Tekisitkö lasun äidistä joka ei sanoita lastensa tunteita?

Vierailija kirjoitti:

Kaikki nää ketjun "Kyllä ne lapset oppii ihan itse" -kommentit! :-D 

Kaikki nää tosi hölmösti muotoillut nollakommentit XD XD

Edelleen. Lapset eivät ole tyhmiä. He oppivat yllättävän paljon katsomalla ja kuuntelemalla, esimerkin voimalla. Puhuminen ja vuorovaikutus ovat tärkeitä, mutta lapselle ei saa syöttää tunteita vaan hänen on ne itse tunnistettava ja osittain jopa opittava käsittelemään niitä. Vanhempien ollessa vierellä tukena tietenkin.

Ei mulle aikanaan kädestä pitäen kerrottu että mä oon nyt vihainen, jos olin vihainen. Ei myöskään hihkuttu ja hehkutettu että olen iloinen kun olin iloinen. Opin nuo asiat ympäristöäni seuraamalla ja kuuntelemalla. En ole ilmaisussani estoinen, eikä minulla ole tunteita joita en tunnistaisi. Sama pätee kaikkiin sukupolveni lapsiin. Ei meille kerrottu asioita, me opeteltiin ne itse ympäristöä seuraamalla.

En nyt sano että tuo "sanoittaminen" kokonaan ahterista metodina on, mutta omaan korvaan tuota mun taustaa vasten se kuulostaa oudolta. Siis onko tosiaankin tarkoitus, että jos lapsi näyttää esim vihastuneelta, vanhempi kertoo lapselle hänen olevan vihainen, ja sitten yhdessä mietitään miksi, ja mikä auttaisi siihen ettei enää suututa? Vai enemminkin niin, että vanhempi kysyy lapselta miltä hänestä tuntuu, sitten yhdessä mietitään mikä helpottaisi oloa?

Mulla täyspäisiä teinejä ja mistään sanoittamisesta kuullutkaan.

Täysin aiheetonta tehdä lasu.

Voi luoja et mun lapset ja melkein aikuisia, saadaan olla rauhassa kaiken maailman kukkahattutätien tekemiltä lasuilta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaikki nää ketjun "Kyllä ne lapset oppii ihan itse" -kommentit! :-D 

No niin ne oppiikin. Vai onko mutsis selittäny sulle joka ikisen tunteen? Voi päivää.

Ei kyse ole oppimisesta, vaan kommunikaatiosta. Lapsi haluaa, että vanhempi ymmärtää miltä hänestä tuntuu. Ja jos vanhempi on ymmärtänytkin väärin eikä sano mitään, niin väärinkäsitystä ei voi korjata.

Nyt en jaksa taas sepustusta lukea, mutta kuunteletsä seinän takana vai oletko läsnä näissä tilanteissa useinkin? Voin vaan sanoa että lapset on erilaisia, hyvin erilaisia ja saman perheen sisälläkin voi olla kovin erilaisia. Erilaisia reaktioita saadaan näistä erilaisista lapsista samanlaisilla toimintatavoilla. Se että Eero ei käyttäydy kuin Mikko, ei tarkoita että Eeroa ei ole opastettu tai sanoitettu niin kuin Mikko. Et kai sinä ole näitä: "Kun lapselle vaan tekee näin niin kyllä jokainen lapsi sitten tekee näin..."

Vierailija kirjoitti:

Mulla täyspäisiä teinejä ja mistään sanoittamisesta kuullutkaan.

Täysin aiheetonta tehdä lasu.

Voi luoja et mun lapset ja melkein aikuisia, saadaan olla rauhassa kaiken maailman kukkahattutätien tekemiltä lasuilta.

Mietin just ihan samaa kun ketjua luin. Koskaan kuullutkaan tunteiden sanoittamisesta ja silti molemmat teinipoikani ovat ihan tasapainoisia ja tervepäisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sanoittaminen menee helposti yli. Omien lasteni kanssa olen siitä lähtien kuin se suinkin on ollut mahdollista keskustellut asiat läpi. "Miltä sinusta nyt tuntuu, miksi toimit kuten toimit" jne. Nykyiset teinini ovat tasapainoisia nuoria.

En uskalla ajatella, mitä tapahtuu näille sanoitetuille lapsille heidän kasvaessaan.

"Nyt Herkko ottaa banaanin, noin Herkko otti banaanin. Osaatko sanoa banaani? Hyvä, hyvä. Banaani pitää kuoria, osaatkos Herkko itse kuoria banaanin? Banaani on keltainen..." Herkko parka, ei itse kerkeä sanomaan sanaakaan ennen ekaluokalle menoa.

Naurattaa. Hyvin ilmaistu toi. Tuollainen on lapsen tukahduttamista. Lapsen pitää itse saada yrittää ja turhautua ja pyytää, jotta hän voi kehittyä ja saada onnistumisen kokemuksia. Kaiken pitäis lähteä lapsen impulsseista, muuten se on hänen jyräämistään. Tunteita voi sanoittaa joo, mut sekin niin et lapsella on tilaa itse ajatella ja oivaltaa, vanhempi tukee tätä. Tuo edellä kuvattu tapa on vanhemman tarpeista lähtevää pätemistä, eikä sillä ole mitään tekemistä lapsen edun kanssa. Lapsen etu on et aikuinen ensisijassa virittyy hänen taajuudelleen kuulemaan ja vastaamaan hänen taajuudellaan hänen tarpeisiin. Se on eri asia kuin jatkuva vanhemman sanatulva.

Herkko kuvasta tuskin tapahtuu kuin sketseissä tai tuon oman erinomaisuutensa kiillottajan mielessä...

Häh? Noitahan on ihan hirveästi. Viimeksi eilen Ikeassa. Perhe kulki meidän edellä puolet yläkerrasta, sit oli pakko kiihdyttää ohi . Kuule matti tuossa on sohva, Matti se on sohva. Minkä värinen Matti sohva on? Onko se valkoinen vai ruskea? Se on kuule Matti valkoinen se sohva. Niin valkoinen. Onko Matti se sohva sinusta mukavan näköinen? Minusta se sohva on oikein mukavan näköinen. Katsopas se on pehmeä. Oi kuinka pehmeä se onkin... korvia särki. Huonekalun ja lapsen nimi muutettu, muuten tunikaäidin yksinpuhelu meni suunnilleen noin. Se lapsi ei sanonut sanaakaan. Eihän se saanut edes suunvuoroa. Kysyttiin, mutta äiti vastasi ennen kuin lapsi sai suuta avattua.

Ja näitä on paljon. Joskus tekis mieli sanoa että ole hiljaa ja anna sen lapsen edes ajatella itse.

Vierailija kirjoitti:

Ei mulle aikanaan kädestä pitäen kerrottu että mä oon nyt vihainen, jos olin vihainen. Ei myöskään hihkuttu ja hehkutettu että olen iloinen kun olin iloinen. Opin nuo asiat ympäristöäni seuraamalla ja kuuntelemalla. En ole ilmaisussani estoinen, eikä minulla ole tunteita joita en tunnistaisi. Sama pätee kaikkiin sukupolveni lapsiin. Ei meille kerrottu asioita, me opeteltiin ne itse ympäristöä seuraamalla.

En nyt sano että tuo "sanoittaminen" kokonaan ahterista metodina on, mutta omaan korvaan tuota mun taustaa vasten se kuulostaa oudolta. Siis onko tosiaankin tarkoitus, että jos lapsi näyttää esim vihastuneelta, vanhempi kertoo lapselle hänen olevan vihainen, ja sitten yhdessä mietitään miksi, ja mikä auttaisi siihen ettei enää suututa? Vai enemminkin niin, että vanhempi kysyy lapselta miltä hänestä tuntuu, sitten yhdessä mietitään mikä helpottaisi oloa?

Ei ole tarkoitus, että lapsen kanssa mietitään mikä auttaa tai helpottaa oloa. Eihän ole niin vaarallista olla välillä vihainen. Usein lapsen olo tulee paremmaksi jo sillä, kun hän tajuaa että hänen tunteensa on ymmärretty.

Ehdottomasti lasun paikka. Suurin osa ei ymmärrä tunteiden sanoituksen tärkeyttä ja pitävät sitä siksi vitsinä. Omia tapoja ei myöskään haluta muuttaa eikä myöntää ymmärtämättömyyttään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei mulle aikanaan kädestä pitäen kerrottu että mä oon nyt vihainen, jos olin vihainen. Ei myöskään hihkuttu ja hehkutettu että olen iloinen kun olin iloinen. Opin nuo asiat ympäristöäni seuraamalla ja kuuntelemalla. En ole ilmaisussani estoinen, eikä minulla ole tunteita joita en tunnistaisi. Sama pätee kaikkiin sukupolveni lapsiin. Ei meille kerrottu asioita, me opeteltiin ne itse ympäristöä seuraamalla.

En nyt sano että tuo "sanoittaminen" kokonaan ahterista metodina on, mutta omaan korvaan tuota mun taustaa vasten se kuulostaa oudolta. Siis onko tosiaankin tarkoitus, että jos lapsi näyttää esim vihastuneelta, vanhempi kertoo lapselle hänen olevan vihainen, ja sitten yhdessä mietitään miksi, ja mikä auttaisi siihen ettei enää suututa? Vai enemminkin niin, että vanhempi kysyy lapselta miltä hänestä tuntuu, sitten yhdessä mietitään mikä helpottaisi oloa?

Ei ole tarkoitus, että lapsen kanssa mietitään mikä auttaa tai helpottaa oloa. Eihän ole niin vaarallista olla välillä vihainen. Usein lapsen olo tulee paremmaksi jo sillä, kun hän tajuaa että hänen tunteensa on ymmärretty.

Eli siis tuo homma toimii niin, että kun Irma-Mymmeli rikkoo kaverin hiekkalinnan, äippä vaan kertoo Irma-Mymmelille että se on vihainen, ja se on ihan ok olla vihainen? Ja sitten tapahtuu mitä?

Ei tunteiden sanoittaminen varmaan huono toimintatapa ole, mutta hassua on syytellä, että lapsi on tietynlainen vain sen takia, että tunteita ei ole sanoitettu. Voi olla, että joku lapsi tarvitsee sitä sanoittamista enemmän kun toiset, mutta en mä kyllä yhdy siihen näkökulmaan, että oppiakseen oikeaa ja värää pitää käyttää jotain ihme metodeja. En minäkään aikoinaan mitään sanoittamis metodeja käyttänyt, en ollut edes kuullut niistä ja ihan normaalit tunnetilat kyllä lapset ovat oppineet. Miten sitten ennen kasvatettiin lapset ymmärtämään mikä on sopivaa käytöstä ja mikä ei? Voi olla että siinä on ollut jotain sanoittamista ilman ajatusta kyseisestä metodista. Kai sitä nyt jokainen vanhempi yleensä näissä tilanteessa sanoo vähän muutakin kun ei, eli miksi ei saa tehdä niin ja miltä toisesta tuntuu ja miksi olet vihainen, ja näin on tehty iät ja ajat. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi kasvatin lapseni ennen tällaista sekoilua. Mistä vanhempi voi tietää mitä lapsi tuntee potkaistessaan kaveria? Onko se vihaa? Vahingoniloa? Voitonriemua? Vaiko ajattelemattomuutta? Entäs itkeminen? Itkeekö lapsi fyysistä kipuaan? Väsymystä? Vihaa/kiukkua?

Ei ollut mun asia sanella lapselle mitä se tuntee. Jos kiusasi kavereitaan, käskettiin lopettamaan. Jos itki, kysyttiin miksi itkee ja reagoitiin sitten tilanteen vaatimalla tavalla.

Kaikissa varhaiskasvatuksen toimipisteissä panostetaan nykyisin voimakkaasti tunnekasvatukseen. Mutta sinä ilmeisesti tiedät asiasta paremmin kuin ammattikasvattajat...?

En väitä tietäväni paremmin, mutta kyseenalaistan kuitenkin tuon sanoittamisen kasvatusmetodina juurikin siksi, että sen toiminnassa tuntuu painottuvan raskaasti vanhemman oikeus sanella lapselle mitä lapsi milläkin hetkellä tuntee. Niitä tunteita ei läheskään aina voi käytöksestä päätellä.

Olen kanssasi hieman eri mieltä asiasta. Jos omat kokemuksesi tunteiden sanallistamisesta ovat olleet: ”ota se suuhun, niin isi ei ole enää vihainen”, en lainkaan ihmettele kommenttejasi, mutta tasapainoisemmassa ympäristössä eläneille tuosta tunteiden sanallistamisesta on hyvinkin voinut olla hyötyä. Omat kokemuksesi kun eivät aina ole yleispäteviä.

Siitähän vasta vihaiseksi tuleekin, kun joku tulee sanelemaan että nyt olet vihainen ja mistä se johtuu

Vierailija kirjoitti:

Niin siis kun lapsilla on tunteiden tunnistamisessa ja käsittelyssä selkeästi isoja ongelmia ja nämä ongelmat johtavat mm. väkivaltaiseen käytökseen niin sekö sitten ei ole jotain mihin tulee puuttua?

Lasten kasvatuksessa avainasia ovat toistot ja toistot. Tunnetaidot paranevat vain sillä, että niitä opetetaan ja aivan erityisesti opetetaan niissä tilanteissa missä tunnetaitojen osaaminen on keskeisimmässä asemassa. Ihan samalla tavoin, kuin lapsen itsetunto paranee sillä, että häntä kehutaan ja kehutaan.

Se, että tunteita ei sanoita väkivaltatilanteessa on käytännössä sama asia kuin se, että väkivaltatilanteeseen jättää puuttumatta. Pelkkä lapsen komentaminen ei auta, koska se ei opeta lapselle mitään siitä miksi hän löi ja miten voisi jatkossa olla lyömättä.

Kuka nämä tunteiden sanoittamiset ja tunnetaidot oikein on keksinyt, milloin ne on keksitty?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onneksi kasvatin lapseni ennen tällaista sekoilua. Mistä vanhempi voi tietää mitä lapsi tuntee potkaistessaan kaveria? Onko se vihaa? Vahingoniloa? Voitonriemua? Vaiko ajattelemattomuutta? Entäs itkeminen? Itkeekö lapsi fyysistä kipuaan? Väsymystä? Vihaa/kiukkua?

Ei ollut mun asia sanella lapselle mitä se tuntee. Jos kiusasi kavereitaan, käskettiin lopettamaan. Jos itki, kysyttiin miksi itkee ja reagoitiin sitten tilanteen vaatimalla tavalla.

Kaikissa varhaiskasvatuksen toimipisteissä panostetaan nykyisin voimakkaasti tunnekasvatukseen. Mutta sinä ilmeisesti tiedät asiasta paremmin kuin ammattikasvattajat...?

En väitä tietäväni paremmin, mutta kyseenalaistan kuitenkin tuon sanoittamisen kasvatusmetodina juurikin siksi, että sen toiminnassa tuntuu painottuvan raskaasti vanhemman oikeus sanella lapselle mitä lapsi milläkin hetkellä tuntee. Niitä tunteita ei läheskään aina voi käytöksestä päätellä.

Olen kanssasi hieman eri mieltä asiasta. Jos omat kokemuksesi tunteiden sanallistamisesta ovat olleet: ”ota se suuhun, niin isi ei ole enää vihainen”, en lainkaan ihmettele kommenttejasi, mutta tasapainoisemmassa ympäristössä eläneille tuosta tunteiden sanallistamisesta on hyvinkin voinut olla hyötyä. Omat kokemuksesi kun eivät aina ole yleispäteviä.

Mun omat kokemukset on kylläkin enemmän sitä, että multa on kysytty mikä mulla on jos mua on itkettänyt, mulle on puhuttu paljon, ja olen jo hyvinkin pienestä pitäen ollut perheen ja isovanhempien mukana päivittäisissä askareissa. Sen sijaan mulle ei ole kukaan yrittänyt erikseen tuputtaa mun olevan vihainen tai iloinen tai pitkästynyt ja että se olisi ok. Ja jos sun isälläs onkin ollut vähän kyseenalaiset kasvatusmetodit, ei kannata olettaa että se pätisi meihin kaikkiin. Jos siis isäsi on sulle noin sanonut, se on poliisiasia. Terapia vois kanssa auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Siitähän vasta vihaiseksi tuleekin, kun joku tulee sanelemaan että nyt olet vihainen ja mistä se johtuu

Sain päivän naurut😁

Ei ole todellista!!!lasu siitä,lasu tästä..tää on ihan järkkyy mihin tää maailma on menossa..

Eiköhän näistä lasu unelmoijista voisi tehdä mt-lasun. Harmi, että sellaista ei voi tehdä. Yhdelle ainakin pitäisi tehdä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tekisin heti,varsinkin jos ei onnistu edes haiku-muodossa sanoitus.

haikut jäävät paremmin pienen ihmisolennon mieleen koska erilainen rytmitys.

Itse olen muotoillut sanoitukset limerick-muotoon.

Mä räppään.

Vierailija kirjoitti:

Ei lasua tietenkään tässä tilanteessa. Mutta kyllä tunnekasvatus on tärkeää. Oma mieheni on ihan pihalla tunteistaan ja terapiassakin sen takia. On melkoisen haastavaa kun esim. riidassa ei osaa kuin vetäytyä eikä tilanteen jälkeenkään osaa sanoa miltä tuntui. Suututtiko, surettiko, huolestuttiko... ei ikinä osaa sanoa. Muuten ihan normaali työssäkäyvä mies. Äitinsä kasvatuksen tulos. Todella tunteeton nainen. Ei juuri koskaan hymyile ja möksähtelee milloin mistäkin syystä ja pitää mykkäkoulua. Ikinä ei kuitenkaan kerro mikä vaivaa. Olen tosi tyytyväinen kun päiväkodissakin huolehditaan tunnekasvatuksesta siltäkin varalta, että vanhemmat eivät osaa.

On omassakin tunteidesi tunnistamisessa ja ilmaisussa isoja puutteita, jos asioista neuvottelu pitää hoitaa riitelemällä. Sivistynyt ihminen ei pura negatiivisia tunteitaan toiseen ihmiseen riitelemällä, huutamalla tai muulla aggressiivisella tavalla, vaan hakee ja saa puolisolta lohtua ja tukea ensin siihen, että häntä ahdistaa, hänellä on paha olla tai häntä suututtaa ja turhauttaa se, jos toinen on eri mieltä. Sen jälkeen asiat voidaan selvittää sivistyneesti keskustelemalla, tuomalla erilaiset näkökulmat ja perustelut esiin asiassa, jossa vallitsee erilainen näkemys tai tavoitteet. Mitään rakentavaa riitaa ei ole olemassa, se on vain kyvyttömyyttä erotella erimielisyyden aiheuttamat tunteet ja itse asian käsittely toisistaan. Kiivaat tunteethan sotkevat asian kuin asian analyyttistä ja rakentavaa käsittelyä ja ratkaisemista.

Jos tapasi on pyrkiä ratkomaan erimielisyyksiä miehesi kanssa riitelemällä, en yhtään ihmettele että hän vain vetäytyy eikä halua jälkeenpäinkään kertoa, että häntä ahdistaa ja v...tuttaa se, että sinä rähjäät hänelle, käytät häntä negatiivisten tunteidesi kaatopaikkana.  Suosittelen terapiaa myös sinulle. Ehkä opit erottamaan negatiiviset tunteesi asiasta ja pyytämään miestäsi ottamaan sinut syliin ja kerrot että sinulla on paha olla. Kun mielesi on parempi, pystyt asiallisesti ilman riitaa ja aggressiota esittämään näkemyksesi asiasta, josta olette eri mieltä. Ja simsalabim, huomaat ettei miehesi vetäydy, vaan hän vastaa samalla tavoin, kertoo ilahtuneena omat perustelunsa mielipiteelleen, kun käyttyäydyt aikuismaisesti. Jos ette heti pääse sopuun, kumpikaan ei painosta tai ahdista toista, vaan annatte asian hautua ja käsittelette sitä myöhemmin. Isoissa asioissa ei kannata edes ryhtyä johonkin projektiin muuta kuin silloin, kun olette samaa mieltä. Pienemmissä asioissa voi usein antaa toiselle tilaa tehdä omia valintojaan.