Isovanhemmuus hukassa!

Nyt kyllä syytät väärää sukupolvea. Suurilla ikäluokilla, syntyneet 1946-1950, ovat joutuneet kasvamaan ilman sosiaalitukia, ja heidän aikaansaannostaan on se, että heidän jälkeläisensä (kuten sinäkin) saavat nauttia monista sosiaalisista eduista ja suurten ikäluokkien jälkeläisten tietä on siten tasoitettu, ei sen sukupolven, jota Pajamäkikin syyttää. Suurilla ikäluokilla ei ollut ensin lapsilisiä, eläkkeitä, ei äitiyslomia, saati vanhempain vapaita. Suurten ikäluokkien ansiota on, että eläkkeet alkoivat karttua 1960-luvulla ja muut etuudet sen perästä. Suuriin ikäluokkiin kuuluvilla ei monellakaan ollut mahdollisuutta käydä kouluja. Oppikouluun piti pyrkiä, ostaa kaikki kirjat itse ja maksaa vielä lukukausimaksut. Kaikkein köyhimmät saivat vapaaoppilaspaikan. Suurten ikäluokkien on täytynyt itse tehdä ahkerasti työtä, eikä mitään ole ilmaiseksi saatu, vaan on täytynyt elää säästeliäästi. Ei niinkuin nykyinen sukupolvi, joka vaatii kaiken nyt heti itselleen ja nauttii suurten ikäluokkien aikaansaamista eduista. Ei pidä syyttää syyttömiä! Terv. vielä 1960-luvulla nälkää nähnyt sota-ajan lapsi.

suurille ikäpolville on moni asia ollut helpompaa kuin seuraavalle sukupolvelle. Ensinnäkin opiskelupaikka on irronnut helposti yliopistosta. Valmistumisen jälkeen on ollut tarjolla runsaasti vakituisia työpaikkoja, pätkätöitä ei silloin edes tunnettu. Suuret ikäpolvet ovat ne, jotka ovat miehittäneet useimmat virat ja muut vaikutusvaltaiset asemat tässä yhteiskunnassa. Heitä ei 90-luvun lama hetkauttanut. Kahvipöydässä vain taivastelivat, että kyllä töitä saa, jos vain viitsii etsiä tai voi sitä tehdä muutakin työtä, jos ei heti saa omaa alaa vastaavaa hommaa. Helppohan se oli sanoa, kun on eläkevirka. Asunnot olivat kohtuuhintaisia suurelle ikäluokalle. Rivarikolmion sai 400 000 markalla. Kiitos kohtuuttomien hinnannousujen lähes jokainen suuresta ikäluokasta on tällä hetkellä markkamiljönääri, sillä nyt saat rivarikolmiosta pulittaa ainakin vanhan miljoonan.

Haloo! Suurten ikäluokkien asuntojen hankintoja ei pidä verrata nykypäivään. Silloin säästettiin vuosikausia, jotta päästiin ensin pienempään asuntoon ja perheen kasvaessa isompaan. Palkat olivat pieniä. Terveisin kaksiossa pitkään asunut 2-lapsinen perhe 1970-luvulla, eikä meillä ollut varaa ostaa autoa niin kauan kuin asuntoa maksettiin. Nykyisellä sukupolvella täytyy olla talot ja tavarat, muuten ei elämästä tule mitään.

Näköjään osa ymmärsi täysin väärin, että tässä ruinataan ilmaisen lastenhoitoavun perään. Ei toki, kyllä hoitajista maksetaankin, jos niitä tarvitaan, mutta nyt on kyse jostain muusta.



En halua taakoittaa isovanhempia joka viikko, en edes joka toinen...Mutta onko muka 50-vuotiaalta isovanhemmalta liikaa vaadittu, että viettäisi noin kerran kuussa 2 tuntia lapsenlapsensa kanssa? En tajua, miten se voi rasittaa liikaa. Tai edes kerran kahdessa kuukaudessa! Kyse on suhteen luomisesta, aidosta kiinnostuksesta oman lapsensa lapsen asioihin ja hänen maailmaansa. Eikä mistään rahasta tai tavaran antamisesta, esim. puistoihin tai metsäretkelle pääsee ilmaiseksi. Ajatelkaa nyt itse; jos olette tällä hetkellä kiinnostuneita oman lapsenne asioista, niin miksi yhtäkkiä kiinnostus loppuisi heidän saadessa lapsia?



Itse olen aina yrittänyt parhaani mukaan auttaa omia ja mieheni vanhempia ja haluan auttaa heitä jatkossakin, kun he vanhenevat. Mutta lasteni puolesta harmittaa, he selvästi haluaisivat viettää aikaa enemmän isovanhempiensa kanssa.



Enkä jaksa uskoa siihen, että vuosikymmeniä sitten oli " pakko" olla lastenlastensa kanssa. Kyllä omat isovanhempani ovat edelleen paljon kiinnostuneempia minun lasteni asioista kuin omat vanhempani. Kyse on ihmisen luonteesta, epäitsekkyydestä ja siitä, miten asiat arvottaa. Aina löytyy aikaa asialle, josta pitää ja jonka parissa haluaa viettää aikaa. Toinen tykkää kuluttaa aikansa " kehittämällä itseään" kaunareita katsoen, toinen viettää arvokkaita hetkiä pienen lapsen kanssa, 10 vuoden päästä on jo myöhäistä aloittaa sitä iloa.

Vierailija:

Haloo! Suurten ikäluokkien asuntojen hankintoja ei pidä verrata nykypäivään. Silloin säästettiin vuosikausia, jotta päästiin ensin pienempään asuntoon ja perheen kasvaessa isompaan. Palkat olivat pieniä. Terveisin kaksiossa pitkään asunut 2-lapsinen perhe 1970-luvulla, eikä meillä ollut varaa ostaa autoa niin kauan kuin asuntoa maksettiin. Nykyisellä sukupolvella täytyy olla talot ja tavarat, muuten ei elämästä tule mitään.

Ihan hyvin voi verrata. Nykyään ei vain riitä raha, vaikka säästettäisiin vuosikausia. Toki moni laittaa kerralla ison talon, mutta hyvin moni aloittaa pienemmästä asunnosta ja etenee isompaan.

eivät ole koskaan nähneet mitään muuta syytä olla kenenkään lapsen kanssa kuin pakollinen lasten hoitaminen. Ei tule mieleenkään, että siitä voisi itse saada jotain iloa. Ja tähän pakolliseen lastenhoitamiseen hankitaan sitten palkallinen lapsenvahti. Jos isovanhempia pyytää, niin loukkaantuvat kamalasti, kokevat että alennamme heidät jotenkin arvoasteikossa, koska ovat iäkkäämpiä ihmisiä, eivätkä mitään nuoria " lapsenlikkoja" .

Toisia isovanhempia olemme nähneet viimeksi joskus vuosia sitten. Toisia näemme noin kahdesti vuodessa pakollisten synttäreiden merkeissä.

Varttuneemmilla vanhemmilla on luonnollisesti jo aika iäkkäitä vanhempia, jotka eivät ehkä jaksa sitä samaa mitä aiemmat mummot.



No, ei tunnu tämäkään pitävän paikkansa kaikkien esimerkkitapausten kohdalla, joten toinen syy taitaa tosiaan olla suurten ikäluokkien asenteissa. 60-luvulla nuoruutensa viettäneet ovat kasvaneet ajatusmalliin, jonka mukaan nainen on muutakin kuin hoivaaja (ei tietenkään estänyt 70-luvulla työntämästä lapsia mummun hoivaan), ja eläkkeellä sitten mieluusti nautitaan matkustelusta tms itsensä hemmottelusta, johon vaippojen vaihtaminen ja taaperoiden perässä juokseminen ei kuulu.

Eli äitini.



On sentään edes jollain tapaa kiinnostunut lapsenlapsistaan, vaikka ei heitä koskaan hoida. Esim. tanssit on tärkeämpää, kuin se saanko lapsenvahtia edes hätätilanteessa.



Oman lapsuuteni olen viettänyt suurimmaksi osaksi mummillani ja enoillani. Mummi, jopa muutti meidän naapuriin, että meille oli hoitaja.



Ja äitini jaksaa aina kehua miten " reipas" olin, kun vietin kuukausia kesäisin enoni perheen luona. Enkä edes ikävöinyt (ihme??)

Nyt, sitten hokee, että minä olen omat lapseni hoitanut, hoida itse omasi.



Itse otan kyllä vaikka vieraankin lapsen hoitoon, jos vanhemmilla todella tärkeää menoa, joten tästäkään syystä en voi ymmärtää äitini asennetta.

Vierailija:

Oman lapsuuteni olen viettänyt suurimmaksi osaksi mummillani ja enoillani. Mummi, jopa muutti meidän naapuriin, että meille oli hoitaja.

....

Nyt, sitten hokee, että minä olen omat lapseni hoitanut, hoida itse omasi.

asuu tällainen pariskunta.

Vaimo on miehensä omaishoitaja (ollut pari vuotta) ja nyt vaimokin on sairastunut joten pariskunta tarvitsee apua siivoukseen, ruuanlaittoon, ostoksilla käymiseen...

Lapsenlapsista kaksi asuu samassa kaupungissa, mutta eivät auta eikä kukaan muukaan sukulainen.

Nämä samaiset naapurit aina äitiini törmätessään päivittelevät, että " miten sinä viitsit lapsenlapsia katso, me ei alettu" .

Vierailija:

Kun lastesi isovanhemmat vanhenevat ja jo aikuiset lapsesi voisivat auttaa heitä esim. käymällä kaupassa, siivoamassa tai ihan vaan juttelemassa niin turha heidänkään on olettaa, että näin tulee käymään.

-uudet perheet, uudet ihanat avo- tai aviopuolisot

-veneet ja moottoripyörät

-maailmanympärysmatkat



Ne elävät sitä " kaikki mulle heti nyt" -elämää. Omat pennut vietiin 2-kuisina tarhaan, omalle äidille tai anopille. Omat penskat itkunukutettiin eikä paljon niitten sielunelämään perehdytty.



Itse masennuin synnytyksen jälkeen pahasti ja koko suvun voimin sitä ihmeteltiin, että miksi noin kävi; elänhän elämäni ihaninta aikaa. Kun pyysin vauvanhoitoapua, anoppi kehotti menemään perheneuvolaan, oma äiti käski nauttia ja ottaa rennosti. Mutta jäipä heiltä se apu saamatta.



Kuinka hitossa ne itsekkäät hölmöt osaisivat/haluaisivat olla lastenlastensa kanssa, kun eivät ikinä olleet edes omien lastensa kanssa. Vanhempiemme sukupolven käsitys lapsenhoidosta ja lapsiperheiden elämästä perustuu vain ja ainoastaan naistenlehtien romantisoituun kuvaan kauniisti puetuista vauvoista ja onnellisista äideistä. Omaa kokemusta vastuunotosta tuolla sukupolvella EI ole.

Ennen ei saanut lainaa pankista, ennenkuin oli säästössä 30 % asunnon hinnasta, ja loppua maksettiin 15 %:n korolla 8 vuotta. Tiukkaa oli.

Miedän pitäisi mennä aina heille. Heillä on niin paljon tekemistä omakotitalonsa pihalla, joka kesä rakentavat jonkin uuden pytingin... Miehen veli lapsineen onkin sitten aina mummolassa. joten vähiin jää meidän lasten kontaktit isovanhempiinsa. Olen vakaasti päättänyt, että kun se aika tulee, että tarvitsisivat apua, ei sitä meiltä heru. Surullista. Pari kertaa olen pyytänyt heitä apuun, mutta vastaus on ollut se, että kun meillä on niin paljon tekemistä omissakin. Itsekästä.

Kysehän taitaa olla tosiaan siitä,että miksi isovanhemmat ei edes viitsi/jaksa/ehdi tavata lapsenlapsiaan,ENKÄ NYT TARKOITA HOITAMISTA vaan ihan kylässä käymistä,yhdessä olemistä muuten vaan jne...



Meillä sama tilanne kuin monilla muilla,isääni ei lapsenlapset kiinnosta(hänellä uusi vaimo ja lapset) Nähty viimeksi meidän toimesta,käytiin heillä,olisiko ollu vuosi sitten...isä käyny meillä viimeksi 1,5 vuotta sitten..että silleen. Ei pidä yhteyttä juuri koskaan,minä soittelen sinne joskus,mutta mistäköhän syystä ei itselläkään mielenkiintoa soitella?? Kun ei itse ole yhtään kiinnostunut lapsistani.......tai omista lapsistaan(minusta ja sisaristani)





Ja äitini on melkein yhtä välinpitämätön...käy harvoin meillä..laatuaikaa ei pahemmin lapsieni kanssa viettänyt(silloin kun kysyn)onnistuu..EHKÄ JOS JAKSAA.. ja kun kyläilee,ei pahemmin leiki lasteni kanssa..katsoo tvtä tai lehtiä..on jotenkin avuton.... tuntuu ettei häntä kiinnosta leikkiä heidän kanssaan,minä taas leikin lasteni kanssa paljon. Eikä muutenkaan kysele miten jaksellaan tms..Eikä selvästi ole aidosti kiinnotunut meistä..



sehän sen selittääkin,ja pienempänä leikin sisarusteni kanssa,en edes tiedä onko äiti koskaan leikkinyt kanssani...

olen jonkin verran katkera äidilleni,kuinka kohtelee lapsiani..ja minua..ei kovin hyviä muistoja lapsuudesta,kun äiti alkoholisti,joka pyöri baareissa ja sen perään sai aina soitella kun ei tiennyt missä se oli...siskoni sanoi että kun olin 2 luokalla..oli sanonut äidille suorat sanat että minä kärsin kun ei äiti ole kotona vapaa-ajalla..kun vois nähdäkin meitä,teki paljon töitä...kaikki vapaa-ajat vietti joko baareissa tai miesystävällään.. oNPA IHME ETTÄ EI NYTKÄÄN KIINNOSTA OMAT LAPSENLAPSET...IHANA ÄITI EIKÖ VAIN?? T :105

millaisia äitejä meillä onkaan ollut - näiden kirjoitusten perusteella ei kovinkaan lämpimiä, vuorovaikutukseen kykeneviä tai lapsen tarpeet ymmärtäviä?



Ja millaisia äitejä äideillämme oli...

suvut ovat hyvin erilaisia. Heillä ollaan sukukeskeisiä ja nähdään usein. Omassa suvussani arvostetaan omaa rauhaa ja annetaan sitä muillekin, liian tiheä yhteydenpito koettaisiin varmaan tungetteluna. Parisuhteen alkuaikoina minun oli vaikea ymmärtää miehen sukua joka oli mielestäni aivan liikaa läsnä ja piti itsestään selvänä vierailuja yms. Siis se mikä miehen suvussa on kohteliaisuutta on omassa suvussani epäkohteliaisuutta ja päinvastoin. Kärjistäen näin.



Aluksi tuntui esikoisen synnyttyä että miehen puolen sukulaiset halusivat omia hänet. Pitikö sitä aina olla vauvaa haluamassa hoitaa. Entä minä? Minähän se äiti olen! Oma sukuni kyllä tajusi antaa pesimisrauhan.



Nyt olen miettinyt asiaa siltäkannalta viimeaikoina, että mikä on se tapa millä kukin haluaa olla lastenlastensa kanssa tekemisissä. Nuorekas miehen äiti peuhaa ja leikkii ja höösää. Oma äitini on vanhempi ja pelailee lasten kanssa mielellään muistipeliä, opettaa asioita luonnosta ja kädentaitoja. Kaikki eivät kai ole niin kiinnostuneita isovanhemmuudesta kuin nämä meidän mummit, mutta tärkeää olisi että olisi jokin kontakti isovanhempiin... jos se ei ole yhdessä vietettyä aikaa, niin ehkä puhelu tai isovanhemmalle annettu piirustus tai isovanhemmalta saatu lahja.

64, asiaa!!

T. nuori suurperheen äiti

Meillä lapsen toiset isovanhemmat tarjoavat hoitoapua, tulevat käymään, ottavat lapsen tunniksi tai kahdeksi mukaansa ja pyytävät perhettämme käymään mummolassa usein. Isovanhemmat haluavat touhuta lapsen kanssa. Meidät vanhemmat " istutetaan" lukemaan lehtiä ;-) Isovanhemmat (työssäkäyviä) hoitaisivat lasta niin paljon kuin haluaisimme. Kuulemma tarpeen mukaan ottavat työstä vapaata. Arvostamme isovanhempien panostusta paljon, mutta loppujen lopuksi lapsi on erittäin harvoin hoidossa. Ehkä kerran kuukaudessa päiväkylässä itsekseen. Tapaamme isovanhempia keskimäärin kerran viikossa.



Lapsen toiset isovanhemmat ovat erilaisia. Rakastavat lasta, haluaisivat nähdä jne. Mutta he vaan eivät osaa olla lapsen kanssa, asettua leikkimään ja touhuamaan. En olisi uskaltanut jättää vauvana edes kahdeksi tunniksi hoitoon. Niin epävarmalta lapsen kanssa oleminen oli. Isovanhemmat odottavat, että me kyläilemme heidän luonaan. Ikinä eivät ole tarjoutuneet auttamaan lapsenhoidossa vaikka vain vaihtamalla lapsen vaippaa. Viimeksi käydessämme isovanhempien luona sanoin lapselle, että jollei ulkovaatteita saada nätisti puettua, jäät mummille yökylään. En edes tarkoittanut sitä. Mummi alkoi köhiä ja vääntelemään käsiä vieressä ja mumisemaan jotakin ;-)

Tiedän parikin mummoa, jotka on hoitaneet kaikki lapsenlapsensa, niin ettei lapsien ole tarvinnut viedä lapsia muualle päivähoitoon. Ja ovat saaneet käydä yökylässä milloin vain ovat halunneet, viettäneet kesälomalla aikaa mummolassa. Nyt kun mummot ovat vanhoja, lapsenlapset nuorimmat jo murkkuikäisiä, vanhimmat perhettä perustamassa - nyt ei kukaan muista koskaan näitä mummoja.