Lue keskustelun säännöt.
Tarvitseeko oikeasti märehtiä terapiassa vanhoja juttuja?
04.04.2019 |
Olen 40-vuotias äiti. En ole täydellinen ja minulla on omat traumani. Olisin varmasti erilainen ihminen, jos olisin elänyt erilaisen elämän. Nuorempana ajattelin, että tarvitsen ehdottomasti terapiaa voidakseni tulla onnelliseksi. Olen muutaman kerran aloittanutkin terapian, mutta minulla ei natsannut terapeuttien kanssa, joten niistä ei ollut hyötyä. Nyt kyllästyttää edes yrittää etsiä terapeuttia, jonka kanssa homma luistaisi.
Mieheni on käynyt yksilöterapiassa ja on sitä mieltä, että minunkin pitäisi. Kuitenkin asia kiinnostaa minua yhä vähemmän ja vähemmän. Ei minua kiinnosta märehtiä vanhoja asioita ja puhua lapsuudenperheestäni terapiassa. Kaipaisin ennemminkin uusia toimintamalleja, mutta uskoisin että niitä pystyn oppimaan itseksenikin, koskapa olen aikaisemminkin oppinut. Olen mm. päässyt ujoudestani ja sosiaalisista peloistani lähes kokonaan itsenäisesti.
Nykyään joka paikassa tähdennetään, kuinka tärkeää on tunnistaa tunteet, katkaista sukupolvesta toiseen siirtyvät traumat jne., mutta jos kaikki on periaatteessa ok, onko se oikeasti välttämätöntä?
Minä olen joskus alakuloinen, ahdistunut ja muuta ikävää, mutta toisaalta myös nautin elämästäni ja pidän haasteista. En ole täydellinen ihminen missään suhteessa enkä ole osannut kasvattaa lapsistanikaan täydellisiä, mutta onko se niin vakavaa?
Mitä mieltä olette?
Kommentit (28)
Miksi aihe herättää sinussa noin paljon ärtymystä ja aggressiota?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla terapia oli täysin turhaa ja oli pelkästään kyllästyttävää käydä siellä. Päivä meni pilalle kun oli terapiaan meno , se oli niin tympeää tekemistä.
Vierailija kirjoitti:
Miksi aihe herättää sinussa noin paljon ärtymystä ja aggressiota?
Kyökkipsykologi-hullu taas. Ei tuossa ole aggressiota muuta kun tämän yhden päässä.
Terapia maksaa ja vie aikaa ja energiaa, ei ole aggressiota pohtia että kannattaako sellaiseen sijoittaa, ellei koe mitään tarvetta vanhojen asioiden läpikäyntiin.
Ja juu, minä inhoan psykologian väärinkäyttäjiä omine "diagnooseineen". Sairaitahan he ovat, mutta silti.
Terapiaan ei tarvitse mennä, jos ei katso sitä tarvitsevansa. Jos kuitenkin menee, siellä märehditään juuri niitä asioita, mitä asiakas haluaa. Eli ei tarvitse.
Niin, jotenkin aloin miettiä asiaa kun joka paikassa puhutaan tunnelukoista (ks. av:n etusivun artikkelit), tunteista ja niiden tunnistamisesta, niiden analysoinnista jne. Alkaa vähän tympiä. Elämä on kuitenkin loppujen lopuksi aika yksinkertaista ja kokemuksesta tiedän, että asioiden vatvominen ei aina muuta niitä parempaan suuntaan.
Onko oikeasti asioiden lakaiseminen maton alle ja eteenpäin katsominen väärä ratkaisu? Sitä pohdin.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin, jotenkin aloin miettiä asiaa kun joka paikassa puhutaan tunnelukoista (ks. av:n etusivun artikkelit), tunteista ja niiden tunnistamisesta, niiden analysoinnista jne. Alkaa vähän tympiä. Elämä on kuitenkin loppujen lopuksi aika yksinkertaista ja kokemuksesta tiedän, että asioiden vatvominen ei aina muuta niitä parempaan suuntaan.
Onko oikeasti asioiden lakaiseminen maton alle ja eteenpäin katsominen väärä ratkaisu? Sitä pohdin.
ap
Miksi olisi - mitä ilmeisimmin sopiva sinulle. Ei elämä toki oikeasti ole yksinkertaista, mutta sinunkohdallasi pinnallisuus ja yksioikoisuus toimii - elä
niin. Ehkä seuraavassa inkarnaatiossa olet syvemmissä vesissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, jotenkin aloin miettiä asiaa kun joka paikassa puhutaan tunnelukoista (ks. av:n etusivun artikkelit), tunteista ja niiden tunnistamisesta, niiden analysoinnista jne. Alkaa vähän tympiä. Elämä on kuitenkin loppujen lopuksi aika yksinkertaista ja kokemuksesta tiedän, että asioiden vatvominen ei aina muuta niitä parempaan suuntaan.
Onko oikeasti asioiden lakaiseminen maton alle ja eteenpäin katsominen väärä ratkaisu? Sitä pohdin.
ap
Miksi olisi - mitä ilmeisimmin sopiva sinulle. Ei elämä toki oikeasti ole yksinkertaista, mutta sinunkohdallasi pinnallisuus ja yksioikoisuus toimii - elä
niin. Ehkä seuraavassa inkarnaatiossa olet syvemmissä vesissä.
Juu, juuri tätä tarkoitan. Olen koko pienen ikäni pohtinut syntyjä syviä aika monelta kantilta ja sakannannut itseäni läpi hyvinkin syvällisesti, mutten terapiassa. Kyllä elämä oikeasti on aika yksinkertaista: tänne synnytään, eletään ja sitten kuollaan, ja kun tarpeeksi moni eliö toistaa samaa kaavaa, niin elämä ylipäätään jatkuu täällä maapallolla.
Minun mielestäni kaikkein tärkeintä on elämän perustarpeiden kunnioittaminen. Niitä pitää kunnioittaa niin omassa elämässä kuin muidenkin kohdalla, ja miettiä myös laajalla tähtäimellä niin ympäristöllisesti kuin ajallisestikin. Suuressa mittakaavassa minun pikku ongelmillani nyt vaan ei ole mitään väliä. Tuntuu vaan typerältä uida kehää oman navan ympärillä, itse haluan päästää siitä irti ja uida laajemilla vesillä.
Minusta asia on myös niin, että se mistä puhuu, tekee eläväksi. Onko onnellisuus välttämättä sitä, että keskittyy itseensä ja omiin tunnelukkoihinsa? Eikö se voisi olla sitä, että pyrkii ottamaan niistä vähän etäisyyttä?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, jotenkin aloin miettiä asiaa kun joka paikassa puhutaan tunnelukoista (ks. av:n etusivun artikkelit), tunteista ja niiden tunnistamisesta, niiden analysoinnista jne. Alkaa vähän tympiä. Elämä on kuitenkin loppujen lopuksi aika yksinkertaista ja kokemuksesta tiedän, että asioiden vatvominen ei aina muuta niitä parempaan suuntaan.
Onko oikeasti asioiden lakaiseminen maton alle ja eteenpäin katsominen väärä ratkaisu? Sitä pohdin.
ap
Miksi olisi - mitä ilmeisimmin sopiva sinulle. Ei elämä toki oikeasti ole yksinkertaista, mutta sinunkohdallasi pinnallisuus ja yksioikoisuus toimii - elä
niin. Ehkä seuraavassa inkarnaatiossa olet syvemmissä vesissä.Juu, juuri tätä tarkoitan. Olen koko pienen ikäni pohtinut syntyjä syviä aika monelta kantilta ja sakannannut itseäni läpi hyvinkin syvällisesti, mutten terapiassa. Kyllä elämä oikeasti on aika yksinkertaista: tänne synnytään, eletään ja sitten kuollaan, ja kun tarpeeksi moni eliö toistaa samaa kaavaa, niin elämä ylipäätään jatkuu täällä maapallolla.
Minun mielestäni kaikkein tärkeintä on elämän perustarpeiden kunnioittaminen. Niitä pitää kunnioittaa niin omassa elämässä kuin muidenkin kohdalla, ja miettiä myös laajalla tähtäimellä niin ympäristöllisesti kuin ajallisestikin. Suuressa mittakaavassa minun pikku ongelmillani nyt vaan ei ole mitään väliä. Tuntuu vaan typerältä uida kehää oman navan ympärillä, itse haluan päästää siitä irti ja uida laajemilla vesillä.
Minusta asia on myös niin, että se mistä puhuu, tekee eläväksi. Onko onnellisuus välttämättä sitä, että keskittyy itseensä ja omiin tunnelukkoihinsa? Eikö se voisi olla sitä, että pyrkii ottamaan niistä vähän etäisyyttä?
ap
Miksi pitää olla joko tai? Tunnelukot ym aiheuttaa hankaluuksia itselle siinä missä vaikka murtunut jalka, siksi on järkevää pyrkiä niistä eroon. Se ei tarkoita, että 24/7 miettisi vain tunnelukkojaan tai jalkaansa. Jos sinua ei kuitenkaan vaivaa mikään niin tietenkään et tarvitse terapiaa.
Terapiaan kannattaa mennä, jos alkaa käyttämään puolisoaan, perhettään tai ystäviään terapeuttinaan ja likasankonaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, jotenkin aloin miettiä asiaa kun joka paikassa puhutaan tunnelukoista (ks. av:n etusivun artikkelit), tunteista ja niiden tunnistamisesta, niiden analysoinnista jne. Alkaa vähän tympiä. Elämä on kuitenkin loppujen lopuksi aika yksinkertaista ja kokemuksesta tiedän, että asioiden vatvominen ei aina muuta niitä parempaan suuntaan.
Onko oikeasti asioiden lakaiseminen maton alle ja eteenpäin katsominen väärä ratkaisu? Sitä pohdin.
ap
Miksi olisi - mitä ilmeisimmin sopiva sinulle. Ei elämä toki oikeasti ole yksinkertaista, mutta sinunkohdallasi pinnallisuus ja yksioikoisuus toimii - elä
niin. Ehkä seuraavassa inkarnaatiossa olet syvemmissä vesissä.Juu, juuri tätä tarkoitan. Olen koko pienen ikäni pohtinut syntyjä syviä aika monelta kantilta ja sakannannut itseäni läpi hyvinkin syvällisesti, mutten terapiassa. Kyllä elämä oikeasti on aika yksinkertaista: tänne synnytään, eletään ja sitten kuollaan, ja kun tarpeeksi moni eliö toistaa samaa kaavaa, niin elämä ylipäätään jatkuu täällä maapallolla.
Minun mielestäni kaikkein tärkeintä on elämän perustarpeiden kunnioittaminen. Niitä pitää kunnioittaa niin omassa elämässä kuin muidenkin kohdalla, ja miettiä myös laajalla tähtäimellä niin ympäristöllisesti kuin ajallisestikin. Suuressa mittakaavassa minun pikku ongelmillani nyt vaan ei ole mitään väliä. Tuntuu vaan typerältä uida kehää oman navan ympärillä, itse haluan päästää siitä irti ja uida laajemilla vesillä.
Minusta asia on myös niin, että se mistä puhuu, tekee eläväksi. Onko onnellisuus välttämättä sitä, että keskittyy itseensä ja omiin tunnelukkoihinsa? Eikö se voisi olla sitä, että pyrkii ottamaan niistä vähän etäisyyttä?
ap
Miksi pitää olla joko tai? Tunnelukot ym aiheuttaa hankaluuksia itselle siinä missä vaikka murtunut jalka, siksi on järkevää pyrkiä niistä eroon. Se ei tarkoita, että 24/7 miettisi vain tunnelukkojaan tai jalkaansa. Jos sinua ei kuitenkaan vaivaa mikään niin tietenkään et tarvitse terapiaa.
Olenko sitten ainoa, joka on sitä mieltä että nykyään medioita ristiin luettaessa ja kuunnellessa tuntuu siltä, että kaikki me tarvitsemme terapiaa? Kaikilla meillä on traumoja, kaikilla on tunnelukkoja. Onko aiheellista pyrkiä korjaamaan niitä kaikkia? Tarvitseeko niitä korjata?
Nyky-yhteiskuntamme keskittyy paljon, jopa liikaa yksilön tarpeisiin. Se on helppoa, koska me kaikki tarvitsemme kaikenlaista ja meille on helppo luoda lisää tarpeita. Itse olen sitä mieltä, että meille syntyy myös terapoinnin tarve, vaikkei sellaista välttämättä olekaan. Siksi esitän edelleen kysymyksen: onko maton alle lakaiseminen todella huono asia?
Yksilön tarpeisiin liikaa keskittyminen on aina suuressa mittakaavassa vahingollista kokonaisuudelle. Esimerkkinä otettakoon kulutus. Kun koemme tarvitsevamme kulutushyödykkeitä, ostamme ne. Kun kaipaamme irtiottoa arjesta, varaamme vaikka matkan Thaimaaseen. Suuressa mittakaavassa noista asioista on haittaa elämälle, koska niistä on haittaa tälle laatikolle, jossa asumme.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta nimenomaan ne, jotka juoksee terapioissa on niitä, jotka käyttävät myös tuttujaan terapeutteinaan. Normaali ihminen ei koko ajan märehdi omaa elämäänsä.
Terapialle on vaihtoehto, hankkii tekemistä, ettei tarvi tylsyyksissään keksiä ongelmia elämäänsä, joihin sit tarvitsisi terapiaa.
eikö toimintaterapia ole enemmän juuri toiminnallista, mietitään uusia tapoja toimia ja puhutaan vähemmän? näin olen ainakin käsittänyt
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, jotenkin aloin miettiä asiaa kun joka paikassa puhutaan tunnelukoista (ks. av:n etusivun artikkelit), tunteista ja niiden tunnistamisesta, niiden analysoinnista jne. Alkaa vähän tympiä. Elämä on kuitenkin loppujen lopuksi aika yksinkertaista ja kokemuksesta tiedän, että asioiden vatvominen ei aina muuta niitä parempaan suuntaan.
Onko oikeasti asioiden lakaiseminen maton alle ja eteenpäin katsominen väärä ratkaisu? Sitä pohdin.
ap
Miksi olisi - mitä ilmeisimmin sopiva sinulle. Ei elämä toki oikeasti ole yksinkertaista, mutta sinunkohdallasi pinnallisuus ja yksioikoisuus toimii - elä
niin. Ehkä seuraavassa inkarnaatiossa olet syvemmissä vesissä.Juu, juuri tätä tarkoitan. Olen koko pienen ikäni pohtinut syntyjä syviä aika monelta kantilta ja sakannannut itseäni läpi hyvinkin syvällisesti, mutten terapiassa. Kyllä elämä oikeasti on aika yksinkertaista: tänne synnytään, eletään ja sitten kuollaan, ja kun tarpeeksi moni eliö toistaa samaa kaavaa, niin elämä ylipäätään jatkuu täällä maapallolla.
Minun mielestäni kaikkein tärkeintä on elämän perustarpeiden kunnioittaminen. Niitä pitää kunnioittaa niin omassa elämässä kuin muidenkin kohdalla, ja miettiä myös laajalla tähtäimellä niin ympäristöllisesti kuin ajallisestikin. Suuressa mittakaavassa minun pikku ongelmillani nyt vaan ei ole mitään väliä. Tuntuu vaan typerältä uida kehää oman navan ympärillä, itse haluan päästää siitä irti ja uida laajemilla vesillä.
Minusta asia on myös niin, että se mistä puhuu, tekee eläväksi. Onko onnellisuus välttämättä sitä, että keskittyy itseensä ja omiin tunnelukkoihinsa? Eikö se voisi olla sitä, että pyrkii ottamaan niistä vähän etäisyyttä?
ap
Miksi pitää olla joko tai? Tunnelukot ym aiheuttaa hankaluuksia itselle siinä missä vaikka murtunut jalka, siksi on järkevää pyrkiä niistä eroon. Se ei tarkoita, että 24/7 miettisi vain tunnelukkojaan tai jalkaansa. Jos sinua ei kuitenkaan vaivaa mikään niin tietenkään et tarvitse terapiaa.
Olenko sitten ainoa, joka on sitä mieltä että nykyään medioita ristiin luettaessa ja kuunnellessa tuntuu siltä, että kaikki me tarvitsemme terapiaa? Kaikilla meillä on traumoja, kaikilla on tunnelukkoja. Onko aiheellista pyrkiä korjaamaan niitä kaikkia? Tarvitseeko niitä korjata?
Nyky-yhteiskuntamme keskittyy paljon, jopa liikaa yksilön tarpeisiin. Se on helppoa, koska me kaikki tarvitsemme kaikenlaista ja meille on helppo luoda lisää tarpeita. Itse olen sitä mieltä, että meille syntyy myös terapoinnin tarve, vaikkei sellaista välttämättä olekaan. Siksi esitän edelleen kysymyksen: onko maton alle lakaiseminen todella huono asia?
Yksilön tarpeisiin liikaa keskittyminen on aina suuressa mittakaavassa vahingollista kokonaisuudelle. Esimerkkinä otettakoon kulutus. Kun koemme tarvitsevamme kulutushyödykkeitä, ostamme ne. Kun kaipaamme irtiottoa arjesta, varaamme vaikka matkan Thaimaaseen. Suuressa mittakaavassa noista asioista on haittaa elämälle, koska niistä on haittaa tälle laatikolle, jossa asumme.
ap
No ei, koska tunnelukot ynnä muut voi aiheuttaa pitkää hoitoa vaativia mielenterveyshäiriöitä. Lievimmillään stressiä, väsymystä, ihmissuhdeongelmia jne. Miksi ihmeessä parempi mielenterveys olisi joku uhka? Jos itse voi hyvin, on energiaa auttaa vaikka sitä ympäristöä ja olla kiinnostunut siitä, kun aika ei mene oman pään kanssa taisteluun.
Itse koin kognitiivisen, ratkaisukeskeisen psykoterapian hyödylliseksi. Pääsin pitkien masennusjaksojen jälkeen Kelan tukemaan terapiaan.
Siellä toki käytiin läpi mennyttä elämää, mutta tärkeintä oli että mitä tunnetiloja niistä heräsi ja miten asiaa käsittelee. Opin tunnistamaan ongelmiani ja miten ratkon niitä, kuten miten ehkäisen esimerkiksi raivon kasautumista sisälle ja miten uskallan puhua vaikeista asioista. Lisäksi pääsin syyllisyydestä eroon asioissa, joihin en ollut mitenkään oikeasti syyllinen, mutta niin hassu on se ihmismieli.
Käyn oma-aloitteisesti lastensuojelun/perheneuvolan asiakkaana aika ajoin, että hyvät toimintamallit pysyvät yllä, koska minulla ei auta yksin märehtiminen tai kuittaus että sellaista elämä on, tai asioiden etäännytys. Tarvitsen kontrollia ainakin kerran vuodessa, että onko päänsisäinen terveys kasassa. Me ollaan kaikki yksilöitä. En käytä siis lääkitystä enää, liikunta ja keskusteluapu riittävät.
Se on totta, että terapeutin kanssa pitää natsata. Itse olin onnekas, kun sain erittäin napakan, suoran ja välillä tylynkin terapeutin. Se sopi minulle. Hän kertoi alussa tavastaan toimia että miten hän keskustelee ja luotin siihen, että hän auttaa minua. Versus terapeutit, jotka ovat ymmärtäväisiä ja tekevät pehmeitä äännähdyksiä, että kuuntelevat. Minusta tuntuu että se ilmaisu on lässytystä ja asia menee ohi, kun ärsyynnyn siitä "pehmeydestä".
Mun terapeutti kuunteli hiljaa, rypisteli otsaansa, teki muistiinpanoja ja sitten kuuluvalla äänellä kysyi tarkennusta tai kommentoi aika terävästikin. Hän oli ihan kuin jokin ärhäkkä vahtikoira verrattuna pulskaan seurakoiraan. Terveisiä sinulle terppani, olen kiitollinen avustasi ja muistelen sinua vieläkin vaikeina hetkinä.
Itse asiassa aloituksen kirvoitti erään kaverini fb-päivitys. Myyntityötä tehnyt kaverini kävi ilmeisesti jokin aika sitten läpi terapian, jätti sitten työnsä ja kouluttautui jonkinasteiseksi terapeutiksi tai valmentajaksi ja tekee nyt tiuhaan aiheeseen liittyviä päivityksiä, joissa julistaa itsetuntemuksen sanomaa.
En voi sille mitään, mutta minusta hänen päivityksensä ovat rasittavia. Uskon että hän on löytänyt arvoihinsa perustuvan työn ja se tekee hänelle hyvää, ja kyse on ennen kaikkea siitä.
Kaikkien meidän pitäisi pystyä elämään arvojemme ja tarpeidemme mukaan, mutta koska täysin järjettömään malliin perustuva yhteiskunta harvoin tarjoaa siihen mahdollisuuden, monet meistä voivat huonosti. Syynä pahaan oloon ja käytökseen ei siis aina ole tunnelukko tai trauma. En ole terapiaa vastaan, mutta uskon että sen tarvetta liioitellaan. Emme me kaikki tarvitse terapiaa, tarvitsemme merkitystä.
Ap
Aikamoista lässytystä. Mene terapiaan.
Ajattelisin,että terapiasta puhuttaessa yleisesti käsitetään psykodynaaminen terapia ainoaksi oikeaksi- ja siellä niitä vanhoja veivataan. Oikeasti saat olla aika terve että sieltä selviät normaalina pois...tulkitaan vapaata tajunnanvirtaa,etsitään fallisia symboleja ym.paskaa.
Kognitiivinen tai ratkaisukeskeinen terapia auttavat sinua jos tahdot nykyhetkeen muutosta
Mä menin terapiaan väkivaltaisen ja narsistisen eksän takia, jonka jäljiltä multa oli itsetunto ja omakuva ihan hukassa, olin itsetuhoinen ja syömishäiriöinen.
Se terapeutti olis halunnut keskittyä siihen kun lapsena oon riidellyt sisareni kanssa (?).
En mennyt enää sen session jälkeen.
Ei sinne terapiaan kannata mennä, jos kokee ettei tarvitse.
Jos on kyse pelkästään siitä, ettet halua menneitä vatvoa, niin valitse suuntaus, jossa keskitytään muuttamaan käytöstäsi juuri nyt.