Miksi sitä pidetään hyvänä asiana, että vaikenee vaikeuksistaan?

Vierailija kirjoitti:

Miksi märehtiä kurjia juttuja jonkun kanssa, joka ei kuitenkaan voi niille asioille tehdä mitään? Käyttää sen tapaamisen mieluummin iloisiin ja piristäviin asioihin.

Entä jos ei keksi mitään piristäviä ja iloisia asioita? Niin on mulle köynyt usein. Olen sitten yrittänyt olla hiljaa vaan, kun mulle on sanottu, että mitä jos keskityttäisiin kivempiin juttuihin. 

Siksi kun toiset ovat itse syystä tai toisesta joutuneet olemaan yksin vaikeuksiensa kanssa. Kateus iskee kun joku jolla omasta mielestä on pienemmät ongelmat kuin itsellä, saa apua sieltä ja täältä jota hän itse ei ole saanut.

Itselläni kyllä tulee pisto sydämeen kun olin jatkuvasti pahoinpideltynä sairaalassa mieheni taholta niin kukaan ei puuttunut. Nykyään siihen puututaan automaattisesti. Olen toki hyvilläni että näin on, tosi hyvä. Mutta vähän katkeraksi vetää, pakko myöntää.

Omassa suvussa on monessa sukupolvessa lapset kasvatettu uskomaan, että tarvitsevuus on heikkoutta. Eipä siinä opi toisiin tukeutumaan, kun edes omat vanhemmat eivät sellaista sietäneet. Omat heikkoudet häpeissään piilotetaan sinne kulissien taakse ja tunnetaan ylpeyttä, mitä raivoisammin pärjätään elämässä ilman muiden apua.

Minä ainakin vaikenen. Eivät ihmiset uskoisi tai jaksaisi minun kokemuksiani. Aivan käsittämättömiä, vaikeita kokemuksia on elämääni mahtunut. 

Moni näennäisempaattinen ihminen haluaa mässäillä toisten vaikeuksilla, arvostella selän takana ja käyttää niitä aseenaan jos sopivassa kohdassa voi.

Siksi. 

en tiedä miksi se on huono asia. mies luulee aina että minulla on suhde jonkun kanssa, näitä epäilyksiä kuulen päivittäin, tai ainakin viikoittain. Isojen riitojen kera.

Mihin sairauteen hullu epäluuloisuus kuuluu?

Liittyy entisaikojen taikauskoon.

Myös täällä kiusataan herkästi, esim. juuri sairaus on vissiin hyvä syy kiusata, niin moni ei tahdo lyödä aseita käteen sille hyeenasakille kertomalla itse asioitaan. 

Ei kai sitä tarvitse koko kansan tietoon vaikeuksiaan huutaa? Yksi luotettava ystävä tai sielunhoitaja ja kertominen helpottaa oloa. Mutta ihmiset pelkäävät juoruja ja liiotteluja.

Ei ihmisille yleensäkään kannata avautua omista asioista. Vaikeista asuista kaikkein vähiten. Haluan pitää asiat omana tietonani. 

Jos ihminen vaikka sairastuu vakavasti, mutta ei kuitenkaan ole heti kuolemassa, ja kertoo siitä sukulaisille ja ystäville. Kummallisesti voi käydä niin, että heidän puoleltaan yhteydenpito sairaaseen loppuu kokonaan. Lieneekö jokin alkukantainen sairauden tai sairaan ihmisen pelko? 

Monesti sanotaan että pitäis puhua, pitäis avautua. Sitten kun niin tekee, tulee leimatuksi ja saa tietää, että toiset ajattelevatkin että ei saa kaataa murheitaan muiden niskaan ja että avautuja pitää omia murheitaan ja itseään jotenkin erityislaatuisina ja hakee huomiota. 

Niinpä nykyään en hirveästi avaudu ja välillä mietin että kumpi tapa nyt sitten on sosiaalisesti hyväksytympi? 

En ole saanut koskaan selkoa asiasta. 

Minun tuttavikseni on sattunut muutama tällainen ihminen, joka on ottanut heti etäisyyttä, jos on vähänkään avannut omia kielteisiä kokemuksiaan hänelle. Itse ajattelen, että se kuuluu jollakin tapaa ihmissuhtesiiin, että puhutaan ilot ja surujakin, kunhan ei pidä toista terapeuttina ja painopiste on myönteinen. Ihan outoa, että yhden asian avaa, niin heti otetaan etäisyyttä ja aletaan kiusaamaan. Mietin, miten nämä solmivat koskaan aitoja ihmissuhteita, jos mitään hankalaa asiaa ei saa tuoda esille. No eipä nämä mitään suuria menetyksiä olleet, mutta outoja kokemuksia. 

Jos kerrot vaikeuksista, niitä käytetään sinua vastaan. Levitellään koko kylälle ja piehtatoidaan sinun huonossa tuurissa/ onnessa.

Nythän joka tuutista tulee tätä, että poista negatiiivista energiaa tuovat ihmiset elämästäsi. Asian jotkut ehkä tulkitsevat niin, että heti, jos joku on oman kriisinsä vuoksi hetkenkin raskas, niin hänet tulee oman edun vuoksi siivota elämästä syrjään. Kyllä me kaikki varmaan joskus heijastamme negatiivista energiaa ympärillemme. On suruja ja menetyksiä. Ei kukaan voi aina olla auringonpaiste tai ilopilleri. 

Vierailija kirjoitti:

Minulla on tälläinen ystävä. Tai ainakin luulin, että olemme ystäviä. Hän on aina iloinen ja pirteä. Olen kuitenkin kuullut, että hän on hölmöillyt. Tehnyt sellaisia asioita, joita en olisi hänestä uskonut. Minulle hän esittää jotakin täydellisyyden perikuvaa. Hän ei ole enää minun paras ystäväni juuri siitä syystä, ei siis siksi , että on hölmöillyt, vaan siksi että ei kerro rehellisesti mitä hänelle kuuluu, vaan kaikki on aina "hyvin". Hän on epäaito. Kenenkään elämä ei ole aina kivaa, hän kuitenkin tahtoo minulle sellaista esittää, enkä tiedä minkä takia. 

Mikä ystävä sinä olet, kun uskot kysymättä juoruja? Joskus se suun avaaminen auttaa puhdistamaan ilmaa. Olet itse jollakin tavalla epäluotettava. Osa epäluotettavuudestasi ilmenee jo tekstissäsi.

Vierailija kirjoitti:

Jos ihminen vaikka sairastuu vakavasti, mutta ei kuitenkaan ole heti kuolemassa, ja kertoo siitä sukulaisille ja ystäville. Kummallisesti voi käydä niin, että heidän puoleltaan yhteydenpito sairaaseen loppuu kokonaan. Lieneekö jokin alkukantainen sairauden tai sairaan ihmisen pelko? 

Olen kokenut, että sama voi käydä ns. vähäisemmissäkin asioissa. Esimerkiksi kun kerroin opiskelukavereille, millaisesta moniongelmaperheestä olen alkujaan lähtöisin, minua alettiin välttelemään: ihan kuin minulla olisi sosiaalinen luokkatasotauti, joka voisi tarttua. Tai sitten ihmiset pelkäävät, että kohta alkaa sadella jotakin avunpyyntöjä, mihin he eivät jaksaisi ryhtyä. 

En pysty minäkään kertomaan mistään ikävistä asioista elämässäni kenellekään. En luota yhteenkään ihmiseen. Jos joku erehtyy soittamaan mulle, niin en kerro mitään ikävää, nauran vaan. Jos joku tuntematon avautuu, niin tunnen empatiaa ja kuuntelen. Tuntuu ne omat murheetkin pienemmiltä. 

Koska kukaan ei halua kuunnella mitään ulinaa.

Tässä maassa vaan on ihmisille muodostunut tavaksi, että se, jolla "onni on, sen kätkeköön". Ja sama pätee myös käänteisesti, jos olet kokenut jotakin pahaa, vastoinkäymisiä, tai sinulla on ongelmia, ne täytyy pitää omassa tiedossa. Suomalaiset ole maailman epäempaatisimpia toisten auttamisen ja tukemisen suhteen. Tai sitten sitä valikoidaan, kenelle sitä annetaan. Sama koskee yhteiskunnassa olevia palveluita, mt-palveluiden sektoria myöten. Sielläkin puolella kaikkea vain analysoidaan, diagnosoidaan ja kategorisoidaan. Mitään todellista apua, tukea ja hoitoa ei sieltä saa. Niilläkin sektoreilla annetaan apua pyytäville vain ylimielisyyttä, huonoa kohtelua ja myrkkyjä.

Vierailija kirjoitti:

Jokaisella, ihan jokaisella täällä on omat murheensa. Murheistaan saa tietysti kertoa, mutta täytyy muistaa, että vaikka ne omat murheet tuntuu kuinka raskailta kantaa, ei niitä voi toisenkaan harteille laittaa, koska toisillakin on omansa. Jotkut kantaa omansa paremmin kuin toiset. Toiset vain hiljaisemmin kuin toiset. Jos joku sanoo, että pahoittelen en enää jaksa kuunnella murheitasi, on se merkki siitä, että olet purkanut liikaa siihen ihmiseen tai hänellä on nyt paljon itsellä kannettavaa. 

Ihmisen empaattisuus on aika lailla kadonnut, jos noin ajattelee. Kuunteleminen ei maksa kenellekään mitään ja varmasti helpottaa taakankantajan tunteita, kun joku kuuntelee. Siinä selkiytyvät purkautujan ajatuksekset jonkinlaiseen ruotuun, kun niitä käsittelee ääneen.

Ei niitä murheita toisen hartelle laiteta, eikä niitä kukaan muu voi kantaakaan kun hän itse.

Kyllä mä kuuntelen toisen murheita. Jos toista helpottaa kuunteleva korva niin sen teen. Joskus auttaa omissa murheissakin tieto, ettei kaikilla muillakaan ole helppoa. Ei kuunteleminen tarkoita että pitäisi alkaa antamaan elämänohjeita tai yleensäkään mitään neuvoja. Hienovaraisia kysymyksiä tehdä, olla siis kiinnostunut mutta ei juoruilumielessä.

Jos joku sanoo, pahoittelen etten jaksa kuunnella murheitasi, varmasti karmaisevaa kuin jääkylmää vettä niskaan...en viitsi edes sanoa mitä ajattelen tuollaisesta ihmisestä! No on meitä on moneksi.