi auttaa kuitenkaan. Kippaa vaan oman pahan olonsa muiden päälle.
Ja sitten nämä puheripuliset, jotka eivät ymmärrä etteivät kaikki halua puhua tai olla jotakin tukihenkilöitä ja terapeutteja. Tai koe edes sitä avautujaa läheiseksi.
No jos sinä ahdistut pahasti toisen kertoessa menettäneensä työnsä, niin tämä kertoo enemmän sinusta kuin tästä "avautujasta".
Mun mielestä kertoo aika paljon myös "avautujasta", joka ei tippaakaan ota huomioon sitä, että kuulijalla saattaa itsellään olla paljon suurempiakin huolia ja murheita kuin työpaikan menettäminen.
No miten tämä toisen murhe niitä omia huolia lisää? Se on toisen suru, ei sinun tarvitse sitä kantaa vaikka hetken osoittaisit myötätuntoa.
Ihanan itsekästä <3 Toinen on voimavarojensa äärirajoilla, koittaa selvitä arjestaan, työstään ja lapsistaan samalla kun hänen puolisonsa on terminaalivaiheessa ja "avautuja" ajattelee, että kyllä tuon nyt PITÄÄ jaksaa kuunnella MINUA, koska MINÄ HALUAN NYT MYÖTÄTUNTOA.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi maailmassa niistä tunteistaan pitäisi puhua, ellei halua?
Kaikki ei saa puhumisesta yhtään mitään hyvää, tulee vaan yhä pahempi olo kaiken ikävän kertaamisesta.
Perhesurmissa on kyse paljon muustakin kun puhumisesta, oman perheensä surmaavat ovat vakavasti mt-ongelmaisia, niin vakavasti ettei siihen auta mikään tutuille puhuminen.
Mielenterveyden ongelmat suurimmaksi osaksi syntyvät epäterveissä olosuhteissa ja vuorovaikutussuhteissa. Jos alunalkaenkin olisi opittu puhumaan ja kuuntelemaan, ennen kaikkea myötätuntoon, ei ehkä olisikaan sairastuttu.
Tai jos alunalkaenkin olisi opittu ratkaisemaan ongelmat niiden kanssa, jotka ovat ongelmaan osallisia, ei olisi tarvetta elää saman ongelman keskellä kenties vuosikausiakin ja hakea myötäntuntoa sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko ongelmaan ja jolla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa itse ongelmaan. On olemassa tunneihmisiä ja järki-ihmisiä. Järki-ihmiset haluavat eroon koko ongelmasta, tunneihmisille taas on tärkeämpää saada myötätuntoa kuin ratkaista alkuperäinen ongelma. Tietenkin on olemassa ongelmia, joita ei kukaan voi ratkaista. Vaikkapa lapsen kuolema tai oma parantumaton sairaus. Useimmilta järki-ihmisiltäkin löytyy myötätuntoa ihmisille, joille on tapahtunut jotain tuollaista. Sen sijaan sellaisille, joilla ei ole aikomustakaan tehdä ongelmalle mitään, ei aikomustakaan ratkaista sitä tai tekee toistuvasti ja ihan tietoisesti samaa virhettä uudelleen ja uudelleen, myötätunto valitettavasti rapisee sitä mukaa, miten usein samasta asiasta valittaa.
Joo, miksi pitää valittaa ellei kerran edes halua mitään ratkaisua. Ja sellaisille, jotka eivät voi auttaa kuitenkaan. Kippaa vaan oman pahan olonsa muiden päälle.
Ja sitten nämä puheripuliset, jotka eivät ymmärrä etteivät kaikki halua puhua tai olla jotakin tukihenkilöitä ja terapeutteja. Tai koe edes sitä avautujaa läheiseksi.
No jos sinä ahdistut pahasti toisen kertoessa menettäneensä työnsä, niin tämä kertoo enemmän sinusta kuin tästä "avautujasta".
Mun mielestä kertoo aika paljon myös "avautujasta", joka ei tippaakaan ota huomioon sitä, että kuulijalla saattaa itsellään olla paljon suurempiakin huolia ja murheita kuin työpaikan menettäminen.
No miten tämä toisen murhe niitä omia huolia lisää? Se on toisen suru, ei sinun tarvitse sitä kantaa vaikka hetken osoittaisit myötätuntoa.
Ihanan itsekästä <3 Toinen on voimavarojensa äärirajoilla, koittaa selvitä arjestaan, työstään ja lapsistaan samalla kun hänen puolisonsa on terminaalivaiheessa ja "avautuja" ajattelee, että kyllä tuon nyt PITÄÄ jaksaa kuunnella MINUA, koska MINÄ HALUAN NYT MYÖTÄTUNTOA.
Pitäisikö sitten avata suu ja sanoa, että on itselläkin uupunut olo? Kukaan ei ole ajatustenlukija.
Uskova ei ainakaan valita vaikeuksiaan, vaan pyytää apua Jumalalta.
Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi.
Eli valittaminen tai murehtiminen kaataen asiansa toiselle ihmiselle on epäuskoa.
Elävä, aito usko on Jumalaan luottamista joka tilanteessa.
Toki uskovakin voi ja saa mennä lääkäriin ja tutkimuksiin, ottaa vastaan lääketieteellistä hoitoa jne. Suruistaan voi kertoa toiselle, samoin kuin surra rehellisesti omat surunsa. Mutta turha märinä ja asioiden vatvominen ei käy.
Vierailija kirjoitti:
Uskova ei ainakaan valita vaikeuksiaan, vaan pyytää apua Jumalalta.
Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi.
Eli valittaminen tai murehtiminen kaataen asiansa toiselle ihmiselle on epäuskoa.
Elävä, aito usko on Jumalaan luottamista joka tilanteessa.
Toki uskovakin voi ja saa mennä lääkäriin ja tutkimuksiin, ottaa vastaan lääketieteellistä hoitoa jne. Suruistaan voi kertoa toiselle, samoin kuin surra rehellisesti omat surunsa. Mutta turha märinä ja asioiden vatvominen ei käy.
Miten erottelet suruista kertomisen ja turhan märinän?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi maailmassa niistä tunteistaan pitäisi puhua, ellei halua?
Kaikki ei saa puhumisesta yhtään mitään hyvää, tulee vaan yhä pahempi olo kaiken ikävän kertaamisesta.
Perhesurmissa on kyse paljon muustakin kun puhumisesta, oman perheensä surmaavat ovat vakavasti mt-ongelmaisia, niin vakavasti ettei siihen auta mikään tutuille puhuminen.
Mielenterveyden ongelmat suurimmaksi osaksi syntyvät epäterveissä olosuhteissa ja vuorovaikutussuhteissa. Jos alunalkaenkin olisi opittu puhumaan ja kuuntelemaan, ennen kaikkea myötätuntoon, ei ehkä olisikaan sairastuttu.
Tai jos alunalkaenkin olisi opittu ratkaisemaan ongelmat niiden kanssa, jotka ovat ongelmaan osallisia, ei olisi tarvetta elää saman ongelman keskellä kenties vuosikausiakin ja hakea myötäntuntoa sellaisilta ihmisiltä, joilla ei ole osaa eikä arpaa koko ongelmaan ja jolla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa itse ongelmaan. On olemassa tunneihmisiä ja järki-ihmisiä. Järki-ihmiset haluavat eroon koko ongelmasta, tunneihmisille taas on tärkeämpää saada myötätuntoa kuin ratkaista alkuperäinen ongelma. Tietenkin on olemassa ongelmia, joita ei kukaan voi ratkaista. Vaikkapa lapsen kuolema tai oma parantumaton sairaus. Useimmilta järki-ihmisiltäkin löytyy myötätuntoa ihmisille, joille on tapahtunut jotain tuollaista. Sen sijaan sellaisille, joilla ei ole aikomustakaan tehdä ongelmalle mitään, ei aikomustakaan ratkaista sitä tai tekee toistuvasti ja ihan tietoisesti samaa virhettä uudelleen ja uudelleen, myötätunto valitettavasti rapisee sitä mukaa, miten usein samasta asiasta valittaa.
Joo, miksi pitää valittaa ellei kerran edes halua mitään ratkaisua. Ja sellaisille, jotka eivät voi auttaa kuitenkaan. Kippaa vaan oman pahan olonsa muiden päälle.
Ja sitten nämä puheripuliset, jotka eivät ymmärrä etteivät kaikki halua puhua tai olla jotakin tukihenkilöitä ja terapeutteja. Tai koe edes sitä avautujaa läheiseksi.
No jos sinä ahdistut pahasti toisen kertoessa menettäneensä työnsä, niin tämä kertoo enemmän sinusta kuin tästä "avautujasta".
Mun mielestä kertoo aika paljon myös "avautujasta", joka ei tippaakaan ota huomioon sitä, että kuulijalla saattaa itsellään olla paljon suurempiakin huolia ja murheita kuin työpaikan menettäminen.
No miten tämä toisen murhe niitä omia huolia lisää? Se on toisen suru, ei sinun tarvitse sitä kantaa vaikka hetken osoittaisit myötätuntoa.
Ihanan itsekästä <3 Toinen on voimavarojensa äärirajoilla, koittaa selvitä arjestaan, työstään ja lapsistaan samalla kun hänen puolisonsa on terminaalivaiheessa ja "avautuja" ajattelee, että kyllä tuon nyt PITÄÄ jaksaa kuunnella MINUA, koska MINÄ HALUAN NYT MYÖTÄTUNTOA.
Pitäisikö sitten avata suu ja sanoa, että on itselläkin uupunut olo? Kukaan ei ole ajatustenlukija.
Ei vaan se avautuja voi muistaa, ettei hän ole ainoa ihminen maailmassa, jolla on huolia ja murheita. Ja vaikka olisikin, ei hänellä ole mitään ylivertaista oikeutta kipata omia murheitaan muiden niskaan ja odottaa saavansa myötätuntoa.
Huh, millaisia kylmiä ja kovia ihmisiä täällä on. En oikein ymmärrä, miksi edes olla ihmisten kanssa tekemisissä, jos ei kestä toisten murheita tai mitään negatiivista. Eikö silloin kannata olla vain yksin ja hoitaa asiansa.
Äitini oli näitä järki-ihmisiä, aina neuvomassa ja järkeilemässä. En halunnut neuvoja, joten en hänelle lopulta enää kertonut mistään, en mitättömästäkään ongelmasta. Luultavasti äidillä oli tunteita, mutta avautui niistä vain humalassa, harvoin silloinkaan. Joutui myös psykiatriseen hoitoon. Luulen, että hän olisi selviytynyt paremmin elämässään, jos olisi ollut avoimempi.
Kotona meillä ei tunteiltu, olen joutunut opettelemaan tunnistamaan tunteitani ja jakamaan niitä. Onnekseni mulla on hyvä suhde siskooni, jonka kanssa samojen asioiden kanssa painitaan. Niin ikään paras ystäväni on korvaamaton tuki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Huh, millaisia kylmiä ja kovia ihmisiä täällä on. En oikein ymmärrä, miksi edes olla ihmisten kanssa tekemisissä, jos ei kestä toisten murheita tai mitään negatiivista. Eikö silloin kannata olla vain yksin ja hoitaa asiansa.
Äitini oli näitä järki-ihmisiä, aina neuvomassa ja järkeilemässä. En halunnut neuvoja, joten en hänelle lopulta enää kertonut mistään, en mitättömästäkään ongelmasta. Luultavasti äidillä oli tunteita, mutta avautui niistä vain humalassa, harvoin silloinkaan. Joutui myös psykiatriseen hoitoon. Luulen, että hän olisi selviytynyt paremmin elämässään, jos olisi ollut avoimempi.
Kotona meillä ei tunteiltu, olen joutunut opettelemaan tunnistamaan tunteitani ja jakamaan niitä. Onnekseni mulla on hyvä suhde siskooni, jonka kanssa samojen asioiden kanssa painitaan. Niin ikään paras ystäväni on korvaamaton tuki.
Meillä taas kotona tunteiltiin, mutta ei jääty nyyhkyttäen rähmälleen tuleen makaamaan vaan kyynelten pyyhkimisen jälkeen mietittiin vaihtoehtoja ongelman ratkaisemiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Huh, millaisia kylmiä ja kovia ihmisiä täällä on. En oikein ymmärrä, miksi edes olla ihmisten kanssa tekemisissä, jos ei kestä toisten murheita tai mitään negatiivista. Eikö silloin kannata olla vain yksin ja hoitaa asiansa.
Äitini oli näitä järki-ihmisiä, aina neuvomassa ja järkeilemässä. En halunnut neuvoja, joten en hänelle lopulta enää kertonut mistään, en mitättömästäkään ongelmasta. Luultavasti äidillä oli tunteita, mutta avautui niistä vain humalassa, harvoin silloinkaan. Joutui myös psykiatriseen hoitoon. Luulen, että hän olisi selviytynyt paremmin elämässään, jos olisi ollut avoimempi.
Kotona meillä ei tunteiltu, olen joutunut opettelemaan tunnistamaan tunteitani ja jakamaan niitä. Onnekseni mulla on hyvä suhde siskooni, jonka kanssa samojen asioiden kanssa painitaan. Niin ikään paras ystäväni on korvaamaton tuki.
Meillä taas kotona tunteiltiin, mutta ei jääty nyyhkyttäen rähmälleen tuleen makaamaan vaan kyynelten pyyhkimisen jälkeen mietittiin vaihtoehtoja ongelman ratkaisemiseksi.
Mutta kun ongelmat voivat olla sellaisia, joihin ei ole ratkaisuja, kuten kuolema. Äitini sairasti syöpää puolitoista vuotta, kunnes kuoli. Kuoleman edessä sitä on aika voimaton. Samaan aikaan, kun äitini sairaus todettiin mieheni sai sairauskohtauksen, joka oli viedä hengen ja hän vietti sairaalassa kaksi vuotta, välillä kuoleman rajoilla. Kyllä siinä oli surua ja on todettava, että onneksi mulla oli ympärillä ihmisiä, jotka olivat tarpeeksi vahvoja jakamaan suruni ja kuuntelemaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskova ei ainakaan valita vaikeuksiaan, vaan pyytää apua Jumalalta.
Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi.
Eli valittaminen tai murehtiminen kaataen asiansa toiselle ihmiselle on epäuskoa.
Elävä, aito usko on Jumalaan luottamista joka tilanteessa.
Toki uskovakin voi ja saa mennä lääkäriin ja tutkimuksiin, ottaa vastaan lääketieteellistä hoitoa jne. Suruistaan voi kertoa toiselle, samoin kuin surra rehellisesti omat surunsa. Mutta turha märinä ja asioiden vatvominen ei käy.Miten erottelet suruista kertomisen ja turhan märinän?
Turhaa märinää on mun mielestä sellainen, missä ongelmaan olisi ratkaisukin, mutta ratkaisu ei ehkä ole helppo eikä nopea ja joutuisi ihan itsekin tekemään jotain asian eteen, mieluummin märehditään kuin tehdään yhtään mitään. Esimerkki tällaisesta on vaikka ylipaino. Ratkaisu olisi ollut helppo ja nopea silloin, kun ylipainoa oli vasta 6 kg, mutta kun ylipainoa on 60 kg, ei olekaan enää. Välillä saadaan into päälle, vedetään 2 viikkoa jotain dieettijauhepusseja ja kun ei ollakaan normaalipainossa ja ollaan niiiiiiiiiiin tunneihmisiä (eikä kylmiä ja tunteettomia järki-ihmisiä), vedetään pettymykseen ja mielipahaan mättöateria, pussillinen sipsejä ja jälkkäriksi vielä suklaalevy. Mielihyvä kestää sen 15 minuuttia ja taas seuraavana päivänä märistään, kun lääkäri käskee laihduttamaan, niveliin sattuu, verensokeri on korkealla, väsyttää jne.
Surut taas mun mielestäni liittyy menetyksiin tai joissain tapauksissa tulevan menetyksen todennäköisyyteen. Surua voi myös tuntea "toisen puolesta".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskova ei ainakaan valita vaikeuksiaan, vaan pyytää apua Jumalalta.
Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi.
Eli valittaminen tai murehtiminen kaataen asiansa toiselle ihmiselle on epäuskoa.
Elävä, aito usko on Jumalaan luottamista joka tilanteessa.
Toki uskovakin voi ja saa mennä lääkäriin ja tutkimuksiin, ottaa vastaan lääketieteellistä hoitoa jne. Suruistaan voi kertoa toiselle, samoin kuin surra rehellisesti omat surunsa. Mutta turha märinä ja asioiden vatvominen ei käy.Miten erottelet suruista kertomisen ja turhan märinän?
Turhaa märinää on mun mielestä sellainen, missä ongelmaan olisi ratkaisukin, mutta ratkaisu ei ehkä ole helppo eikä nopea ja joutuisi ihan itsekin tekemään jotain asian eteen, mieluummin märehditään kuin tehdään yhtään mitään. Esimerkki tällaisesta on vaikka ylipaino. Ratkaisu olisi ollut helppo ja nopea silloin, kun ylipainoa oli vasta 6 kg, mutta kun ylipainoa on 60 kg, ei olekaan enää. Välillä saadaan into päälle, vedetään 2 viikkoa jotain dieettijauhepusseja ja kun ei ollakaan normaalipainossa ja ollaan niiiiiiiiiiin tunneihmisiä (eikä kylmiä ja tunteettomia järki-ihmisiä), vedetään pettymykseen ja mielipahaan mättöateria, pussillinen sipsejä ja jälkkäriksi vielä suklaalevy. Mielihyvä kestää sen 15 minuuttia ja taas seuraavana päivänä märistään, kun lääkäri käskee laihduttamaan, niveliin sattuu, verensokeri on korkealla, väsyttää jne.
Surut taas mun mielestäni liittyy menetyksiin tai joissain tapauksissa tulevan menetyksen todennäköisyyteen. Surua voi myös tuntea "toisen puolesta".
Kuvauksesi kuulostaa syömishäiriöltä. Onko käsite ahmimishäiriö (BIM) tuttu? Se ei ole yhtä tunnettu kuin anoreksia kuin bulimia, mutta samantapainen häiriö kuin kyseessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskova ei ainakaan valita vaikeuksiaan, vaan pyytää apua Jumalalta.
Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi.
Eli valittaminen tai murehtiminen kaataen asiansa toiselle ihmiselle on epäuskoa.
Elävä, aito usko on Jumalaan luottamista joka tilanteessa.
Toki uskovakin voi ja saa mennä lääkäriin ja tutkimuksiin, ottaa vastaan lääketieteellistä hoitoa jne. Suruistaan voi kertoa toiselle, samoin kuin surra rehellisesti omat surunsa. Mutta turha märinä ja asioiden vatvominen ei käy.Miten erottelet suruista kertomisen ja turhan märinän?
Turhaa märinää on mun mielestä sellainen, missä ongelmaan olisi ratkaisukin, mutta ratkaisu ei ehkä ole helppo eikä nopea ja joutuisi ihan itsekin tekemään jotain asian eteen, mieluummin märehditään kuin tehdään yhtään mitään. Esimerkki tällaisesta on vaikka ylipaino. Ratkaisu olisi ollut helppo ja nopea silloin, kun ylipainoa oli vasta 6 kg, mutta kun ylipainoa on 60 kg, ei olekaan enää. Välillä saadaan into päälle, vedetään 2 viikkoa jotain dieettijauhepusseja ja kun ei ollakaan normaalipainossa ja ollaan niiiiiiiiiiin tunneihmisiä (eikä kylmiä ja tunteettomia järki-ihmisiä), vedetään pettymykseen ja mielipahaan mättöateria, pussillinen sipsejä ja jälkkäriksi vielä suklaalevy. Mielihyvä kestää sen 15 minuuttia ja taas seuraavana päivänä märistään, kun lääkäri käskee laihduttamaan, niveliin sattuu, verensokeri on korkealla, väsyttää jne.
Surut taas mun mielestäni liittyy menetyksiin tai joissain tapauksissa tulevan menetyksen todennäköisyyteen. Surua voi myös tuntea "toisen puolesta".
Kuvauksesi kuulostaa syömishäiriöltä. Onko käsite ahmimishäiriö (BIM) tuttu? Se ei ole yhtä tunnettu kuin anoreksia kuin bulimia, mutta samantapainen häiriö kuin kyseessä.
Jos kyseessä olisikin syömishäiriö, johon ei kuitenkaan halua hakea ammattiapua, edelleenkin mun mielestä on kyse turhasta märinästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskova ei ainakaan valita vaikeuksiaan, vaan pyytää apua Jumalalta.
Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi.
Eli valittaminen tai murehtiminen kaataen asiansa toiselle ihmiselle on epäuskoa.
Elävä, aito usko on Jumalaan luottamista joka tilanteessa.
Toki uskovakin voi ja saa mennä lääkäriin ja tutkimuksiin, ottaa vastaan lääketieteellistä hoitoa jne. Suruistaan voi kertoa toiselle, samoin kuin surra rehellisesti omat surunsa. Mutta turha märinä ja asioiden vatvominen ei käy.Miten erottelet suruista kertomisen ja turhan märinän?
Turhaa märinää on mun mielestä sellainen, missä ongelmaan olisi ratkaisukin, mutta ratkaisu ei ehkä ole helppo eikä nopea ja joutuisi ihan itsekin tekemään jotain asian eteen, mieluummin märehditään kuin tehdään yhtään mitään. Esimerkki tällaisesta on vaikka ylipaino. Ratkaisu olisi ollut helppo ja nopea silloin, kun ylipainoa oli vasta 6 kg, mutta kun ylipainoa on 60 kg, ei olekaan enää. Välillä saadaan into päälle, vedetään 2 viikkoa jotain dieettijauhepusseja ja kun ei ollakaan normaalipainossa ja ollaan niiiiiiiiiiin tunneihmisiä (eikä kylmiä ja tunteettomia järki-ihmisiä), vedetään pettymykseen ja mielipahaan mättöateria, pussillinen sipsejä ja jälkkäriksi vielä suklaalevy. Mielihyvä kestää sen 15 minuuttia ja taas seuraavana päivänä märistään, kun lääkäri käskee laihduttamaan, niveliin sattuu, verensokeri on korkealla, väsyttää jne.
Surut taas mun mielestäni liittyy menetyksiin tai joissain tapauksissa tulevan menetyksen todennäköisyyteen. Surua voi myös tuntea "toisen puolesta".
Kuvauksesi kuulostaa syömishäiriöltä. Onko käsite ahmimishäiriö (BIM) tuttu? Se ei ole yhtä tunnettu kuin anoreksia kuin bulimia, mutta samantapainen häiriö kuin kyseessä.
Ei kun BINGE olikin se ahmimishäiriön englanninkielinen nimi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskova ei ainakaan valita vaikeuksiaan, vaan pyytää apua Jumalalta.
Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi.
Eli valittaminen tai murehtiminen kaataen asiansa toiselle ihmiselle on epäuskoa.
Elävä, aito usko on Jumalaan luottamista joka tilanteessa.
Toki uskovakin voi ja saa mennä lääkäriin ja tutkimuksiin, ottaa vastaan lääketieteellistä hoitoa jne. Suruistaan voi kertoa toiselle, samoin kuin surra rehellisesti omat surunsa. Mutta turha märinä ja asioiden vatvominen ei käy.Miten erottelet suruista kertomisen ja turhan märinän?
Turhaa märinää on mun mielestä sellainen, missä ongelmaan olisi ratkaisukin, mutta ratkaisu ei ehkä ole helppo eikä nopea ja joutuisi ihan itsekin tekemään jotain asian eteen, mieluummin märehditään kuin tehdään yhtään mitään. Esimerkki tällaisesta on vaikka ylipaino. Ratkaisu olisi ollut helppo ja nopea silloin, kun ylipainoa oli vasta 6 kg, mutta kun ylipainoa on 60 kg, ei olekaan enää. Välillä saadaan into päälle, vedetään 2 viikkoa jotain dieettijauhepusseja ja kun ei ollakaan normaalipainossa ja ollaan niiiiiiiiiiin tunneihmisiä (eikä kylmiä ja tunteettomia järki-ihmisiä), vedetään pettymykseen ja mielipahaan mättöateria, pussillinen sipsejä ja jälkkäriksi vielä suklaalevy. Mielihyvä kestää sen 15 minuuttia ja taas seuraavana päivänä märistään, kun lääkäri käskee laihduttamaan, niveliin sattuu, verensokeri on korkealla, väsyttää jne.
Surut taas mun mielestäni liittyy menetyksiin tai joissain tapauksissa tulevan menetyksen todennäköisyyteen. Surua voi myös tuntea "toisen puolesta".
Kuvauksesi kuulostaa syömishäiriöltä. Onko käsite ahmimishäiriö (BIM) tuttu? Se ei ole yhtä tunnettu kuin anoreksia kuin bulimia, mutta samantapainen häiriö kuin kyseessä.
Jos kyseessä olisikin syömishäiriö, johon ei kuitenkaan halua hakea ammattiapua, edelleenkin mun mielestä on kyse turhasta märinästä.
Oletko rohkaissut hakemaan ammattiapua? Monelle se on kova paikka ja läheisten tuki olisi iso apu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskova ei ainakaan valita vaikeuksiaan, vaan pyytää apua Jumalalta.
Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi.
Eli valittaminen tai murehtiminen kaataen asiansa toiselle ihmiselle on epäuskoa.
Elävä, aito usko on Jumalaan luottamista joka tilanteessa.
Toki uskovakin voi ja saa mennä lääkäriin ja tutkimuksiin, ottaa vastaan lääketieteellistä hoitoa jne. Suruistaan voi kertoa toiselle, samoin kuin surra rehellisesti omat surunsa. Mutta turha märinä ja asioiden vatvominen ei käy.Miten erottelet suruista kertomisen ja turhan märinän?
Turhaa märinää on mun mielestä sellainen, missä ongelmaan olisi ratkaisukin, mutta ratkaisu ei ehkä ole helppo eikä nopea ja joutuisi ihan itsekin tekemään jotain asian eteen, mieluummin märehditään kuin tehdään yhtään mitään. Esimerkki tällaisesta on vaikka ylipaino. Ratkaisu olisi ollut helppo ja nopea silloin, kun ylipainoa oli vasta 6 kg, mutta kun ylipainoa on 60 kg, ei olekaan enää. Välillä saadaan into päälle, vedetään 2 viikkoa jotain dieettijauhepusseja ja kun ei ollakaan normaalipainossa ja ollaan niiiiiiiiiiin tunneihmisiä (eikä kylmiä ja tunteettomia järki-ihmisiä), vedetään pettymykseen ja mielipahaan mättöateria, pussillinen sipsejä ja jälkkäriksi vielä suklaalevy. Mielihyvä kestää sen 15 minuuttia ja taas seuraavana päivänä märistään, kun lääkäri käskee laihduttamaan, niveliin sattuu, verensokeri on korkealla, väsyttää jne.
Surut taas mun mielestäni liittyy menetyksiin tai joissain tapauksissa tulevan menetyksen todennäköisyyteen. Surua voi myös tuntea "toisen puolesta".
Kuvauksesi kuulostaa syömishäiriöltä. Onko käsite ahmimishäiriö (BIM) tuttu? Se ei ole yhtä tunnettu kuin anoreksia kuin bulimia, mutta samantapainen häiriö kuin kyseessä.
Jos kyseessä olisikin syömishäiriö, johon ei kuitenkaan halua hakea ammattiapua, edelleenkin mun mielestä on kyse turhasta märinästä.
Oletko rohkaissut hakemaan ammattiapua? Monelle se on kova paikka ja läheisten tuki olisi iso apu.
Arvaa vaan, miten monta kertaa. Mutta kun ei halua, niin ei halua. Nykyisin vain kuuntelen hetken ja sitten vaihdan puheenaihetta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Uskova ei ainakaan valita vaikeuksiaan, vaan pyytää apua Jumalalta.
Herra antoi, Herra otti. Kiitetty olkoon Herran nimi.
Eli valittaminen tai murehtiminen kaataen asiansa toiselle ihmiselle on epäuskoa.
Elävä, aito usko on Jumalaan luottamista joka tilanteessa.
Toki uskovakin voi ja saa mennä lääkäriin ja tutkimuksiin, ottaa vastaan lääketieteellistä hoitoa jne. Suruistaan voi kertoa toiselle, samoin kuin surra rehellisesti omat surunsa. Mutta turha märinä ja asioiden vatvominen ei käy.Miten erottelet suruista kertomisen ja turhan märinän?
Turhaa märinää on mun mielestä sellainen, missä ongelmaan olisi ratkaisukin, mutta ratkaisu ei ehkä ole helppo eikä nopea ja joutuisi ihan itsekin tekemään jotain asian eteen, mieluummin märehditään kuin tehdään yhtään mitään. Esimerkki tällaisesta on vaikka ylipaino. Ratkaisu olisi ollut helppo ja nopea silloin, kun ylipainoa oli vasta 6 kg, mutta kun ylipainoa on 60 kg, ei olekaan enää. Välillä saadaan into päälle, vedetään 2 viikkoa jotain dieettijauhepusseja ja kun ei ollakaan normaalipainossa ja ollaan niiiiiiiiiiin tunneihmisiä (eikä kylmiä ja tunteettomia järki-ihmisiä), vedetään pettymykseen ja mielipahaan mättöateria, pussillinen sipsejä ja jälkkäriksi vielä suklaalevy. Mielihyvä kestää sen 15 minuuttia ja taas seuraavana päivänä märistään, kun lääkäri käskee laihduttamaan, niveliin sattuu, verensokeri on korkealla, väsyttää jne.
Surut taas mun mielestäni liittyy menetyksiin tai joissain tapauksissa tulevan menetyksen todennäköisyyteen. Surua voi myös tuntea "toisen puolesta".
Kuvauksesi kuulostaa syömishäiriöltä. Onko käsite ahmimishäiriö (BIM) tuttu? Se ei ole yhtä tunnettu kuin anoreksia kuin bulimia, mutta samantapainen häiriö kuin kyseessä.
Jos kyseessä olisikin syömishäiriö, johon ei kuitenkaan halua hakea ammattiapua, edelleenkin mun mielestä on kyse turhasta märinästä.
Oletko rohkaissut hakemaan ammattiapua? Monelle se on kova paikka ja läheisten tuki olisi iso apu.
Arvaa vaan, miten monta kertaa. Mutta kun ei halua, niin ei halua. Nykyisin vain kuuntelen hetken ja sitten vaihdan puheenaihetta.
Ahmimishäiriö on pitkälti samantapainen riippuvuus kuin alkoholismi. Toiset voivat olla tukena, mutta viime kädessä muutoksiin ryhtyminen on kiinni omista voimavaroista. Tiedän omasta kokemuksesta, että läheisen ylipainon kertymistä sairaalloiseksi on raskasta seurata omaisena.
Jos erehtyy kertomaan yhden kerran omista vaikeuksistaan, sen jälkeen saakin olla koko loppuelämänsä näiden "avautujien" pahanolon oksennusämpärinä.
Vierailija kirjoitti:
Jos erehtyy kertomaan yhden kerran omista vaikeuksistaan, sen jälkeen saakin olla koko loppuelämänsä näiden "avautujien" pahanolon oksennusämpärinä.
Noin voi tosiaan käydä joskus. Itse olen huomannut sen, että näissä tilanteissa pitää miettiä haluaako tässä seurassa enää jatkossa viettää aikaa, jos ihmissuhteesta vaikuttaa puuttuvan terve vastavuoroisuus.
Mun elämässäni on ollut paljon vaikeita asioita. Ne kerrat, kun olen ollut ystävieni seurassa, olen halunnut ajatella jotain ihan muuta kuin sen hetkisiä vaikeuksiani. Olen halunnut hetkeksi unohtaa vaikeuteni. Ne kerrat ovat olleet mulle henkireikä, joiden ansiosta olen jaksanut. Jos vielä silloinkin olisi pitänyt puhua ja pohtia mun vaikeuksistani, olisin todennäköisesti murtunut lopullisesti.
Mun mielestä kertoo aika paljon myös "avautujasta", joka ei tippaakaan ota huomioon sitä, että kuulijalla saattaa itsellään olla paljon suurempiakin huolia ja murheita kuin työpaikan menettäminen.