Miten muut dramaattisten lasten vanhemmat säilytte järjissänne??

Meillä on tytär aina ollut sellainen, siis ihan vauvasta asti. Tiedän kyllä mistä hän on luonteesta perinyt - minulta, ja siksi minun on jotenkin aina ollut hyvin helppo suhtautua dramaattiseen lapseen. Jopa helpompi kuin erittäin helppoon, aurinkoiseen veljeensä, joka tällaiselle tulisielulle vaikuttaa joskus vähän hitaalta ja tyhmältä (kuten isänsäkin). 

Vauvana ilmeni niin, että tytär ei halunnut hetkeäkään olla paikallaan tai yksin, vaan heti kun heräsi, ilmaisi vihaisella huudolla että nyt seuraa tänne. Mukana piti kanniskelle aina jos ei halunnut huutoa kuunnella, liikutella. Aina ollut jo pikkulapsena erittäin vahva tahto ja hyvin peräänantamaton. Ei onnistu lahjomalla eikä rankaisemalla muuttaa käytöstä, vain sitä kautta että kunnioittaa sitä että tytär itse päättää, ja perustelee. Mikä tahansa tahtojen vastakkain laittaminen sai aina aikaan pienen helvetin, jossa tytär meni heti asenteelle "ja minä en muuten se ole, joka  tässä antaa periksi, ennen vaikka kuolen (näin hän tosiaan sanoi jo 4-vuotiaana)". 

Kouluiässä alkoi jo toki helpottaa niin että semmoinen arkikiukuttelu jäi pois, mutta haastavia on olleet toki ristiriitatilanteet joissa tytön pitäisi tehdä jotain muuta mitä itse haluaisi, esim. tehdä läksyjä jos ei huvita tai mennä ulos jos haluaisi pelata koneella. Nyt hän on 13-vuotias ja tällä hetkellä ei juuri ongelmia ole, mutta murrosikää kyllä kauhulla odottelen. Toivotttavasti ei ihan yhtä hurja ole kuin oli itselläni - minä karkailin, ryyppäsin, pahoinpitelin äitini kerran kun hän yritti estää minua lähtemästä kaupungille jne. Ja silti minustakin tuli ihan kunnon ihminen, joten kovasti en pelkää sitä miten lopulta käy, vaikak tulisikin vähän vaikeampi murkkuikä.

Sympatiat ap:lle ja muille vastanneille, jolla samanlainen lapsi kotona kasvamassa.

Viestejä lukiessa huomaa heti, että henkilöt joita ei ole paiskattu temperamentiltaan todella vaativalla muksulla, ei ole hajuakaan mistä puhutaan. Näihin lapsiin kun eivät tavalliset tai edes erikoisemmat kasvatuskeinot toimi.

Meillä on viisi lasta, joista yhden kanssa on piisannut tekemistä. Kyseinen tyttö, nyt jo murrosiässä, on ollut aina, siis aina, erittäin vaativa. Ensinnäkin voimakas vierastaminen jo parin kuukauden ikäisestä. "Asui" sylissä ensimmäiset kolme vuotta. Aistiyliherkkyyttä, joka näkyi vuosia siten, että piti aina kun mahdollista vain löysiä kalsareita. Esimerkiksi hoidosta haettaessa repi kaikki muut vaatteet yltänsä heti autossa oli sitten talvi tai kesä. Jatkuvaa taistelua tilasta. Huutoa, raivoa, itkua. Kesken huudon ihan tavallista vetoavaa ja syyllistävää puhetta, ja hellyyttä, rakkautta. Ja sitten taas puhdasta raivoa. Itse hädin tuskin toipuneena edellisestä raivosta, on tyttö kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Vastaaja 22, kuvauksesi oli kuin meiltä. Yksi pieni arkikohtaus kaiken keskellä. Ja näitä on ja on.

Uhmakkuushäiriöön perehtyminen helpotti hieman tuskaa, ihmisten ilmoilla kun tyttö on ihan mallikelpoinen. Kavereita piisaa. Nyt vanhemmiten ottaa kyllä opettajien kanssa välillä yhteen, jotka ovat ihan ihmeissään, että mitä oikein tapahtuu kun yksi niin kovasti loukkaantuu ja antaa sen kuulua.

No, pienempien lasten vanhemmille on antaa sellainen ikävä tieto, että kyseinen "tautitila" ei parane murrosikään tultaessa, se vaan pahenee. Mutta kuitenkin on sellainen olo, että ihan hyvä tuosta sitten aikuisena tulee. Tyttö on myös huomaavainen ja empaattinen. Eihän tätä muuten jaksaisikaan.

Muuten, olen huomannut että suurin osa näistä pirulaistemperamentti-kultasista on tyttöjä. Ainakin meillä esikoistyttö on tällainen ja poika taas ihan päinvastainen (helpotuksen huokaus!). Samaa sanovat tuttavapiirissä myös, että tytöt ovat olleet haastavampia. Kertooko se naisten älykkyydestä jotain ;-)

Ja mietin myös tuota että on "huonolla itsetunnolla varustettu" -kommenttia, että olen itsekin miettinyt sitä. Kun vauvana joutui joskus laskemaan hänet sylistään pois, että itsekin pääsi esim. pukemaan, vessaan tai pesulle ja vauva jäi rääkymään siksi hetkeksi ja vaikka kuinka samalla jutteli ja heilutti varpaallaan lelua hälle, niin kokiko vauva jotain hylkäämistä ja on sen vuoksi ehkä huonommalla itsetunnolla varustettu, mene tiedä. (Tästä syyllityn aina.)

Vai onko vain kateellinen nuoremmille sisaruksilleen, sitä sisarkateutta.

Miten tätä jaksaa? Pakkohan tätä on jaksaa vaikka hammasta purren. Vaikka vauvana jo olin valmis antamaan ekalle vastaantulijalle tämän rääkypaketin, joka ei ikinä ollut tyytyväinen paitsi vieraiden läsnäollessa. Itse olen sillä leppoisalla ja positiivisella temperamentilla varustettu, mutkaton ja järkevä tyyppi mutta tytärtä onkin ollut vaikeampi lukea, sillä hän tulistuu hetkessä ja kovaan ääneen. Kaikki tunteet on äärimmäisiä, niin hyvässä kuin pahassa (tullut isoisäänsä ja mieheeni). Tänhän vois ottaa jopa jonain eksotiikkana.

Olen koittanut ottaa sen vain niin, että ihmiset on erilaisia ja tää on nyt mulle pantu elämänhaasteeksi, että sietäisin tällaistakin ihmistä. Zeniläistä hermojenhallintaa.

Meillä nuorempi lapsi täyttää keväällä kaksi, ja on tosi voimakastahtoinen. Esikoinen on niin helppo ja huoleton, joten oli pieni järkytys saada tällainen lapsi, joka on kuin pieni pyörremyrsky sille päälle sattuessaan, eli melkein koko ajan. Pienihän hän on, siitä ei ole nyt kyse ettenkö tajuaisi miten taaperot toimivat, vaan koko lapsen olemus on sellaista rajojen hakemista ja hirveitä raivokohtauksia. Olen kotona lasten kanssa ja joskus ihan totaalisen väsähtänyt. Tuntuu että isompikin jää sen varjoon, että kun pienempi on hetken hiljaa, mun pitää saada vetää henkeä, vaikka silloin pitäisi juurikin tehdä esikoisen kanssa kaikkea.

Meillä siis aamu alkaa sillä, että lapsi käy läpi järjestelmällisesti kaikki kielletyt asiat. Ja niitä ei montaa ole, mutta kaikki pitää käydä aamulla ekana tsekkaamassa että onko tilanne yön aikana kenties muuttunut. Pukeminen on hankalaa, ulos meno on hankalaa, ulkona lapsi lähinnä raivoaa, sisälle ei halua tulla jne. Olenkin alkanut oikoa asioita niin, että esimerkiksi  vien lapsen rattaissa ulos ja tuon rattaissa sisälle jne. Jolloin ainakin yhdet raivarit jää välistä pois, tai jos raivoaa raivoaa rattaissa eikä voi kaatua portaissa tai satuttaa itseään muuten kun heittäytyy selälleen raivareissaan.

Minäkin pelkään, että lapselleni kasvaa huono itsetunto, koska koen että en vaan osaa hänelle selittää asioita oikein tai lohduttaa oikein. Elämä on suureksi osaksi huutamista.

Nyt haluaisin korjata tämän väärän mielikuvan, että haasteellinen lapsi olisi "negatiivinen" perusluonteeltaan. Päinvastoin. Enemmin voisi luokitella lapset totteleviin helposti "alistuviin" virran mukana meneviin ja sitten "positiivisiin" edeltäkävijöihin. Tällainen positiivinen luova, rajoja rikkova lapsi ei tarkoituksella riko rajoja, vaan hän elää täysillä ja saa huomata koko ajan, että rajoja on kaikkialla. Tällainen lapsi on luova, tarvitsee tilaa liikkua ja etsiä itseään. Häntä ei tarvitse taluttaa ja ohjata koko ajan ja innostaa, vaan hän luonnostaan on innokas oppimaan asioita. Mutta valitettavasti hän on luonnostaan innokas oppimaan vain itselle mieluisia asioita.

Tässä mielestäni vanhempien ja ympäristön asenteilla on ratkaiseva merkitys sen suhteen, miten lapsi kokee maailman ja miten hän kehittyy. Jatkuva hermoilu, kieltäminen, rajoitettu elämä tekee lapsesta ahdistuneen, vihaisen, turhautuneen. Mutta jos lapsi saa riittävästi toteuttaa itseään, hänen on helpompi myös kestää pettymyksiä. Rajoja pitää tietenkin olla, mutta pitäisi myös olla reilu ja oikeudenmukainen. Nimittäin tällainen erittäin herkkä ja tunteellinen lapsi aistii vihamielisyyden ympärillään, on oikeudentajuinen ja empaattinen ja odottaa aikuiseltakin selityksiä rajoituksille. Ei riitä, että sanotaan ei. Jo hyvin varhain lapsi kokee tarvitsevansa hyvän syyn sille Ei-sanalle. Mielivaltainen käskyttäminen on pahinta, mitä tämä lapsi tietää.

Lapsi on siis positiivinen ja uskoo kykyihinsä, enemmän kuin niitä todellisuudessa on. Rajojen testaus koetaan aikuisten toimesta negatiivisena käytöksenä. Pahimmillaan lapsi itsekin erehtyy uskomaan olevansa vain huono ja negatiivinen. Ei pidä siis sotkea lapsen asennetta omiin tunnetiloihin! Ja pitää muistaa, että me aikuiset vahvistamme lapsen käsitystä itsestään siihen suuntaan, miten lasta tulkitsemme ja häneen suhtaudumme.

Täällä myös yhden draamakuningattaren äiti. Minua ovat auttaneet Liisa Keltinkangas-Järvisen temperamenttia käsittelevät kirjat. Suosittelen myös Ross W. Greenen kirjaa Tulistuva lapsi. Siitä on tässä hyviä poimintoja:

http://kiintymysvanhemmuus.fi/kirjaesittelyja/ross-w-greene-tulistuva-lapsi/

Kannattaa ymmärtää, että lapset ovat syntyjäänkin erilaisia. Kaikkiin ei tehoa samat konstit kuin muihin - se on meidän äitien haasteena etsiä sopivampia keinoja. Ja antaa anteeksi lapselle ja itselle, että se muita kivikkoisempi tie uuvuttaa ja suorastaan vitu...taa välillä ;-)

[quote author="Vierailija" time="26.03.2013 klo 12:06"]

Nyt haluaisin korjata tämän väärän mielikuvan, että haasteellinen lapsi olisi "negatiivinen" perusluonteeltaan. Päinvastoin. Enemmin voisi luokitella lapset totteleviin helposti "alistuviin" virran mukana meneviin ja sitten "positiivisiin" edeltäkävijöihin. Tällainen positiivinen luova, rajoja rikkova lapsi ei tarkoituksella riko rajoja, vaan hän elää täysillä ja saa huomata koko ajan, että rajoja on kaikkialla. Tällainen lapsi on luova, tarvitsee tilaa liikkua ja etsiä itseään. Häntä ei tarvitse taluttaa ja ohjata koko ajan ja innostaa, vaan hän luonnostaan on innokas oppimaan asioita. Mutta valitettavasti hän on luonnostaan innokas oppimaan vain itselle mieluisia asioita.

Tässä mielestäni vanhempien ja ympäristön asenteilla on ratkaiseva merkitys sen suhteen, miten lapsi kokee maailman ja miten hän kehittyy. Jatkuva hermoilu, kieltäminen, rajoitettu elämä tekee lapsesta ahdistuneen, vihaisen, turhautuneen. Mutta jos lapsi saa riittävästi toteuttaa itseään, hänen on helpompi myös kestää pettymyksiä. Rajoja pitää tietenkin olla, mutta pitäisi myös olla reilu ja oikeudenmukainen. Nimittäin tällainen erittäin herkkä ja tunteellinen lapsi aistii vihamielisyyden ympärillään, on oikeudentajuinen ja empaattinen ja odottaa aikuiseltakin selityksiä rajoituksille. Ei riitä, että sanotaan ei. Jo hyvin varhain lapsi kokee tarvitsevansa hyvän syyn sille Ei-sanalle. Mielivaltainen käskyttäminen on pahinta, mitä tämä lapsi tietää.

Lapsi on siis positiivinen ja uskoo kykyihinsä, enemmän kuin niitä todellisuudessa on. Rajojen testaus koetaan aikuisten toimesta negatiivisena käytöksenä. Pahimmillaan lapsi itsekin erehtyy uskomaan olevansa vain huono ja negatiivinen. Ei pidä siis sotkea lapsen asennetta omiin tunnetiloihin! Ja pitää muistaa, että me aikuiset vahvistamme lapsen käsitystä itsestään siihen suuntaan, miten lasta tulkitsemme ja häneen suhtaudumme.

[/quote]

Hyvä kirjoitus! Olen itsekin ollut tuollainen "ärripurrilapsi" ja minulla on itselläni sellainen. Ja muistan vieläkin omasta kokemuksestani lapsuudesta ja nuoruudesta, että juuri tuo oli ongelma, että YMPÄRISTÖ KOKI minut jatkuvasti vääränlaiseksi ja väärin käyttäytyväksi, vaikka minä en tietoisesti tahtonut pahaa tehdä vaan olin vain oma itseni. Koska kuitenkin olin vilkas, vahvatahtoinen, älykäs oma itseni, nämä ominaisuudet törmäilivät koko ajan päin ulkomaailman rajoja, ja ulkomaailma tulkitsi että uhmaan ja minua pitää torua ja rankaista. 

Ja tuosta väärinymmärryksestä syntyi yhä syvempi suoranainen viha kaikenlaisia auktoriteetteja kohtaan, ja pohjimmiltaan huono itsetunto (syvä tunne siitä että olen vääränlainen lapsi, vääränlainen ihminen) jonka peiitin äärimmäisen itsevarmuuden ja kapinan naamioon. Tällaisella lapsella on äärimmäisen suuri vaara tulla väärinymmärretyksi, "demonisoiduksi" ja kieroon kasvatetuksi.

[quote author="Vierailija" time="26.03.2013 klo 12:06"]

Nyt haluaisin korjata tämän väärän mielikuvan, että haasteellinen lapsi olisi "negatiivinen" perusluonteeltaan. Päinvastoin. Enemmin voisi luokitella lapset totteleviin helposti "alistuviin" virran mukana meneviin ja sitten "positiivisiin" edeltäkävijöihin. Tällainen positiivinen luova, rajoja rikkova lapsi ei tarkoituksella riko rajoja, vaan hän elää täysillä ja saa huomata koko ajan, että rajoja on kaikkialla. Tällainen lapsi on luova, tarvitsee tilaa liikkua ja etsiä itseään. Häntä ei tarvitse taluttaa ja ohjata koko ajan ja innostaa, vaan hän luonnostaan on innokas oppimaan asioita. Mutta valitettavasti hän on luonnostaan innokas oppimaan vain itselle mieluisia asioita.

Tässä mielestäni vanhempien ja ympäristön asenteilla on ratkaiseva merkitys sen suhteen, miten lapsi kokee maailman ja miten hän kehittyy. Jatkuva hermoilu, kieltäminen, rajoitettu elämä tekee lapsesta ahdistuneen, vihaisen, turhautuneen. Mutta jos lapsi saa riittävästi toteuttaa itseään, hänen on helpompi myös kestää pettymyksiä. Rajoja pitää tietenkin olla, mutta pitäisi myös olla reilu ja oikeudenmukainen. Nimittäin tällainen erittäin herkkä ja tunteellinen lapsi aistii vihamielisyyden ympärillään, on oikeudentajuinen ja empaattinen ja odottaa aikuiseltakin selityksiä rajoituksille. Ei riitä, että sanotaan ei. Jo hyvin varhain lapsi kokee tarvitsevansa hyvän syyn sille Ei-sanalle. Mielivaltainen käskyttäminen on pahinta, mitä tämä lapsi tietää.

Lapsi on siis positiivinen ja uskoo kykyihinsä, enemmän kuin niitä todellisuudessa on. Rajojen testaus koetaan aikuisten toimesta negatiivisena käytöksenä. Pahimmillaan lapsi itsekin erehtyy uskomaan olevansa vain huono ja negatiivinen. Ei pidä siis sotkea lapsen asennetta omiin tunnetiloihin! Ja pitää muistaa, että me aikuiset vahvistamme lapsen käsitystä itsestään siihen suuntaan, miten lasta tulkitsemme ja häneen suhtaudumme.

[/quote]

Ja tiedän mistä puhun. Kokemusta on asian monelta kantilta. Helposti aikuinen ottaa sen autoritäärisen aseman ja unohtaa itse hyvät tavat. Lasta voi auttaa paljonkin se, että raivon puuskan alkaessa mietitään, että mitä oikeastaan tapahtui. Jos on kyse siitä, että lasta estettiin tekemästä jotain hänelle erityisen mieluisaa, vaikka kiipeämästä sohvalle, niin pitää miettiä asiaa lapsen näkökulmasta. Kerrotaan rauhallisesti, että tiedetään mikä lasta harmittaa ja kerrotaan miksi kielletään ja kannustetaan jatkamaan jotain muuta asiaa. Aina tämä ei toimi, jos raivo on ns. karannut käsistä. Ero lapsen suhtautumisessa kieltämiseen on hyvin erilainen keskivertolapseen nähden. Lapsi loukkaantuu perijuurin. Hän ei siedä vain estämistä ja kieltämistä. Rajat pitää olla ja ei saa olla tuuliviiri ja antaa aina periksi, mutta pitää miettiä missä kieltää ja miksi kieltää.

39, joskus vaan on todella rasittavaa henkisesti jauhaa niitä samoja juttuja syvällisesti selittäen.

Kun pitäisi lähteä ja on kiire ja toinen lapsi alkaa muitta mutkitta tekemään lähtöä ja toinen taas vetkuilee omiaan. On tilanteita, joissa ei vaan joka kerta EHDI/PYSTY/JAKSA alkaa selittämään järkevästi miksi nyt kannattaisi jo alkaa pukemaan toppahousuja jalkaan, että ehdittäis ovesta ajoissa ulos jne. Ja jos tätä on vähän väliä, niin... Silloin kyllä tulee vahvistettua lapsen käsitystä itsestään negatiiviseen suuntaan.

Toki tulee vahvistettua sitä positiivistakin puolta, kehun aina kun joku juttu menee hyvin.

Haastavaa on! Meillä melko sama tilanne. Meillä tämä draamakuningatar on esikoinen ja nyt painaa jo murkkuikäkin päälle. Toisaalta hän on myös sosiaalinen, herttainen, avulias, empaattinen ja hyvin lahjakas lapsi. Ehkä juuri näiden positiivisten puolinen voimalla jaksetaan, vaikka välillä kysyy kyllä voimia. Kovasti.

Tsempit!

Hei, mulla tuli heti mieleen, ettei vain lapsellasi olisi jonkunasteista aistiyliherkkyyttä!?

Meidän lapsistamme yksi oli vähän pienempänä juuri tuollainen, ja esim. tuo sukkajuttu oli ja on vieläkin kuin suoraan meiltä.

Vaikuttaa todella temperamenttiin myös, lapsi on erittäin temperamenttinen. Tosin nyt vähän isompana nuo draamat ovat jo paljon loivempia. 

Lasta ärsyttävät erilaiset kankaat, esim. pumpuliin ei vain pysty käsin koskemaan, eikä samettiin. Petivaatteet täytyy olla sellaista karkeampaa materiaalia, pehmeät tekevät pahaa.

Otapa selvää, voisiko syynä teilläkin olla tuo.

Kiitos! Kuvasitpa hyvin meidänkin lastamme! Auttaa jo sekin että meitä on muita. Pelottaa kyllä vähän tuleva murrosikä jos tää nykyinen on sitä seesteistä kautta...

No, ehkä tässä kunto nousee kun itse käy säännöllisesti lenkillä tuulettamassa päätä ja rauhoittumassa. Keskitytään hyviin puoliin. 

Muitakin neuvoja otan mielellään vastaan. 

3 vielä jatkaa, että meidän tytöllä oli aikoinaan myös tuo maitojuttu. Ensin meni jääkylmä maito, nykyään ei enää sekään. 

Onko teidän aistiyliherkkällä diagnoosia? Lapsi on tosi tarkka vaatteista ym. ja olen miettinyt tota usein. Koitetaan huomioida se arjessa, mutta voiko asialle tehdä muuta? 

Tuntuu et lapsi on viritetty tosi herkälle aistien suhteen ja sen lisäksi hän on tosi nopea ärtymään. Vanhemmille vaativa yhdistelmä.

Olen hyväksynyt sen että on pysyvä ominaisuus ja meidän pitää oppia elämään sen kanssa. Onko jotain terapiaa tms. millä voisi auttaa lasta? Hän saa ajoittain tosi paljon negatiivista palautetta raivoamisesta ja joustamattomuudesta ja se varmaan vaikuttaa jo itsetuntoon ym. 

Tosin äidinki itsetunto on tässä nykytilanteessa koetuksella.

2 jatkaa... Minä epäilen myös, että meidän neidolla aistiyliherkkyyttä, lakanat pitää olla tietyntuntoiset, vaatteet eivät saa yhtään hiertää, painaa tai kiristää, hampaita harjaa tosi pitkään, että tuntuvat puhtailta jne... Diagnoosia ei olla tähän saatu eikä etsitty, kun en tiedä miten se arkea muuttaisi. Olen puhunut asiasta kanssaan (nyt tyttö 12v.) ja hän itsekin myöntää, että näin voisi olla. On myös liikuttava siinä, että jälkeenpäin aina katuu ja harmittelee raivareitaan...

Ja jeps, tämä äiti hakee myös voimia liikunnasta. ;)

Ja vielä 2 kirjoittaa... Minua harmittaa myös, että lapsi saa paljon negatiivita palautetta kiukkuamisestaan ja joustamattomuudestaan/rutiineistaan. Onneksi koulusta ja muualta tulee pelkkää positiivista, kukaan ei voi uskoa, että kotona sellaista raivoamista, kun esim. koulussa ja harrastuksissa tunnollinen ja kauniskäytöksinen, suloinen lapsi.

Ap:n lapsi kuulostaa lähinnä huonosti kasvatetulta tyypiltä, joka pompottaa vanhempiaan ja läheisiään miten sattuu. Vähän kuria ei olisi pahitteeksi näille "dramaqueeneille".

[quote author="Vierailija" time="25.03.2013 klo 22:29"]

Tuntuu et lapsi on viritetty tosi herkälle aistien suhteen ja sen lisäksi hän on tosi nopea ärtymään. Vanhemmille vaativa yhdistelmä.

Olen hyväksynyt sen että on pysyvä ominaisuus ja meidän pitää oppia elämään sen kanssa. Onko jotain terapiaa tms. millä voisi auttaa lasta? Hän saa ajoittain tosi paljon negatiivista palautetta raivoamisesta ja joustamattomuudesta ja se varmaan vaikuttaa jo itsetuntoon ym. 

Tosin äidinki itsetunto on tässä nykytilanteessa koetuksella.

[/quote]

Tuo on totta, että kun itsekään ei aina jaksa noita draamoja (varsinkin nälkäisenä/väsyneenä) niin tulee sanottua aika ilkeästi takaisin. :-( ja morkkis kova.